tiistai 28. kesäkuuta 2011

Tyttö joka muuttui lasiksi

Tyttö joka muuttui lasiksi / Ali Shaw
The girl with glass feet ; suomentanut Taina Wallin
Atena, 2011, 394 s.

Kannen kaunis silhuettikuva vihjaa aika osuvasti sisältöön; kyseessä on satu, mutta unelmoiva sinivihreä varjostuu uhkaavan tummilla raidoilla.

Tarinassa on monia hurmaavia fantasia-aineksia; salaperäinen suoalue huuruineen, pieniä yökkössiipisiä lehmiä, katseellaan kaiken valkoiseksi muuttava metsäneläin sekä Midas ja Ida, joista toinen taistelee estojensa kanssa toisen muuttuessa vähitellen lasiksi.

Mutta fantasian lisäksi juonta vie eteenpäin myös edestakaisin vellova ihmissuhdeverkko. Mukana on epämääräinen joukko isiä, äitejä ja tuttavia, jotka muistelevat nuorena kokemiaan onnettomia rakkauksia. Sotkun kantavana ideana on kyvyttömyys osoittaa tai jopa ollenkaan tuntea rakkautta. Tämä kaikki voisi tietenkin olla aivan liikuttavaa, mutta nyt tarinan toisteisuus ja epäloogisuus vähän vesittää hyviäkin ideoita.

Miljöökuvauksessa kirjailija on parhaimmillaan. Varsinkin suoalueen luonto tulee todella eläväksi. Voi melkein haistaa vetisten silmäkkeiden tuoksun ja tuntea ihollaan karheat heinät erakoituneen Henry Fuwan kulkiessa suon läpi ankeriaita pyytämään. Suo ympäröi pieniä kyliä, joiden unohtuneen yksinäinen tunnelma välittyy hienosti. Paikannimistöstä tulee mieleen Irlanti, vaikka koko alue saarineen taitaakin olla mielikuvituksen tuotetta.

Kirjassa on pätkittäin kovin kauniitakin kohtia ja hienoja tunnelmakuvia, mutta myös käsittämättömän noloja kömmähdyksiä. Muutama omituisuus vielä menisi persoonallisuuden osoituksena, mutta osa ajatuksista on  jotenkin niin keskenkasvuisia, etten kykene ottamaan niitä vakavasti.

"Ida seurasi, miten höyryt kohosivat turvesuosta ja tiivistyivät näkyviksi kylmään ilmaan. Taivaan maidonvalkeus heijastui vesiuomista ja rotasta, joka lojui kuolleena tien vierellä häntä ja takajalat renkaanjälkien ristiinnaulitsemina. 
He ajoivat miellyttävän hiljaisuuden vallitessa ohi puiden, joita vyöttivät nukkapintaiset sammalvyöt, ohi sameiden suonsilmäkkeiden ja huurteen peittämien polkujen." 
Kaunis kuva, mutta mitä ihmettä tuo rotta siellä tekee yhtäkkiä kaiken keskellä. Onko tässä nyt jotain syvempää symboliikkaa joka minulta on mennyt ohi? Taivas heijastuu rotasta, voi pyhä sylvi!

Muita kirjasta kirjoittaneita ovat ainakin Peikkoneito, Susa, Mimu, Anni ja Maija.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Elena

Elena / Joel Haahtela
Otava, c2004
2 CD-äänilevyä, (2 h 15 min)
Esitys: Petteri Hynönen

Kuuntelin Joel Haahtelan Elenan sairaslomalla, hieman väsyneenä ja lukijan matalaan ääneen nukahdellen. Eipä siis ihme, etten varmaankaan saanut äänikirjasta irti sen parasta antia. Vaikka aina välillä palasinkin kuuntelemaan uudelleen jopa useita lukuja, jäi sellainen olo, että jotain saattoi nyt mennä ohi.

