sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Sielut kulkevat sateessa / Pasi Ilmari Jääskeläinen

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Sielut kulkevat sateessa
Päällys: Jussi Karjalainen
Atena, 2013 (Bookwell), 550 s.

Tätä kirjaa olen odottanut luettavakseni jo kauan ja ihan poikkeuksellisella innolla. Jääskeläisen aiemmat romaanit, varsinkin ensimmäinen, Lumikko ja yhdeksän muuta, mutta myös Harjukaupungin salakäytävät kuuluvat parhaimpiin lukukokemuksiini ikinä! Molemmat ovat hauskoja ja jännittäviä ja onnistuvat yllättämään lukijan useampaan kertaan. Eikä sovi unohtaa myöskään novellia Kirje Lethelle kokoelmassa Valhe & Viettelys. Novelli on kerta kaikkiaan nerokas, kekseliäästi ja taitavasti rakennettu pieni elämäntarina.

Sateessa kulkevien sielujen kertomus alkaa keskeltä Judit Huuskon tavallistakin tavallisempaa elämää. Judit on nelikymppinen sairaanhoitajatar Jyväskylän seudulta. Hän kärsii homealtistumisesta töissä ja kyllästymisestä kotona. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta silti, väljähtänyt avioliitto ja mutkikas suhde aikuiseen tyttäreen eivät ole sitä, mitä Judit on elämältä halunnut.

Jääskeläinen on mestari luomaan mielenkiintoisia henkilökuvia. Tässäkin sekä Judit että hänen ystävättärensä Martta huokuvat alusta asti omaa aitoa persoonallisuuttaan, Judit mukakilttinä seurailijana ja Martta selvemmin itsetietoisena, ahneena uranaisena. Henkilökuvaus on elävää muussakin kerronnassa, mutta sitä syvennetään vielä sivuhuomautuksissa, joissa kirjailija puhuttelee lukijaa suoraan ja selittää lisää henkilöidensä motiiveja, mm. tähän tapaan:
"Palaan usein tutkailemaan Juditia tässä tilanteessa eri kulmista, häntä käännellen ja väännellen ja ja häntä koskevaa ymmärrystäni tarkentaen, sillä siinä alkaa hahmottua yksi uskon ja nimenomaan lapsenuskon keskeisistä piirteistä: se on sitä, että ihminen tohtii pyytää jotakin luottaen siihen, että pyyntö vähintäänkin kuullaan. Aikuiselle pyytäminen on usein vaikeaa ellei mahdotonta. Halutessaan jotain aikuinen joko ottaa, ostaa tai tyytyy toivomaan salaa - ani harvoin hän uskaltaa pyytää."
Tai näin:
"Toisin kuin Judit haluaa itselleen tai koko maailmalle uskotella, hän ei todella ole Marttaa kiltimpi ja harkitsevampi, vaan ainoastaan laskelmoivampi ja haluton ottamaan vastuuta tekemisistään.  
Hänen mieltään ei tarvitse kuoria kovin syvälle, kun jo huomaa mistä todella on kyse: kun antaa toisen hoitaa houkuttelun ja yllyttämisen samalla hienovaraisesti vihjaten, että tulee lopulta lankeamaan kiusaukseen, voi taivutelluksi tullut siirtää suuren osan seuraamuksiin liittyvästä vastuusta toiselle ja keskittyä nauttimaan lankeemuksestaan."
Kun Martta soittaa ja tarjoaa hyväpalkkaista tointa yksityisen kotisairaanhoitofirman palveluksessa pääkaupungissa, Judit ei epäröi lähteä. Hälytyskellot eivät soi, vaikka F-Remediumin hoitajilta vaaditaan syvää uskonnollisuutta ja täydellistä lojaalisuutta työnantajaa kohtaan. Vasta kun Judit saa asiakkaakseen tunnetun ateistin Leo Moreaun alkavat pienet epäilykset kaihertaa. Miksi firma on niin kiinnostunut Moreausta? Miksi persinger-sielunhoidot ovat pakollisia asiakkaille ja henkilökunnalle, vaikka niistä selvästi aiheutuu myös ongelmia? Mitä tapahtuu F-Remediumin toimistorakennuksen yläkerroksissa tänä Euroopan historian sateisimpana kesänä? Missä ovat ulkomaille jatkokoulutukseen lähetetyt hoitajat ja miksi Juditin ympärillä alkaa pyöriä katsetta väistäviä varjoja?

