sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Pikku Närhi / Lauri Ahonen & Jaakko Ahonen


Ahonen, Lauri & Ahonen, Jaakko : Pikku Närhi
Egmont, 2012, [126] s. : kuv. ; 31 cm.

Pikku Närhi palkittiin äskettäin SarjakuvaFinlandialla. Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalien diktaattoreina toimivat tänä vuonna Riku Rantala ja Tuomas Milonoff, jotka perustelivat valintaansa mm. näin:
"Pikku Närhi on loistavasti piirretty tarina, joka iskee vahvasti alitajuntaan ja jonka juonen käänteet pitävät lukijan otteessaan. Albumi ottaa kantaa tärkeisiin ja ajankohtaisiin teemoihin: tuntemattoman pelkoon sekä auktoriteettien sanelemiin ennakkokäsityksiin, joita yksilöllä ei ole rohkeutta murtaa. Pikku Närhi on hienoa uutta suomalaista sarjakuvaa, kansainvälistä tasoa niin visuaalisesti kuin dramaturgisestikin."
Olen täysin samaa mieltä tuomareiden kanssa, albumin piirrokset ovat upeita ja tunnelma on vahva, sanoma tulee esille selkeästi ilman turhia selittelyjä. Kun lisäksi puhekuplia on käytetty tavanomaista säästeliäämmin, eli tarina ilmaistaa lähinnä kuvan voimalla, tuntuu, että ollaan aika liki sitä, mistä sarjakuvassa parhaimmillaan on kyse.

Yleismaailmallisen perusteettomasta muukalaisvihasta varoittavan sanoman lisäksi havahduin ajattelemaan teemoja vähän lähempääkin, omasta elämästä. Kahden aikuisuuden kynnyksellä olevan tyttären äitinä oli tavallaan helpottavaa lukea tätä kertomuksena siitä, kuinka vaarallista on suojella poikasiaan liikaa. Pikku Närhenkin olisi ollut sittenkin parempi päästä kokeilemaan omien siipien kantavuutta kodin ulkopuolelle, muodostamaan itse omat käsityksensä ja puolustaumiskeinonsa.

Pikku Närhi ei ole aivan samanlainen spektaakkeli kuin edellinen lukemani sarjakuva Näkymättömät kädet, mutta se muistuttaa kuitenkin tätä Ville Tietäväisen mestariteosta siinä, kuinka viimeistelty ja tyylikäs se on myös ulkoasultaan. Suuri koko, huolellinen sidonta ja upean näyttävä kansi viestivät kaikki sarjakuvasta vakasti otettavana taidemuotona.

Pikku Närhestä ovat kirjoittaneet myös Anu blogissa Jos vaikka lukisi... ja Juha Haataja blogissa Valopolku.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Naurun ja unohduksen kirja / Milan Kundera


Kundera, Milan : Naurun ja unohduksen kirja
Knīha smíchu a zapomnení, suom. Kirsti Siraste
WSOY, 1983, 262 s.

Hämärästi muistelen lukeneenikin jotain Kunderalta hamassa menneisyydessä 80-luvulla, mutta kirkkaana mieleen palaa vain hänen tekstiinsä perustuva elokuva, Olemisen sietämätön keveys. Pidin elokuvasta paljon, vaikka sen teemoissa oli aineksia joita en pystynyt sulattamaan. Samoihin aineksiin törmäsin taas tätä lukiessa. Yllättävästi kuitenkin se, mikä tuolloin näyttäytyi minulle kukkoilevana sovinismina, tuntuukin nyt vaihettuvan joksikin muuksi. Luen rivien välistä ennemminkin miehistä sopeutumattomuutta, syyllisyydentuntoa ja tarvetta tulla arvostetuksi.

Naurun ja unohduksen kirjan takakannessa kerrotaan teoksen olevan esseeromaani, kertomuskokoelma ja teema muunnelmineen. Aivan yhtenäinen tarina ei todellakaan ole, mutta aiheet palaavat vaihtelevista henkilöistä ja tilanteista huolimatta uskollisesti samoihin uriin. Pilkka ja kuoliaaksi vaikeneminen ovat rajua vallankäyttöä sekä yksilön elämässä että politiikassa. Henkilöiden kokemukset peilautuvat historiaan, Prahan kevät vuonna 1968 ja sitä seurannut Tšekkoslovakian miehitys ovat kuin valtava synkkä taustakangas, jonka edessä koko näytelmä esitetään.