Toisaalta kyse saattaa olla Haahtelan tyylistäkin, joka antaa olettaa, ettei lukijalle kerrota aivan kaikkea. Kertoja keskittyy melko arkipäiväisiin huomioihin ympäristöstään. En ole varma johtuiko ääneenlukijasta vai kirjailijasta, mutta näillä huomiolla tuntui kuitenkin koko ajan olevan jokin syvempi merkitys. Aluksi mystisyys tuntui kiinnostavalta, mutta tunnustan, että jossain vaiheessa hieman tympäännyinkin siihen.

Kirja kertoo miehestä, joka seuraa naista, Elenaa. Seuraaminen on intensiivistä, mutta siihen ei sisälly minkäänlaista uhkaa. Mies istuu päivittäin puistossa jonka kautta nainen kulkee yliopistolle, seisoskeleepa jopa naisen ikkunan alla iltaisin. Hän seisoo syrjässä, ei varsinaisesti piiloudu, muttei toisaalta halua myöskään kiinnittää naisen huomiota.

Alun salaperäinen tunnelma johtuu siitäkin, että lukija ei saa tietää, miksi mies on niin kiinnostunut naisesta. Ensimmäinen oletus on tietenkin että hän on ihastunut, mutta rakkaus ei tunnu täysin selittävän miehen käytöstä.

Ihmettelin myös sitä menneen maailman tunnelmaa, joka korostuu kun mies lähtee kesälomamatkalle ystäviensä luokse. Keitä ovat nämä joutilaat, muistoissaan haikailevat ihmiset, joilla on aikaa liikaakin ja mahdollisuus valita kuluttaako sitä ystävien kartanossa vai lomakohteessa läheisellä saarella?

Jännitettä kirjaan luo ristiriita miehen toiminnan ja tunteiden välillä. Nuoren naisen seuraaminen on välillä niin intensiivistä, että sitä voisi pitää häirintänä. Elena on miehelle selvästi pakkomielle, mutta samalla jotain, jota hän vaalii ja tahtoo suojella, ei missään tapauksessa vahingoittaa tai rajoittaa mitenkään.

Salaisuudet saavat selityksensä; mies on juuri täyttänyt 81 vuotta ja menettänyt vaimonsa hieman aikaisemmin. Elenan näkeminen saa hänet ajattelemaan vaimoa nuorena ja se lievittää yksinäisyydentunnetta.

Kirjan kieli on kaunista. Välillä tuntui, että jopa liian kaunista. En oikein kestä liian usein toistuvaa pakahduttavaa kauneutta tai merkityksellisyyttä, täytyy olla jotain puhdasta aina välissä. Kyse ei ole siitä, ettei saisi tiivistää, mutta lukiessa on hyvä saada välillä pitää hengähdystaukoja. Jos koko ajan pitää kamalasti ihastua, tekee mieli sanoa että joo, joo, joo ja ohhoijaa.

En tahdo moittia lukijaa, luenta on sujuvaa ja ääni miellyttävä kuunnella, mutta silti tekisi mieli myös lukea kirja itse ja katsoa, vaikuttaako se silloin erilaiselta. Ääneenlukija välittää kuulijalle väistämättä henkilökohtaista tulkintaansa ja se saattaa hyvinkin poiketa omastani. Voi olla, että itse hiljaa lukien olisin saanutkin enemmän  niitä kaipaamiani hengähdystaukoja.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Lukijoiden yhteisö

Lukijoiden yhteisö : ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä / Kuisma Korhonen
Avain, 2011, 286 s.

Lukijoiden yhteisö on valloittava, peräti hurmaava esseekokoelma. Suosittelen tätä kaikille, joille lukeminen tai kirjoittaminen on mieluista, ja aivan erityisesti niille, jotka nauttivat molemmista.

Korhosen aiheena ovat kirjalliset kohtaamiset ja lukemisen synnyttämä yhteisöllisyys. Lukijoiden yhteisöt voidaan ymmärtää monella tavalla; ääneenlukemisen lämpimästä taikapiiristä synkkään yksinpuheluun, jolla tavoitetaan keskustelukumppani jopa kuoleman takaa.

