sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kehäbulevardit / Patrick Modiano

Modiano, Patrick: Kehäbulevardit
Les Boulevards de Ceinture (Gallimard 1972), suom. Jorma Kapari
WSOY 1976, 117 s.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto annettiin tänä syksynä Patrick Modianolle, arvostetulle mutta ainakin meillä jo hieman unohduksiin jääneelle ranskalaiselle kirjailijalle. Ylen sivuilla Nadja Nowak luonnehtii valintaa turvalliseksi, epäpoliittiseksi päätökseksi.

Modianon teosten teemat liittyvät usein identiteetin etsintään ja syyllisyyden ja syyttömyyden pohdintoihin. Kehäbulevardeissa tapahtumat sijoittuvat Pariisin liepeille natsimiehityksen aikaan. Nuori kertoja tarkkailee kauan kadoksissa ollutta isäänsä ensin kaukaa, paljastamatta tälle kuka on ja mitä ajattelee. Isä veljeilee miehittäjien kanssa, vaikka voisi syntyperänsä vuoksi joutua seurassa suureen vaaraan. Pojan ajatukset vaeltelevat kaipauksen ja katkeruuden välillä, ajoittain hän tahtoo suojella isäänsä, ajoittain ilmiantaa tämän miehittäjille.
" Meidät oli unohdettu. Me olimme liikkumattomina taka-alalla eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Minä ajattelin että me olimme erehdyksessä joutuneet näihin kummallisiin puutarhajuhliin. Sinä vaikutit yhtä neuvottomalta kuin minä. Meidän olisi pitänyt lähteä tiehemme mahdollisimman nopeasti, enkä vieläkään pysty käsittämään mikä mielenhäiriö valtasi minut. Minä jätin sinut paikallesi ja menin muiden luokse konemaisin askelin. Minua läimäytettiin selkään. Se oli Murraille. Hän vei minut seurueeseen ja jouduin kasvotusten Gerbèren ja Lestandin kanssa. Murraille esitteli minut ´lahjakkaana lehtimiehenä jonka oli palkannut´. Lestandi onnitteli puoliksi suojelevaan, puoliksi ironiseen sävyyn: ´Hauska tutustua, kollega.´
Modianon kerrontatyyli on yksinkertaisen toteava. Tapahtumien taustoja ei selitellä, kertoja kuvaa lähinnä vain sen mitä näkee. Lukijalle annetaan kuitenkin koko ajan hieman enemmän tietoa kuin romaanin muille henkilöille, hän saa seurata tapahtumia ikäänkuin kertojan olkapään yli, arvuutellen niukkojen vihjeiden perusteella tulevaa ja sitä, milloin muut huomaavat mistä on kysymys.

Yleensä pidän tällaisesta tyylistä. Niin nytkin, mutta samalla olin hieman hämmentynyt. Jostain syystä olin koko ajan kovin tietoinen siitä, että luin 70-luvulla julkaistua kirjaa. Aluksi tunne oli häiritsevä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että palaaminen vuosikymmeniä taaksepäin oli oikeastaan aika mielenkiintoista.

Hiukan silti häiritsee, etten ihan tarkkaan saa kiinni siitä, mistä tuo tunne johtui. Suomennoksen kieli on mielestäni kaunista. Muutama hassu käytöstä poistunut sivistyssana tosin pistää silmään ja jotakuinkin ilmeisesti käännös on tehty juuri ranskasta. Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se hieman tosikkomainen kohtalokkuus, joka taisi olla aika tyypillistä tuolle aikakaudelle, tai ainakin niille teoksille, joita itse luin. Jännittävää nähdä, korjataanko käännöksiä nyt kun teoksista otetaan uusia painoksia.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Tuulen vihat / Paula Havaste

Havaste, Paula: Tuulen vihat
Gummerus, 2014, 383 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

En yleensä lue historiallisia romaaneja. Silti innostuin tästä kimppakivasta; monta muutakin kirjabloggaria julkaisee samaan aikaan kirjoituksensa tästä samasta kirjasta. Ajattelin kai, että tässäpä oiva tilaisuus poiketa siltä omimmalta mukavuusalueelta, salaa kai vähän toivoin jopa ihastuvani genreen.

