torstai 30. joulukuuta 2010

Kuka nauttii eniten


Kuka nauttii eniten : esseitä / Tommi Melender
Savukeidas, 2010, 206 s.

Nyt on niin kaunis kansi, että on pakko laittaa oikein iso kuva. Oikeasti, olen aina rakastanut ranskalaisten romaanien kansia, erityisesti Grassetin ja Flammarionin haaleankeltaisia pahveja. Niitä, joissa on vain oleellinen; kirjan ja kirjailijan nimi.

Melender on niin hyvä kirjoittaja, että luin kirjan melkein kokonaan vaikka ensimmäinen ja pisin essee käsittelee jääkiekkoa. En millään jaksa kiinnostua muistelemaan Suomen menestystä ja tappioita maailman kiekkokaukaloissa, mutta voittamisen ja häviämisen, pelaamaan pääsyn ja vilttiketjuun jäämisen psykologian pohdinta kantoi melkein esseen loppuun.

Muissa esseissä aiheena on melko tiukasti kirjallisuus. Melender kertoo itselleen tärkeistä kirjoista niin innostavasti, että omalle "pakko lukea" -listalle tuli monta uutta teosta. Aion vakaasti vihdoin tutustua jopa Houellebecqiin, vaikka vähän vielä pelkäänkin, että tuloksena on pelkkää ärsyyntymistä! Ja esseistin oman Ranskalaisen ystävän lainaan ainkin ihan tuotapikaa kun palailen joululomalta kirjastolle.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Omenansiementen maku

Omenansiementen maku / Katharina Hagena
Der Geschmack von Apfelkernen ;
saksan kielestä suomentanut Anne Mäkelä
Minerva, 2009, 243 s.

Viehättävä kirja muistoista ja rakkaudesta. Hedelmäpuutarhan tuoksut ja kasvimaan hoidon kietoutuminen elämän kulkuun antavat  hienon taustan melko tavanomaiselle rakkaustarinalle.

Freiburgin yliopiston kirjastossa työskentelevä Iris perii isoäidiltään vanhan huvilan. Hän saapuu katsastamaan taloa ja vaipuu muistoihin tutkien arkkuja ja kaappeja, jotka pursuavat kirjeitä, koriste-esineitä ja kesämekkoja vuosien takaa. Isoäiti Bertha siskoineen, äiti Christa ja äidin siskot Inga ja Harriet sekä omat leikit puutarhassa Rosemarie -serkun ja naapurin Miran kanssa palaavat Iriksen mieleen. Suvun naisten tarinasta syntyy ketju, jonka puuttuvia lenkkejä Iris etsii jututtamalla kauempana kylällä asuvaa herra Leskowia, Berthan vanhaa rakasta ystävää.

Max, Miran nuorempi veli, on opiskellut lakimieheksi ja hoitaa Iriksenkin perinnönjakoa. Alun virallisuuden jälkeen tapaamiset lapsuudenystävysten kesken sujuvat niin luontevasti, että tunteet lämpiävät rakkaudeksi. Aluksi kumpikaan ei haluaisi myöntää tätä, seuraa hämmennystä ja hellyttävän noloa empimistä. Vasta epilogi paljastaa, kuinka romanssissa loppujen lopuksi käy.

Berthan dementian etenemistä on kuvattu kirjassa paljon. Se on tehty tarkasti, mutta kuitenkin kauniisti. Isoäidin hätä muistin samentuessa tulee hyvin esille, mutta läheisten väsyminen ja voimattomuus ongelmien edessä on jätetty armeliaasti vähemmälle. Kunnioitus säilyy loppuu asti.

Parasta kirjassa on puutarhan niveltäminen kaikkeen. Paahteisen mullan lämpö tai märän ruohon viileys kehystävät tapahtumia, muistot tuoksuvat kompostille tai maustekasveille, jopa suudeltava tyttö tunnistuu hänen mieliomenansa maun perusteella. Kypsien viinimarjojen ja kiehuvan omenahillon aromit antavat kertomukselle aivan omanlaisensa täyteläisyyden. Mutta kuten hilloon murskataan mukaan muutama siemen antamaan makuun terävyyttä, ei tarinakaan sorru liikaan makeuteen.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Tuhma tyttö

Tuhma tyttö / Mario Vargas Llosa
Travesuras de la niña mala ; suomentanut Sulamit Hirvas
Otava, 2010, 420 s.

Aloittaessani kirjaa olin lievästi kummissani; Nobel -voittaja, intellektuelli ja yhteiskunnallinen vaikuttaja? Tarina vaikutti enemmän höpsöltä rakkauskertomukselta, melko yksinkertaiselta kaiken lisäksi ja kieleltäänkin vähän kömpelöltä.

Jokin kirjassa kuitenkin esti jättämästä sitä kesken. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ennen kuin pääsin loppuun, olin aivan myyty. Kiinnyin kirjan henkilöihin kaikkine puutteineen päivineen ja halusin kiihkeästi tietää kuinka tarina päättyy.

Kertomus alkaa 1950-luvulla Limassa, kun kaksi huomiota herättävän rohkeaa tyttöstä muuttaa asumaan Ricardon lähiöön Mirafloresiin. Ricardo ihastuu 14-vuotiaaseen  Lucyyn, mutta ei aneluistaan huolimatta saa tätä lupautumaan tyttöystäväkseen. Orastava rakkaus päättyy, kun eräillä syntymäpäiväjuhlilla tytöt osoittautuvat huijareiksi; he eivät olekaan eksoottisia chilettäriä, vaan aivan tavallisia köyhiä maalaistyttöjä! Nolon paljastuksen tuloksena Lucy katoaa ensimmäisen kerran Ricardon elämästä.

Seuraavan kerran pariskunta tapaa Pariisissa, Ricardon unelmien kaupungissa. Ricardo on alkanut juuri saada mainetta kääntäjänä, kun hän tapaa vallankumouksellisen ystävänsä kautta Kuubaan sissikoulutukseen lähdössä olevan Arletten. Ja kukapa muu Arlette olisi kuin Lucy, joka käyttää vallankumousta keinonaan päästä pois Perun köyhistä oloista. Rakkaus roihahtaa taas, mutta vain päättyäkseen nopeasti Arletten löytäessä hyödyllisemmän miehen. Tällä kertaa vallankumouskenraalin, jonka avulla sitoumus sissikoulutuksesta saadaan purettua ja Lucyn paluu Eurooppaan onnistuu.

Suurinpiirtein näin tarina jatkuu loppuun saakka. Lucy etsii Ricardon käsiinsä aina rikkaiden miestensä välillä, nuolee haavansa tämän hellässä hoivassa ja jättää miehen taas kun uusi, helppoa elämää tarjoava elättäjä ilmestyy näköpiiriin. Sydämetön elämäntyyli vie kuitenkin veronsa, itseinhossaan Lucy kurittaa itseään monin tavoin ja päätyy lopulta fyysisen terveytensä pilanneena kärsimään paniikkihäiriöistä.

Ihailen Vargas Llosan kykyä viedä henkilöitään vuosikymmenten läpi. Aikakaudelle leimaa antavat tapahtumat tulevat kuvattua arkielämän kautta ilman, että myöhemmin tehdyt analyysit suoranaisesti kuultaisivat kerronnan läpi. Ystävän väsymistä ja oudosti etenevää sairautta ihmetellään melko tyynesti, koska media ei ole vielä ennättänyt luoda vauhkoa kuvaa aidsista. Tuhman tytön itsetuhoisuutta ei nimitetä anoreksiaksi, mutta laihtuminen liittyy kuitenkin naisen vaikeuksiin tulla toimeen itsensä kanssa. Perun poliittiset tapahtuma ja vallanvaihdokset nousevat aina aika ajoin esiin tarinan lomassa.

Yksi asia minua kiusasi aivan loppuun asti. Kuinka toista päähenkilöä voidaan läpi koko tarinan puhutella banaalisti "tuhmaksi tytöksi"? En ole varma kuulostaako alkukielen "niña mala" yhtä typerältä, mutta pelkäänpä, että kyllä kuullostaa. Toki rakkaustarinan toinen osapuolikin on usein "kiltti poika" tai itsensä diminutiivi Ricardito, mutta silti! Kärsisikö tarina, jos sen voisi lukea ilman tytöttelyn aiheuttamaa myötähäpeää, päähenkilönä vaikkapa Otilia tai edes Lucy?

torstai 9. joulukuuta 2010

Unenpäästäjä Florian

Unenpäästäjä Florian / Jani Saxell
Avain, 2010, 209 s.

Tarinan lähtöasetelma on mielenkiintoinen ja syvällistä taustatietoa on tarjolla yllinkyllin. Hetkittäin tietoa pursuu mukaan liikaakin, tuntuu kuin lukisi romaanin sijasta joka suuntaan paisuvaa reportaasia maailmanpolitiikan suurimmista vääryyksistä. Toisaalta tarina on jonkinlainen romanttinen scifidekkari, dystopia siitä, mitä tapahtuu kun kukaan ei enää jaksa välittää kanssaihmisen hädästä.

Eurooppalainen oravanpyörä on vienyt maanosan asukkaat tilanteeseen, jossa harvat pystyvät enää nukkumaan rauhallisesti. Liki psykoottisessa stressitilassa vaeltelevien, lepäämään kykenemättömien ihmisten joukossa liikkuu muutamia poikkeusyksilöitä, jotka pystyvät auttamaan muita uneksimaan ja aukomaan alitajunnan solmuja.

Florian, Pariisin kautta Helsinkiin päätynyt Transsilvianin romani on yksi näistä poikkeusyksilöistä. Unenpäästämisen taito antaa haltijalleen kyvyn nähdä toisten ajatuksiin ja manipuloida niitä. Arvokas taito osoittautuu kuitenkin lopulta kiroukseksi sekä Florianille itselleen että hänen läheisilleen ja asiakkailleen.

Florianin rakastama Ann-Stine nauttii matkasta poikaystävän kotimaahan mutta pitemmän päälle symbioosi ajatustenlukijan kanssa alkaa ahdistaa.

Rikoskonstaapeli Nuortamolla on salainen suunnitelma Suomen romanipakolaisongelman ratkaisemiseksi. Hän on kerännyt vuosikausia tietoja, joiden avulla hän aikoo painostaa Florianin urkkijakseen. Jos karkoituspäätöksiin johtavaan materiaalia romaneista ei ala tulla, karkoitus odottaa Floriania itseään.

Tarinankerronnan lomassa Saxell ottaa voimakkaasti kantaa pakolaiskeskusteluun. Nykyisin meilläkin kerjäävien romanien kohtaloiden taustaksi Saxell kertoo paljastuksia Ceausescun ajan romanivaelluksista, Suomen Mäkkylän mustalaisleirin tapahtumista ja Mustalaislähetyksen lastenkodeista. Romanien tilannetta peilataan myös jatkosodan tapahtumiin ja syrjäytyneiden huumenuorten elämään kaupunkien kaduilla.

Kirjasta on kirjoittanut myös Joonas Sillanpää kirjahylly -blogissaan. Kirjoitukseen liittyvissä kommenteissa käydään kiivasta keskustelua intertekstuaalisuudesta ja lähteiden käytöstä, anonyymi kommentoija syyttää Saxellia jopa kopioinnista. Ja kirjailija vastaa.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

1001 Nights of Snowfall

Fables / written by Bill Willingham
1001 Nights of Snowfall / illustrated by Esao Andrews ... [et al.] ; lettered by Todd Klein
New York : DC Comics, 2006
140 s. : kuv.
Vertigo

Pitkästä aikaa sarjakuvaa. Fables -sarjan albumeissa kierrätetään kaikki vanhat tutut taruhenkilöt sekaisin samoissa tarinoissa ja uusia raikkaita tulkintoja myyteistä syntyy. Piirrosjälki vaihtelee, koska sarjaa piirtää useampi henkilö, mutta kuvat ovat loistavia koko ajan.

Tässä tarinoita kehystää 1001 yötä, mutta sulttaanin divaanille onkin ennen Scheherazadea joutunut Miss Snow White. Väsyttyään tarinankertomiseen Snow ei yllättäen joudukaan mestattavaksi vaan ehtii jopa ennen kotiin lähtöään kertoa seuraajalleen taianomaisen keinon pysytellä hengissä sulttaanin morsiamena.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Talven jälkeen valo

Talven jälkeen valo / Piia Posti
Gummerus, 2010

Esikoisromaani, taidokkaasti kirjoitettu mutta ihan liian viileä; ihmisiä katsotaan turhan kaukaa. Tarina kerrotaan juuri niinkuin se varmaan pitääkin kertoa, mutta tyylikeinot eivät nyt tähän lukijaan osu eivätkä varsinkaan uppoa.

Aiheena on avioero. Lisämausteena kaksi syntyvää lasta, mies saa lapsen sekä entisen että uuden vaimonsa kanssa suurinpiirtein samaan aikaan.

Näkökulma on useinmiten Annan, masentuneen, alkoholin kanssa läträävän entisen vaimon. Alkoholismin salakavala syveneminen on kuvattu hienosti. Lukijaa huijataan samalla tavalla kuin alkoholisti huijaa itseään; tapahtumat etenevät vähän epäloogisesti eikä niihin oikein saa otetta.

