keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Adam ja Evelyn / Ingo Schulze


Schulze, Ingo : Adam ja Evelyn
Adam und Evelyn, suom. Jukka-Pekka Pajunen
Otava, 2011, 335 s.

Adam on muurin itäpuolella asustava taitava vaatturi, joka osaa pukea naiset kauniiksi. Kiitolliset asiakkaat sulostuttavat Adamin elämää monin tavoin. Elämä on leppoisaa, kunnes eräänä päivänä Evelyn, Adamin nuori puoliso ja suuri rakkaus, saa miehen kiinni rysän päältä.

Loikkaaminen länteen on väikkynyt Evelynin mielessä jo aikaisemminkin, mutta nyt miehen uskottomuus antaa lopullisen kimmokkeen lähtöön. Evelyn pakkaa olkalaukkunsa ja hyppää paikalle sopivasti sattuvan länsisaksalaisen Michaelin matkaan. Tosin Michaelilla on jo yksi itäsaksalainen tyttöystävä rajan yli autettavaksi, mutta tämä häipyy yllättävän kivuttomasti taustalle kauniin Evelynin astuessa mukaan kuvioihin.

Kun Evelyn on lähtenyt, Adam ymmärtää ettei halua elää ilman tätä. Hän käynnistää vanhan Wartburginsa ja lähtee naisen perään. Matka kulkee Unkarin kautta länteen ja sen varrella pariskunnan tielle osuu monia ihmisiä kohtaloineen ja toiveineen. Loikkaamisesta ei puhuta suoraan, mutta se väikkyy kaiken toiminnan taustalla. Ilmassa on toiveikasta levottomuutta, muuri on juuri murtumassa.

Odotin paljon tältä kirjalta. Adamin ja Evelynin epäröinnit/unelmat lännen onnenmaasta rautaesiripun viimeisinä hetkinä kutkuttivat uteliaisuutta. Lukukokemuksesta tuli kuitenkin yllättäen melko puiseva. En oikein pystynyt samaistumaan kehenkään henkilöistä enkä eläytymään kirjan tapahtumiin. Kaikki tuntui tapahtuvan kumman motivoimattomasti, ihmiset ajelehtivat tilanteesta toiseen kuin vailla omaa tahtoa.  Ihmissuhteiden ristiriitaisuus oli silmiinpistävää; pohjattomasta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä siirryttiin hetkessä täysin välinpitämättömiin jäähyväisiin entisen rakastetun kanssa. Yritin tulkita tätä "sietämätöntä keveyttä" jonkinlaiseksi itäblokin 80-luvun ajankuvaksi, metaforiseksi tavaksi kertoa tarina, jossa kuka tahansa henkilöistä saattaa koko ajan yhtä hyvin olla ilmiantaja tai loikkari.

Luin tämän kirjan yhdessä kahden lukupiirin kanssa ja aika samanlaisia ajatuksia kirja oli herättänyt muissakin. En ollut ainoa, joka oli tuntenut kummallista keskittymiskyvyttömyyttä lukiessaan. Muillakin oli ollut häiritsevä tunne, että täytyisi palata lukemaan uudelleen edellisiä kappaleita. Jotain tuntui koko ajan jääneen huomaamatta, selityksiä uupui.

Lievästä ärsyyntymisestä huolimatta ja varsinkin nyt, kun lukemisesta on jo hieman aikaa, huomaan sittenkin aika hyvin lämmenneeni tälle tarinalle. Monista juonen pienistä yksityiskohdista ja tuosta jollain tavalla poissaolevasta kerrontatyylistä yhdessä muodostuu mielenkiintoinen yhdistelmä. Ainakin omia oletuksiani ja mielikuviani elämästä muurin toisella puolella tarina ruokkii aika mukavasti.

