Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2011.

Saara

Kuva
Saara / Hannu Aho WSOY, 1977, 413 s. Tätä kirjaa oli ikävä ja vaikea lukea. Aika on ajanut kirjasta ohi monella tapaa, onneksi, oikeastaan. Murteen käyttö dialogissa, pitkät muodottomat lauseet ja tajunnanvirta, olikohan tuo 1970-luvulla vielä uutta ja kokeilevaa?  Monet tekstin kiemuroista näyttävät aikansa eläneiltä, mutta muutakin löytyy. Teräviä, vastaansanomattoman hienosti ilmaistuja ajatuksia nousee esiin silloin tällöin, välähdellen kuin lasinsirpaleet auringossa rannalle ajautuneen moskan seassa Kansanpuistossa. Tarinassa ei ole varsinaista juonta. Make ja Saara lyöttäytyvät yhteen, tekevät hanttihommia siellä ja täällä, pääasiassa kuitenkin ryypiskelevät. Maken opiskelut jäävät kesken, graduvaiheessa puurtamisesta katoaa mielekkyys. Vanhempien patistukset pyrkiä elämässä eteenpäin tuntuvat ontoilta, Aikin huoli kelkasta putoavasta entisestä poikaystävästä on Maken mielestä vain osoitus tytön poroporvarillisuudesta. Suunta poispäin on siis selvä, mutta mitä kohti, s

Matka kuvien taakse

Kuva
Matka kuvien taakse / Francesca Marciano The end of manners ; suomentanut Irmeli Ruuska WSOY, 2010, 239 s. Taitavasti toteutettu, hienostunut lukuromaani. Mukana on paljon erilaisia aineksia, ristivetoakin, mutta lopputulemaksi jää kuitenkin yhtenäinen kertomus jonka viesti on selkeä. Kahden kulttuurin törmätessä totuuksia on vaikeaa löytää, mutta yrittäminenkin voi olla palkitsevaa. Maria Galante on italiainen valokuvaaja, joka on niittänyt mainetta kantaaottavilla valokuvillaan. Pari viimeistä vuotta maailman tuskaan väsynyt Maria on keskittynyt kuvaamaan hiljalleen nahistuvia herkkuja gourmet -lehtiin, mutta kun tarjous lähteä Kabuliin juttumatkalle tulee, hän omaksikin hämmästyksekseen suostuu. Matkaseuraksi tarjoutuu mielenkiintoinen ja itsetietoinen naistoimittaja Imo Glass. Tarkoituksena on tehdä reportaasi itsemurhayrityksistä, jotka yleistyvät Afganistanin maaseudulla itseään vuosikymmeniä vanhempien miesten vaimoiksi naitettujen nuorten naisten keskuudessa. Kirja on

Yömatkat

Kuva
Yömatkat / Juuli Niemi Otava, 2010, 90 s. Miten Raista tuli rai? Missä vaiheessa hän kadotti rain ja rain? Lapsena kaikki kolme olivat vielä tallella, kuvissa kädet ristissä rinnan päällä, jäätelöä lentänyt leuasta otsaan, rapatessa roiskuu Tässä mä oon! ... Miten Raista tuli taas rai? No etsimällä vain. Löytyi suku, löytyi perhe, ystävät ja suurin erhe. Ja että hylätessäsi unet et koskaan tiedä minne menet. Runoissa puhuu nuori nainen. Äiti on jo jäänyt taakse eikä omia lapsia vielä ole. Hän on Rai, RaiRai tai jopa RaiRaiRai, joka aavistaa paikkansa sukupolvien ketjussa, mutta ei halua ottaa sitä vastaan, ei ainakaan vielä. Lapsuuden varmuus on kadonnut ja sitä pitää etsiä vielä muutaman kapinan kautta, vielä muutamasta vieraasta maasta, vielä muutamasta miehestä. Juuli Niemen runot ovat puheenomaisia ja tavallaan niitä on helppo lukea, mutta paikoitellen lauseiden merkitykset jäävät melko hämäriksi. Ehkä yllättävät rinnastukset ja nopeat loikat asiasta toiseen

