lauantai 26. marraskuuta 2011

Oton elämä

Oton elämä : aikalaisromaani / Claes Andersson
Ottos liv ; suomennos Liisa Ryömä
WSOY, 2011

Otto on mahdottoman hurmaava vanhempi mieshenkilö! Hän on äskettäin jäänyt syrjään politiikasta ja kirjoittelee työhuoneellaan elämästään, muistelee lääkärinvuosiaan, rakastumisiaan ja elämää perheen keskellä. Välillä hän soittelee vanhoja jazzkappaleita tai juttelee syvällisiä naapurissa työskentelevän lastenterapeutin kanssa.

Olin pari viikkoa sitten kirjastolla kuuntelemassa Ottoa aika lailla muistuttavaa Claes Anderssonia, joka kaamosviikonlopun teemaan sopivasti keskusteli kustantaja Marianne Bargumin kanssa unista ja  niiden tulkinnasta, runoista ja rakkaudesta. Välillä maestro luki runojaan, välillä hän siirtyi pianon ääreen; aika kulki siivillä ja tilaisuuden loputtua tunsin päässeni osalliseksi jostain lämpimästä ja rehellisestä. Poistuin voimaantuneena, olo ei ehkä ollut yhtä riehakas kuin nuorena luettuani Katri Valan runoja (mitä siitä että kuolema tulee, onhan kukittu kerta!) mutta olin jotenkin kummasti  hyvin tyytyväinen omaan pieneen elämääni.

Jotain samanlaista sain tästä kirjastakin. Andersson käsittelee vaikeita asioita; sairautta, vanhenemista ja kuolemaakin. Hän on välillä turhautunut, välillä vihainen, eikä anna mitään valmiita vastauksia siihen, miten kohdata  surullinen ruumiin rappeutuminen tai valmistautua ystävien menettämiseen. Mihin perustuu siis se hyvä tunnelma, jota ammennan tästä tekstistä? Piti oikein miettiä, missä salaisuus piilee! En keksi muuta selitystä kuin sen, että  jotenkin rauhoitun, kun pelottavista asioista rohjetaan puhua näin suoraan.

Olenko itse sitten enemmänkin taipuvainen kaunisteluun? Äsken kun lueskelin kirjalle antamiani tunnisteita, lista näytti ihan liian masentavalta. Oli tempaistava sinne mukaan vielä muistot ja onni, niin alkoi tuntua paremmalta! Mutta onhan se onnea, että saa muistella taaksepäin pitkää, täysipainoisesti elettyä elämää!
"Otto huomasi myös selkeän muutoksen omissa 'onnen kriteereissään'. Nuorena hän oli nauttinut ruumiistaan, toistuvista juoksulenkeistään, kuntosalilla käynneistä, pitkistä pyörämatkoista, saunomisesta ja pitkistä uinneista löylyjen välillä, fyysisestä rakkaudesta ja kosketuksista ja kaikkivoivasta tunteesta että 'on kotonaan ruumiissaan' ja pystyy nauttimaan kaikista sen tarjoomuksista. Mutta iän karttuessa ja sairauksien lisääntyessä (diabetes, suonenvedot jaloissa, kohonnut verenpaine, sepelvaltimoiden kalkkiutuminen ja kahden ohitusleikkauksen  jälkivaikutukset) ruumiilliset nautinnot olivat huvenneet minimiin. Sen sijaan Otto tunsi suurta tyydytystä, suorastaan 'onnea' kun istui säännöllisesti  kirjoituspöytänsä ääressä ja ahersi erilaisten fiktiivisten ja puolifiktiivisten kirjoitusten parissa. Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja  enemmän henkeä. Tuohan kuullostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itseasiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"
Oton elämästä on kirjoitus myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Maasto ja kartta

Maasto ja kartta / Michel Houellebecq
La carte et le territoire ; suomentanut Ville Keynäs
WSOY, 2011, 352 s.
Aikamme kertojia -sarja

Sattumalta peräkkäin lukemieni taiteilijaromaanien kirjo se vain monipuolistuu; New Yorkin hienostuneisuudesta Kourankorven ujon uteliaisuuden kautta mennään nyt katsomaan, mitä Ranskan kirjallisuuden pahalla pojalla on sanottavana Pariisin taiteilijapiireistä.

