maanantai 30. tammikuuta 2017

Annoin sinun mennä / Clare Macintosh

Kuva: Andrew Bennet / Flickr

Luen aika vähän dekkareita, en oikeastaan kaipaa jännitystä tai ovelia juonia ollenkaan. Silti, niinä harvoina kertoina kun viime aikoina olen dekkariin tarttunut, olen nauttinut lukemisesta aika lailla. Niin kuin viime yönäkin, kun rikoskomisario Ray Stevens vihdoin alkoi päästä jyvälle pienen pojan yli ajaneen Jenna Grayn salaisuuksista. Kello kävi kahtatoista, mutta minä käänsin sivua sivun jälkeen, mukavan tietoisena siitä, että aamulla kello ei herättäisi vapaapäiväläistä ollenkaan.

Kertomuksen käynnistävä onnettomuus tapahtuu Bristolissa jossa komisario Stevens työskentelee viehättävän apulaisensa Katen kanssa. Kaupungista ei kuitenkaan kerrota paljoakaan, huomattavasti merkittävämpi miljöö tapahtumien kannalta on Penfach, jossain Walesin rannikolla sijaitseva pieni lomakylä. Sinne onneton Jenna Gray pakenee painajaisiaan, kauniille mutta yksinäiselle rannalle jolta turistit ovat jo syksyn tultua lähteneet.  Ensin Jenna käpertyy itseensä vuokraamassaan syrjäisessä, huonokuntoisessa mökissä. Vähitellen hän kuitenkin alkaa tehdä yhä pitempiä retkiä meren rantaan, innostuu uudesta valokuvausprojektista, löytää muutaman ystävän ja uskaltaa jopa aivan varovaisesti rakastua kylän eläinlääkäriin, Patrickiin. Mutta toipuminen ei ehdi pitkällekään, kun painajaiset palaavat entistäkin pahempina.
"Sade tekee pieniä koloja hiekkaan, ja nouseva vesi alkaa nuolla pois muotoja, jotka olen tehnyt rannan alaosan märkään hiekkaan. Minulle on tullut tavaksi aloittaa jokainen päivä kirjoittamalla oma nimeni lähelle vesirajaa, ja värähdän nähdessäni sen pyyhkiytyvän mereen. Vaikka valokuvat aamun työstäni ovat turvassa kamerani sisällä, en ole tottunut siihen, että työni katoavat aina näkyvistä. Tätä ei voi verrata savimöykkyyn, jota voi työstää uudelleen ja uudelleen, hioa sen pintaa ja paljastaa sen oikean muodon. Minun on pakostakin työskenneltävä ripeästi, ja prosessi tuntuu sekä hilpeältä että uuvuttavalta."
Arvoituksia keritään auki vähä vähältä, eri näkökannoilta katsoen. Näkökulman vaihtuminen on nykyromaanissa paljon käytetty kerrontatekniikka ja Macintosh vie sen tavallistakin pidemmälle. Mikään kerrontalinja ei ole objektiivinen, kukaan kertojista ei tiedä kaikkea. Päin vastoin, tarina etenee henkilöiden luulojen ja harhaisten, jopa sairaiden mielikuvien varassa. Niinpä lukijalle on luvassa melkoisia yllätyksiä ennen kuin kaikki mysteerit on ratkottu.

Kirjailija kertoo saatesanoissaan saaneensa idean romaaniin työskennellessään vielä poliisina ja rikostutkijana. Tapahtumat perustuvat löyhästi oikeaan rikostapaukseen, jossa varastetulla autolla ajelleet hurjastelijat ajoivat kuoliaaksi yhdeksänvuotiaan pojan. Myöhemmin, kirjailijan menetettyä oman lapsensa, hän alkoi pohtia surun ja syyllisyyden vaikutusta ihmisiin, heidän ajattelutapoihinsa ja käytökseensä. Annoin sinun mennä ei ole elämäkerta eikä dokumentti, mutta romaanin uskottavuus ja elämänmakuisuus juontuu varmasti juuri näistä kirjailijan omakohtaisista kokemuksista.

Annoin sinun mennä miellytti myös Leenaa, Annikaa, Mariaa ja Susaa.



Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Deliére
Gummerus 2017, 418 s.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian Finlandia ja Globalia 2016



Blogistanian Finlandia
nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Äänestää voi romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Finlandiaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogi. Sieltä voi lukea äänestyksen tuloksen lauantaina 28.1.

Kirjamuistikirja äänestää vuoden 2016 kirjoista seuraavasti:

Vuoden paras kotimainen romaani, 3 pistettä:
Sandström, Peter: Laudatur
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016, 227 s.

Toiseksi paras kotimainen, 2 pistettä:
Viikilä, Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016, 215 s.