Miksi siis joku haluaa kirjoittaa, miksi toinen lukea? Onko kirjoittaminen vain säännönmukaista lauseenmuodostusta ja peliä sanojen kanssa, lukeminen ajankulua ja tiedonhankintaa? Vai onko sittenkin aina kyse juuri kohtaamisesta, halusta tavoittaa toinen ihminen, ystävä?

Kirjasta välittyy aito intohimo kirjallisuuteen, filosofiaan ja kulttuuriin yleensä. Korhosen kaunopuheisuus näissä kysymyksissä tekee lukemisesta suuren nautinnon. Kun pohdinta on vielä pohjustettu viittauksin siihen, mitä viisaat Senecasta Blanchot´n ovat asioista ajatelleet, eikä silti  mennä yli hilseen, mitä muuta voi pieni lukija enää toivoa?

Lainauksen poiminen tekstistä tuottaa tällä kertaa erityistä vaikeutta, haluaisin lainata niin paljon! Valitsen nyt kappaleen sivulta 141, jossa Korhonen pohtii kirjoittajan kaipuuta lukijaan;
"Voimme siis löytää ainakin kolme 'toista', joita kohden kirjailija kurottaa: poissaolevaa ystävää (todellista tai kirjallista), itseään, ja lukijaa. Tekijä haluaa päästä yhteyteen kaikkien kolmen kanssa, mutta todellisuudessa mikään näistä kohtaamisista ei ole mahdollinen - kaikista tulee fiktioita, dramatisoituja kohtauksia  kirjoituksen virtuaalisella näyttämöllä.
Mutta ehkä ero näiden kolmen välillä ei missään vaiheessa ole kovin selvä tai tiedostettu. Kirjallisuudessa mikä tahansa voi olla mitä tahansa muuta; poissaoleva läheinen, jolle olen edelleen velkaa vastauksen, olenkin minä itse, tulevaisuudessa, omien sanojeni lukijana. Kirjallisuus perustuu kuville ja suhteille - transferenssille, identifikaatiolle, metaforille ja metonymioille - joissa asiat heijastuvat toisistaan, tulevat toisikseen. Ehkä kirjailija ei kurota niinkään poissaolevaa ystävää, itseään tai lukijaa kohti kuin yksinkertaisesti vain kohti Toista, kohti oman olemassaolonsa rajat ylittävää toiseutta."
Oman mielenkiintoisen lisänsä kokoelmaan tuovat tulkinnat, joista muutama osuu kohdistumaan itsellenikin tärkeisiin kirjoihin. Sofi Oksasen Puhdistusta Korhonen ruotii pitkään ja hartaasti. Aliiden keittiössä pörräävä kärpänen oli minustakin yksi kirjan upeimmista ideoista, mutta Korhosen tulkinta sen merkityksistä vie ajatuksen huikeasti omaani pitemmälle.

Muumipeikon ja mörön suhdetta pohdimme joskus vanhemman tyttäreni kanssa, aika samoilla linjoilla mentiin kuin tässä.

Sven Lindqvistin Nyt sinä kuolit, Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 ja Georges Perecin W tai lapsuuden muisto ovat minulta vielä lukematta, mutta siirtyivät nyt ehdottomasti lukulistalle.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Rakkaus on saari

Rakkaus on saari / Claudie Gallay
L'amour est une île ; suomentanut Titia Schuurman
Avain, 2011, 404 s.

Kertomus käynnistyy hitaasti, samaan tapaan kuin Tyrskyissä. Nyt keskipisteessä on Marie, nuori nainen joka suree veljeään. Lomittain Marien kertomuksen kanssa seurataan Odonin ja Mathilden rakkaustarinaa. Rakkaus on ohi ja veli kuollut, mutta yhteenkuuluvuus molempien parien välillä on yhä voimakas.

