sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Saara

Saara / Hannu Aho
WSOY, 1977, 413 s.

Tätä kirjaa oli ikävä ja vaikea lukea. Aika on ajanut kirjasta ohi monella tapaa, onneksi, oikeastaan.

Murteen käyttö dialogissa, pitkät muodottomat lauseet ja tajunnanvirta, olikohan tuo 1970-luvulla vielä uutta ja kokeilevaa?  Monet tekstin kiemuroista näyttävät aikansa eläneiltä, mutta muutakin löytyy. Teräviä, vastaansanomattoman hienosti ilmaistuja ajatuksia nousee esiin silloin tällöin, välähdellen kuin lasinsirpaleet auringossa rannalle ajautuneen moskan seassa Kansanpuistossa.

Tarinassa ei ole varsinaista juonta. Make ja Saara lyöttäytyvät yhteen, tekevät hanttihommia siellä ja täällä, pääasiassa kuitenkin ryypiskelevät. Maken opiskelut jäävät kesken, graduvaiheessa puurtamisesta katoaa mielekkyys. Vanhempien patistukset pyrkiä elämässä eteenpäin tuntuvat ontoilta, Aikin huoli kelkasta putoavasta entisestä poikaystävästä on Maken mielestä vain osoitus tytön poroporvarillisuudesta.

Suunta poispäin on siis selvä, mutta mitä kohti, siitä Makella ja Saaralla ei ole hajuakaan. Ja se juuri tekee kirjan lukemista masentavaa.

Itse asiassa melkein kaikki kirjan henkilöt ovat niin lannistuneita, etteivät odota tulevaisuudelta juuri mitään. Pullo viinaa ja katto pään päälle on hyvä saada, paremman puutteessa riittää telttakin. Keskeisen lemmenparin suhde on koko tarinaa leimaavan nihilismin huippu, toisen ihmisen merkitystä itselle ei ole hyvä myöntää. Rakkaudentunnustus olisi merkki heikkoudesta, se antaisi rakastetulle valtaa ylitsesi, etulyöntiaseman.

Tehokas tapa välttyä pettymyksiltä saattaisi tietysti olla se, ettei koskaan toivoisi eikä unelmoisi mitään. Mutta käsittämätöntä on, kuinka joku voi olla niin julma, että itse ensimmäisenä asettuu poikkiteloin itsensä ja onnensa väliin?

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Matka kuvien taakse

Matka kuvien taakse / Francesca Marciano
The end of manners ; suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY, 2010, 239 s.

Taitavasti toteutettu, hienostunut lukuromaani. Mukana on paljon erilaisia aineksia, ristivetoakin, mutta lopputulemaksi jää kuitenkin yhtenäinen kertomus jonka viesti on selkeä. Kahden kulttuurin törmätessä totuuksia on vaikeaa löytää, mutta yrittäminenkin voi olla palkitsevaa.

Maria Galante on italiainen valokuvaaja, joka on niittänyt mainetta kantaaottavilla valokuvillaan. Pari viimeistä vuotta maailman tuskaan väsynyt Maria on keskittynyt kuvaamaan hiljalleen nahistuvia herkkuja gourmet -lehtiin, mutta kun tarjous lähteä Kabuliin juttumatkalle tulee, hän omaksikin hämmästyksekseen suostuu. Matkaseuraksi tarjoutuu mielenkiintoinen ja itsetietoinen naistoimittaja Imo Glass. Tarkoituksena on tehdä reportaasi itsemurhayrityksistä, jotka yleistyvät Afganistanin maaseudulla itseään vuosikymmeniä vanhempien miesten vaimoiksi naitettujen nuorten naisten keskuudessa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Maria valmistelee matkaa ja osallistuu vakuutusyhtiön velvoittamana kurssille, jossa valmennetaan kriisialuielle matkustavia avustustyöntekijöitä ja journalisteja. Mariaa vaivaa kurssin väkivaltaisuus ja hän suhtautuu opetuksiin varsinkin aluksi hieman ylenkatseellisesti, irtautumista omasta turvallisesta elämästä ei ole vielä tapahtunut.