Jussi, tarinan isä, on naistensa kanssa aika lailla eksyksissä ja toimii oudon itsekkäästi myös suhteessa murrosikäiseen tyttäreensä Marjaan. Mies vain seurailee sivussa tapahtumia ja koittaa välttää ristiriitoja joka suuntaan, autuaasti ohittaen kaiken pohdinnan omien ratkaisujensa vaikutuksesta läheistensä elämään. Vastuuntunto lienee Jussille aika vierasta.

Kaikkein eniten oikealta elämältä maistuu Marjan tarina. Nuoren, melkeinpä lapsen, katkeruus ja syyllisyydentunnot saavat myötätunnon heräämään, tytön joutuminen isän jättämän perheen varsinaiseksi huoltajaksi äidin hajottua on vähän liiankin rankkaa. Onneksi Marjan tueksi löytyy Perttu, rastalettinen ja peruspositiivinen poikakaveri.

Nadjan kertomus pääsee kirjassa oikeastaan vain alkuun. Uusperheen nuoren äidin vaikea suhde omaan äitiin ehtii saada selityksen; Nadja on haettu itärajan takaa lastenkodista tytön äidin kuoltua, mutta hänen isänsä ei olekaan tuntematon niin kuin on kerrottu, vaan kasvatusisä onkin koko ajan ollut myös biologinen isä. Tämän totuuden sulattelu jää tarinan ulkopuolelle. Se on harmillista, sillä asetelma on mielenkiintoisempi kuin tarinan muut lähtökohdat yhteensä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Minne tytöt kadonneet

Minne tytöt kadonneet / Leena Lehtolainen
Tammi, 2010, 342 s.

Jo yhdestoista Maria Kallio -dekkari. Olen lukenut sarjasta aiemmin kaksi tai kolme, kaikki ovat olleet erittäin hyviä. Leena Lehtolaisen tarinoissa ei ole kerta kaikkiaan mitään moittimista, mutta jostain syystä ne eivät silti sytytä intohimoa lukemiseen. On kuitenkin ajatusta ja asennetta, ihan priimalaatuista ajanvietettä siis.

Tällä kertaa Espoon poliisi saa melkein samanaikaisesti kolme katoamisilmoitusta, kaikki kadonneet ovat nuoria maahanmuuttajatyttöjä. Kun tapauksia aletaan tutkia, vaikuttaa hetken siltä, että ne eivät liity mitenkään toisiinsa.

Yksi tytöistä, Noor, löytyy lumihangesta omaan huiviinsa kuristettuna. Tytön poikaystävää, Tuomas Soiviota kuulustellaan ensimmäisenä, mutta pian paljastuu, että syyllinen onkin Rahim, Noorin serkku ja vanhempien valitsema sulhanen. Noorin miespuoliset sukulaiset pitävät silti syyllisenä Tuomasta, joka on heidän mukaansa kiusannut tyttöä ja viekoitellut tätä käätymään uskontoaan vastaan.

Suomalaispoliisit ovat vakuuttuneita Tuomaksen aidosta kiintymyksestä Nooriin ja pitävät muslimimiesten väitteitä osoituksena uskonnon ahdasmielisyydestä. Kun aikaa kuluu, Tuomaksen omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa ja hän haluaa tunnustaa Marialle olevansa osasyyllinen tyttöystävänsä kuolemaan. Ajan myötä kauniiksi rakkaustarinaksi kääntyneen suhteen alku ei nimittäin ollutkaan pelkkä onnellinen sattuma, vaan osa katalaa suunnitelmaa.

Tuomas kertoo osallistuneensa kokouksiin, joissa pohdittiin kuinka vanhoillisten muslimimiesten naisia alistavaan käytökseen saataisiin kohdistettua mittavaa negatiivista huomiota. Yhdeksi keinoksi keksittiin muslimityttöjen vietteleminen tarkoituksena provosoida sulhaset, isät ja veljet menettämään malttinsa ja ylittämään laillisuuden rajat.

Toinen kadonneista tytöistä paljastuu äitinsä kotoaan hätistämäksi. Tyttöjen turvapaikkanaan pitämän kerhon vetäjä, Heini, kuuluu myös muslimimiesten mustamaalaamista suunnittelevien joukkoon, ja hän on kertonut Ayanin äidille, että tyttärellä on lesbosuhde suomalaistytön kanssa. Äiti, peläten tämän suuren häpeän kantautuvan isän korviin, myy arvokkaat korunsa ja patistaa tyttären pakoon. 

Kolmannen tytön katoaminen tuo Marian elämään takaisin työtoverin Afganistanin projektista, jossa Maria on ollut kouluttamassa naispoliiseja paikalliseen työelämään. Lauri Vala on Marian entinen, turhan läheisesti alaistaan kohtaan käyttäynyt esimies joka on palannut kotimaahan jahdatakseen tänne livahtanutta huumeparonia, Omar Jussufia. Omar on pikkuserkku Azizalle, yhdelle kadonneista. Huumekuvioiden selvittelyä ei  helpota se, että Maria epäilee alusta asti Valan saaneen hermoromahduksen ja olevan kotimaassa komennuksen sijasta sairaslomalla. Näin onkin, mutta tämä varmistuu vasta kun Maria on pelastanut Valan hengen tämän huijattua hänet mukaan väijytykseen oletetulle huumeiden luovuttumispaikalle.

Juonet kulkevat siis mukavan monimutkaisia polkuja, pahiksetkin ovat ihmisiä eivätkä hyviksetkään osoittaudu täysin viattomiksi pulmusiksi. Poliisin työ on kuvattu raskaaksi ja melko vaaralliseksikin, päivät ovat pitkiä ja myös perhe vaatii osansa Marian ajasta. Silti tarinassa säilyy koko ajan uskottavuus ja jonkinlaista ihanaa turvallisuudentunnetta luo tieto siitä, että tuo nuori naispoliisi pärjää! Maria säilyttää hermonsa ja todellisuudentajunsa vaikka paineet jatkuvasti ylittävät keskivertoäidin murheet.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Emma ja Uno

Emma ja Uno : rakkautta tottakai / Märta Tikkanen Emma & Uno : visst var det kärlek ; ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Tammi, 2010, 250 s.

Takateksti olisi tästä kirjasta riittänyt, mutta jollain kumman sinnikkyydellä luin koko kirjan. Kai se oli jonkinlaista pakonomaista halua löytää ideaa kirjailijalta, jonka teokset nuoruudessa aiheuttivat kiihtymystä. Miestä ei voi raiskata ja Punahilkka olivat 80-luvulla kaksikymppiselle vaikuttavia kokemuksia.

Kannen kuvakin jo kertoo tarinan; omahyväinen, pulleaposkinen Uno vahattuine viiksineen, Unoa ihailevasti katsova Emma kietoutuneena hienostorouvan turkiksiin.

Kyse on aika tarkkaan siitä tavallisesta tarinasta, nyt vain suomenruotsalaiseen miljööseen sovitettuna. Tyttö tapaa valloittavan miehen jolle romanttisesti päättää antaa kaikkensa; sekä ruumiinsa että tässä tapauksessa myös rahansa. Mies siittää tytölle kuusi lasta ja jättää tämän hoitamaan perheen, itse hän huseeraa mieluummin Ruotsissa tärkeissä kansansivistyshommissa.

Perheellä kerrotaan olevan tiukkaa, kun kaikki lapset opiskelevat ja kunnon joulujuhliakaan ei ole varaa järjestää. Onneksi sentään saadaan vuokrattua Balderin juhlasali tanssiaisia varten, ettei perheen joulu ole aivan pilalla. Ja sitten myöhemmin ne varastelevat köksät, oj då, kyllä siinä on ollut isoäidillä kestämistä. Hyvä juttu, että isoäidissä yhdistyivät madonna ja marttyyri, muuten koko homma olisi kyllä mennyt puihin.

Tikkanen on koonnut kirjaa varten aivan mahtavan lähdeaineiston, niin tarkasti tapahtumat on kuvattu. Tämä yksityiskohtien runsaus tuppasi vähän latistamaan tarinaa, teksti tuntuu usein liikaa raportilta. Kun kertojan ääni on lisäksi kaikkitietävä ja jopa alentuva, ei lukukokemus oikein miellyttänyt.

"Lapsikatraan koko teini-iän, yhteensä noin viidentoista vuoden ajan, perhe asuu Liisankatu 7:ssä, niin kutsutussa Seiskassa. Helsingin vuodet ovat levottomia, rahatilanne pahempi kuin koskaan ja asunto on liian ahdas heille kaikille.
Kaksi valkoista vetosänkyä ja yksi telttasänky pystytetään yöksi molempiin huoneisiin, tytöillä on omansa ja pojilla omansa. Emma nukkuu keittiössä, sielläkin on varasänky. Samoin pesukaappi ja pesuvati jonka ääressä kaikki selviävät aamupesuistaan.
Sisaruksilla on kaikilla vapaaoppilaspaikat, tytöillä Vicky-tädin Laurellska skolanissa, pojilla Svenska Normallyceumissa. He menestyvät, heistä useampi on luokkansa priimus, he saavat stipendejä. Kun Svanhild saa yhdestä ainekirjoituksestaan korkeimman arvosanan, hän ei tahdo kertoa sitä Unolle:
 - Sitten isä alkaa vaan paasata että minun pitää ruveta runoilijaksi -
Lukukauden aikana he lukevat nuorempien koulutovereiden kanssa läksyjä, kesäisin he käyvät puhumassa ruotsia suomenkielisten perheiden lasten kanssa, molemminpuoliseksi hyödyksi."

lauantai 13. marraskuuta 2010

Harjukaupungin salakäytävät

Harjukaupungin salakäytävät / Pasi Ilmari Jääskeläinen
Atena, 2010

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanit ovat riemastuttavia. Kaikki kunnia kustannustoimittajien avulla hiotuille viimeisen päälle harkituille taide-eepoksille, mutta vähän kylmäksi ne jättävät tällaiseen vapaalentoon verrattuna.

Harjukaupungin salakäytävät vangitsee lukemaan yhtä varmasti kuin lupa kurkistella ystävän salaista päiväkirjaa tai mahdollisuus nähdä rakkaimman vihamiehen ajatuksiin jossain sopivan kiperässä tilanteessa.

Tarina alkaa siitä, kun turvallisesti jatkumohakuista elämäänsä (vaimo, lapsi, omakotitalo) elävä kustantaja Olli Suominen kohtaa kotikaupunkiinsa vastikään palanneen nuoruudenrakkautensa Kerttu Karan. Ollin elämä on ollut tasaista, ainoa jokapäiväistä elämää häiritsevä seikka ovat olleet jatkuvasti katoavat sateenvarjot. Kertun seuraelämä taas on ollut vilkasta ja kansainvälistä. Hän on nykyisin maailmankuulu kirjoitettuaan käännöksinäkin menestyneen Elokuvallisen elämänoppaan, jossa neuvotaan kuinka kuka tahansa voi hankkia elämäänsä cinemaattista hohtoa. Seuraavana projektina kirjailijattarella on tehdä sarja kaupunkioppaita. Sarjan on tarkoitus alkaa Jyväskylästä ja keskittyä erityisesti kaupungin alla risteileviin salakäytäviin sekä muihin maagisiin paikkoihin, joissa herkät yksilöt kykenevät aistimaan erityistä M-hiukkassäteilyä.

Olli ja Kerttu tapailevat, ja vähitellen Ollille selviää, että Kerttu ei ole koskaan päässyt yli rakkaudestaan häneen. Facebookin kautta Ollin elämään palaa myös kolme muuta nuoruudenystävää, Blomroosin sisarukset Anne, Leo ja Riku. Jossain vaiheessa FB-päivityksiin ilmestyy myös viisikosta oudosti kesken kesän kadonnut Karri. Varsinkin Anne on salaperäisesti sekaantunut juoneen, jonka tarkoituksena on hyvittää Kertulle ystävysten hänelle aiheuttama mielipaha.  Ollin merkitys on suunnitelmalle keskeinen, on nimenomaan hänen vastuullaan että Kerttu saadaan tuntemaan itsensä täydellisen onnelliseksi. Tämän onnen saavuttamiseksi Olli menettää entisen elämänsä ja perheensä, mutta Elokuvallisen elämänoppaan cinemaattisilla ohjeilla moiset uhraukset ovat pikkujuttu.

Kirjan hauskuutta lisää se, että siihen on kirjoitettu kaksi erilaista loppua. Minulle osuneessa niteessä oli blanc-loppu, jota joku kirjan FB-sivulla kuvasi melodramaattiseksi vaihtoehdoksi. Kustantajan www-sivuilta kävin sitten lukemassa myös rouge-lopun, traagisen vaihtoehdon. En osaa oikein valita kummasta pidin enemmän, ehkä hauskinta onkin vain näin korostetusti huomata, että mielikuvitusmaailmassa vaihtoehtoja löytyy. Kun vielä olen siunattu armottoman hataralla muistilla, olen varma, että olen jo luonut vaihtoehdoista jonkinlaisen kolmannen version, oman yhdistelmäni johon muistini valikoi minua eniten miellyttäneet yksityiskohdat.

Hassu yhteensattuma muuten, että eräässä toisessa, myös tämän syksyn parhaisiin kuuluvassa kirjassa, on hyvin samantapainen kansi; ihminen suht yksin kuvassa aukinaisen sateenvarjon alla, takaapäin kuvattuna.