Kovin paljon ei Adamista ja Evelynistä ole blogeissa kirjoitettu, mutta Minna Ilselässä kertoo rasittuneensa Schulzen tavasta aloittaa kappaleet dialogilla, jota saa lukea melkoisen pätkän ennen kuin voi olla varma, kuka milloinkin puhuu. Se oli minustakin raivostuttavaa, mutta toisaalta tuki hauskasti ajatusta siitä, että Schulze tahtoi kertoa tarinan niin, ettei sen henkilöihin voi luottaa.

Valkoinen kirahvi blogissa Opuscolo : kirjasta kirjaan sanoo tämän olleen hänelle "kirja, josta on vaikea sanoa paljon. On vaikea kirjoittaa vuolaasti teoksesta, joka ei anna runsaita eväitä vaan pikemminkin pitää kaiken itsellään ja jättää leijumaan."  

lauantai 20. lokakuuta 2012

Välimatka / Taina Latvala


Taina Latvala: Välimatka
WSOY, 2012, 251 s.

Kun romaanin aiheena on äidin ja tyttären suhde, olen oppinut pitämään odotukset matalalla. Aihe on mitä mielenkiintoisin, mutta niin vaikea, että vain harva kykenee kirjoittamaan siitä muuta kuin pelkkää itseterapiaa. En taida olla kovin myötätuntoinen lukija. Katkerat tarinat ankeista äideistä ja vastuuttomista tyttäristä saavat minut vain kiukustumaan.

Mutta nyt en ole kiukkuinen, en ollenkaan! Välimatkan äidillä ja tyttärellä on toki erimielisyytensä heilläkin eikä lomamatka Teneriffallekaan suju auvoisen yhteisymmärryksen hengessä, mutta heidän välillään on myös kunnioitusta, rakkautta ja halua ymmärtää. Kerronta antaa myös virikkeitä lukijalle pohtia sitä, mistä äiti-tytär-suhteen ahdistavuus saattaa johtua. Miksi tyttären on pakko mielensä sopukoissa raahata mukanaan arvostellen tarkkailevaa äitiä jopa vuodeleikkeihin aulapoika Antonion kanssa? Miksi äidin täytyy suojella tytärtään lapsuuden aikaisilta salaisuuksilta, vieläkin, nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tyttären ollessa jo aikuinen nainen?

Aiheen käsittelyn avarakatseisuuden ja lämmön lisäksi pidin paljon myös romaanin kielestä. Mukana on melko paljon murretta, johon minulla itselläni ei ole mitään suhdetta, mutta se häiritsi yllättävän vähän. Pohjanmaan lavea puhetapa saattaa luoda vähän ikäviäkin mielikuvia junttimaisista puukkojunkkareista ja historian äärioikeistolaisesta uhosta, mutta nyt teksti kantaa aivan toisenlaista sanomaa, siitä on luettavista aito rakkaus tähän äidinkieleen. Ja murrepätkien ulkopuolella kieli on kaunista ja oivaltavaa, täynnä uudenlaisia, mielikuvitusta kiihottavia kuvia ja ilmaisuja.
Äiti menee keittiöön ja napsauttaa vedenkeittimen päälle. Kirjahylly nojaa seinään, vartioiden koko taloa. Katselen sitä joka kerta, vaikka muistan ulkoa kaikki valokuvat. 
Rippikuvassa minä hymyilen neitsyeiden tavoin, maltillisesti ja pahaa aavistamatta, tietämättä mikä immenkalvo on. Minun kasvoni hylkivät meikkiä ja minun rintani pelkäävät huomiota, minulla on syli täynnä ruusuja ja huulet huolten muotoiset. Ellillä on rippikuvassa kurittomat kiharat ja muhkeat olkatoppaukset. Salamavalo on juuri säikäyttänyt hänen ripsensä, hän on taivuttanut ne vaarallisen näköisellä laitteella. Hän näyttää rippikuvassa vanhemmalta kuin minä omassani, jo silloin hän tiesi kaikesta minua enemmän.
Ainoastaan yhdessä kuvassa näytän iloiselta. Olen yksivuotias ja luvan perästä kalju, leijun hurjassa huolettomuuden tilassa kuin roikkuisin yhä napanuoran varassa. Kiinnostavin kysymys on, opinko kävelemään ennen naapurin Teroa, enkä siitäkään osaa itse murehtia.
Olin viime viikolla WSOY:n kirjailijaillassa jossa myös Taina Latvala kertoi tästä uusimmasta teoksestaan ja sen kirjoittamisesta. Illan kohokohtia oli, kun Latvala asettui pianon ääreen ja säesti kirjan luentaa tapaillen hiljaa Mirjamin valssia, jota tarinan äitikin usein haaveillen hyräilee. Valssi tiivistää hienosti kirjan tunnelman, joka on pohjavireeltään hieman surullinen, mutta silti kuulaan rauhallinen ja kaunis.