Marie saapuu helteen uuvuttamaan Avignoniin teatterifestivaalien alkaessa. Häntä vetää kaupunkiin ohjelmistossa oleva ensi-ilta, Punainen yö, joka perustuu Paul -veljen kirjoittamaan käsikirjoitukseen. Ohjauksen on tehnyt Odon, jonka Hullun koiran teatterissa näytelmä esitetään. Festivaaleille saapuu myös Mathilde, Odonin kohtalokas rakkaus ja La Jogarina suureen kuuluisuuteen noussut näyttelijätär.

Marie haluaa selvittää, miksi Odon on ohjannut näytelmän vasta nyt. Miksi ohjaaja ei kertonut veljelle heti, että käsikirjoitus on hyvä, vaan antoi tämän vaipua epätoivoon hylkäämisen pelossa?

Tapahtumien edetessä esiin nousee lisää kysymyksiä. Marie tietää kirjoittaneensa puhtaaksi kaikki veljen tekstit, mutta Punainen yö on hänelle vieras. Odonin ystävän Isabellen luota löytyy sen sijaan tuttu teksti, Anamorfoosi, jonka Isabelle kuitenkin kertoo olevan La Jogarin kirjoittama.

Ehtii tapahtua paljon ennen kuin kaikki salaisuudet ovat selvinneet. Juoni on ihanan monimutkainen ja kekseliäs, mutta vielä sitäkin parempaa kirjassa on ihmiskuvaus. Erityisesti La Jogarin luonnekuva on mielenkiintoinen. Lavalla kaikkensa antava ja tunteikas näyttelijätär on yksityiselämässään kolossaalisen  itsekäs ja yksinäinen, täysin valmis uhraamaan kaikki läheisensä uransa alttarille. Silti häntä rakastetaan; Odon ja Isabelle eivät salli pahaa sanaa sanottavan muistojensa Mathildesta. Marie, ainoa joka uskaltaa vaatia La Jogaria tilille pahoista teoistaan, saa vastaansa piinkovan ja säälimättömän primadonnan, joka kuitenkin hetkittäin osoittautuu yllättävänkin epävarmaksi ja häilyväksi.

Gallayn kieli on kaunista. Silti kerronnassa on jotain kummallisen jähmeää ja neliskanttista, jotain, joka sopii oivallisesti Marien suruun katkeroituneen olotilan kuvaamiseen. Kun Marie hetkittäin aavistaa ratkaisun olevan käsillä ja näkee mahdollisuuksia päästää irti veljen muistosta, kerrontakin avautuu ja teksti alkaa liikkua ihan toisella tavalla.
"Hänen veljensä oli prinssi, Paul kykeni löytämään sanat maailman kauneuden kuvailuun. Hän osasi nähdä sen värit, sen voimat. Ajan kulusta hän näki jäljellä olevan ajan. 
Marie itse näkee vain repeämät. Hänellä on päässään pelkkää hiiltä, vaikka Paulilla oli valoa.
Odon sanoi, että vainajien tuhkan voi käsitellä, siitä voi tehdä timantteja.
Marie istuutuu jokirantaan. Hän rapsuttaa maata kepillä, piirtää merkkejä. Täällä eletään ja kuollaan, täytyyhän sillä olla jokin merkitys?
Hän miettii, millainen hänen syksystään tulee."

Läpi kirjan nautin sen väljästä taitosta. Tilaa on tuhlailtu anteliaasti, mietteliäät sanat pääsevät oikeuksiinsa kun saavat tarpeeksi ilmaa ympärilleen. Lyhyet luvut ja kunnollisen kokoiset marginaalit sekä alussa että lopussa antavat luvan pysähtyä miettimään ja nauttimaan tekstistä oikein rauhassa.

Rakkaus on saari on ollut lukulistalla jo monella. Juttuja kirjasta löytyy ainakin Susan, Jennin, NaakunKatjan ja Marjiksen blogeista.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Kritiikin kasvot

Kritiikin kasvot / toimittanut Heikki Jokinen
Suomen arvostelijain liitto, 2010, 119 s.