Kirjan FB-sivulle: http://www.facebook.com/#!/pages/Harjukaupungin-salakaytavat/119664908077467

Jääskeläisen blogiin: http://pasiilmarijaaskelainen.wordpress.com/

torstai 11. marraskuuta 2010

Mestarin tunnustukset

Mestarin tunnustukset / Melania G. Mazzucco
La lunga attesa dell'angelo ; suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain, 2009, 514 s.

Vuosi on 1594, Tintoretto tekee kuolemaa kotikaupungissaan Venetsiassa. Kuumeisena hän muistelee lapsuuttaan värjäri-isänsä työhuoneella, hullaantumistaan kauniiseen saksalaisyntyiseen kurtisaaniin Corneliaan, avioliittoa käytännöllisen Faustinan kanssa sekä elinikäistä kilpailua muiden taiteilijoiden, mm. Tizianin kanssa.

Vanhan miehen roolihahmoista eniten tunnustettavaa on isällä, joka kaikista kymmenestä lapsestaan rakasti muita enemmän ensimmäistä, avioliiton ulkopuolella syntynyttä Mariettaa. Tytärtä ei ajan tavan mukaan naitettu mahdollisimman nuorena tai passitettu luostariin, vaan hän sai oppia isänsä ammatin.

Romaanin ajankuva on syvä ja monipuolinen ja vaikuttaa myös luotettavalta. Kirjailija lienee perehtynyt aiheeseen tarkasti, sillä ennen romaania hän on julkaissut renessanssitaiteilija Jacomo Robustista eli Tintorettosta elämäkerran.

Kirja on viihdyttävä, kaikki 500 sivua tulee luettua melkein huomaamatta. Erityisen suurta vaikutusta tarinan tapahtumat eivät tehneet, vaikka luulenkin, että joitain aikakauden asenteita ja käyttäytymistapoja on tavoitettu hyvin. Naisiin kohdistunut väheksyntä, lapsityövoiman käyttö ja isän auktoriteetin kunnioitus tulee tarinassa esiin kuin sisäänrakennettuna, varmaan juuri sellaisena itsestäänselvyytenä mitä se aikalaisille oli.

Kirjan rakenteessa hieman häiritsevä yksityiskohta on se, että kertoja kertoo tarinaansa luojalleen, puhutellen tätä Herraksi;

Päätin tarjota sinulle kaikki tyttäreni: Lucrezian, joka oli jo kaksitoistavuotias, Ottavian, joka oli kahdeksan vanha, ja jopa vastasyntyneen, joka oli hengittänyt maailman ilmaa vasta muutaman minuutin. Tyttärieni neitsyys vastapainoksi omalle saastaisuudelleni, siemeneni hedelmä anteeksiannostasi. Halusin ylistää sinua elämäni jokaisena päivänä - pyhitin perheeni elämän sinulle, Herra.

Näin kätevästi siis perheen isä puhdisti omantuntonsa ja jatkoi tyytyväisenä omahyväistä elämäänsä; tyttäret luostariin ja isän kunniallisuus oli taas tarhaton.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Puuma

Puuma / Marja Björk
Like, 2010, 203 s.

Björk on mestari antamaan kirjoilleen nimiä, jotka uskaliaasti viittaavat kiellettyyn seksiin. Ensimmäinen oli Posliini, nyt on vuorossa Puuma. Nimet vetävät takuulla uteliaita lukijoita, mutta ainakin Puuman sisältö jää melko mitäänsanomattomaksi.

Malla on viisikymppinen juristi, joka elää avoliitossa itseään hieman vanhemman Kaukon kanssa. Kauko parka hankkii leveää leipää, autoja ja kesäasuntoja, syö Viagraa ja kuntoilee, mutta ei silti riitä seksikkäälle puumalleen. Mallan onneksi viereiseen taloon muuttaa kolmionmuotoinen nuori poliisimies, joka jaksaa kouria jalkoväliä ja panna rajusti takaapäin bootseihin ja pitsikorsetteihin pukeutuvaa kertojaa.

Sivujuonena kulkee Mallan uskovan ystävättären, Riitan, tarina. Riitta luulee vihdoin löytäneensä rakkauden, uskovan miehen, Tuomaksen. Häitä aletaan suunnitella vauhdilla ja kovalla tohinalla, mutta aika nopeasti Tuomaksesta paljastuu ikäviä asioita. Mies on sairaalloisen mustasukkainen eikä ole ollut aivan rehellinenkään, oma asunto paljastuu vuokrakämpäksi eikä tulotaso muutenkaan ole sitä mitä Riitta on kuvitellut.

Takautumina kerrotaan Mallan lapsuudesta, äidin karkuretkistä tumman rakastajan luo ja tytön leikeistä parhaan ystävättären, mustalaistyttö Orvokin kanssa.

Kirjan lopun tunnelma poikkeaa oleellisesti alusta. Kauko saa sydänkohtauksen uimahallissa, joutuu 5 minuutiksi upoksiin eikä selviä. Mies makaa kaksi päivää koomassa sairaalassa, sitten lääkärit suosittavat letkujen irroittamista. Kuolema tulee puolessa tunnissa ja Malla jää yksin. Nyt yllättäen sama nainen, joka aiemmin mietti kuinka helpoimmin päästä eroon kulahtaneesta äijästään, sureekin menetystä voimakkaasti. Aika outoa, vaikka toisaalta, voihan noinkin tietysti käydä. Björkin kirjoitustyyli on niin lakoninen, että muutokseen ei oikein pysty eläytymään. Mallan kaipaus tuntuu lähinnä vain vähän säälittävältä ja suoraan sanoen aika hölmöltä.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Näkymätön

Näkymätön / Paul Auster
Invisible, suomentanut Erkki Jukarainen
Tammi, 2010, 303 s.

Vuonna 1967 Adam Walker opiskelee Columbian yliopistossa, rustaa runoja ja haaveilee kirjailijan urasta. Eräissä juhlissa hän kohtaa itseään hieman vanhemman pariskunnan, Bornin ja Margot'n.

Tutustuminen muuttaa Adamin elämän. Born sitoo nuoren miehen itseensä lupaamalla tämän luotsattavaksi uuden kirjallisuuslehden, Margot taas vie nuorukaisen vuoteeseensa. Asetelma  kuitenkin luhistuu pian, Margot palaa Pariisiin ja Born alkaa suunnitella avioliittoa onnettomuudessa pahoin vammautuneen ystävänsä vaimon kanssa.

Ennen Bornin lähtöä  miehet joutuvat ryöstöyrityksen uhreiksi. Osoittautuu, ettei mustan pojan ase ollut edes ladattu, mutta Born ehti jo sitä ennen vetää stiletin esiin ja tökätä sillä poikaa vatsaan. Kovapintainen Born haluaa paeta paikalta, mutta idealistinen Adam juoksee hälyttämään apua. Kun hän palaa paikalle, sekä Born että puukotuksen uhri ovat kadonneet. Myöhemmin ryöstöä yrittänyt poika löytyy kuolleena läheisestä puistosta, vatsassaan useita puukoniskuja.

Adam saa Bornilta uhkauskirjeen vaieta asiasta, mutta muutaman päivän kuluttua hän menee kuitenkin poliisin puheille. Born on silloin jo ehtinyt paeta maasta ja jää rangaistuksetta. Tämä vaivaa Adamia paljon,  niin että myös hän lähtee Pariisiin jossa tietää sekä Margot'n että Bornin oleskelevan. Hän suunnittelee kostavansa Bornille kertomalla tämän tulevalle vaimolle, millainen roisto mies on. Näin tapahtuukin, mutta sekä nainen että tämän Adamiin rakastunut tytär eivät ota uskoakseen. Syystä tai toisesta avioliitto kuitenkin peruuntuu, mutta tätä Adam ei taida koskaan saada tietää.

Osan tarinasta kertoo Jim, Adamin kirjailijana menestynyt opiskelutoveri, johon Adam vuosikymmenten kuluttua, ollessaan itse jo vakavasti sairaana, ottaa yhteyttä. Bornin menneisyydestä paljastuu lisää arveluttavia seikkoja. Lisäksi Jim lukiessaan Adamin luonnostelemaa romaanikäsikirjoitusta pääsee tutustumaan arkaluontoisiin tapahtumiin Adamin ja tämän sisaren Gwynin menneisyydessä.

Auster kertoo tarinan taidokkaasti kuten aina. Henkilöt ovat mielenkiintoisia; erikoisen kauniita, erikoisen pahoja tai muuten vaan erikoisia eikä tapahtumissakaan ole juuri mitään jokapäiväistä. Kaiken luulisi siis olevan hyvinkin vaikuttavaa, mutta jostain kumman syystä ei vain vaikuta! Ei löydy mitään tarttumapintaa, ei mitään yhteyttä oikeaan elämään. Ei ainakaan minun, mutta pelkäänpä, ettei oikein kenenkään.

Monimutkainen rakenne ihastuttaa ja juoni vie mennessään, niin että kirjan lukee sujuvasti parilla ahmaisulla. Yhtä sujuvasti se kyllä varmaan sitten taas unohtuukin.

torstai 21. lokakuuta 2010

Ketunmorsian

Ketunmorsian / Matti Larjavaara
Gummerus, 2010, 411 s.

Nyt jää kirja kesken. Olen kahlannut tätä kaksi iltaa ja ehtinyt lukea jo melkein kolmasosan, mutta en millään jaksa enempää.

Tästä ei irtoa minulle mitään, tai jos lievä ärsyyntyminen lasketaan, niin sitä sitten. Kirja on kirjoitettu jo parhaan keski-ikänsä ohittaneille miehille. Miehille, jotka haluavat samaistua viriiliin professoriin, jolla on peräti kaksi perhettä entuudestaan ja joka vielä nyt, kun vanhuus jo kolkuttelee ovelle, kykenee viettelemään itselleen uuden, nuoren naisen. Varmasti se on ihana päiväuni monelle, aivan kuten naisille ovat Angelikan ja muiden vastustamattomien kaunotarten tarinat.

Odotin jotain mielenkiintoista siitä, että tapahtumat sijoittuvat kirjallisuudentutkimuksen maailmaan, mutta kuvaukset seminaareista sun muusta opiskeluun liittyvästä olivatkin aivan uskomatonta potaskaa. Pahinta kaikesta on kuitenkin runsaasti käytössä oleva dialogi, se on kököintä mitä olen lukenut pitkään aikaan.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Harjunpää ja rautahuone

Aloitin lukemisen suurin odotuksin. Olen lukenut aiemmin vain yhden Joensuun dekkarin, muistaakseni se oli Harjunpää ja ahdistelija, ja pidin siitä paljon. Siinä kuvattiin rikollisen ajatusmaailmaa niin tarkkanäköisesti ja ymmärtävästi, että oli melkein pakko uskoa tarinan olevan totta. Se samanaikaisesti sekä ihastutti että ahdisti.

Nyt ei käynyt samoin. Harjunpää selvittelee raakoja seksuaalirikoksia, jotka kuvataan tarinan edetessä melko tarkasti. Seksi ja siihen liittyvä väkivalta on aina myyvä aihe, mutta nyt kerronnassa mättää jokin. Tämän tapaisia tarinoita on tottunut lukemaan ja katsomaan tv:stä myöhäisillan  pätkinä niin raflaavalla tyylillä toteutettuina, että Joensuun hieman myhäilevän poliisisedän kertomana tarina vaikuttaa oudolta.

Juoni kulkee pääpiirteissään näin: Orvo on nuori, äitinsä ja isoisänsä kanssa olosuhteiden pakosta asuva mies. Hän on ammatiltaan hieroja, mutta tekee keikkaa myös maksullisena rakastajana, Herra H:na.

Yksi Orvon asiakkaista on Neea, kaunis pyörätuoliin sidottu ranskasta suomeen käännöstöitä tekevä opiskelijatyttö. Neea on tilannut Herra H:n luokseen, mutta ei sitten haluakaan tämän palveluksia. He kuitenkin keskustelevat ja tapaavat uudelleenkin, ja tutustuttuaan toisiinsa rakastuvat.

Samaan aikaan Orvon asiakkaita alkaa kuolla. Poliisi löytää yhden uhrin luota Orvon DNA:ta ja miehestä tulee epäilty. Hänet pidätetään samana iltana, jona hän on luvannut mennä Neean luokse tapaamaan tämän isää. Neea odottaa häntä ulkona ja huonoksi onnneksi paikalle osuu pari humalaista jätkää, jotka raahaavat Neean läheiseen puistoon ja raiskaavat.

Kun Orvo kuulee tämän, hänen kotioloissa piilossa kytenyt kostonhimonsa alkaa vaatia toimintaa. Hän ottaa vastaan SM-keikan, aikomuksena kostaa häntä hyväkseen käyttäville naisille roiman väkivaltaisella seksillä. Toisin kuitenkin käy, naiset pääsevät tapahtumissa niskan päälle ja lopulta Orvo viettää seuraavan yön vieraalla asunnolla patteriin kytkettynä. Samaan aikaan Neea odottaa rakastaan luokseen ja soittelee epätoivoisena tämän kännykkään. Kun Orvo ei tule eikä vastaa puhelimeen, Neean luulee tulleensa hylätyksi ja ottaa kuolemaan johtavan annoksen alkoholia ja lääkkeitä.

Tämä laukaisee lopullisesti Orvon vihan. On käynyt ilmi, että paappa on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen omaa tytärtään ja on näin Orvon isä. Pojan kostonhimo kohdistuu nyt sadistiseen isään ja ripustautuvaan äitiin. Hän kaivaa esille paapan vanhan kiväärin ja aikoo ampua molemmat.