Kolmanneksi paras, 1 piste:
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016, 220 s.



Blogistanian Globalia
nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Äänestää voi romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään kuudetta kertaa.  Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Sieltä voi lukea äänestyksen tuloksen lauantaina 28.1.

Kirjamuistikirja äänestää seuraavasti:

Vuoden paras käännöskirja, 3 pistettä:
Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Réparer le vivants
suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2016, 255 s.

Toiseksi paras käännöskirja, 2 pistettä:
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Beckomberga ; suom. Outi Menna
Tammi, 2016, 365 s.

Kolmanneksi paras, 1 piste:
Deborah Levy: Uiden kotiin
Swimming home, suom. Laura Vesanto
Kannen kuvat Galina Gallo, ulkoasu Outi Vihlman
Fabriikkikustannus 2016, 144 s.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Mehiläisten historia / Maja Lunde


Mehiläisten historia kertoo tarinaa kolmessa aikatasossa. Vuonna 1852 Englannissa William makaa voimattomana sängyssään. Vaimo ja tyttäret käyvät häntä katsomassa, mutta vasta Edmundin, Williamin melkein aikuisen pojan käynti saa aikaan muutoksen. Edmund jättää isälleen kirjan. Se kertoo mehiläisten kasvatuksesta, ja aihe kiehtoo Williamia. Hän alkaa suunnitella uudenlaista pesää, sellaista jossa mehiläiset eivät häiriintyisi hoitotoimenpiteistä ja josta niitä olisi helppo tarkkailla, niin että yhdyskunnan elämää pääsisi toden teolla tutkimaan.

Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George joutuu myöntämään tappionsa. Mehiläiskuolemista on uutisoitu jo vuosia, mutta nyt tuho alkaa ulottua myös hänen omaan huolella hoidettuun tarhaansa. Useimpien pesien pohjalta löytyy vain pari kuhnuria henkitoreissaan, ainoastaan muutamassa on vielä täysi hyrinä ja medenkeruu vauhdissa.

Vuonna 2098 mehiläisiä ei ole tavattu missään enää vuosikausiin. Kiinassa hedelmäpuita pölytetään käsin, tuhannet maatyöläiset kiipeilevät puihin ja tekevät hyönteisten tarkan työn pienet sudit käsissään. Tao, pienen pojan äiti on yksi heistä. Perheen ainoa lapsi on luonnollisesti vanhempiensa silmäterä. Tästä huolimatta valvonta herpaantuu hetkeksi ja poika pääsee juoksemaan yksin metsään. Hänet löydetään pian, mutta onnettomuus on ehtinyt jo tapahtua. Shokkitilaan vaipuva pienokainen kiidätetään ensin lähimmän kaupungin sairaalaan, sitten jonnekin kauemmas saamaan hoitoa.

Kaikissa tarinoissa on voimakas jännite, perheiden ihmissuhdevaikeudet liittyvät mehiläisten hoitoon ja luonnon ongelmiin ja lopuksi kaikki kolme tarinaa vielä kietoutuvat jännitällä tavalla yhteen. Tarinat ovat mielenkiintoisia ja halusin lukiessa kiihkeästi tietää, mitä henkilöille tapahtuu. Aihe on tärkeä ja loppuratkaisukin aivan kekseliäs, mutta silti jostain syystä tunsin itseni hieman pettyneeksi kun suljin kirjan.  Tarinasta jäi puuttumaan se viimeinen jokin, joka olisi tehnyt siitä vaikuttavan ja unohtumattoman.

Silti on pakko myöntää, että hiukan kyllä kylmäsi, kun heti seuraavana päivänä luin uutisen yhden kimalaislajin julistamisesta uhanalaiseksi Yhdysvalloissa.

Myös Lukuisan Laura ja Lumiomenan Katja olivat hieman pettyneitä, mutta Maailmakirjojen Marjatta Ripsaluomaan teos teki suuren vaikutuksen.

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Bienes historie, suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Tietyissä piireissä / Elizabeth Harrower

Kuva: Text Publishing Company 2015, ote pokkarin kannesta
Zoe ja Russel Howardilla on aina ollut kaikkea. Rakastavat vanhemmat, kaunis koti meren rannalla, ystäviä ja menestystä.  Nuorten itsevarmuus näyttää sisäsyntyiseltä, maailma on tehty heitä varten eikä heidän mieleensä hevillä juolahda, että joku muu saattaisi tuntea toisin.