Kunderan oman elämän tragedia oli joutua mielipiteidensä vuoksi ensin erotetuksi kommunistisesta puolueesta ja sitten virastaan Prahan elokuvakorkeakoulussa. Jan Blomstedtin kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan näitä erottamisia tapahtuneen useampaan kertaan. Lopulta vuonna 1975 Kundera loikkasi länteen ja on nykyisin Ranskan kansalainen.

Kirjoittaessaan Kundera käyttää sujuvasti hyväkseen erilaisia materiaaleja. Kertomus on keitetty kokoon historiallisista faktoista, kirjailijan oman elämän tapahtumista ja mielikuvituksen tuotteista. Kundera aloittaa kertomalla vuonna 1948 otetusta valokuvasta, jossa kommunistijohtaja Klement Gottwald seisoo tovereineen prahalaisen palatsin parvekkeella puhumassa satatuhatpäiselle yleisölle. Hetki oli  historiallinen ja kuva levisi laajalle. Neljä vuotta myöhemmin yhtä taustalla seisoneista, ulkoministeri Vladimir Clementisiä, syytettiin maanpetoksesta. Hänet myös tuomittiin ja tuomion jälkeen kuuluisa valokuva manipuloitiin esittämään yksin Gottwaldia. Petollinen ulkoministeri haluttiin unohtaa täydellisesti.

Seuraavaksi Kundera siirtyy kertomaan Mirekistä, joka tahtoo uudelleenkirjoittaa omaa henkilöhistoriaansa tuhoamalla rumalle tyttöystävälleen Zdenalle kirjoittamansa kirjeet. Löydettyään kauniin vaimon Mirek ei enää haluaisi kenenkään tietävän, että hän on joskus tyytynyt niin vaatimattoman näköiseen naiseen! Peittääkseen nolon rakastumisen hän valehtelee ystävilleen käyttäneensä tyttöä vain hyväkseen, Zdena kun oli hyvässä asemassa tuntiessaan puolueen keskuskomitean jäseniä.

Marketan, Karelin ja Evan tarina on omalaatuinen kolmiodraama jossa kukaan ei näytä havaitsevan muiden toiveita. Hirteisen tarinasta tekee se, kuinka jokainen henkilöistä pystyy kuitenkin tulkitsemaan tapahtumia itselleen edullisesti ja olemaan tilanteeseen täysin tyytyväinen. Kuviota monipuolistaa yllätysvierailulle saapuva äiti, jonka tarinat Karelin lapsuudesta sysäävät pojan miettimään muistojen vaikutusta nykyisiin naissuhteisiin.

Naurun ja unohduksen kirjan henkilögalleria on niin mittava, ettei liene järkevää koettaa heistä kaikista tässä kertoa. Romaanin kirjoittamisesta unelmoiva Bibi baarijakkaroiden alla leikkivine pienokaisineen, pahanhajuisia hönkäyksiä uloshengittelevä Hugo, maalaisrouva Kristiina nuorine runoilijoineen, enkelimäisesti nauravat Gabriela ja Michaela, yrmeä Tanaka, Barbara, Jan ja Hedvig ja vielä monet muutkin saavat nyt tyytyä pelkkään mainintaan.

Kirjan keskivaiheilla mukaan tulevasta Taminasta on kuitenkin kerrottava hieman tarkemmin. Myös Tamina haluaa saada käsiinsä vanhoja papereita, mutta toisin kuin Mirek, Tamina kaipaa kirjeitään ja päiväkirjojaan vaaliakseen niiden avulla muistoa kuolleesta rakastetusta. Koettaessaan järjestää papereiden kuljetusta vanhan prahalaisen kirjoituspöydän lukitusta laatikosta perässään länteen, Tamina myy itsensä halvalla ja saa kokea monta pettymystä.  Lopulta Tamina päätyy lasten saarelle, jossa hänet ensin otetaan vastaan hyvin. Suosionosoituksia satelee, kunnes lapset huomaavat, että naisella on jotakin jota heiltä itseltään puuttuu. Tamina pudotetaan erityisasemastaan salaa kadehdituksi hylkiöksi ja menehtyy yrittäessään lopulta paeta saarelta.