Paappa on Orvoa vastassa oman aseensa kanssa. Orvon laukaus on tappava, mutta paappakin osuu. Orvo pääsee kuitenkin pakenemaan ja pakomatkalla hän tajuaa seksibisnestä pyörittävän Kurren oleva naisasiakkaiden murhien takana. Hän ryntää tämän toimistolle ja aikoo puristaa totuuden esiin. Tunnustuksen kuulevat myös Orvon verijälkiä seuranneet Harjunpää ja Onerva.

Eli juonenkäänteitä riittää vähän liiankin kanssa. Näin nopeasti referoituna tarina kuullostaan melkein tragikoomiselta, mutta ei se lukiessa sentään hassulta tuntunut. Mukana on osuvaakin luonnekuvausta, uhritkin on kuvattu ihan ihmisinä vaikkeivat ehkä niitä kaikkein lämmintunteisimpia naisia olekaan. Silti tarinassa on jotain häiritsevää hosumista sinne tänne. Toki on uskottavaa, että mikäli yhden ihmisen kontolle osuu tuollainen määrä epäonnea, mitä Orvolle tässä ladataan, ei tulos voi olla muuta kuin traaginen. Ehkä yksi tarinan ongelmista onkin juuri siinä, lopun katastrofi ei ole enää vain uskottavaa vaan ihan liiankin todennäköinen ja yllätyksetön.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Korallivaras

Korallivaras / Rebecca Stott
The coral thief ; suomentanut Arto Schroderus
Avain, 2010, 362 s.

Syksyn kaunein kirjankansi? Luultavasti kyllä, näytön kuva ei vain tee oikeutta paperiversiolle, joka on tässä nähtävää kuvaa tummempi ja pehmeämpi sävyiltään.

Tarinan lähtöasetelma on hykerryttävä. On vuosi 1815, Jean-Babtiste Lamarck on vain hieman aiemmin esittänyt luonnonhistoriaa mullistaneen teoriansa hankittujen ominaisuuksien perriytymisestä. Ensimmäiset evoluutioteoriat ovat siis juuri puskemassa esiin kun nuori Daniel Connor lähtee Edinburghista Pariisiin jatkamaan vertailevan anatomian opintojaan kuuluisan professori Georges Cuvierin johdolla. Muutenkin maailma on mullistumassa; samana kuumana heinäkuun yönä kun Danielin arvokkaat matkatavarat varastetaan, keisari Napoleon viruu brittialus HMS Bellerophonilla matkalla kohti Saint Helenan vankilasaarta.

Danielin opinnot uhkaavat tyssätä heti alkuunsa, kun salaperäinen filosofi-kaunotar varastaa pojan haltuun uskotut tieteelliset käsikirjoitukset ja korallinäytteet. Järkytyksestä toivuttuaan ja muutaman päivän Pariisin iloista nautittuaan Daniel ottaa yhteyden pahamaineiseen Monsieur Jagot'hon. Tämä on Bureaun johtaja, joka on kohonnut asemaansa ilmiantamalla entisiä kanssarikollisiaan vankiloissa. Rikos sinänsä ei tunnut kiinnostavan Jagot'ia, mutta kun Daniel kuvailee varasta, poliisijohtajan tarkkaavaisuus herää. Selviää, että kyseessä on Jagot'n erityislistalla oleva Lucienne Bernard, entinen kreivitär ja mestarivaras, joka on ottanut elämäntehtäväkseen pihistää vallankumouksen nimissä aristokraateilta riistettyjä taide-esineitä ja keräilyharvinaisuuksia ja palauttaa niitä alkuperäisille omistajilleen.

Daniel saa Jagot'lta ohjeen ilmoittaa heti, mikäli tapaa Luciennen uudelleen. Pian näin tapahtuukin, mutta Daniel ei tunnekaan halua ilmiantaa älykästä ja viehättävää naista. Päinvastoin, hän haluaa kiivaasti luottaa tähän ja uskoa, kun Lucienne lupaa palauttaa aarteet heti tutkittuaan niitä tarpeekseen. Kun Lucienne vielä vie pojan vuoteeseensa, juttu on selvä; Danielista tulee Luciennen apuri.

Seuraa monipolvisia seikkailuja. Lucienne kiristetään tekemään vielä yksi vaikea ja vaarallinen kaappaus. Se kohdistuu Jardin de Plantesiin, jonne Napoleon on kerännyt kaikki sotasaaliina maailmalta raahaamansa luonnonhistorialliset aarteet.  Luciennen olisi turvallisempaa jo paeta Pariisista, mutta hänen on pakko suostua hankkeeseen saadakseen takaisin kaapatun tyttärensä, Delphinen. Juttuun sekaantuu myös tyttären isä ja muutama muukin Luciennen entinen rakastaja, mikä on omiaan aiheuttamaan mustasukkaisuutta. Danielia kuitenkin tarvitaan välttämättä, sillä hän työskentelee Jardinissa ja pystyy hankkimaan alueesta tarkan kartan.

Monimutkaisten ja hieman sekavienkin juonenkiemuroiden kautta hanke onnistuu, Lucienne varaskoplineen ja tyttärineen pääsee pakenemaan. Daniel jää Pariisiin ja saa poliisit uskomaan koko joukon tuhoutuneen pakoreittinä käytetyn kaupungin alla risteilevän louhoksen sorruttua. 

Kirjan viimeisillä sivuilla Daniel istuu Derbyshiren työhuoneessaan lukemassa Charles Darwinin juuri ilmestynyttä menestysteosta, Lajien syntyä (1859). Kirja saa hänet muistelemaan Luciennea, naista joka näki koralliriuttojen kasvussa viitteitä samalle ajatteluamme mullistaneelle teorialle jonka Darwin perusteli havainnoillaan mehiläisistä, kyyhkysistä ja kastemadoista.

"Ajattelen Luciennea yhä. Kuvittelen, että tapaamme sattumalta asemalaiturilla tai vilkkaalla kadulla. Se tapahtuu aina sattumalta ja aina kiireessä, koska jommankumman meistä on ehdittävä junaan tai koska vallitsee jokin epämääräinen vaaran tunnelma. Toisinaan hän kysyy näissä kuvitelluissa kohtaamisissamme, olenko löytänyt uuden rakkauden. Minä sanon kyllä. En muuta. En kuvaile naisia, joita olen rakastanut - lontoolaista näyttelijää, jota seurasin Roomaan, perijätärtä tai nuorta leskeä - enkä varsinkaan kerro hänelle älykkäästä ja tummasilmäisestä naisesta, jonka kanssa avioiduin ja joka ensi tapaamisessamme hänen isänsä luona Derbyshiressä antoi käyttööni kirjastonsa ja näytti minulle Cuvierin La Régne Animalin osat, jotka olivat juuri saapuneet Pariisista. Hän lukisi ne ranskaksi, hän sanoi. Ranskalainen luonnonhistoria kun oli paljon kiinnostavampaa."

torstai 7. lokakuuta 2010

Nukentekijä

Nukentekijä / Guðrún Eva Mínervudóttir
Skaparinn ; suomentanut Juha Peura
Atena, 2010, 296 s.

Pitkään aikaan en ole törmännyt näin omituiseen tarinaan.

Sveinn on taideopintoihinsa pettynyt kuvanveistäjä, joka hankkii elantonsa tekemällä silikonisia seksinukkeja yksinäisille miehille. Lóa on jo melkein loppuun asti väsynyt yksinhuoltaja, joka on ottanut vapaata töistään mainostoimistossa. Hänellä on kaksi tytärtä, Ìna ja Margrét, joista jälkimmäinen kärsii vakavasta anoreksiasta.

Lóa ja Sveinn tutustuvat, kun Lóan autosta puhkeaa rengas. Sveinn vitkastelee ensin, mutta katsoo sitten kuitenkin velvollisuudekseen auttaa pihassaan itkevää naista. Urakan pitkittyessä Sveinn kutsuu Lóan sisään ja tarjoaa hänelle viiniä, jota Lóa tapansa mukaan lipittää siinä määrin, että sammuu tuoliinsa.

Varhain aamulla Lóa herää ja alkaa tutkia asuntoa. Sveinnin työhuoneelta löytyy useita keskeneräisiä ja yksi täysin valmis nukke, kurvikas mustatukkainen Got-Chick Alma, kasvot tyyppiä Lovely, vartalotyyppi 1. Epätoivoisen äidin mielessä viriää mieletön idea; muiden seuraa karttavan tyttären voisi ehkä totuttaa ihmisiin nuken avulla! Lóa varastaa nuken ja ajaa tiehensä ennen kuin Sveinn ehtii herätä.

Margrét on päästetty kotiin sairaalasta ylioppilaskirjoitusten ajaksi. Tyttö pänttää koulukirjojaan liki neuroottisesti ja milloin hän ei lue, hän kinastelee äitinsä kanssa tarvitsemansa ravinnon määrästä.

Kun viimeinen kokeista päättyy ja Lóa saapuu koululle hieman myöhässä hakemaan Margrétia, tyttöä ei näy missään. Margrétin takki roikkuu naulakossa, puhelin on taskussa. Kukaan opettajista ei tiedä minne tyttö olisi voinut mennä, ystäviltä on turha kysellä koska heitä ei ole ollut enää vuoteen, kahteen.

Samaan aikaan Sveinn on saanut selville Lóan osoitteen ja saapuu paikalle hakemaan takaisin nukkeaan. Hän haluaa tavata Lóan myös siksi, että kuvittelee tämän olevan saamiensa uhkailusoittojen takana. Sveinn on  huonossa kunnossa pudottuaan pyykkikorin päältä yrittäessään vaihtaa lamppua kattovalaisimeen. Lääkehuuruissaan hän vuorostaan väsähtää vierailun aikana ja jää Lóan luokse useammaksi päiväksi.

Kirjan ihmissuhteet ovat omalaatuisia. Henkilökuvaus on suorasukaista eikä mairittele ketään, ihmisten kanssakäyminen on usein epäystävällistä. Silti on täysin luonnollista, että lähes vieras ihminen jää toisen luokse yöksi, useammaksikin. Oikein ketään ei arvosteta mutta kaikkia siedetään.

Tarinan päättyessä samat tapahtumat kerrotaan kahteen kertaan, vain hieman muunnellen, erikseen sekä Lóan että Sveinnin kannalta. Idea on hauska ja erilaiset näkökulmat paljastavat pikkuhiljaa sen, mitä kukakin on luullut ilmaisseensa ja kuinka eri tavalla toinen on asian käsittänyt. Ihmetyttää vain, miksi keino otetaan käyttöön vasta niin myöhäisessä vaiheessa, olisi ehkä ollut hyvä käyttää sitä läpi kirjan.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Routaholvi

Routaholvi / Anne Michaels
The winter vault, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY, 2010, 320 s.

Kertojan ääni on hiljainen ja viisas, niin vaatimaton, ettei vaadi juuri lainkaan huomiota. Tarina virtaa tyynesti kuin suuret joet, Niili ja St. Lawrence, joiden rannalla tapahtumat eletään. Pinnanalaiset voimat ovat kuitenkin koko ajan läsnä, aavistettavissa.

Jeanin ja Averyn rakkaustarina alkaa Torontosta, mutta heti naimisiinmenonsa jälkeen he muuttavat Egyptiin, Sudanin rajaseudulle. Eletään 1960-lukua ja Assuanin padon rakentaminen on alkamassa. Abu Simbelin kalliotemppeleitä siirretään turvaan ja tuhannet nubialaiset joutuvat jättämään kotinsa. Näiden menetysten keskellä nuori aviopari tutustuu toisiinsa kertoen tarinoita lapsuudestaan, kuolleista isistä ja äideistä joiden kaipaamiseen ei tunnu tulevan loppua.

Surumielisyys muuttuu tragediaksi kuitenkin vasta kun Jean ja Avery menettävät pienen tyttärensä jo ennen tämän syntymää. Jeanin lohduttomuus on niin syvää, että Avery tuntee itsensä sen edessä voimattomaksi. He palaavat yhdessä kotiin Kanadaan, mutta muuttavat siellä erilleen asumaan.

Jean tutustuu puolalaiseen taiteilijaan Lucjaniin. Tämän menneisyyteen kuuluvat juutalaispojan kohtalo 1940-luvun Varsovassa ja sodan melskeisiin kadonneet vanhemmat. Jeanin ja Lucjanin suhde on monimutkainen. Lucjan rakastuu Jeanin herkkyyteen, mutta samalla ärsyyntyy siitä.

Muita tärkeitä henkilöitä kirjassa ovat Averyn äiti Marina ja Lucjanin taiteilijaystävät Ewa ja Pawel. Kaikkien näiden tarinat kutoutuvat yhteen menetysten verkoksi, jonka läpi kukin yrittää toisten avulla päästä jatkamaan elämäänsä.

Kirjan tunnelma on äärettömän surumielinen muttei kuitenkaan masentava. Haikeudesta huolimatta tarinan ottaa vastaan mielellään, se pysyttelee hienotunteisesti paperilla ja lukeminen tuntuu melkein terapeuttiselta. Kieli on niin kauniin runollista, ettei haittaa mitään, vaikka merkitystä ei aina aivan tarkalleen ottaen ymmärtäisi. Tunnelman ymmärtäminen riittää.