SARV julkaisi kirjan 60-vuotisjuhlansa kunniaksi. Siinä 10 eri aloja edustavaa kirjoittajaa luotaa taidekritiikin kenttää, kertoen siitä mitä kriitikon työ on nyt ja mitä se on ollut ennen. Uskaltaapa joku hieman ennustaa tulevaakin.

Artikkelit aloittaa Antti Selkokari kysymällä Voiko kriittisyyttä opettaa?  Kysymys nousee väittämästä, jonka kannatuksen Selkokari kertoo 1990-luvun mittaan vahvistuneen kriitikoiden ammattikunnan piirissä. Sen mukaan nykymedian julkaisemasta kritiikistä puuttuu kriittisyys. Kuullostaa omituiselta, mutta Selkokari selittää teesinsä hyvin ja päätyy mielenkiintoisiin pohdintoihin tilanteista, joissa kritiikin arvottavuus on kaventunut subjektiivisen kokemuksen selittämiseksi, fanittamiseksi.

Kyselyä jatkaa Ville Hänninen. Artikkeli Miksi kritiikillä on väliä? vastaa kysymykseen siitä, vieläkö sarjakuvaa pidetään yhdentekevänä roskakulttuurina, vai pääseekö se kritiikeissä jo korkeakultturin rinnalle. Kriitikon kysymyksiä esittävät vielä Maila-Katariina Tuominen ja Otso Kantokorpi, joista varsinkin jälkimmäinen pohtii omia kriitikon metodejaan samalla kertaa syvällisesti ja hauskasti, peilaten niitä vielä taidefilosofien teorioihin.

Kirjan toisessa osassa Kritiikin monet kentät ruoditaan eri taidelajeista kirjoittamisen erityispiirteitä. Riitta Nikula kertoo arkkitehtuurikritiikin ongelmista, Antti Selkokari elokuvakritiikistä, Siskotuulikki Toljonen musiikista, Matti Linnavuori teatterista ja Elisabeth Nordgren lähinnä kirjallisuuskritiikistä nais- ja queertutkimuksen näkökulmasta.

Kirjan viimeisen osan aloittaa valtakunnan kuningaskriitikko Pekka Tarkka. Tarkka kertoo SARV:in puheenjohtaja Siskotuulikki Toljoselle antamassaan haastattelussa sekä muistelmiaan uransa alkuvaiheesta Toini Havun apulaispoikana, että suorasukaisia näkemyksiään lehdistön nykytilasta.

Oman kappaleensa kirjaan on saanut myös SARV:in oma tunnustuspalkinto, Kritiikin kannukset. Se on myönnetty jo vuodesta 1962 alkaen läpimurtopalkintona nuorille taiteilijoille. Mukana on luettelo kaikista palkinnon saaneista, muutamalta myös haastattelu siitä, miltä palkinnon saaminen aikoinaan tuntui ja mikä oli sen vaikutus urakehitykseen. Palkinnon historia, perustelut kunkin palkinnonsaajan valintaan ja jopa tilastotiedot saajien edustamista aloista ja sukupuolesta ovat yllättävän mielenkiitoista luettavaa.

Kriitikon ammatissa on varmasti mahdotonta välttää ristiriitoja. Kriitikkoa sekä vihataan että rakastetaan, jopa yhtä aikaa. Voisin kuvitella, että heitä saatetaan mielistellä yhtenä hetkenä ja halveksia toisena, kriitikon asema taiteen kentällä on sekä kerjäläisen että kuninkaan. Tällaisessa ristivedossa tehdyt itseanalyysit herättävät pakostakin uteliaisuutta. Kirjan artikkelien aihepiirit vaihtelevat, mutta jollain tavalla fokuksessa on koko ajan kriitiikin tarpeellisuus; työn oikeutus ja edellytykset hoitaa se hyvin.

Kritiikin kasvoista on aikaisemmin kirjoittanut ainakin Hanna Kirjainten virrasta.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Kulinaristin kuolema


Kulinaristin kuolema / Muriel Barbery
Une gourmandise ; suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2011, 181 s.