Ihan niin ei käynyt. Tuulen vihat on silti kieltämättä taidokkaasti rakennettu romaani. Uskon, että ajankuvaus perustuu huolelliseen taustatyöhön ja ompa mukana vielä nokkela yhteys todellisiin historiallisiin tapahtumiinkin, mutta silti, jotain jäi puuttumaan.

Odotin 1100-luvun kuvaukselta outoja ja mystisiä näkymiä ja kun päähenkilön vielä esittelytekstissä luvattiin harjoittelevan henkien tapoja ja loitsuja, ennakoin saavani lukea jotain todella jännittävää. Mutta Kertte, se päähenkilö, olikin yllättävän tutun oloinen nuori nainen, ja perhekunnan kanssa samassa tuvassa asuvat kummituksetkin kovin leppoisia, mitä nyt joskus hermostuneesti lepattelivat ympäriinsä kun eläville tapahtui jotain erikoisempaa.

Vaikka romaanissa on kuvattu todella paljon erilaisia perinteitä, on siinä myös hienoisesti häiritsevää toistoa. Kieli on tarinoivaa, ja historiallista tunnelmaa on luotu myös käyttämällä silloin tällöin vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita.
Iltaisin he lämmittivät saunan metsästä keräämillään oksilla ja läimivät ja hieroivat itsensä vihdoilla puhtaiksi. Sauna oli nyt vain heidän naisten, ja he saivat kerrankin viipyä niin kauan kuin halusivat. He heittivät vettä kiukaalle kolmesti, pyörittivät vihtaa kiukaan yllä kolme kertaa vastapäivään ja löivät sitten toisiaan ensin päähän, sitten rintaan ja lopuksi jalkoihin. Kun kirot oli saatu irti, he vihtoivat niin että lehdet lentelivät. Lopetettuaan he heittivät vihdat saunan katolle onnea tuomaan.
Löylyjen välissä vesi vilvoitti kuin olisi sukeltanut sulaan tähtien valoon. Viileys hiveli vihtomisesta tykyttävää ihoa, hiukset levisivät veden pintaan ja imivät kosteutta. Kun he palasivat saunaan, liekopölyliemi oli valmis ja he liottiva hiuksia ja päänahkaa vuorotellen saavissa. Täit hävisivät hiuksista, ihosta tuli puhdas ja tuoksuva, mieli oli leppeä ja ruumis lämpöinen ja rento. 
...
Näin meni kuusi kultaista päivää ja hyvän matkaa seitsemättä ennen kuin metsän takaa alkoi kuulua ääniä. Uusi sonni mylvi tullessaan, ja isä oli aivan hiessä.
Kirjan kanteen olen aivan vilpittömän ihastunut. Se on mielestäni tavattoman kaunis ja aiheeseen sopiva. En tunne kuvan kasveja, mutta ne, pirtanauha ja kuvan väritys saavat ainakin minut heti otaksumaan, että kyseessä on romanttinen historiallinen romaani.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta viihdyin romaanin parissa hyvin. Kansantapojen ja uskomusten kuvaus on mielenkiintoista, ja juonikin kulkee joutuisasti. Kunnolla yllättämään tarina pääsi vain kerran, vaikkeivat juonen käänteet silti mitenkään ennalta arvattavia olleet.

Kertten tarinasta on suunnitteilla sarja, ja hieman tästä ensimmäisestä osasta jäikin sellainen maku, että nyt vasta esitellään henkilöitä ja miljöötä. Romaanin loppuun on sijoitettu jännittävän romanttinen koukku, joka varmasti saa monet odottamaan kiihkeästi tarinan seuraavaa osaa.

Aleksis Kiven päivää ja suomalaista kirjallisuutta voi juhlia monella tavalla, kirjabloggarit tekevät sen tänä vuonna harrastamalla lukukivaa kimpassa. Tuulen vihojen ohella kimpassa luettiin Antti Holman Järjestäjää ja Helena Wariksen romaania Vuori. Enemmän tietoa tästä yhdessä lukemisesta on Tuijata -blogissa.