"Ottaa omakseen toisen kuva. Oppia tuntemaan, nimeämään ja pitämään tallessa kaikki se mitä toisen kasvoissa näkee kun itsekin, aikanaan, tulee osaksi toisen ilmettä; oppia sellainen kuuntelemisen tapa, johon mahtuu se mitä hän sinusta tietää. Oppia tuntemaan jokainen vivahde kun se paljastaa uuden menneisyyden ja kaiken, mikä voisi olla mahdollista. Nähdä toisen ihossa iän epäjohdonmukaisuudet: lapsen kädet ja ranteet ja korvat, nuoren naisen olkavarret ja sileät, kiinteät sääret - kaikki ruumiinosat näyttävät saavuttavan eri iän ja viipyvän siinä pitkään. Miksi ihmeessä ihmisruumis vanhenee niin epäjohdonmukaisesti? Katsellessaan Jeania pöydän yli, tai nyt, kun he makasivat kasvot rinnatusten, raajat raajoja vasten, Avery näki Jeanin kasvojen pehmenevän ilmeestä toiseen ja taas toiseen; niistä näkyi aina avoimuutta, pinnanalaista avoimuutta, ja sillä tavoin rakkaus avautuu rakkauteen, niin kuin veden pinnalla kävisi tuuli, tai valonsäde. Jeanin vieressä maatessaan Avery kuvitteli, että hänen ajatuksensakin voisivat muuttaa Jeanin kasvoja."

maanantai 27. syyskuuta 2010

Muita hyviä ominaisuuksia

Muita hyviä ominaisuuksia / Petri Tamminen
Otava, 2010, 144 s.

Parikymmentä novellia tai esseetä, kaikissa enemmän tai vähemmän aiheena suomalainen mies, ujous ja häpeä.

Omakohtaiset huomiot aiheesta ovat osuvia ja kipeitä, mutta tosikkomaisuuteen Tamminen ei sorru. Ja kerrassaan virkistävää onkin lukea tekstiä, jonka on kirjoittanut mies, jonka ei ole aivan välttämätöntä ottaa itseään koko ajan kuolemanvakavasti.

Silti, aika suorasukaista ja rankkaakin tekstiä on mukana. Tässä Tamminen kertoo mistä Aki Kaurismäen elokuvien jurossa tunnelmallisuudessa on perimmältään kyse, s. 88:
"On mahdollista, että kaurismäkeläinen haavekuva toteuttaa itse itseään - tunnen miehiä, jotka hahmottavat ystävyyssuhteensa nikanderilais-melartinilaisen maailmakuvan läpi. Liikuttavaa haavekuvassa on kuitenki se, että se paljastaa mitä meiltä puuttuu. Ei suomalainen lyhytpuheisuus oikeasti ole yhteisymmärrystä, se on paljastumisen pelkoa, epätoivoista yritystä säilyttää kasvot. Emme me oikeasti anna toiselle tilaa, me vain emme piittaa. Ei toinen ihminen edusta meille armon ja yhteisymmärryksen  mahdollisuutta, toinen ihminen edustaa meille torjutuksi tulon mahdollisuutta."

Sitä vähän lukiessani ihmettelin, miksi niin alleviivaten korostetaan kyseessä olevan tarinan miehistä. Ihan kuin kaikki naiset olisivat jatkuvasti iloisesti häliseviä, aina oikeat sanat ja sutkautukset keksiviä seurueen keskipisteitä. Eihän näin ole, ihan samoja riittämättömyyden ja ujouden tunteita jakavat useimmat naisetkin. Ehkä joskus jopa suuremmin painein, eikös yrmeä nainen liene vielä suurempi kummajainen kuin yrmeä mies?

lauantai 25. syyskuuta 2010

Valkoinen nainen

Valkoinen nainen / Päivi Alasalmi
Gummerus, 2008, 311 s.

Ensimmäiset 150 sivua aiheuttivat suurta ihmetystä, en ole aiemmin lukenut Alasalmelta mitään, mutta muistelin, että hän olisi ollut peräti Finlandia-ehdokkaana. Kuinka siis teksti voi olla tällaista potaskaa, älytöntä selostusta entisen valokuvamallin rohkeista purjehdusretkistä valtamerillä ja elämästä loistohuvilassa Dar Es Salaamissa, onnellisessa avioliitossa täydellisen, luonnonpuistossa eläimiä suojelevan miehen kanssa hoitaen kahta suloista, pellavapäistä poikalasta. Idyllin täydentää mielenkiintoinen ystäväpiiri, joiden kanssa juhlitaan villisti paikallisten diskoissa ja jotka kertovat uskomattomia tarinoita afrikkalaisten elämästä.
Kuinka kadehdittavaa elämää jotkut viettävätkin!

Kerronta on sujuvaa ja jutut paikoittain mielenkiintoisiakin, mutta tympeitä töksähdyksiä sattuu silti tasaiseen tahtiin. Tyylistä tuli välillä mieleen Bonnie-sarja jota luin 12-vuotiaana, romanttinen lukemisto jota sai ostaa kerran kuussa kioskilta.

Kirjan puolessa välissä tapahtuu käänne. Päähenkilön, Anitan, rakas ystävä Gretchen ajaa alkoholinhuuruisen diskoillan päätteeksi mustan miehen yli ja mies kuolee. Ystävykset kerääntyvät Anitan ja Kimmon terassille lohduttamaan syyllisyyteensä pakahtuvaa Gretcheniä ja kiiltokuva alkaa repeillä. Alta ei paljastu totuutta, vaan uusi kuva, tällä kertaa hyvin tumma, kunkin kaunoja ja syyllisyydentunteita heijasteleva.

Uhkaavat, valkoisiin pukeutuvat miehet ovat alusta asti mukana Anitan tarinassa. Kun kirjan mysteerit loppua kohti selvisivät, ihmettelin, etten alussa lainkaan arvannut mitä heidän mukana olonsa indikoi. Miesten irrallisuus muusta tarinasta on silmiinpistävää, mutta lukemistotarina on kerrottu niin todentuntuisesti, että oli mahdoton arvata miesten olevan ainoa todellinen asia, joka pääsee läpi Anitan psykoosista.

Todellisuudessa Anita onkin siis levottoman lapsuuden kokenut, alastonmallin töillä ensimmäiset rahansa ansainnut yh-äiti, joka päästäkseen eroon tyttärensä narsisti-isästä muuttaa yksin uuteen kaupunkiin. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta vähitellen valvotut yöt ja jatkuva, jakamaton vastuu lapsesta väsyttävät nuoren naisen. Apua ei ole helppo saada, eikä yhä syvemmälle masennukseen painuva jaksa sitä kunnolla etsiäkään. Masennus tiivistyy psykoosiksi, ja Anita sulkeutuu unelmaelämäänsä viihdekertomuksen kulisseissa.

Äärettömän surulliseksi kääntynyt tarina loppuu onneksi toiveikkaasti. Lepo ja sopiva lääkitys auttelevat Anitan takaisin arkimaailmaan, unelma-aviomies Kimmo muuttuu lääkäri Hannuksi ilman suurta ahdistusta, luopuminen pellavapäisistä pojista auttaa Anitaa saamaan pienen tyttärensä takaisin luokseen.

Vaikka tarinan alku ei ehkä olekaan parasta mahdollista kirjallisuutta, on se näin jälkikäteen ajatellen kuitenkin melko hulvaton mahdollisuus roiskia ilmoille hurjia unelmia ja myyttejä eksoottisesta Afrikasta. Ja antaa samalla lukijalle herkullisen mahdollisuuden miettiä, miksi kiiltokuvamaailma ei kiinnosta? Miksi on niin tylsää lukea siitä, että joku on onnellinen? Se, kuinka ihmiset etsivät onnea ja kaipaavat rakkautta, on aina mielenkiintoista, mutta jos joku kirjoittaa olevansa tyytyväinen elämäänsä, ketä kiinnostaa?

maanantai 20. syyskuuta 2010

14 solmua Greenwichiin

14 solmua Greenwichiin / Olli Jalonen
Otava, 2008, 381 s.

Kaksi miestä ja nainen lähtevät matkaan, tarkoituksena on kiertää maapallo 0-meridiaania pitkin. Graham ja Isla ovat Irlannin syrjäisellä rannikolla asuva aviopari, Petr heidän suomalaissyntyinen ystävänsä opiskeluajoilta Cambridgestä. Myöhemmin ryhmään liittyy myös Kari, isän kuoleman jälkeen veljeään tapaamaan tullut suomalaismies.

Kyseessä on Edmond Halley Memorial Societyn juhlavuoteen liittyvä kilpailu matkustusryhmille. Tiedemiehen muistoa kunnioitetaan matkaamalla pituuspiiriä pitkin samoin keinoin kuin Halleyn aikana oli mahdollista; kävellen, purjeveneellä ja ilmalaivalla.

Retkelle lähdetään Grahamin aloitteesta ja hän myös suunnittelee kaiken, pitää hallussaan matkalla tarvittavat dokumentit ja hoitaa yhteydenpidon hankkeen ohjausryhmään. Toinen pääkilpailijoista on Petr, Isla ja Kari ovat mukana avustajina. Varsinkin Kari on aluksi varsinainen altavastaaja, huonosti englantia osaava, vaeltamiseen tottumaton, hetken oikusta mukaan otettu pikkuveli.

Matkan edistyessä ryhmän dynamiikka muuttuu. Karin arvo kasvaa kehittyvän purjehdustaidon myötä, hän alkaa vähitellen saada sananvaltaa ryhmän asioihin. Myös Isla, joka on nuorena joutunut tekemään vaikean valinnan Grahamin ja Petrin välillä, kiinnostuu nyt Karista. Grahamin aluksi kaiken muun alleen hautaava idealismi alkaa väistyä Karin käytännöllisten ratkaisujen tieltä.

Kun vihdoin päästään perille, takaisin Greenwichiin, Graham ja Petr ovat jo kokonaan poissa pelistä. Petr on kuollut ja Graham henkisesti lopussa. Kari ja Isla ottavat heidän paikkansa, jotta kilpailun voittoon liittyvä mediasirkus saadaan hoidettua. Totuutta matkasta muokataan rajusti, jopa Petrin kuolinaikaa muutetaan sopivammaksi sankaritarinaan.

Aina kun Olli Jalonen mainitaan, ei toki hänen käyttämäänsä kieltä kehumatta jätetä. Tässä kirjassa luontokuvaus on todella taidokasta, mutta persoonallisilla sanajärjestyksillä kikkailu ärsyttää välillä. Verbien jättäminen lauseen loppuun tuntuu jännittävän painokkaalta ratkaisulta muutaman kerran. Kun tapa vielä yhdistyy usein kieltomuotoon, syntyy surumielinen tunnelma, ihan kuin rakennekin kertoisi luovuttamisesta, alakulosta. Aivan nerokasta siis, mutta kärsii valitettavasti pienen inflaation toistuessaan monta kertaa samassa tekstissä.

Myös henkilöiden luonteenlaatu tulee jollain tavoin kuvattua myös lausetasolla. Kertomuksen pääosassa on selvästi matka ja matkan edetessä vaihtuva luonto. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta niihin liittyvät tapahtumat pidetään piilossa, kunkin omissa ajatuksissa. On kuin luontokuvaus olisi kirjoitettu päälauseilla, rakkaustarina ja miesten ystävyyssuhteissa tapahtuvat muutokset sivulauseilla.

Toisaalta, helppoahan tällaisesta aihepiiristä on kirjoittaa hyvin, kun saa koko ajan käytellä mitä viehättävimpiä maantieteellisiä ja jopa kartografisia termejä:

[Onko geoidista kukaan pystynyt kaikkia pisteitä paikoilleen asettamaan? Vuoret nousevat ja laskevat, manner ui toisesta irti eikä merissä ole sen enempää rauhaa eikä muuttumatonta.
Onko Telluksen kuu lunaidi jos Tellus on geoidi?]

[Summa Geographican aukeamilla pienin mittakaava on yhden suhde miljardiin. 1 cm = 10 000 km. Vaikka kaikki kartat olisi leikattu vierekkäin projektioina auki, niin kuinka pieni sellainen sivu maailmasta karttakirjassa on?]

Kirjan alku tuntui vähän puisevalta, mutta kun tarina nappasi, se teki sen kunnolla. Jalonen osaa koukuttaa lukijan. Petrin kuolemaa alkaa ennakoida; miksi Kari pääsee referoimaan lukijalle veljensä muistiinpanoja jo retken kestäessä? Islankin puolesta aloin pelätä, kun tarinan loppupuolella Kari alkaa kertoa tapahtumista hellästi salaperäiselle Maarialle; kuka hän on, eikö alkaneella rakkaustarinalla olekaan onnellinen loppu?

lauantai 11. syyskuuta 2010

Veteen pudonneet


Veteen pudonneet / Riitta Jalonen
Tammi, 2007, 130 s.

Luin muutama vuosi sitten Riitta Jalosen romaanin "Kuvittele itsellesi mies" ja se muistissa odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat kovat. Paha kyllä odotukset jäivät suurimmalta osalta täyttymättä. Samanlaista hurjaa intensiteettiä tarinoissa kieltämättä on, mutta nyt aihe jättää hieman kylmäksi.