Polte

Kuva
Polte / Ian McEwan Solar ; suomentanut Juhani Lindholm Otava, 2010, 383 s. Ihanaa, tätä lukiessa nauroin välillä ääneen! Tutustuminen Nobel-palkittuun häntäheikkiin Michael Beardiin on aluksi vähän kiusallista, mutta kun tapahtumat pääsevät kunnolla käyntiin, meno on hulvatonta. Kirjan puolivälissä kertomus tuntuu ajoittain hieman hajoavan, mutta lopun totaalikatastrofi kokoaan taas satiirin teräväksi. Beard on matemaattisesti huippuälykäs tunneköyhä hedonisti. Kilvoittelu fysiikan alalla on iän myötä korvautunut tavoitteeksi saada säännöllisesti herkullista sapuskaa syötäväksi ja uusi nainen naitavaksi. Kun viides vaimo sitten saa tarpeekseen ja antaa Beardin maistaa omaa lääkettään, mustasukkaisuus paljastaa professorin pikkumaisuuden koko noloudessaan. Juuri kun kaikki näyttäisi olevan menetetty, Beardille tarjoutuu loistava tilaisuus päästä yhtä aikaa eroon vaimon molemmista rakastajista. Ensimmäinen, Beardin amanuessi, kuolee tapaturmaisesti Beardin kotona ja toisen Bear

Naispatsaita

Kuva
Naispatsaita / Sirpa Kyyrönen Otava, 2010, 59 s. Sirpa Kyyrösen runojen kieli virtaa ja solisee raikkaasti ja runot herättävät monenlaisia ajatuksia. Mieleen maalautuvat kuvat ovat uusia ja kauniita, vaikka lempeän pinnan alta usein työntyykin esiin yllättävä roso; sairaus, suru tai muu julma tosiseikka. Mukana on muutama proosaruno. Niiden rytmiä en yleensä voi sietää, mutta näissä sisältö kuitenkin korvasi muodon puutteita niin hyvin, että tulivat nieltyä ikäänkuin siinä sivussa. Hassua, että kokoelman nimi on naispatsaita, sillä patsaista ei ole kyse, vaan elävistä naisista. Patsastelu jää taustalle luomaan terävää kontrastia aitoon ja todelliseen. ... "ihosi, hengityksesi, keuhkorakkulat, hiustukkojesi saarivaltiot kylpyhuoneen lattialla, huomiset aamut ja kirjoista kasatut yöpöydät, henkilöhahmojen rintalastat ja verkostoituvat sanat: planeetat ovat pieniä kun mittakaava on yhden suhde onneen." Lueskelin kriitikoiden arvioita kokoelmasta ja alkoi vaivata se

Mahdollisten maailmojen paikka

Kuva
Mahdollisten maailmojen paikka / Tiina Piilola  Atena, 2010, 244 s. Taas jää perinnöksi vanha talo muistoineen, tällä kertaa ei huvila mutta pieni pirtti kumminkin. Ulla on alunperin Kaarin mummon ystävä, ainoa jonka kanssa mummo "saattoi puhua muustakin kuin lehmien poikimisísta tai viljan kylvöajasta." ”En tiedä, minkä ikäinen olin, kun seisoin ensimmäistä kertaa mummon kanssa Ullan ketokukkia lainehtivalla pihalla, mutta muistan, että minua jännitti. Olin kuullut vaarin sanovan, että Ulla oli höperö: tanssi yksin pihalla ja puhui itsekseen. Petyin, kun hän näyttikin aivan tavalliselta, suunnilleen mummoni ikäiseltä naiselta – paitsi että hän oli hoikka. Hän avasi keksipaketin ja lantrasi kannuun kaupan mehua yllään sininen, valkoisin apiloin koristeltu esiliina. Kun hän kumartui kaatamaan mehua laseihin, huomasin, että löysä nuttura oli kiinnitetty kalanmallisella soljella, jossa oli pieniä turkoosinsinisiä kiviä.” Kun Ulla sairastuu syöpään ja kuolee, Kaari lähte

Älä kysy yöltä

Kuva
Älä kysy yöltä / Amos Oz Al tagidi lailah ; englanninkielisestä laitoksesta Don't call it night suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen Tammi, 2010, 281 s. Katselin äsken muiden arvioita juuri lukemastani ja ihmettelin, että onko ollenkaan kyseessä sama teos! Aika mielenkiintoista, miten erilaisiin asioihin samassa kirjassa voi kiinnittää huomiota. Toisaalta, onhan se tiedossa, että kukin suodattaa ympäristöään omista lähtökohdistaan, haalii haluamaansa informaatiota ja takertuu aina samoihin kipupisteisiin. Maailmankirjojen Riitta Vaismaan mielestä teosta " voi lukea myös poliittisena ajatteluna". Minua kiinnosti päästä kerrankin eläytymään käsittämättömän vaikeaan, jo pari ikuisuutta kestäneeseen konfliktiin yksilön näkökulmasta. Otsikkoja poliittisten johtajien epäonnistuneista neuvotteluista on ollut uutisissa niin kauan kuin muistan, en juurikaan jaksa tavata niitä juttuja enää. Tämä kertomus vahvistaa ajatusta siitä, ettei kukaan kestä elää jatkuvassa pelossa. V