Russel tutustuu orpoon sisaruspariin, Annaan ja Stepheniin. Hän tuo uudet ystävänsä kotiinsa ja huolimatta erilaisista lähtökohdista ja tulevaisuuden näkymistä nuoret ystävystyvät. Vuosien kuluessa ystävyys syvenee, Zoe ja Stephen menevät jopa naimisiin. Rakkaudesta ja fyysisestä vetovoimasta huolimatta pariskunnan on vaikea ymmärtää toisiaan. Vähitellen hyvätkin tarkoitukset alkavat kääntyä itseään vastaan ja varsinkin Zoe on ajoittain hyvin onneton.

Elizabeth Harrower tutkistelee luokkaerojen vaikutuksia yksilöiden elämään kiihkottomasti ja ymmärtävästi. Hän ei tuomitse ketään, mutta näyttää sekä rikkaiden omahyväisen itseriittoisuuden että heikommasta asemasta ponnistavien katkeruuden ja alemmuudentuntoisuuden selkeästi ja arastelematta. Ihmisten ajatuksia kuvataan todella tarkasti, jokainen häilyntä ja epäily on kirjattu ylös. Osittain tämä sosiaalipsykologinen tarinankerronta päätyy melko ennalta arvattaviin johtopäätöksiin, mutta Harrower osaa kyllä yllättääkin juonta kehitellessään.

Olin löytävinäni tekstistä jonkinlaista kokeellisuuttakin. Tuntui kuin siitä olisi haluttu jättää pois tapahtumia toisiinsa liittäviä selittäviä kappaleita, juuri niitä jotka tavallaan tekevät romaanista romaanin, mutta jotka joissain vanhoissa romaaneissa saavat tekstin tuntumaan rautalangasta väännetyltä. Kokeilu ei kuitenkaan tunnu kovin onnistuneelta, autenttisuuden sijaan tuloksena on lievää hajanaisuutta ja liian nopeita siirtymiä. Joskus kerronta typistyy niin, että teksti muistuttaa näytelmän tai elokuvan käsikirjoitusta, toisin paikoin se taas on hyvinkin laveaa ja kuvailevaa.
"Kaskaat aloittivat auringon noustessa herätyskellon lailla ja herättivät hetkessä linnut. Aluksi ne olivat käheitä kuin nuoret amatöörit, harjoittelivat ensin ja heräsivät sitten täyteen ääneen. Stephen ja Zoe makasivat kuunnellen.He kulkivat rantaa pitkin ja uivat Russelin uima-altaassa ennen kuin muut heräsivät. Aurinko nousi vikkelään ja rakensi muotoaan muuttavan valokennon altaan vihreään pohjaan. Varhainen aamu oli hauras kuin lasi, ja Zoesta tuntui, kuin yhteys hänen ja Stephenin välillä olisi samalla lailla äärimmäisen hauras ja läpikuultava; henkäisy voisi lyödä sen pirstaleiksi. Stephen lipui veden poikki. Zoe hytisi ja veti kylpytakin ylleen, varoi ajattelemasta mennyttä tai tulevaa."
Harrowerin kerrontatavassa on jotain hieman vanhahtavaa, mutta tyylikkäällä tavalla. Kun muistaa sen, että tapahtumat sijoittuvat 1940-60 lukujen Australiaan ja että romaani on alunperin valmistunut jo vuonna 1971, ei tyyli enää kummeksuta, vaan ennemminkin voi ihmetellä sitä, kuinka hyvin teksti on kestänyt aikaa. Jostain syystä kirjailija ei halunnut julkaista teosta ennen kuin vuonna 2014 (The Text Publishing Company, Melbourne). Lueskelin muutamia haastatteluja löytääkseni syyn tähän, mutta ilmeisesti mitään sen kummempaa syytä ei ollut, kirjailija ei vain pitänyt teosta tarpeeksi elävänä.

Teoksen kieli oli yleisesti ottaen tarkkaa ja henkilöiden mielenliikkeitä hyvin kuvaavaa, mutta siinä oli myös jotain häiritsevää. Asioita oli paikoitellen ilmaistu kömpelösti ja kummallisilla sanavalinoilla. Huomiota kiinnittivät myös pikkuvirheet, mm. ylimääräiset tavuviivat ja sanojen virheellinen jakautuminen riveille.  Tuli väistämättä mieleen, että kääntäjällä on ollut kiire ja muutenkin
huolellinen viimeistely on harmillisesti jäänyt tekemättä. Arveluni vahvistui kun luin teoksen arvostelun Kiiltomadosta. Sanna Nyqvist raatelee siinä käännöksenmelko suorasukaisesti, alkutekstiin vedoten.

Kirjasta ovat bloganneet myös Tuija, Omppu, Ulla ja Katri.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, suom. Laura Vesanto
Kannen maalaus Sanna Kananoja,
kansi Outi Wihlman
Fabriikki Kustannus 2016, 223 s.