En ole oikein koskaan innostunut lapsikuvauksista, aikuisen eläytyminen lapsen maailmaan tuntuu usein teennäiseltä ja tarkoitushakuiselta. Ehkä täytyy vanheta vielä vähän lisää halutakseen palata muistoissa lapsuuteen asti, kuka tietää, ehkä sekin aika vielä tulee.

Tarinan alussa Elsi opettelee numeroita nieleskelemällä niitä tarkoittavia äänteitä kurkusta alas, seitsemän tuottaa eniten vaikeuksia. Isän Anglia seisoo pihalla ja äiti kiertää tukkaa papiljoteille, odotellaan tuttavapariskuntaa kylään, pelaamaan korttia. Kun puhelin soi, isä vastaa ja vakavoituu: isoisä on kuollut.

Elsi muistaa isoisän vain hämärästi, mutta kuoltuaan vanha mies aloittaa uuden elämän tytön mielikuvituksessa. Pienen Elsin nenä valuu usein verta, silloin mieleen heilahtaa helposti puukko, isoisältä perinnöksi jäänyt. Kun murrosikä alkaa salakavalasti hämmentää tyttöä, isoisä saapuu mukaan tilanteisiin tuomaan niihin uutta näkökulmaa. Vanhoja salaisuuksia paljastuu ja tilalle kasvaa uusia. Ne ovat Elsin omia, entisiä vaikeampia selvittää.

"Juoksemme Könkkölästä omalle puolelle järveä. Antero tahtoo sukeltaa kalana, minä sukellan viereen. Antero on kala ja minä myös.
Illalla kävelen kirjastoon ja etsin kirjoista kuvia hukkuneista. Kun olen katsonut kuvia tarpeeksi kauan, en ole enää varma haluanko lääkäriksi parantamaan sairaita ja pelastamaan melkein kuolleita takaisin henkiin. Juoksen kotiin ja oksennan vessanpönttöön. Kaikki mitä suustani tulee ulos, on hukkuneitten nielemää vettä."

tiistai 7. syyskuuta 2010

Oikukas kuolema

Oikukas kuolema / José Saramago
As intermitências da morte ; suomentanut Erkki Kirjalainen
Tammi, 2008, 253 s.

Teoksen alkuosa on lievetekstin mukaan hersyvää yhteiskunnallista satiiria, jolle lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen, mutta minulta vitsit menivät pahasti ohi.

Idea on kieltämättä hauska; eräänä uudenvuodenyönä kuolema tekee lakon, kukaan ei enää kuole. Tarina poukkoilee ja katkeilee kuitenkin niin, etten pystynyt lainkaan keskittymään. Lisäksi pisteettömyys aiheutti jos ei ihan hengenahdistusta niin ainakin tavatonta ärsyyntymistä. Vähällä oli, ettei kirja jäänyt kesken!

Mutta hyvä oli ettei jäänyt. Loppuosan rakkaustarina on nimittäin kertakaikkiaan lumoava! Kaunis naisen hahmon ottava tuoni päättää ryhtyä sittenkin hoitamaan taas tehtäviään. Hän ottaa käytäntöön tavan lähettää valituilleen kirjeen, eräänlaisen varoituksen viikkoa ennen kuolemaa. Yksi kirjeistä kuitenkin palaa aina takaisin lähtettäjälle. Tuoni lähtee ottamaan selvää miksi näin käy, ja päätyy yksinäisen, Bachin soolosellosarjoja harjoittelevan 50-vuotiaan kaupunginorkesterin muusikon luokse.

Tuonen tarkoituksena on tietysti toimittaa kirje perille ja unohtaa mies, mutta kerran toisensa jälkeen tapahtuu jotain, joka estää aikeet. Eräänä yönä tuoni on miehen asunnolla ja pyytää tätä soittamaan itselleen Bachin soolosellosarjan numero 6. Mies estelee ensin, hän pelkää preludissa olevan kohtia joista ei selviäisi, mutta kun hän lopulta kuitenkin suostuu, vaikea kohta sujuu niin ettei hän itse edes huomaa urotyötään, onnelliset kädet saavat sellon kuiskaamaan, puhumaan, laulamaan ja ärjymään...

Mies nukahti, nainen ei. Silloin nainen, tuoni, nousi vuoteesta, avasi laukun, jonka oli jättänyt musiikkihuoneeseen, ja otti sieltä violetin kirjeen. Hän katsoi ympärilleen ikään kuin olisi etsinyt paikkaa, johon sen voisi jättää, pianon päälle, sellon kielten väliin tai itse makuuhuoneeseen tyynyn alle, jolla miehen pää lepäsi. Niin hän ei tehnyt. Hän meni keittiöön, sytytti tulitikun, vaatimattoman tulitikun, vaikka olisi voinut tuhota paperin pelkällä katseellaan ja muuttaa sen tuskin näkyväksi tomuksi, vaikka olisi voinut sytyttää sen sormiensa kosketuksella, mutta silti aivan tavallinen arkinen tulitikku poltti poroksi tuonen kirjeen, jonka vain tuoni itse voi tuhota. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Tuoni meni takasin sänkyyn, sulki miehen syliinsä ja käsittämättä mitä hänelle oikein tapahtui, hänelle joka ei koskaan nukkunut, tunsi kuinka uni sai hellästi hänen silmäluomensa painumaan kiinni. Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kuolema ja nuori rakastaja

Kuolema ja nuori rakastaja : kolme kertomusta / Eeva Kilpi
WSOY, 1986
164 s.

Muuttuminen
Filosofian maisteri Anna Huovilainen päättää hylätä väitöskirjatyönsä. Työ on ollut valmisteilla jo useamman vuoden. Äkkiä, erään aivan onnistuneen seminaarimatkan jälkeen, Annaan iskee voimakas halu päästä eroon koko aiheesta. Päätöstä seuraa huimaava vapaudentunne; parvi linnunpoikasia pyrähtää lentoon tien pientareelta ja autoon tulvii avoimesta ikkunasta milloin kypsyvän ohran, milloin auringossa paahtuvan suon tuoksu.

Erakko
Saaralla on ikää, mutta hän haluaa silti asua yksin vanhassa pirtissä keskellä metsää. Hän kulkee metsässä vain polkuja pitkin, valokuvaa ystäviään perhosia ja miettii sitä, kuinka tärkeää ihmisen olisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, sitä mahdollisimman vähän tuhoten.

Saara ei kaipaa seuraa, mutta pojan perhe on hänelle tärkeä. Reinon pieni tytär Paula saa Saaran tuntemaan voimakkaasti, että vaikka hän ei koskaan oikein osannut olla äiti, nyt hän kyllä osaisi olla mummo!

Kuolema ja nuori rakastaja
Kaikkien kolmen tarinan keskushenkilönä on keski-iän ylittänyt nainen, joka rakastaa luontoa, jokaista pikku ötökkää ja heinänkortta. Eniten ahdistusta luonnon tuhoutumisesta ja eläinten kärsimyksistä heistä tuntee Elina Marto, opettajatar joka on tarinan alussa juuri saanut tietää kantavansa vatsassaan mahdollisesti pahanlaatuista kasvainta. Kasvaimen laadusta ei saada selvää, sillä Elina ei halua mennä leikkaukseen. Hän ajattelee mieluummin aikansa tulleen, se on parempi vaihtoehto kuin käyttää terveydenhuoltopalveluja, joiden kehittyminen nykyiselle korkealle tasolleen perustuu eläimille tuskaa tuottavien testausten tekemiseen.

Ennen kuolemaansa Elina haluaa potkaista maailman nurin, uudelle suunnalle. Hän saa vastakaikua ajatuksilleen nuorilta oppilailtaan. Muutamat näistä tosin ahdistuvat Elinan katsomuksista niin paljon, että ovat vaarassa menettää elämänhalunsa kokonaan.

Elinan ja häntä 17 vuotta nuoremman Ukin suhde on vapaa mutta täynnä rakkautta. Elina ei ole ikinä yrittänyt sitoa Ukkia, koska ei halua lapsia tämän kanssa. Siksi Ukilla on täytynyt aina olla valinnanvapaus lähteä ja saada lapsensa jonkun omanikäisensä kanssa. Sitä vapautta Ukki ei ole kuitenkaan koskaan halunnut käyttää, eikä halua vieläkään, vaikka Elina nyt saatuaan tietää lähestyvästä kuolemastaan alkaa taas puhua siitä.

Siinä, miten Elina kuvaa rakastumistaan Ukkiin, on jotain ihanan tuttua:
"Ukki mietti. Se antoi Elinalle tunteen, että hän oli sanonut jotain merkittävää. Tai ei ainakaan mitään, mikä olisi ollut heti kumottavissa.
 - Voi olla, sanoi Ukki.
Kyllä osasikin. Jospa ihmiset vain tajuaisivat, että ratkaisivimmat sanat ihmissuhteissa olivat usein nimenomaan nämä kaksi, vaatimattomat 'voi olla'. Miten minä rakastan hänessä tätä ominaisuutta, miten minä tarvitsen sitä, ajatteli Elina. Että minä kaikista maailman pälpättäjistä onnistuinkin törmäämään tähän yhteen vaiteliaaseen, joka silti on tarkkaavainen."

Eeva Kilven kirjoista löytyy ihanan tuttuja juttuja, oivalluksia jotka on kokenut täsmälleen samoin ja jotka haluaa täysillä allekirjoittaa. Silti Kilpi ei kuulu mielikirjailijoihini. Osasyynä on varmaan kieli, joka ainakin tässä teoksessa tuntuu vähän vanhentuneelta. Ja voi osasyynä olla myös tarinoiden riipaiseva rehellisyys. Kaiken tunnustaminen on toisaalta rohkeaa, mutta joskus tunnustuksissa voi olla myös hieman säälittävä sivumaku.

Ajattelin, että harmi kun en lukenut näitä tarinoita heti niiden ilmestyttyä 1986. Olin silloin 25 vuotias, maailmantuska ei enää ollut pahimmillaan mutta vielä hyvässä muistissa. Kieli ei ehkä olisi tuntunut kovin raikkaalta silloinkaan, mutta ehkä olisin helpommin hyväksynyt tyylin vanhan naisen puheeksi. Nyt taidan jo samaistua henkilöihin, mutta en pysty hyväksymään kieltä omakseni.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Vieraan turva

Vieraan turva / Ian McEwan
The comfort of strangers ; suomentanut Marja Alopaeus
Otava, 2010, 138 s.

Mary ja Colin ovat lähteneet lomalle Venetsiaan. Maryn lapset on jätetty isänsä luokse, pariskunta haluaa olla kahden.

Aluksi aika tuntuu kuluvan nukkumiseen, hitaisiin valmistautumisiin ulos lähtöön, sopivan ravintolan etsiskelyyn ja eksyneeseen vaelteluun vieraassa kaupungissa. Hiljaisuuden täydellistää mykkäkoulu, jonka syytä kumpikaan ei enää muista.

Sitten Mary ja Colin törmäävät Robertiin. Tämä hiukan mauttomasti pukeutuva latinorakastaja opastaa taas kerran eksyneen pariskunnan ruokailemaan omistamaansa baariin. Myöhemmin Mary ja Colin vierailevat myös Robertin kodissa ja tutustuvat tämän sairaalloiseen vaimoon, Carolineen. Vierailu sujuu hiukan töksähtelevästi, mutta sillä on yllättäviä seurauksia.

Kun Mary ja Colin ovat taas kahden, he löytävät entistä läheisemmän yhteyden toisiinsa. He linnoittautuvat hotellihuoneeseensa neljäksi päivät, rakastelevat lähes lakkaamatta, ja kun eivät enää jaksa, puhuvat. He muistelevat suhteensa alkuaikoja ja juhlivat sitä, että pystyvät yhä herättämään intohimonsa henkiin.

Vähitellen Mary ja Colin alkavat taas kaivata muiden ihmisten joukkoon ja lähtevät rannalle. Uituaan ja viruttuaan auringossa koko päivän he palaavat laivalla, joka rantautuu aivan Robertin ja Carolinen asunnon eteen. Caroline seisoo parvekkeella, huomaa heidät ja viittoo luokseen. Mary ja Colin eivät haluaisi mennä, mutta tuntevat olevansa pakotettuja, niin innokkaasti heitä on vannotettu viimeeksi tulemaan uudelleen. Syynä haluttomuuteen on myös Maryn edellisenä yönä näkemä painajainen. Unessa Mary oli tajunnut, että hänen edellisellä vierailulla tarkastelemansa suttuinen, mutta silti kehyksiin laitettu valokuva esitti Colinia.

Miehet lähtevät Robertin baariin. Matkalla Colin ihmettelee, miksi Robert mainitsee niin usein hänen nimensä jutellessaan ystäviensä kanssa. Italiaa taitamattomana hän ei ymmärrä toisen esittelevän häntä uutena rakastajanaan.

Marylle kuvio sen sijaan selviää Carolinen paljastaessa syyt sairaalloisuutensa. Caroline ja Robert menivät naimisiin jo hyvin nuorina. Molemmat toivoivat saavansa lapsia, mutta Caroline ei tullut raskaaksi. Tutkimuksissa selvisi, että syy lapsettomuuteen oli Robertissa. Robertille asia oli arka ja alkoi vähitellen muuttaa miehen suhtautumista vaimoon; hän alkoi satuttaa tätä kun he olivat sängyssä. Ensin vain vähän, mutta lopulta niin rajusti, että Carolinen selkäranka vammautui vakavasti. Ja mikä kummallisinta, väkivallan jatkuessa vuosikausia, Caroline alkoi nauttia kivusta ja nöyryytyksestä.