Jännitys kohoaa samaan tahtiin Juditin kriittisyyden kanssa. Samalla syvenevät kirjan teemat uskonnollisuuden ja vapaa-ajattelun ympärillä. Joukkoon sopeutumisen ja yksilön vastuun teemat ovat mielenkiintoisia ja vakaviakin, mutta tosikkomaista niiden käsittely ei ole. Rakkauteen ja ystävyyteen sekoittuva kilpailu ja kateus, ihmisten näkyvät ja sisäiset päämäärät ja niiden ristiriitaisuus ovat pohdinnan arvoisia aiheita. Jääskeläinen taitaa tunteisiin vetoamisen, mutta ei sorru pateettisuuteen. Jos sellaista vaaraa joskus ilmeneekin, vaikuttaa kirjailija saman tien työntävän kielen poskeen ja rientävän vapauttaman lukijan ahdingosta jollakin sopivasti nyrjähtäneellä nopealla leikkauksella.

Nautin suunnattomasti tarinan kehittelystä kirjan alkupuolella. Kauhu ja jännitys ovat aina parhaimmillaan, kun ilmassa on pelottavia kysymyksiä mutta vastausta ei vielä näy. Niin nytkin. En kyllästynyt arvailuun hetkeksikään, mutta sen sijaan kauhuelementtien pitkähkö vatvominen tarinan loppupuolella tuntui hieman sekavalta. Ehkä puutumiseni johtui siitä, etten tunne näitä Haamulinnojen perillisiä juuri lainkaan. Kirjassa vilisevät viittaukset muihin kauhutarinoihin menivät siis ohi. Niinpä lopun kammottavat tapahtumat olisivat minulle toimineet paremmin tiivistettyinä, hämärämpinä välähdyksinä.

Lopuksi on aivan pakko palata vielä uudelleen alkuun. Kirja nimittäin alkaa hykerryttävän mieltä lämmittävällä omistuskirjoituksella, se on "omistettu kirjabloggareille - verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille!" Lukija huomioidaan tarinan kulkiessa koko ajan muutenkin, intertekstuaalisuus ja viittaukset varsinkin kirjallisuushistoriaan riemastuttavat varmasti monia. Aivan ihastuttava yksityiskohta kertomuksessa on mystinen Nomi, Moreaun kotona vaelteleva herkeämättä romaaneihin keskittyvä perintözombie tai mikälie, isäntänsä useampaankin otteeseen pelastava lukija!

Lisää kirjasta ja kirjailijasta Pasi Ilmari Jääskeläisen omilta sivuilta: Kirjailija joka varasti Morfeukselta.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kukkia Birgitalle / Siina Tiuraniemi

Tiuraniemi, Siina: Kukkia Birgitalle
Minerva, 2013, 256 s.

Siina Tiuraniemen romaanin puitteet ovat ankeat, keskeisistä henkilöistä toinen on lievästi syrjäytynyt opiskelijanplanttu, toinen taas tylsistynyt vanhainkodin asukki. Kummallakaan ei ole juurikaan ystäviä mutta ongelmia sen sijaan on kosolti, niin rahan, alkoholin kuin kanssaihmistenkin kanssa tulee jatkuvasti vaikeuksia.