Toisessa osassa Maria ja Imo ovat paikan päällä Afganistanissa hankkimassa juttumateriaalia. Vaikeuksia ilmenee, kuvia naisista on mahdotonta saada ja jopa hengenvaara on hetken uhkana. Imon läheisyys ja itsevarmuus luovat kuitenkin jonkinlaista turvan ilmapiiriä. Vaikka paikallisten naisten olosuhteet ovatkin länsimaisen reportterikaksikon mielestä edelleen käsittämättömän takapajuiset, jonkilaista ymmärrystä ja kunnioitusta alkaa silti syntyä.

Kolmannessa osassa Maria joutuu omilleen. Imo on juuri noussut Lontoon koneeseen ja paikallinen opas, Hanif, saanut palkkapussinsa ja lähtenyt sairaan vaimonsa luo, kun tulee ilmoitus Marian oman lennon peruuntumisesta. Lentokenttä suljetaan, kukaan ei tiedä milloin seuraava kone nousee. Hetken Maria on täysin yksin; hänellä ei ole edes minkäänlaisia yhteystietoja, Imo on hoitanut aina kaikki kontaktit! Karut olosuhteet lyövät naista kasvoille ja muuttavat entisestään suhtautumista kanssasisariin huntujen takana. Kuin ihmeen kaupalla Maria selviää, hän löytää ystäviä ja pääsee lopulta myös kotiin.

On mukava lukea romaania jossa luotetaan näin vahvasti tarinan voimaan. Toki jotkin teemoista on melko selkeäsanaisesti ilmaistu repliikeissä päähenkilöiden mielipiteinä, mutta silti jää tuntu, ettei mitään osoitella liian terävästi eikä selitellä auki aivan loppuun asti.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Yömatkat

Yömatkat / Juuli Niemi
Otava, 2010, 90 s.

Miten Raista tuli rai?
Missä vaiheessa hän kadotti rain ja rain?
Lapsena kaikki kolme olivat vielä tallella,
kuvissa kädet ristissä rinnan päällä,

jäätelöä lentänyt leuasta otsaan,
rapatessa roiskuu
Tässä mä oon!
...

Miten Raista tuli taas rai?
No etsimällä vain.
Löytyi suku, löytyi perhe, ystävät ja suurin erhe.
Ja että hylätessäsi unet
et koskaan tiedä minne menet.

Runoissa puhuu nuori nainen. Äiti on jo jäänyt taakse eikä omia lapsia vielä ole. Hän on Rai, RaiRai tai jopa RaiRaiRai, joka aavistaa paikkansa sukupolvien ketjussa, mutta ei halua ottaa sitä vastaan, ei ainakaan vielä.

Lapsuuden varmuus on kadonnut ja sitä pitää etsiä vielä muutaman kapinan kautta, vielä muutamasta vieraasta maasta, vielä muutamasta miehestä.

Juuli Niemen runot ovat puheenomaisia ja tavallaan niitä on helppo lukea, mutta paikoitellen lauseiden merkitykset jäävät melko hämäriksi. Ehkä yllättävät rinnastukset ja nopeat loikat asiasta toiseen voisivat olla omiaan pistämään ajatusta lentoon, mutta minulle ei käynyt niin. Päinvastoin, ajatus katkeili ja lukeminen töksähteli pahasti.

Vaikka runoista ei löytynytkään yhtään sellaista, jonka olisin halunnut opetella ulkoa ja jättää helisemään korviini, kokonaisuutena kokoelmasta jää silti leijumaan mieleen mielenkiintoinen ja todentuntuinen kuva.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Polte

Polte / Ian McEwan
Solar ; suomentanut Juhani Lindholm
Otava, 2010, 383 s.