"Olimme tulleet pisteeseen jota kohti olimme kaiken aikaa olleet menossa. Eräänä iltana Robert tunnusti todella haluavansa vain yhtä asiaa. Hän halusi tappaa minut rakastellessamme. Hän oli täysin vakavissaan ... Menin kivusta tainnoksiin mutta ennenkuin silmissäni pimeni muistan vielä miettineeni: nyt se tapahtuu. Enää en voi perääntyä. Tietenkin minä tahdoin tulla tuhotuksi!"

Carolinen kertomus ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa, hän on löytänyt keinon perääntyä. Hänen Marylle tarjoamansa yrttitee sisältää huumetta, joka lamaa naisen niin, ettei tämä kykene vastustelemaan tai päästämään ääntäkään. Kun miehet palaavat baarista, Mary yrittää varoittaa Colinia jonka tietää olevan vaarassa. Tämän kaikki huomio kuitenkin kohdistuu Maryn auttamiseen, eikä Colin tajua paeta ennenkuin on liian myöhäistä. Ajoittain heräillessään tokkurastaan Mary joutuu avuttomana todistamaan kammottavaa näytelmää. Kun hän vihdoin seuraavana aamuna pystyy taas toimimaan, Caroline ja Robert ovat jo kaukana ja Colin makaa kuolleena hänen edessään allaan jo maksoittunut verilammikko.

Aihe on rajuudessaan lähes makaaberi mutta tarina on kerrottu taidokkaasti. Takakannessa mainitaan kyseessä olevan trilleri, mutten ole ihan varma asiasta. Trillerissä jännitystä kiristetään ovelasti vähä vähältä, tässä taas pelataan hyppäyksenomaisilla yllätyksillä, tavanomaisesta käännytään yhtäkkiä ääriolosuhteisiin.

Muistan kuinka ihastunut olin nuorena Almodovarin Matador-elokuvan naishahmoon, joka orgasmin hetkellä surmasi rakastajiaan tarkoin suunnatulla hiuspiikin iskulla niskaan. Vaarallinen pikadora! Se oli hauskaa leikkiä, riemastuttava vastaisku kaiken maailman Don Juaneille. Ei järkyttänyt pätkääkään.

Ei Vieraan turvakaan mikään varsinainen dokumentti parisuhdeväkivallasta ole, mutta mietitityttää ja kammoksuttaa kyllä roimasti enemmän kuin Almodovarin seksi-kuolema-rinnastukset.

Hiukan minua rupesi vaimaamaan sellainenkin ajatus, että piileekö tarinassa moraalinen opetus?  Että huonosti käy ja näpit palaa, jos vakavien asioiden kanssa ryhtyy liian rohkeasti leikkimään?

maanantai 30. elokuuta 2010

Päivänsinet

Päivänsinet : muuan loppukesä, merkintöjä / Juha Mannerkorpi
Otava, 1979
128 s.

Tutustuin päivänsiniin ensimmäisen kerran teini-ikäisenä kesämökillä. Radiosta tuli, muistaakseni päivittäin aina puolenpäivän aikaan, pätkä kuunnelmaa, joka oli oikeastaan tylsä, mutta silti vangitseva. Sitä vain unohtui kuuntelemaan, vaikka oikeastaan mitään ei tapahtunut; vanha mies seurasi kukkien kasvua, siinä kaikki.

Tarina on surullinen. Samalla kun kukat kasvavat, miehen suolistossa kehittyy syöpäkasvain, joka aiheuttaa pahoinvointia ja kipuja. Muitakin vaivoja on, diabetes on vaivannut jo kauan ja rytmihäiriöt riepottavat sydäntä kuin nyrkkeilyhanskoin varustettu villi pikkupoika. Mies kuitenkin kieltäytyy lääkärien suosittamasta leikkauksesta, koska arvelee viimeisten kuukausiensa olevan mielekkäämpiä elää ilman sitä.

Pinnan alla on levottomuutta, jopa pelkoa ja raivoa, mutta keskittyminen kukkien kasvattamiseen antaa miehelle voimaa pysyä rauhallisena. Vaimo Lenna osallistuu puuhaan yhtä suurella intohimolla, sairauden etenemisestä ei haluta puhua. Ruumiin rappeutumisesta ja kipujen lisääntymisestä kerrotaan vain lukijalle, hänellekin ainoastaan pieninä vihjauksina sivulauseissa.

Nuorena kuunnelmaa seuratessani en vielä tiennyt, miltä päivänsinet oikeasti näyttävät. Vanhusten jumalanpalvelus sinisten teriöiden aamuisin avautuessa jäi kuitenkin mieleen niin vahvasti, että Ipomea tricolor on jo monena kesänä kiemurrellut jossain puutarhani nurkassa. Ja kaunishan se on, sekä aivan uskomattoman sininen.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Mehiläishoitajan kuolema

Mehiläishoitajan kuolema / Lars Gustafsson
En biodlares död; suomentanut Eeva-Liisa Manner
Tammi, 1979, 203 s.

Lars Lennart Westin on hoitanut mehiläisiä syrjäisellä kesämökillään siitä lähtien, kun työ kansakoululla, jossa hän opetti veistoa, loppui koulun lakkauttamiseen. Hän on 40-vuotias, mutta vaikuttaa vanhemmalta. Vaimo on lähtenyt vuosia sitten. Lars ei ole erakko, muttei toisaalta liiemmin jaksa etsiytyä muidenkaan seuraan.

Eräänä keväänä, kun lumet ovat juuri alkaneet sulaa, Lars sairastuu. Prostata, munuaiskivet vai syöpä? Mies käy tutkimuksissa, mutta kun vastauksen kätkevä kirjekuori kunnallissairaalasta saapuu, hän ei haluakaan tietää. Kirje joutuu avaamattomana uunin sytykkeeksi.

Kun tuskat alkavat, Lars ei vieläkään halua kohdata totuutta saati hoitaa itseään. Valkohehkuiset kivulloiset säteet leviävät nivusista jalkoihin ja selkään, lopulta niin voimakkaina, että ajattelukin tuntuu mahdottomalta. Sitten, yhtäkkiä, kipu lakkaa moneksi päiväksi, jopa viikoiksi. Hitaasti mies alkaa taas toivoa, sittenkin munuaiskivi joka nyt on poistunut?

Jostain syystä luettavaksi on viime aikoina osunut useampi sellainen kirja, jossa mies muistelee entistä vaimoaan. Mehiläishoitajan tarina on virkistävä poikkeus sikäli, että vaikka mies muistelee, hän ei ole katkera. Päin vastoin, koko tarina on täynnä surumielistä lämpöä.

Kirjan tunnelma on kiehtova. Sairas mies muistelee rauhallisena menneisyyttään ja tekee tyyniä huomioita nykyhetken pienistä tapahtumista ympäröivässä luonnossa ja syrjäisessä kyläyhteisössä. Hän ei ole mitenkään erityisen onnellinen, muttei tyytymätönkään. Ainoastaan sairaus saa hänet kapinomaan. Hän tietää, että peli on pelattu, muttei silti halua antaa periksi. Ei hän jaksa taistella syöpää vastaan, muttei myöskään halua alistua elämään sairaana.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia pohdintoja. Onko minän käsite turha, mihin oikeastaan rakastumme kun luulemme rakastuvamme toiseen ihmiseen?

Arvelen, että Eeva-Liisa Mannerin käännöstyö on osasyynä romaanin ansiokkuuteen. Hänen suorasukainen kielensä antaa varmasti sopivaa särmikkyytä Mehiläistenhoitajan lempeään tarinaan.

Lempeä kuolema

Lempeä kuolema / Simone de Beauvoir
Une Mort tres douce, suom. Outi Kasurinen-Badji
Arena Kirjayhtymä, 1966, 96 s.

Lempeä kuolema on Simone de Beauvoirin tarkka ja säälimätön kuvaus oman äitinsä sairastumisesta ja kuolemasta. Kirjan sisältöön vertautuessaan nimi on sarkastinen. Se on napattu lääkärien ja sairaanhoitajien puheesta, mikä antaa aiheen pelätä. Kuinka kauheaa kuoleminen voikaan olla, jos tämä on lempeää?

Ei ole luonnollista kuolemaa, ei mikään, mikä ihmistä kohtaa, ole luonnollista, koska hänen läsnäolostaan on maailma riippuvainen. Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia; jokaiselle ihmiselle kuolema on tapaturma ja - huolimatta siitä, että sen tuntee ja hyväksyy - kohtuuton väkivallanteko.

Simonen äiti Françoise kaatuu asunnossaan ja satuttaa jalkansa. Hän ei pääse heti puhelimeen vaan viruu tunteja lattialla ennenkuin ystävät poliisin avustuksella murtavat oven ja auttavat vanhan rouvan sairaalaan. Siellä hänellä todetaan reisiluun murtuma ja hän jää odottamaan lisätutkimuksia.

Ystävät soittavat Simonen ja tämän sisaren Poupetten paikalle. Äidin tilassa havaitaan muutakin huolestuttavaa, sitkeä hermovika vääristää kasvoja ja sekoittaa ajatuksia. Paljastuu myös, että äidillä on voimakkaita vatsakipuja. Vähitellen tyttärille selviää kauhea totuus; kyseessä on aggressiivinen vatsasyöpä. Armeliaasti tätä ei kuitenkaan kerrota elämänhaluiselle äidille, vaan hänen annetaan elää viimeiset viikkonsa toiveikkaana.

Tyttären lähes kliininen selostus äidin ruumiin rappeutumisesta ja kivuista kätkee taakseen valtavan määrän padottuja tunteita. Niiden paine on niin uhkaava, että tuskaa on pakko yrittää turruttaa jollakin tavoin. Niin ristiriitaista kuin se onkin, yksi keino tuntuu olevan järkyttävien, parantumattomien leikkausarpien ja makuuhaavojen tarkka havainnoiminen ja ylöskirjaaminen.

Lähes tunnustuksenomaisia ovat myös tyttären muistot äidistä ja analyysit tämän luonteesta ja käyttäymisestä. Joitakin hyviäkin ominaisuuksia äidistä löytyy, mutta myötätuntoa hän saa osakseen kovin vähän. Beauvoirin äiti kuoli vuonna 1964 ja kirja on julkaistu melko pian sen jälkeen. 1960-luvulla taisi olla vallalla käsitys, että kasvaakseen aikuiseksi ja päästäkseen irti vanhemmistaan, lapsen tulee kuvainnollisesti "tappaa" heidät ja uskaltaa kyseenalaistaa kaikki heidän ratkaisunsa. Onneksi nykyään taidetaan jo ymmärtää, ettei näin suuri tragiikka aina ole välttämätöntä. Anteeksi antaminen, tai ainakin myötätunto, kantaa monissa tapauksissa pidemmälle, molempia osapuolia.

lauantai 28. elokuuta 2010

Takla Makan

Takla Makan : kaksi kertomusta / Juha Seppälä
WSOY, 2010, 148 s.

Päätin tosissani yrittää ymmärtää "mieskirjallisuutta", mutta voi taivas, tämä on vaikeaa! Edellisen kirjan kohdalla ei kelvannut kiltti täti, mutta ei tämä ilkeä setäkään nyt oikein miellytä.

Seppälän kieli on hienoa ja tällä kertaa erityisen riemastuttavia ovat maanmittarimiehen ammattislangista revityt metaforat. Rehellistäkin teksti varmasti on, mutta miksi, oi miksi ja onko pakko olla näin tosikkomainen, raaka ja katkera?

Ensimmäisessä tarinassa mies jää eläkkeelle ja saa tietää sairastavansa syöpää. Hän tuntee joutuneensa Takla Makanin autiomaahan, jossa suuhun ja sieraimiin tunkeutuu kuivaa pölyä, tomua hienompaa.
...

Kun tulin perille, tajusin että pitemmälle en tätä tietä enää pääsisi, mutta olin silti matkalla jotakin kohti. Ehkä en tullut aloittamaan mitään, vaan saattamaan päätökseen jotain, itseni.

Mies käy sädehoidoissa ja muistelee entisiä vaimojaan. Hän tapaa vastentahtoisesti vanhaa opiskelutoveriaan ja tuntee myöhemmin, toverin tehtyä itsemurhan, syyllisyyttä välinpitämättömästä suhtautumisestaan. Hän löytää tiensä kolkkoon baariin, jossa käy myös nuori, lilakyntinen tyttö. Tyttö haluaa tutustua mieheen, ja pian mies toteaa:

Hän oli kuin minulle tehty. Tunsin tarvitsevani häntä joka päivä.
Se oli sietämätön ajatus.

Kirjan toisessa tarinassa "Ristin tie" toinen mies muistelee entisiä vaimojaan ja tapaa saman nuoren tytön kaupan kassajonossa puristamassa jauhelihapakettia liloilla kynsillään. Tällä miehellä on kuitenkin missio, hän aikoo Jeesuksen tavoin kantaa ristiä pääsiäisenä. Tarinat ovat erillisiä, mutta täydentävät ovelasti toisiaan.