Maasto ja kartta on huomattavasti hillitympi tilitys mitä olin odottanut. Ironinen ote toki säilyy kautta kertomuksen, mutta mitään kovin suurta halua ärsyttämiseen en havainnut. Hyvä niin, sainpahan lukea kirjan kokonaan. Minun temperamentillani nimittäin kirjan kannet pamahtavat  aika äkkiä kiinni, mikäli sieltä sivujen välistä kovin voimallisesti syljetään silmille.
"Seuraavana päivänä isä tuli noutamaan Jediä Mercedes-Benzillään. Yhdeltätoista he kääntyivät A20-moottoritielle, joka halkoo mitä sopusointuisimpia maalaismaisemia ja on yksi Ranskan kauneimmista moottoriteistä. Päivä oli kirkas ja leuto, taivaanrannassa leijaili ohut usva. Kolmelta iltapäivällä he pysähtyivät levähdyspaikalle vähän ennen La Souterrainea, ja sillä välin kun isä tankkasi, Jed osti tämän pyynnöstä »Michelin Départements» -sarjan tiekartan Creusen ja Haute Viennen alueista. Levittäessään karttaa auki sellofaaniin pakattujen evässämpylöiden vieressä hän koki toisen suuren esteettisen ilmestyksensä. Kartta oli uskomattoman hieno; hän alkoi vapista järkyttyneenä myyntitelineen vieressä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000. Siitä löytyi nykyajan syvin olemus; maailman tieteellinen ja tekninen tallentaminen sekoittuneena animaalisen elämän olennaisimpaan osaan. Se oli monimutkainen mutta kaunis ja ehdottoman selkeä. Siinä oli käytetty rajallista väriskaalaa, mutta jokaikisessä kylässä ja taajamassa, joiden koon voi nähdä kartalta, saattoi tuntea ihmiselämien sykkeen ja kutsun, kymmenien tai satojen sielujen, joista yhdet oli tuomittu kadotukseen, toiset ikuiseen elämään."
Houellebecq kirjoittaa hienosti ja sujuvasti, sikäli tekstiä on ilo lukea. Ajoittain hän jopa innostuu maalailemaan yllä olevan karttakuvauksen kaltaisesti, mutta tyyliin kuuluu aina ehdoton takaisinveto riemuun lankeamisen jälkeen. Tätäkin kartografista ilosanomaa seuraa vielä toinenkin muistutus kuolevaisuudesta, Jed on matkalla isoäitinsä hautajaisiin.

Kun Cunnigham hienotunteisesti arvosteli New Yorkin taidekermaa sopulimaisuudesta, Houellebecq haluaa kumota myyttiä taiteilijoista poikkeuksellisina näkijöinä ja yli-ihmisinä aika lailla ponnekkaammin. Maailmanmaineeseen Michelinin tiekarttoja reproamalla lehahtava Jed kuvataan melko yksioikoiseksi miekkoseksi, korkealentoiset analyysit hänen taiteestaan syntyvät aivan muualla kuin taiteilijan omalla työhuoneella. Kuvataidetta ammatikseen myyvien agenttien ja galleristien lisäksi niitä kirjoittaa mm. vanheneva  kirjailija Michel Houellebecq.

Jed ja Michel tapaavat, lähes ystävyyttä muistuttavaa hengenheimolaisuutta on aistittavissa ja Jed saa seuraavan taiteellisen kuningasajatuksensa; hän aloittaa yhteiskunnallisesti kantaaottavan muotokuvasarjan eri alojen ammattilaisista. Sen kruununa on oleva teos "Michel Houellebecq, kirjailija". Aikanaan maalaus syntyykin ja sen arvo kohoaa pilviin. Kauniina eleenä kahden taitelijan keskinäisestä arvostuksesta Jed lahjoittaa miljoonien eurojen arvoisen maalauksen kirjailijalle. Mutta kuten arvata saattaa, mitään hyvää ei tästäkään ole odotettavissa. Seuraukset ovat kohtalokkaat varsinkin Michelille.