Ja uskokaa tai älkää, tästä asetelmasta ponnistaa aivan hervottoman hauska tarina! Juonikin mutkittelee hupaisasti, mutta parasta kirjassa on Tiuraniemen kirjoitustyyli. Kirjan takakannessa hänen huumoriaan luonnehditaan osuvasti salaviisaaksi. Tarinointi on kepeää, mutta aivan kuin huomaamattaan kertoja tulee lausuneeksi melkoisen suorasukaisia totuuksia päin lukijan naamaa. Ihan noin vain vilpittömästi, kuten tässäkin, kun Miska ensimmäisen kerran, äitinsä käskystä, tulee katsomaan Birgitta-tätiään hoitokotiin:
"- Miksi sinä tänne tulit?
Teki mieli vastata, että sitä minä itsekin ihmettelen, mutta hymyilin vain. Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuvat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta  elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää."
Miska tuo tädille kukkia, monivärisen tulppaanikimpun. Tarkoin harkittu kukkaisviesti ei kiinnosta Birgittaa tuon taivaallista, mutta hän keksii, että poikahan voisi tuoda hänelle jotain muuta! Miska ei innostu trokarin hommasta, mutta säälii viinanhimossa kärvistelevää vanhusta kuitenkin sen verran, että tulee heittäneeksi tälle taskussa kierineen marisätkän. Ja kun täti pääsee aineen makuun, hän haluaa lisää.

Kotona Miskaa harmittaa kämppiksen uusi tyttökaveri. Ville on Miskan lapsuudenystävä, paras kaveri jota poika ei ole tottunut jakamaan. Ja yhtäkkiä kämpässä hiippailee kevytjalkainen Emma-ihminen, joka keittelee kahvia keittiössä ja nukkuu Villen peiton alla.
"Tästä ei ollut puhuttu, mutta aavistin Emman tulevan jonakin päivänä. Ja pelkäsin sitä. Mikään ei olisi enää niin kuin ennen, ja minä olisin yksin. Yksin. Koska Villen kanssakin olen yksin mutta ilman Villeä niin yksin, ettei mitään järkeä. Ville on minun sosiaalinen puoleni, ilman sitä olen avuton. 
Ehkä ymmärrätte nyt hieman paremmin reaktioitani Emmaan. Kyse ei ollut kahvista, ei krapulasta, ei edes mustasukkaisuudesta. Kyse oli painajaisteni kauhukuvasta, jossa jään ikiajoiksi yksin. Emmassa näin itseni puolityhjässä yksiössä ruman kissan kanssa, asunto pursuaa tyhjiä tölkkejä ja pulloja, minä istun tuhruisena laverin reunalla ohuella vaahtomuovipatjalla ja seuraan, kuinka aurinko nousee ja laskee verhottoman ikkunan takana, ja ruma kissa kävelee edes takaisin odottaen, että kupsahdan ja se voi syödä naamani."
Pienimuotoisen juonen lomaan Tiuraniemi on luonut suuren joukon mielenkiintoisia henkilökuvia. Hahmot ovat karikoituja, mutta silti niin todentuntuisia ja inhimillisiä, että keräävät lukijan sympatiat takuuvarmasti. Sivuhenkilöidenkin nopeat luonnehdinnat ovat osuvia, varsinkin vanhainkodin hoitajat identtisine otsatukkineen ja sandaalinklipsutteluineen riemastuttivat minua.

Kerronta vaikuttaa kevyeltä, mutta mukana on useita vakavia teemoja. Nuoren ihmisen näennäinen vastuuttomuus, pelko yksinäiseksi sudeksi jäämisestä kavereiden alkaessa seurustella, sukulaiskateus, vanhusten eristyneisyys muusta yhteiskunnasta, syrjäytyminen, alkoholismi ja huumeet, rahan valta ihmissuhteissa, monenlainen seksuaalisuus ja rakkaus, siinä muutamia. Ja kaikki tämä sillä omintakeisella, ihanan salaviisaalla huumorilla.