Siilin eleganssi jäi minulta kesken. Siinä kävi hassusti; olin ihastunut sen naiivin kauniiseen kanteen ja odotin sitä käsiini kiihkeästi, ehkä vähän liiankin kiihkeästi koska pettymys oli niin musertava. Kirjan huumori ei purrut minuun. Ymmärsin kyllä, että piikikkyyden oli tarkoitus olla vain pintaa, mutta minä en päässyt siitä pinnasta läpi.

Nyt jaksoin lukea koko kirjan. Myönnän, että hieman tökki; Barberyn hauskuudessa on minusta jotain häiritsevän teennäistä ja alentuvaa. Mutta tokihan nautin niistä suitsutuksista, joita kuoleva kulinaristi runsain mitoin tuhlaili kertoillessaan ruokailukokemuksistaan. Makujen sinfoniat olivat herkullista luettavaa, vaikka toisaalta ne kovin tarkat pureskelukuvaukset ja kertomukset hammasvalliin painautuvista taikinoista olisi voinut jättää vähän vähemmällekkin.

Yksi parhaista maun nautinnollisuuden kuvauksista oli mielestäni tämä, jossa kulinaristi nuorena poikana saa ensimmäisen kerran maistaa kunnon viskiä;
"Jo pelkkä tuntematon tuoksu hämmensi minua mahdottomasti. Miten loistava isku, miten väkevä äkkiräjähdys, yhtaikaa kuiva ja hedelmäinen, kuin adrenaliinihyöky, joka nousee tavanomaisista kudoksista ja höyrystyy nenän huokosiin : tiivistynyttä kaasua aistielinten seinämissä... Ällistyneenä havaitsin, että terävä käymisen haju oli minulle mieluinen.
Niin kuin  eteerinen markiisi minä kastoin varovaisesti huuleni tuohon turpeiseen magmaan ja ...oi vaikutuksen rajuutta! Suussa pamahti yhtäkkiä pippurin ja  villiintyneitten aineosien pommi, elimiä ei enää ollut, ei enää kitalakea, ei poskia eikä limakalvoja: pelkkä runteleva tunne, että sisälläni käytiin maailmanlaajuista sotaa. Ihmeissäni annoin ensimmäisen kulauksen viipyä kielelläni, ja keskipakoiset  aallot pyörivät siellä pitkän aikaa. Se on yksi tapa juoda viskiä: hörpätä ahnaasti suuhun ja tunnustella karheaa ja armotonta makua. Toinen kulaus sen sijaan sujahti nopeasti alas, ja vasta pienellä viiveellä se lämmitti sisäisiä punoksiani - mutta mikä lämpö!"
Luulisin, että aika monet meistä rakastavat kirjaa myös esineenä. Siilin eleganssin kansikuva oli kaunis, mutta kirja oli muodoltaan epäonnistunut, neliskanttinen löperö. Kulinaristin kuoleman kansikuva on hieman epämääräinen, mutta mittasuhteiltaan kirja on täydellinen! Väritys ja kaunis muoto vihjaavat selvästi, että kyseessä on aarre.

Kirja on ollut suosittu ja siitä on kirjoitettu monta hyvää juttua. Linkitän vähän laiskasti vain Joanalle, Naakulle, Zephyrille ja ovelasti laiskuuttani ehkä hieman hyvittäen  Leenalle, jonka linkkilistasta löytyy taas lisää arvioita Kulinaristin kuolemasta.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Tyttöystävä

Tyttöystävä / Karolina Ramqvist
Flickvännen ; suomentanut Riie Heikkilä
Helsinki-kirjat, 2011, 280 s.


" Miksi hän unohtaa minut niin helposti, jos minä en voi milloinkaan unohtaa häntä?

Minun on kysyttävä häneltä: Miten se tapahtuu? Miten torjutaan se, mitä ei haluta ajatella?