Taminan tarina on niin unenomainen, että väistämättä tulee mieleen etsiä siihen liittyvää symboliikkaa. Blomsted kertoo esipuheessa tulkitsevansa Taminan tarinan allegoriaksi Tšekkoslovakian historiasta. Tulkinnan pystyy kyllä perustelemaan melko aukottomasti, mutta en silti pitäisi aivan varmana sitä, että Kundera olisi ainakaan täysin tietoisesti rakentanut kertomuksen noin yksiselitteisen tavoitteen varaan. Sen sijaan tarinoiden episodimaisuuden ja kerronnan rikkonaisuuden on helppo uskoa olevan tarkoituksellinen valinta. Suuri uteliaisuus heräsikin Kunderan kirjallisuusesseisiin, alkukielellä jo vuonna 1960 julkaistuun kokoelmaan Romaanin taide ja vasta äskettäin suomennettuun tutkielmaan Esirippu.

Tällaisen monitulkintaisuuden edessä minulle käy helposti niin, että vaivun silmät suurina nautiskelemaan siitä, että saan olla jonkin suuren ja avoimen äärellä. Kunderaa lukiessa en kuitenkaan huokaillut yksinomaan ihastuksesta. Tarinoiden tarkkanäköisten paljastusten takaa paistaa katkeruus, joka ei saa minua tuntemaan pelkästään myötätuntoa. Se myös karkottaa tekstien luota, kehottaa  suojautumaan ja epäilemään Kunderan kirjoittavan elämästään spiraalia, jossa tunnustustamalla jotain peitetään jotain muuta.

Naurun ja unohduksen kirjasta on kerrottu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Muistamisen vimma / Marja Saarenheimo


Saarenheimo, Marja: Muistamisen vimma
Vastapaino, 2012, 197 s.

Olen aina unelmoinut hyvästä muistista. Olisi niin hienoa kun ei koskaan tarvitsisi takellella ja ryhtyä kesken jutun kaivelemaan mielen perukoilta jotain nimeä tai vuosilukua, vaan faktat lähteineen valuisivat suusta luotettavasti ja epäröimättä, ilman sen suurempia miettimisiä.

Se, että pelkään tämän unelman unelmaksi myös jäävän, lienee syynä siihen, että muisti ja unohtaminen ovat aina kiinnostaneet minua niin paljon. Miksi jokin asia painuu hetkessä lähtemättömästi takaraivoon, jokin toinen taas putoaa sieltä välittömästi ja vielä useampaan kertaan? Onko syynä huono keskittymiskyky? Vai hyvä keskittymiskyky joka sulkee ulkopuolelle kaiken vähänkin epäoleellisen? Auttaako yksityiskohtien unohtaminen muodostamaan kokonaiskuvaa? Tai löytyisikö edes jotain, melkein mikä vain kelpaisi, mikä todistaisi, että huonosta muistista huolimatta olen ihan varteenotettava tyyppi jonka mielipiteitä kannattaa kuunnella?

Marja Saarenheimo on muistitutkimukseen perehtynyt psykologi ja psykoterapeutti. Psykologian lisäksi hän on opiskellut myös kirjallisuustiedettä ja tämän kokoelman esseissä hän käsittelekin aihettaan kaunokirjallisuuden kautta. Näkökulma saattaa olla lääketieteelliseltä kannalta hieman erikoinen, mutta mielestäni se on samalla rohkea, ennakkoluuloton ja mielenkiintoinen. Ja toisaalta myös hyvin luonteva, sillä muistamisen ja unohtamisen kysymykset ovat aina kiinnostaneet myös kirjailijoita. Ja olisikin oikeastaan aika yllättävää elleivät olisi, onhan tarinoiden kertominen tärkeä tapa muistaa. Haluttaessa se saattaa olla myös kätevä keino muistaa toisin, tarvittaessa jopa unohtaa.