Ihanaa, tätä lukiessa nauroin välillä ääneen! Tutustuminen Nobel-palkittuun häntäheikkiin Michael Beardiin on aluksi vähän kiusallista, mutta kun tapahtumat pääsevät kunnolla käyntiin, meno on hulvatonta. Kirjan puolivälissä kertomus tuntuu ajoittain hieman hajoavan, mutta lopun totaalikatastrofi kokoaan taas satiirin teräväksi.

Beard on matemaattisesti huippuälykäs tunneköyhä hedonisti. Kilvoittelu fysiikan alalla on iän myötä korvautunut tavoitteeksi saada säännöllisesti herkullista sapuskaa syötäväksi ja uusi nainen naitavaksi. Kun viides vaimo sitten saa tarpeekseen ja antaa Beardin maistaa omaa lääkettään, mustasukkaisuus paljastaa professorin pikkumaisuuden koko noloudessaan.

Juuri kun kaikki näyttäisi olevan menetetty, Beardille tarjoutuu loistava tilaisuus päästä yhtä aikaa eroon vaimon molemmista rakastajista. Ensimmäinen, Beardin amanuessi, kuolee tapaturmaisesti Beardin kotona ja toisen Beard lavastaa ensimmäisen tappajaksi. Lisäksi amanuessin tutkimustulokset jäävät Beardin käsiin ja hän pääsee niiden avulla pelastamaan maailmaa ilmaston lämpenemiseltä.

Seuraa mainetta ja kunniaa, uusia naisiakin löytyy taas. Hedonistiproffa jatkaa hilpeää vaellustaan rakastavia puolisoitaan ja ihailevia työtovereitaan hyväksikäyttäen. Vastoinkäymiset eivät häntä juuri masenna, tunneköyhyyteen kuuluu myös hämmästyttävä kyky olla tuntematta häpeää noloimmissakaan tilanteissa!

Teos on riemuisan ilkeä ja päällisin puolin valtavan hauska. Toisaalta sen musta huumori piirtää ihmisestä melko masentavaa kuvaa. Menestynyt, ekokatastrofia vastaan taisteleva tiedemies onkin perimmiltään pinnallinen egoisti! Mitähän se tekee meistä muista?

lauantai 8. tammikuuta 2011

Naispatsaita

Naispatsaita / Sirpa Kyyrönen
Otava, 2010, 59 s.

Sirpa Kyyrösen runojen kieli virtaa ja solisee raikkaasti ja runot herättävät monenlaisia ajatuksia. Mieleen maalautuvat kuvat ovat uusia ja kauniita, vaikka lempeän pinnan alta usein työntyykin esiin yllättävä roso; sairaus, suru tai muu julma tosiseikka.

Mukana on muutama proosaruno. Niiden rytmiä en yleensä voi sietää, mutta näissä sisältö kuitenkin korvasi muodon puutteita niin hyvin, että tulivat nieltyä ikäänkuin siinä sivussa.

Hassua, että kokoelman nimi on naispatsaita, sillä patsaista ei ole kyse, vaan elävistä naisista. Patsastelu jää taustalle luomaan terävää kontrastia aitoon ja todelliseen.
..."ihosi, hengityksesi, keuhkorakkulat,hiustukkojesi saarivaltiot kylpyhuoneen lattialla,huomiset aamut ja kirjoista kasatut yöpöydät,henkilöhahmojen rintalastat ja verkostoituvat sanat: planeetat ovat pieniä kun mittakaava on yhden suhde onneen."

Lueskelin kriitikoiden arvioita kokoelmasta ja alkoi vaivata se, kuinka kaikki muistavat mainita Kyyrösen naisen ruumiillisuuden tulkitsijaksi. Onhan se tietenkin ruumiillisuutta kun puhutaan synnyttämisestä ja rinnan menettämisestä, mutta on se jotain enemmänkin! Ja miksi ruumiillisuus mainitaan niin usein juuri naisten yhteydessä, mitä olisi miehen ruumiillisuus? Siis toisin kysyen, onko aina pakko kapeuttaa naisen elämään kuuluvat tärkeät asiat ruumiillisuudeksi?