Seppälän teksti on täynnä viiltävän tarkkanäköisiä huomioita mitä erilaisimmista asioista, voisi sanoa jopa viisauksia, mutta tarinan banaalius pitää lukijan jalat ikävän tiukasti maassa. Kun olin päättänyt yrittää ymmärtää, niin pohdiskelin ihan vakavissani erilaisia selitysmalleja ratkaisuun, jossa tarinan kliimaksissa nuori tyttö puristelee kuolemansairaan vanhuksen ruttuisia palleja. Paras lopputulemani on kuitenkin säälittävä luovuttaminen; en ymmärrä vanhoja vihaisia miehiä. Ja toisaalta, miksi edes lopulta tarvitsisikaan?

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Rantahotelli

Rantahotelli / Anita Brookner
Hotel du Lac; suomentanut Eva Siikarla
Otava, 2006, 176 s.

Tällä rannalla ei tyrskyä, mutta tyynen pinnan alla tapahtuu sitäkin enemmän. Kirjailijatar Edith Hope on ystävien kehoituksesta lähtenyt Sveitsiin pieneen syrjäiseen järvenrantahotelliin odottelemaan aiheuttamansa skandaalin laantumista. Eletään syyskesän viimeisiä viikkoja, hotellissa on vielä muutamia asukkaita joiden käyttäytymistä Edith tarkkailee ja analysoi melko säälimättömästi. Osansa hauskan piikikkäistä ja tarkkanäköisistä huomioista saavat mm. ikuisesti viehättävä 80-vuotias Rouva Pusey ikuisesti teini-ikäisine Jennifer-tyttärineen, ruokansa sylikoiralleen syöttävä traagisen kaunis Monica, Edithille pelastusta tarjoava Herra Neville ja Edithin salainen rakkaus, David.

Edith kyllä yrittää käyttäytyä roolinsa mukaisesti; hän on jo yli kolmenkymmenen ja ei mitenkään erityisen viehättävän näköinen (omituinen ristiriita, ystävät sanovat hänen muistuttavan Virginia Woolfia), kaikkien mielestä hänen olisi parasta hyväksyä mikä tahansa avioliittotarjous pelastuakseen katkeran vanhanpiian kohtalolta. Läheiset katsovat tietävänsä mikä olisi Edithille parhaaksi, ja heidän neuvonsa vievät Edithiä kuin unessa, kaksikin kertaa ja jo melko lähelle alttaria. Kummallakin kerralla Edith karkaa vasta aivan viime hetkellä.

Kirja muistuttaa viime kevään hittikirjaa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville / Shaffer, Mary Ann. Se on tyyliltään samalla tavalla vanhanaikainen, oli varmasti jo ilmestyessään 1984. Tavallaan vanhanaikaisuus on viehättävää, mutta montaa tällaistä reippaan kiltin vanhanpiian tarinaa en kyllä jaksaisi lukea peräkkäin, olkoot kuinka älykkäitä tahansa. Voitaiskohan me tädit ehkä antaa palaa vähän reilummin ja unohtaa kohta jo koko kiltteys? Hmmm...

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Merenneitojen laulu

Merenneitojen laulu / Lisa Carey
The mermaids singing ; suomentanut Eva Siikarla
WSOY, 1998, 360 s.

Cliona, Grace ja Gráinne ovat kolme naista sukupolvien ketjussa. He matkaavat pienen Irlannin rannikolla sijaitsevan saaren ja Bostonin välillä, toistaen toinen toisensa virheitä.

Clionan nuoruus sijoittunee 50-luvulle. Heti kun rahkeet riittävät, hän lähtee sisarensa perässä Amerikkaan tienaamaan rahoja sairaanhoitajaksi opiskelua varten. Jo ennen opintojen aloittamista hän kuitenkin tapaa Patrickin, lääketieteellisessä opiskelevan hurjan irlantilaisnuorukaisen, ja rakastuu. Patrick kuolee tapaturmaisesti juuri kun Cliona on huomannut olevansa raskaana. Cliona on lastenhoitajana perheessä, jolle raskaus on onnenpotku. Lupaamalla huolehtia myös syntyvästä lapsesta perhe saa sidottua Clionan palvelukseensa yli kymmeneksi vuodeksi. Perheen traaginen elämä kärjistyy äidin itsemurhaan ja sekavissa olosuhteissa vaikuttaa siltä, että Clionan 15-vuotias tytär Grace saattaa olla jotenkin osallinen tapahtumiin. Äiti ja tytär päättävät palata Irlantiin kotisaarelle, jonne Cliona on aina kaivannut takaisin.

Grace ei viihdy saarella. Hän rakastaa merta ja merenneitojen laulua rannan luolissa, mutta tuntee tukehtuvansa äitinsä ankaran valvonnan alla. Myös muiden saarella asuvien huolenpito ahdistaa häntä, mutta yhteen heistä hän silti rakastuu. Seamusin hehkuva vartalo lämmittää jatkuvasti palelevan Gracea. Gráinne syntyy, ja Grace elää kolme vuotta lähes onnellisena, vain pientä levottomuutta tuntien. Sitten kuitenkin, eräänä yönä, kun Seamus on juttumatkalla Pohjois-Irlannissa, Grace pakkaa tavaransa, ottaa Gráinnen ja lähtee vieraan miehen matkaan, huvijahdilla kohti Amerikkaa.

Tarina alkaa siitä kun Grace on jo aikuinen. Hänellä on pitkälle edennyt rintasyöpä ja hyvästien jättö tyttärelle on vaikeaa. Kun Grace sitten kuolee, hautajaisiin saapuu myös Cliona. Gráinnen järkytys on suuri, koska äiti ei ollut koskaan kertonut, että kotisaarelle oli jäänyt kokonainen suku. Vielä enemmän tyttö järkyttyy siitä, että äidin miesystävä Stephen ei aiokkaan huolehtia hänestä vaan haluaa hänen lähtevän isoäidin mukaan Irlantiin.

Gráinne vastustaa muuttoa aluksi rajusti, mutta kun hän kuulee, että saarella odottaa myös hänen kuolleeksi luulemansa isä, alkaa vastarinta murtua. Matkaan lähdetään, mutta pettymys on valtaisa, kun isä ei heti otakaan yhteyttä tyttäreensä. Gráinne kääntää kapinan sisäänpäin ja lakkaa syömästä, toistaen tässäkin äitinsä nuoruuden epätoivoista kamppailua saarelaisuutta vastaan.

Juoni on siis kuin kopioitu melko kamalasta nyyhkyleffasta, mutta silti kirja on hyvä. Sen analyysi kohdistuu äidin ja tyttären suhteeseen, naisen seksuaalisuuteen sekä itsensä ja omien juuriensa hyväksymiseen. Kliseiset tapahtumat ovat vain tarjotin, jolle on katettu osuvat huomiot eri-ikäisten naisten näennäisten erojen alta paljastuvasta samankaltaisuudesta ja ihmisten järkyttävistä vaikeuksista ilmaista tunteitaan.

Kauniina kehyksenä tarinalle toimii Irlannin rannikon luonnon kuvaus ja viittaukset vanhoihin mystisiin taruihin ja satuihin.

lauantai 21. elokuuta 2010

Saari

Saari / Kjell Askildsen
Omgivelser, suomentanut Tarja Teva
Like, 2009, 125 s.

Olisi pitänyt ymmärtää varoitus, lievetekstissähän sanottiin ihan selvästi, että "pinnan alla väreilevät halut tuovat mieleen Ingmar Bergmanin elokuvien maailman". Kirjan ulkomuoto taisi hämätä minut, juuri tällaisia ohuita, hieman muita pienikokoisempia kirjoja kun on pakko päästä aina vähän hypistelemään.

Saaressa asuvat majakanvartija Mardon, hänen vaimonsa Maria ja tyttärensä Marion. Kesällä sinne saapuu vieraaksi myös kirjailija Albert Kraft. Pahaa aavistamaton kirjailijaparka on niin lumoava, että sekä äiti että tytär joutuvat hallitsemattoman seksuaalisen kiihkon valtaan, eivätkä kykene enää muuhun kuin haaveilemaan kirjailijalle antautumisesta.

No joo. Kirjaa lukiessa inhosin sitä melkein alusta lähtien. Ajattelin, että äidin ja tyttären himo samaan mieheen on harvinaisen ällö aihe. Mutta kuinkas ollakaan, seuraava aloittamani kirja kertoikin täsmälleen samasta aiheesta, vaan ei ällötä yhtään! Tajusin, että aiheessa ei ole mitään vikaa, vaan siinä millä tavoin siitä kerrotaan. Se, mikä Askildsenin tarinassa on likaista ja inhottavaa, on seuraavassa tarinassa romanttista ja mielenkiintoisen oikullista.

Tämä tietysti antaa otollisen tilaisuuden miettiä, mikä Askildsenin tavassa käsitellä aihetta tekee siitä niin luontaantyöntävän. Onko se miesnäkökulma naisen seksuaalisuuteen, onko se pelkoa, onko se raivoa siitä että hallintakeinoja ei ole?

Lauserakenteen tasolla Askildsenin Saari on mielenkiintoinen. Hän vaihtaa usein näkökulmaa täysin totuttujen tapojen vastaisesti keskellä jonkin yksityiskohdan kuvausta. Vaihdokset ovat tarkasti harkittuja niin, että itse vaihdoksesta tulee tärkeä osa kappaleen merkitystä. Tyyli on yllätyksellisyytensä vuoksi melko raskaslukuista ja usein tulee tunne, että olisi pakko palata tekstissä taaksepäin, kertaamaan edellistä.

Ja niin, se seuraava tarina on Lisa Careyn Mereneitojen laulu.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Purppuranpunainen hibiscus

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie
Purple hibiscus ; suomentanut Kristiina Savikurki
Otava, 2010, 334 s.

Purppuranpunainen hibiskus on  Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin kirjoittajan esikoisteos. Valitettavasti esikoinen ei yllä aivan seuraajansa tasolle. Molempien kirjojen kieli on kaunista ja tunnelma sekä tapahtumapaikat kiinnostavan eksoottisia, mutta nuoren Kambilin tarina ei silti viehätä samalla voimalla kuin Olannan ja Odenigbon. Lisäksi teoksissa on niin paljon toisiaan muistuttavia aineksia, että lukeminen tuntuu paikoitellen valjulta vanhan kertaukselta.

Kambili on 15-vuotias tyttö, joka on täysin alistunut elämään ankaran isän käskyvallan alla. Isä on hurskas katolilainen ja arvostettu vapaustaistelija. Hän on menestynyt myös taloudellisesti, omistaa mm. sanomalehden ja elintarviketehtaita, eikä kitsastele jaellessaan avustuksia niitä tarvitseville. Kaikki siis ihailevat isää, myös hänen lapsensa, joilla kuitenkin saattaisi olla syytä muuhunkin.

Kotioloissa isä on sairaalloisen tarkasti muiden toimia koordinoiva despootti, vieläpä hillittömän äkkipikainen sellainen. Tämä paljastuu tarinan edetessä vähitellen mm. viittauksina äidin arpiin ja mustelmiin.  Isä selittää väkivallan pyrkimyksellään kasvattaa lapsensa hyvin. Eikä riitä, että lapset ovat hyviä, heidän on oltava parhaita! Karmea esimerkki isän raakuudesta; kun yhden kouluvuoden päätyttyä Kambili ei olekaan luokkansa priimus vaan vasta toiseksi paras, isä rankaisee tyttöä kaatamalla kiehuvaa vettä hänen jalkaterilleen.

Kambili ei epäile isän kasvatustapaa ennen kuin hän pääsee tutustumaan tätiinsä, Nsukkan yliopistossa Nigerian kulttuuria ja kirjallisuutta opettavaan Ifeomaan. Täti asuu köyhällä esikaupunkialueella kolmen lapsensa kanssa ja hoitaa vanhaa isoisää, johon veli, Kambilin isä, on katkaissut välit koska pitää isoisää pakanana. Ifeoma-tädin luona vieraillessaan Kambili ensin ahdistuu perheen elämän synnillisyydestä ja toivoo pian pääsevänsä takaisin isän luo, turvaan tämän erinomaisuuden loisteeseen. Vähitellen hän kuitenkin alkaa nauttia kuunnellessaan perheen väittelyitä ja tädin käheää naurua. Lopulta hän havahtuu ihmettelmään sitä, miksi hän itse ei osaa jutella ikäistensä kanssa kuten serkut, miksi hän ei osaa nauraa eikä kykene yhtymään lauluun muiden mukana.

Isän ote alkaa siis lopuksi kirvota. Mielenkiintoista on se, että samanaikaisesti Kambili rakastuu. Mies on toisaalta isän vastakohta, kiltti ja hellä. Toisaalta hän on isän jatke, katolisen kirkon pappi, fada Amadi, saavuttamaton selibaattilupauksensa vuoksi ja lisäksi menossa lähetystyöhön Eurooppaan.

Adichien tavassa rakentaa tarinaa jää vaivaamaan se, että hän ei koskaan kommentoi kertomaansa. Hän nostaa jokseenkin lakonisesti esille asioita, joiden kuvittelisi olevan kipeitä Nigeriassa. Koskaan ei kuitenkaan ole selvää, kirjoittaako hän tuomitakseen vai puolustaakseen, paljastaako hän epäkohdan vai osoittaa ymmärrystä. Toisaalta sama puolueettomuus on takuulla osatekijänä tekstin kiehtovuudessa, lukijalle jätetään ajattelun vapautta ja illuusio siitä, että hän itse muodostaa mielipiteensä kerrotuista tapahtumista.