Näillä main taidemaailmaa kritisoiva romaani muuttuu dekkariksi. Rikoskomisario Jasselin sympaattisine ja fiksuine apureineen ponnistelee pitkään turhaan selvittääkseen uransa raaimman ja omituisimman surmanteon; kuuluisan kirjailijan ruumis on löytynyt tämän kotoa palasiksi revittynä. Myös Jediä kuulustellaan, olihan hän ainoa ihminen, jonka voidaan katsoa olleen lähes kirjailijan ystävä. Nähtyään kuvia rikospaikalta Jed keksii  johtolangan; lihanriekaleiden tarkka asettelu lattialla noudattaa Jackson Pollockin maalausten rakennetta ja  logiikkaa! Taiteeseen perehtymättömien poliisiraukkojen olisi ollut luonnollisesti lähes mahdotonta keksiä tätä. Erakontaipumuksistaan huolimatta Jed nähtävästi oli kuitenkin sisäistänyt taidemaailman lait sen verran syvällisesti, että pystyy näin johdattamaan poliisit oikeille jäljille.

Melko synkästä pohjavireestään huolimatta romaani on hauska. Jotkut sohaisut naissukupuolta vastaan tuntuvat vähän keskenkasvuisilta. Ne pysyvät kuitenkin sen verran maltillisina, että aiheuttavat enemminkin ihan (no, ainakin melkein) aitoa myötätuntoa huonosti kohdeltua miesrukkaa kohtaan kuin suuttumusta naisten puolesta.

Romaani on täynnä mitä erilaisimpia mielenkiintoisia huomioita ja henkilöhahmoja. Lisäksi tarinan ironia kohdistuu ilahduttavan monipuolisesti vähän kaikkialle, eikä ollenkaan vähiten tekijään itseensä. Kirjailija sai tästä vuoden 2010 Goncourt -palkinnon, joka sopii kuin nenä päähän; onhan tämän komealta kalskahtavan palkinnon rahallinen arvo peräti 10 euroa!

Eikä tämäkään Houellebecq -romaani syntynyt ilman skandaalia. Syksyllä Ranskassa kohistiin siitä, että kirjailija on kopioinut pitkiä pätkiä suoraan netistä, mm. Ranskan sisäministeriön sivuilta ja Wikipediasta. Ylen sivuilla aiheesta syyskussa olleen jutun mukaan Houellebecq vastasi syytöksiin sanomalla, ettei vastapuolella ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä kirjallisuus on ja lainaamisen olevan vain hänen tapansa kirjoittaa. Nerokasta ja kokeilevaa, tai vähintään oiva keino saada julkisuutta ihan Maaston ja kartan teemaan!


Muita kirjasta bloganneita en löytänyt, mutta arvosteluja kirjasta on ollut mm. Hesarissa, Savon Sanomissa ja Parnassossa.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Tunnustuksia


Sain tämän tunnustuksen  Lukuisa -blogin LauraltaLurun luvuista , Norkulta Nenä kirjassa -blogista ja Paulalta,  paljon kiitoksia kaikille! Asiaan kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään ja lähettää haaste eteenpäin kahdeksaan uuteen blogiin.



Kiitos myös Leenalle tunnustuksesta 10 asiaa! Nämä ovat sen verran samantapaisia, että nytpä lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla;


1) Lempiväri: tykkään varmaan kaikista väreistä, parasta tulee kun keksii jonkin uuden, ihanan yhdistelmän. Silti, varsinkin talvisin, pukeudun melkein yksinomaan turvallisesti mustaan

2) Lempieläin: pakko sanoa, että meidän suomenlapinkoira Hulda on paras, mutta kyllä kissatkin on mahdottoman söpöjä

3) Onnennumero: hmmm, ei ole vissiin tullut selville vielä

4) Alkoholiton lempijuomasi: vadelmamansikkamehu

5) Facebook vai Twitter: molemmat, sekä Google+ ja kohta varmaan Diasporakin, sekä töissä että kotona

6) Mistä pidät: hyvistä tarinoista, uusista ajatuksista, ystävistä, nauramisesta, kesästä, hiekkarannoista, villalangoista, sormien upottamisesta uuteen saveen, värikkäistä kynsilakoista, korvakoruista, löhöilystä ja kaikkein eniten tietenkin omasta perheestä

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: molemmat

8) Lempimuotosi: kaikki missä on rytmiä ja kontrastia

9) Lempipäiväsi: lauantai

10) Lempikukkasi: verenpisarat, mutta myös pionit, unikot, valkoiset orkideat, isokukkaiset kärhöt, kevätesikot jne.jne.


Aika moni on varmaan jo kertonutkin näistä lempiasioista, mutta jos et ole, nappaa haaste tästä!
Saat valita kumman vaan tai vaikka molemmat!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Syntysanat

Syntysanat : romaani / Johanna Venho
WSOY, 2011, 210 s.