Lisää Sirpa Kyyrösen runoja blogista Harvennettu arpi.

torstai 6. tammikuuta 2011

Mahdollisten maailmojen paikka

Mahdollisten maailmojen paikka / Tiina Piilola
 Atena, 2010, 244 s.

Taas jää perinnöksi vanha talo muistoineen, tällä kertaa ei huvila mutta pieni pirtti kumminkin. Ulla on alunperin Kaarin mummon ystävä, ainoa jonka kanssa mummo "saattoi puhua muustakin kuin lehmien poikimisísta tai viljan kylvöajasta."

”En tiedä, minkä ikäinen olin, kun seisoin ensimmäistä kertaa mummon kanssa Ullan ketokukkia lainehtivalla pihalla, mutta muistan, että minua jännitti. Olin kuullut vaarin sanovan, että Ulla oli höperö: tanssi yksin pihalla ja puhui itsekseen. Petyin, kun hän näyttikin aivan tavalliselta, suunnilleen mummoni ikäiseltä naiselta – paitsi että hän oli hoikka. Hän avasi keksipaketin ja lantrasi kannuun kaupan mehua yllään sininen, valkoisin apiloin koristeltu esiliina. Kun hän kumartui kaatamaan mehua laseihin, huomasin, että löysä nuttura oli kiinnitetty kalanmallisella soljella, jossa oli pieniä turkoosinsinisiä kiviä.”

Kun Ulla sairastuu syöpään ja kuolee, Kaari lähtee yksin perimälleen piilopirtille muistelemaan vanhaa ystäväänsä ja miettimään omaa tilannettaan. Työ kiireisessä uutistoimituksessa stressaa eikä suhde Aapoonkaan ole täysin ongelmaton.

Ullalla ja Kaarilla on ollut tapana kirjoittaa toisilleen mielikuvituskirjeitä. Nämä roolileikit tuovat tarinaan monta pientä sisäkertomusta. Matkahuollossa työskentelevä, miestään jatkuvasti kotiin odottava Kerstin ja Mette från Sverige motivoituvat melko luontevasti mukaan tarinaan, mutta synnyttäessään pahoin vammautunut Joy ja kerjäkäiskeisarin temppelineito jäävät melko irrallisiksi. Kun Kaari lisäksi vielä muistelee ja näkee unia, oikeastaan koko tarina on yhtä takautumien ja sisäkertomusten temmellystä. Meno käy välillä melko monimutkaiseksi, mutta lopulta tarina kuitenkin kokoontuu kasaan kuin taidokkaasti ommeltu tilkkutäkki. Värejä ja kuvioita on paljon, mutta ne muodostavat silti harmonisen kokonaisuuden.

Yllätyin, kun luin Pyhäjokiseudusta haastattelun, jossa kirjailija kertoo kirjoittaneensa pois pahaa oloaan. Teksti kun tuntuu niin seesteiseltä ja harkitulta, ettei siitä välity tunnetta sellaisesta sanomisen pakosta joka saisi tarinan tuntumaan merkitykselliseltä myös lukijalle.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Älä kysy yöltä

Älä kysy yöltä / Amos Oz
Al tagidi lailah ; englanninkielisestä laitoksesta Don't call it night suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi, 2010, 281 s.

Katselin äsken muiden arvioita juuri lukemastani ja ihmettelin, että onko ollenkaan kyseessä sama teos! Aika mielenkiintoista, miten erilaisiin asioihin samassa kirjassa voi kiinnittää huomiota. Toisaalta, onhan se tiedossa, että kukin suodattaa ympäristöään omista lähtökohdistaan, haalii haluamaansa informaatiota ja takertuu aina samoihin kipupisteisiin.