Pidätän hengitystäni ja katson suoraan eteenpäin.

Vartaloni on jäykkä ja kuollut, kasvoni ovat lamaantuneet. Käsivarret painautuvat vartaloa varten, kädet ovat liikkumatta. Katoan päänahkani läpi kuin savu, jota kukaan ei näe. Nousen suoraan ylöspäin katon läpi, talon yli, metsän yli, veden yli. Pihalla seisovan Camaron yli. Lindan ja Theresen autojen yli. Pressun alla odottavien kanoottiemme yli. Sofian perennojen yli. Kauempana olevan kaupungin yli.

Tuntevatko hekin toisinaan halua aloittaa alusta ja antaa elämän alkaa uudelleen toisella tavalla? Tietävätkö hekin että se on liian myöhäistä?" 

Helpompaa aloittaa lainauksella, pääsette heti tunnelmaan. Aika kolkkoa, vai mitä?

Karin tuntee olevansa ansassa, mutta todistelee jatkuvasti itselleen, että on juuri siellä, missä haluaakin olla. Hänellä on hieno talo, kauniita vaatteita, meikkejä ja koruja, viinejä, huumeita. Tämän kaiken hän saa pitää niin kauan kuin jaksaa olla kaunis ja uskollinen. Ja hallitsee hermonsa odottaessaan miestään kotiin keikalta, joka saattaa joka kerta olla viimeinen. Se, jolta mies ei enää palaa.

Tunnelma on viileä läpi kirjan. Aluksi kieli vaikuttaa jopa ikävältä, sähkösanomatyyli töksähtelee korvaan. Lyhyet lakoniset lauseet ovat kuitenkin avainasemassa ilmaisemassa sitä ahdistusta ja väsymystä, jota Karin tuntee. Hän rakastaa gangsterimiestään, mutta on pahasti puristuksissa tämän ja maailman välissä. Sisaret ja äiti halveksivat Karinin verirahoilla ostettua elämää, naapurille on keksittävä tekosyitä grilli-illasta kieltäytymiseen, televisiota ei voi katsoa huonojen uutisten pelossa.

Myös toistoa on käytetty tarinan tehokeinona. En oikein tarkkaan osaa edes selittää, mitä mieleeni nousee siitä, että Karin toistuvasti, aivan samoin sanoin kuvattuna "pyyhkii tiskipöydän erityisillä ruostumattomalle teräkselle tarkoitetuilla liinoilla", mutta merkitystä siinä eittämättä piilee.

Toistuvasti Karin myös toivoo, että hän liikoja miettimättä "osaisi vaan antaa mennä". Kukapa sitä ei olisi  joskus toivonut, mutta toisaalta, ehkä Karinin elämä on tyhjää juuri siksi, että hän on ollut niin vietävissä. Ottanut mitä on ollut tarjolla ilman, että olisi itse varsinaisesti halunnut mitään tai pyrkinyt mihinkään.

Lievetekstissä sanotaan kirjan kertovan provosoivan pinnallisesta naisesta. Kynsien lakkauksen ja hampaiden valkaisun lomassa Karin kuitenkin mietiskelee asioita, jotka vievät aika syvälle. Mitä pidemmälle tarina ehtii, sen intensiivisemmäksi käy pohdinta. Luulin tarttuneeni jännityskirjaan, mutta kyseessä on ennemminkin psykologinen romaani, jonka loppupuolen jähmettynyt pakokauhu on rakennettu todella taidokkaasti.

Samalla kun kirjan naiset ruotivat "helppoa" elämäänsä gangsterimiestensä elätettävinä, lukijan mieleen nousee laajempia kysymyksiä sukupuolten tasa-arvosta. On tärkeää että jokainen saa tehdä valintansa itse, mutta entä sitten, kun joku haluaakin valita alistumisen toisen tahtoon?

Muita kirjan lukeneita ovat ainakin Rachelle blogista Rakkaudesta kirjoihin ja Norkku, Nenä kirjassa.