Johanna Venhon romaanissa Syntysanat kohtaa toisensa kaksi hyvin erilaista naista. Mesi on nuori leski joka kolmen pienen lapsensa lisäksi huolehtii dementoituneesta äidistään. Tyttönä Mesi rakasti erakkomaista, pohdiskelevaa Aarnia, mutta lastensa isäksi hän valitsi  Laurin, äitinsä toivevävyn. Hanna taas on yksin maailman suurkaupunkeja  kolunnut kirjailija joka on tottunut huolehtimaan vain ja ainoastaan itsestään.

Hanna kaipaa irtiottoa työstään yliopistolla ja vuokraa vanhan pappilan maaseudulta, Kourankorven kylältä. Tarkoituksena on jatkaa kirjoitustyötä rauhallisessa ympäristössä. Pappilan pihapiirissä asuu kuitenkin myös Mesi, jonka suhtautuminen tulokkaaseen on oudon ristiriitaista; kiinnostunutta ja vihamielistä samanaikaisesti. Kun Hanna huomaa naapurin kiikaroivan pappilaa, hänenkin uteliaisuutensa herää.

Vastentahtoinen uteliaisuus kasvaa näiden kahden äärityyppejä edustavan naisen välillä lähes pakkomielteeksi; heidän on saatava selvittää toisensa salaisuudet. Välttelyn ja lähestymisen piirileikki on mystistä ja kiehtovaa.

Tarinan asetelmasta pidän kovasti, mutta aivan loppumetreillä mukaan tulee hienoa kokonaisuutta hieman  vesittäviä piirteitä. Juonen huipennuksena tapahtuva Mesin ja Aarnin uudelleen kohtaaminen oli minulle vähän liikaa, samoin  kirjan päättävät hassut lopputekstit. Molemmat aiheuttavat jonkinlaisen tyylinmuutoksen tapahtumissa, olisin ehkä mieluummin jäänyt ilman niitä, tunnelmaan, jossa mikä tahansa on mahdollista.

Kielen tasolla romaani on äärettömän upea. En tiedä olisinko pitänyt kirjoitustapaa liiankin lyyrisenä jos en tuntisi  Venhoa entuudestaan runoilijana, mutta nyt odotin kieleltä jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa ja odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti. Mukana on paljon kertakaikkisen loistavia ilmaisuja ja uusia näkökulmia avaavia lauseita. Samalla kerronta kuitenkin etenee häiriintymättä, ilman mitään kummallisia siirtymiä tai outoja kohotuksia.
"Katselen kuvia. Taivasta kohti kurottuvia käsien kaaria, pohkeita, vartalon hienonhienoja aukeavia viivoja. Joka kuvassa Mesillä on siivet: repeilevät, epätasaiset, sulkasatoiset, risaiset siivet jotka joskus ovat isommat kuin hän itse, joskus tyngät suuren kyyryssä kulkevan naisen selässä, tyngät joista toinen ei edes aukea kunnolla vaan on kovettunut pahkaksi naisen selkään. Siivet, lohdullinen klisee, Aarni on piirtänyt ne nuoren pojan viattoman avonaisella kädellä niin kuin paperille olisi putoillut kyyneliä tai hikeä.
Siivet.
Aarnin kuvat vangitsevat värähtelyn, taipuisuuden, kääntelevät muotoja ja viivoja niin että ne valaistuvat monesta suunnasta. Ne palauttavat minut hetkiin, hetkien jatkuviin räjähdyksiin, sarjatuleen. Ne saavat muistamaan että kävelen ohuen viileän kalliokerroksen päällä, kerroksen joka sijaitsee avaruuden kylmyyden ja maapallon keskustan tappavan kuumuuden välissä. Kävelen ainoalla mahdollisella kaistaleella ja yksikään askel ei toistu. Piirros on samaan aikaan löyhästi neulottua ja huolellista, niin aukkoista ja liikkuvaa että ajatukset porautuvat siihen ja mahtuvat mukaan Aarnin keinahteleviin viivoihin ja kaariin.
Kuin työntäisin käteni pikkutavaraa täynnä olevaan lipastonlaatikkoon ja haroisin sieltä kourallisen kaikkea välttämätöntä ja unohtunutta." 
Syntysanoista on kirjoittu myös Ilselässä,  Lumiomenalla ja Sinisen Linnan kirjastossa.