Maailmankirjojen Riitta Vaismaan mielestä teosta "voi lukea myös poliittisena ajatteluna". Minua kiinnosti päästä kerrankin eläytymään käsittämättömän vaikeaan, jo pari ikuisuutta kestäneeseen konfliktiin yksilön näkökulmasta. Otsikkoja poliittisten johtajien epäonnistuneista neuvotteluista on ollut uutisissa niin kauan kuin muistan, en juurikaan jaksa tavata niitä juttuja enää. Tämä kertomus vahvistaa ajatusta siitä, ettei kukaan kestä elää jatkuvassa pelossa. Vaikka räjähdyksiä joskus kuuluukin, mahdollista pommia omalla kotikadulla ei voi ajatella koko aikaa.

Hesarin Juha Sihvola vei ideaa poliittisesta metaforasta pidemmälle. Eipä tullut lukiessa mieleen, että Theon ja Noan avioliitto symboloisi Israelia ja Palestiinaa, mutta ajatus on kieltämättä hykerryttävä. Jossain arviossa kyllä ihailtiin avioliittokuvauksen kauneutta; kuinka pitkässä suhteessa puolisoiden arvostus toisiaan kohtaan oli muka säilynyt, mutta minä luin rivien välistä nuoren naisystävän vähättelyä. Kaikki se mekkojen ostelu ja tyttömäinen ailahtelu verrattuna vanhemman miehen äärettömyyksiin ulottuvaan kärsivällisyyteen. Pisti hieman miettimään, että mitähän tässä nyt olikaan tarkoitus todistaa.

Avioliittokuvaukseen antaa mielekkyyttä näkökulman vaihtelu. Kertoja vaihtuu ovelasti niin, ettei aina ole heti selvää kumpi puhuu. Tarinan edetessä tämä kertojien sekoittuminen lisääntyy ja puolisoiden tavoitteet heittävät häränpyllyä, symbolismia varmasti siinäkin. Mitä sitten haetaan sillä, että samoja asioita kerrotaan liki samoin sanoin uudelleen kolmeen, ehkä neljäänkin kertaan? Syy toistoon jäi minulle hienoiseksi arvoitukseksi. Toki toistuvat asiat nousevat tekstistä voimakkaasti esiin ja mietin usein; miksi juuri tämä lause, tämä asia?

Parasta kirjassa on sen verkkainen tunnelma. Hiekka ja dyynit ovat aina kiehtoneet minua, ajatus asumisesta aavikon reunalla on pyörryttävä. Kotikadun päättyminen erämaahan johtavaan wadiin tai kuuman hiekan tanssi rankkasateen sattuessa, mitä kuvia!

14.11.2011
Luin kirjan uudelleen maanantailukupiiriä varten, nyt painottuivat hiukan eri asiat. Lukemisella oli kiire, juuri ja juuri samana aamuna ennätin saada kirjan loppuun ennen illan keskustelua. Hoppuilu pilasi tunnelman aistimista, ihana verkkaisuus josta olin nauttinut ensimmäisellä lukukerralla jäi jonnekkin taustalle.

Nyt kun tiesin kirjailijan taustasta enemmän, osasin etsiä kirjasta viitteitä poliitisesta metaforasta. Ensimmäisellä lukukerralla ei pälkähtänyt päähän vähimmässäkään määrin verrata Theon ja Noan väljähtänyttä avoliitoa Israelin ja Palestiinan tulehtuneeseen suhteeseen. Nyt yhtymäkohtia löytyi paljon.

Theo ja Noa eivät kumpikaan tahdo pahaa toisilleen, mutta eivät osaa oikealla tavalla ottaa toisiaan huomioon.   Oma tahto on toisinaan vahva ja toisinaan hukassa, väärinymmärtämistä tapahtuu hyvästä tahdosta huolimatta.
Samalla tavalla voi varmaankin ajatella myös Lähi-idän konfliktin kehittyneen, ilman varsinaista pahaa tahtoa mutta välinpitämättömänä toisen osapuolen oikeuksista ja tarpeista. Israelin ylivoima ja omavaltaisuus vertautuu Theon kömpelöön partriarkkaisuuteen, Noan ailahtelu Palestiinan kiihkeyteen ja monimielisyyteen.