Saarenheimo aloittaa laajalla esipuheella jossa hän kertoo siitä, kuinka kiinnostui muistitutkimuksesta, perustelee kaunokirjallista lähestymistapaansa ja esittelee lyhyesti mukaan valitsemansa romaanit.
"Tieteellinen tutkimus on tuottanut valtavan määrän tietoa muistista, mutta se ei silti välttämättä tavoita muistamista subjektiivisena kokemuksena tai kaikkia muistamisen yksilöllisiä ja kulttuurisia merkityksiä. Kaunokirjallisuus taas askaroi usein juuri siellä, mihin tutkimus ei yllä. Tutkimus ottaa haltuun sen, mitä järkevillä metodeilla voi saada selville. Vähä vähältä kuva täsmentyy, mutta täydellinen ymmärrys on silti vielä kaukana. Kaunokirjallisuus lähestyy asiaa toisin. Joskus se nostaa muistin keskiöön, lähes päähenkilön asemaan, mutta usein muistilla on teoksessa eräänlainen takapirun rooli, joka ilmenee romaanihenkilöiden ajatuksissa ja toiminnassa, vaikka sitä ei edes mainittaisi."
Kiinnostavinta oli lukea Saarenheimon ajatuksia itselle tutuista romaaneista. Tällä kertaa sellaisia olivat Bernhard Schlinkin Lukija ja Siri Hustvedin Vapiseva nainen. Lukijassa Schlink kietoo muistin monitahoisesti ihmisen identiteetin muodostumiseen ja moraaliin. Hustved taas käsittelee muistia ennenkaikkea yhteydessä psykosomaattisiin sairauksiin ja niiden fyysiseen ilmenemiseen.

Muutama kirjoituksista herätti voimakkaan halun tutustua pohdinnan kohteena oleviin romaaneihin. Varsinkin Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjan olisin halunnut saada hyppysiini jo siitä kertovaa esseetä lukiessa, nyt se onneksi jo odotteleekin tuolla lainakirjojen pinossa. Lisa Genovan teosta Edelleen Alice olen jo joskus pidellytkin käsissäni uteliaana. Nyt vakuutuin siitä, että tämä kertomus Alzheimerin tautiin sairastuvasta kognitiotutkijasta kannattaa myös lukea.

Muita Saarenheimon keskustelukumppaneikseen valitsemia romaaneja ovat Hustvedtin Amerikkalainen elegia, Sebaldin Austerlitz ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Amerikkalainen elegia valikoitui mukaan ehkä lähinnä siksi, että se liittyy mielenkiintoisesti Vapisevan naisen tarinaan.

W.G. Sebaldin Austerlitz  puolestaan käsittelee kollektiivista muistia, syyllisyyttä ja muistojen traumaattisuutta. Saarenheimo nostaa teoksen avulla esille moninaisia tapoja säilöä menneisyyttä arkkitehtuuriin ja valokuviin, joista ne voidaan aistia paikkoihin liittyvinä kipujälkinä.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä lienee teos, jota madeleineleivoksineen olisi ollut melkein mahdotonta jättää pois kokoelmasta. En ole Proustia juurikaan lukenut ja epäilen tulenko koskaan lukemaankaan, mutta oli silti mielenkiintoista saada hieman näkökulmaa tähän mittavaan klassikkoon. Saarenheimo kertoo laajasti Olof Lagercrantzin kirjailijaa koskevista tutkimuksista ja kiinnittää huomion Proustin muistikäsitykseen, jossa ns. tahattomalla muistamisella on suuri merkitys. Mukana on paljon lainauksia suoraa itse teoksesta, mm. seuraava, osasta 4,6.
"(...) koska tottumuksen voima heikentää kaiken, henkilöt muistuvat parhaiten mieleemme unohtuneista pikkuseikoista (niin mitättömistä, ettemme koskaan ole tulleet kuluttaneeksi niitä ajattelemalla). Muistin parhain osa on ulkopuolellamme, sateen henkäyksessä, tunkkaisen huoneen ilmapiirissä tai ensimmäisessä takkatulen tuoksussa, kaikkialla, missä säilyvät älymme käyttökelvottomina hylkäämät ainekset, menneisyyden viimeiset ja parhaat voimavarat, jotka saavat meidät itkemään, kun kaikki kyyneleet ovat jo ehtyneet. Ulkopuolellamme? Ehkä sittenkin meissä, mutta kätkössä katseiltamme, enemmän tai vähemmän kestävämmän unohduksen turvissa."
Osuuskunta Vastapainon sivulla voi käydä katsomassa myös videon, jossa Marja Saarenheimo kertoo kokoelmastaan itse.


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Huuto 49 / Thomas Pynchon


Pynchon, Thomas: Huuto 49
The crying of lot 49, suom. Tero Valkonen
Nemo, 2003, 223 s.