Birgitan kukista kirjoitettuihin blogiarvioihin pääsee hauskimmin Siinan oman blogin kautta, kts. Ihminen välissä.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Ystäväni Rasputin / J.P. Koskinen

Koskinen, Juha-Pekka: Ystäväni Rasputin : romaani
WSOY, 2013, 355 s.

Grigori Rasputinin asema Venäjän tsaariperheen neuvonantajana ja luottoparantajana vallankumouksen aattona on mielikuvitusta kiihottava aihe. Siis oliko Rasputin pyhä henkiparantaja vai ahne rietastelija?

Koskisen romaani ei vahvista kumpaakaan huhua, vaan luo hullusta munkista vielä kolmannen, aikaisempaa hieman inhimillisemmän kuvan. Karismaattinen verenseisauttaja ja taitava poliittinen vehkeilijä näyttäytyy romaanissa myös viinaanmenevänä höperehtivänä ukkona, joka ei erota ystävää vihollisesta.

Lähelle henkilöä ja hänen kohtaloaan päästään nuoren Vasilin avulla. Vasili on köyhä poika, jonka Rasputin nappaa oppipojakseen pyhiinvallusmatkan varrelta. Poika seuraa oppi-isäänsä joka paikkaan; Jerusalemista Pokrovskojeen, Tsarskoje Selosta Pietariin ja Pyhän kolminaisuuden kirkon kautta syrjäkatujen saunoihin. Ja näistä kaikista Vasili kertoo. Lukijan lisäksi tapahtumista on kiinnostunut myös Anna Vyrubova, keisarinnan hovineiti. Anna kantaa Vasilille muistivihkoja joihin kirjata ylös kuulemansa ja opettaa jopa pojalle saksaa ja englantia, jotta tämä pystyisi tarkemmin raportoimaan mitä Rasputinin hurjissa illanvietoissa puhutaan.

Tapahtumat käynnistyvät hieman hitaasti mutta vauhti kiihtyy mitä lähemmäs vuoden 1917 vallankumousta tullaan. Aluksi Vasili on kuuliainen ja uskollinen oppipoika, eikä voi ymmärtää, miksi rakkaalla Griša-sedällä on niin paljon vihamiehiä. Epäilykset alkavat vaivata vasta kun poika tutustuu lihanhimon kuolettamiseen hurmoksellisissa saunajumalanpalveluksissa. Luottamus vähenee edelleen Rasputinin alkaessa yhä enemmän hyötyä asemastaan tsaariperheessä. Rahaa virtaa Grigorin taskuihin, vaikka erimielisyydet varsinkin keisarinna Aleksandran kanssa kasvavat.

Slaavilaista tunnelmaa Koskinen luo erityisesti dialogin avulla. Venäläiseen tapaan muunnellut lempinimet ja puhuttelutapa, esimerkiksi tsaarin ja tsaarittaren kutsuminen isä- ja äiti-kullaksi muistuttavat jatkuvasti, missä ollaan.

Romaanin juonen viimeiset käänteet ovat yhtä mylläkkää, kukaan ei enää tunnu tietävän mihin uskoa ja kehen luottaa. Vasilikin on eksyksissä; sedän karisma tuntuu kadonneen, boshevikkien agitaatio puhuttelee mutta uskonnon kieltäminen kauhistuttaa. Vain yksi on varmaa: Vasili on kauniin Anastasian lumoissa. Ja kun Anastasian henki alkaa olla uhattuna, Vasili on valmis mihin tahansa tämän pelastamiseksi.

Ystävästäni Rasputinista on kirjoitettu jo paljon blogiessa ja yleensä positiviiseen sävyyn, kirjasta on siis pidetty. Blogissa Tea with Anna Karenina Noora analysoi mielenkiintoisesti Koskisen käyttämiä kerronnan keinoja ja nostaa myös esiin tarinaan sisäänkirjoitettuja rinnakkaisia tulkintoja siitä, miksi tsaariperheelle kävi niin kuin kävi. Leena Lumi puolestaan valottaa asiantuntevasti faktan ja fiktion suhdetta kertomuksessa.