Hanna Kirjainten virrassa sanoo Välimatkan olevan hienoa taideproosaa, ja yhdyn kehuihin täysin. Mari A. kirjablogissaan taas kertoo ajatelleensa, että vaikka kirja on ihan kiva ja ok, se jokin jäi vielä puuttumaan. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja pitää tätä Latvalan kirjoista parhaana, vaikka lukiessa ärsyyntyikin välillä tyttären tapaan tarrautua äitiisä.

Kirjasta ja sen kirjoittamisesta voi lukea lisää myös Taina Latvalan omasta blogista Minäkertoja.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Aika mennyt palaa / Karoliina Timonen

Timonen, Karoliina : Aika mennyt palaa
Tammi, 2012, 282 s.

Tämän kirjan lukemista olen odottanut kiihkeämmin kuin monen muun! En ole koskaan tavannut Karoliinaa, mutta olen seurannut hänen blogiaan Kirjavaa kammaria alusta asti ja vaihtanut niin monesti mielipiteitä kirjoista ja muustakin nettikeskusteluissa, että tuntuu ihan kuin läheinen ystävä olisi julkaissut romaanin! Jo pelkkä "julkaisukynnyksen ylittäminen" on mielestäni hienoa, ja kun se vielä tapahtuu Karoliinan pettämättömällä tyylitajulla, ei voi olla muuta kuin iloinen ja vähän hassusti ylpeäkin kirjailijan puolesta!

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Kun Klarissa muuttaa lapsineen miehen työn perässä vuodeksi Bostoniin, alkaa hän nähdä uudelleen lapsuudesta tuttuja painajaisunia. Unet kertovat toistuvasti samasta henkilöstä, Corinnesta, joka pakenee toisen maailmansodan kauhuja Pariisista Amerikkaan. Vähitellen unet ja todellisuus alkavat merkillisesti muistuttaa toisiaan ja selviää, että myös Corinne on kymmeniä vuosia sitten päätynyt asumaan samaan kaupunkiin, jopa samalle kadulle kuin Klarissa nyt.

Jännitys tiivistyy vähä vähältä niin, ettei kirjaa meinaa malttaa laskea käsistään. Luvut ovat sopivan lyhyitä, teki mieli aina lukea ainakin yksi lisää, jospa siinä taas selviäisi hippunen mysteeristä!

Lisäksi molempien aikatasojen miljöökuvaus on onnistunutta ja uskottavaa. Corinnen elämästä lukiessa  nousi silmiin samantapaisia kuvia kuin tv-sarjoissa Mad Men tai Pan Am, Klarissan mietteet lastenkasvatuksesta ja kotiäitiydestä taas tuntuivat liikuttavan tutuilta ja toivat mieleen muistoja omasta elämästä kymmenisen vuotta sitten.

Aika mennyt palaa on ollut hurjan suosittu blogeissa, siitä on kerrottu jo mm. Lumiomenassa, Kasoittain kirjoja -blogissa, Mari A:n kirjablogissa, P.S. rakastan kirjoja -blogissa ja Kirjantilassa, noin vain muutaman mainitakseni.

Onneksi olkoon, Karoliina, vielä kerran! Tästä se lähti, lisää odotetaan :)