Thomas Pynchonin kulttimaine on sen verran tanakka, etten tohtinut tarttua Huuto 49:än aivan paljaaltaan, vaan lainasin sille seuraksi Liisa Saariluoman teoksen Postindividualistinen romaani. Luin siitä Pynchonia käsittelevän artikkelin Manipuloidun minän paranoiat peräti kahteen kertaan, sekä ennen että jälkeen romaanin lukemisen. Tulin siis täysin vapaaehtoisesti luovuttaneeksi suuren osan lukemani tekstin tulkinnasta asiantuntijan tehtäväksi.

Melko hirteistä sikäli, että juuri tällaisesta päätäntävallan luovuttamisesta on Saariluoman mukaan tässä romaanissakin kyse. Kertomuksen päähenkilö on Oedipa Maas, nuori amerikkalainen kotirouva joka ajelehtii tapahtumasta toiseen muiden, lähinnä elämäänsä osuvien miesten sysimänä. Naisen omat päätökset liikkuvat ruokaostosten tekemisen tasolla, mutta kaikissa elämän tärkeissä valinnoissa hän on luovuttanut vallan itsensä ulkopuolelle. Oedipa on tottunut luottamaan psykiatreihin, lakimiehiin ja mediaan enemmän kuin omaan ajatteluunsa. Ja jos levottomuus näistä apujoukoista huolimatta joskus iskee, mielen voi aina tyynnyttää periamerikkalaiseen tapaan uskonnolla, viihteellä tai alkoholilla.

Moneen suuntaan sinkoilevaa tarinaa pitää kasassa löyhä juoni kiinteistöpohatta Pierce Inverarityn testamentin toimeenpanemisesta. Testamentin valvojaksi Inverarity on valinnut vanhan hoitonsa Oedipan, joka asiaa sen enempää ihmettelemättä ryhtyy toimeen. Tarinan edetessä paljastuu, että Inverarityn valta on ulottanut lonkeronsa uskomattoman laajalle. Mihin vain Oedipa kääntyykin, esiin nousee absurdeja yhteyksiä entisen miehen liiketoimintaan ja omistuksiin.

Pynchon kertoo tarinaansa sujuvasti mutta samalla sen verran levottomasti, että tarkkaavaisinkin lukija helposti herpaantuu. Alkujaan lyhyiltä ja vaarattomilta tuntuneet sivupolut saattavat paisua pitkiksi sisäkertomuksiksi, kantavaan teemaan liittyvät juonenkuljetukset taas lopahtaa aivan yllättäen.  Loogista ja lineaarista kerrontaa odottava lukijaparka eksyy ja päätyy toistuvasti umpikujaan. Sirpaleisen maailman kuvaaminen sirpaleina on tietysti tavallaan aivan nerokasta, mutta valmistautumattomalle lukijalle tyyli tekee helposti tepposet.

Thomas Pynchonin maine kirjailijatyyppinä on varsin mielenkiintoinen. Hän on erakko; julkisuudessa ei liiku hänestä yhtäkään valokuvaa eikä kukaan ole varma hänen asuinpaikastaan. On jopa epäilty, että Pynchon olisi pelkkä peitenimi jollekulle muulle kirjailijalle. Sen verran kuitenkin tiedetään, että insinööriopintojen ohella Pynchon on opiskellut kirjallisuudentutkimusta. Näillä taustatiedoilla varustettuna olikin aika hauska lukea kuinka Pynchon muun irvailun ohessa heittelee piikkejä syvälliseen analyysiin pyrkiville.

Kirja on julkaistu suomeksi vasta 2003, mutta USA:ssa se ilmestyi 60-luvun puolivälissä. Ollaan siis sekä ajallisesti että maantieteellisesti jo aika kaukana kertomuksen maailmasta. Niin edelläkävijä kuin Pynchon tätä kirjoittaessaan onkin ollut, nyt teksti tuntuu jo hiukan aikansa eläneeltä. Tai voi se olla niinkin, että itse olen aikani elänyt! Tosiaan, voin hyvin kuvitella että olisin innostunut tästä enemmän nuorena. Harmi, että tuli luettua vasta nyt.

Itselleni Pynchonista ei varsinaista mielikirjailijaa siis tullut, mutta Kirjakkoa Huuto 49 on onnistunut "iskemään suoraan selkärankaan ja ravistamaan". Myös Marjatta Ripsaluoma on kirjoittanut kirjasta mielenkiintoisen ja kirjan yksityiskohtia valaisevan artikkelin Kiiltomatoon.