perjantai 17. helmikuuta 2017

Runon tuntu / Siru Kainulainen

Kuva: Manoj Vasanth / Flickr
Luen mielelläni runoja, mutta niistä on kumman vaikea kirjoittaa. En tiedä onko syynä se, että runojen tulkitseminen on usein niin henkilökohtaista, ettei kaikkea tohtisi jakaa muiden kanssa. Vai onko yksinkertaisesti vain niin, että minulla ei ole sanoja tai kieltä millä kuvata runon lukukokemusta. Enkä tarkoita tällä nyt sitä, etten puhu kirjallisuudentutkimusta. Oppikirjoista voisin ehkä onnistua kaivamaan esille jambit ja trokeet, syntaksin ja säkeenylitykset, troopit ja figuurit. Perinteiset runoanalyysin keinot ovat kaikki mielenkiintoisia ihan sinällään, mutta vertautuvat kuitenkin lukukokemukseen vähän kuin anatomian tietämys siihen, miltä tuntuu syleillä rakasta ihmistä.

Teoksessaan Runon tuntu Siru Kainulainen käsittelee runoanalyysia kokonaisvaltaisemmin kuin mihin on totuttu. Keskeisessä asemassa tarkastelussa on rytmi, joka lyriikan keinoista ehkä voimallisimmin vaikuttaa siihen, miltä runo lukijasta tuntuu.
"Rytmi tuntuu jokapäiväisessä elämässämme. Rytmi kuuluu ruumiillisuuteen hengityksessä, sydämenlyönneissä, askelluksessa, vuorokausi- ja vuodenkierrossa; rytmi jäsentää fyysistä elämäämme monin tavoin. Olemme osa rytmejä ja rytmit ovat osa meitä, kuten Majakovski havainnoi. Rytmillä on erityinen kyky tarttua kiinni, kutsua, hoputtaa tai vietellä vastaanottaja mukaan menoonsa silloinkin, kun emme tietoisesti havaitse sitä, ehkä juuri siksi että maailman meno, ajan kulku ja luonnossa tapahtuvat toiminnat ovat rytmikkäitä. Rytmi on keskeinen runon toimija ja vaikuttaa myös, kun kyse on vapaasta rytmistä. Sirkka Turkan, Eeva-Liisa Mannerin, Paavo Haavikon, Arto Mellerin ja monen muun klassikon tuotantoa tuskin voi lukea törmäämättä rytmin vaikutuksiin ja merkityksiin."
Toinen Kainulaisen pohdinnassa tärkeäksi nouseva teema on kokeellisuus. En ole kovin innostunut kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Kärsivällisyyteni ei tahdo riittää merkityksettömiltä tuntuvien sivujen selailuun, ja usein kokeelliset tekstit näyttävät minusta vain hassuilta ideoilta tai jopa kertakäyttöisiltä vitseiltä. En siis pysty lukijana nauttimaan kokeellisuudesta, mutta Kainulaisen kirjoitukset avasivat kuitenkin hyvin näkymiä siihen, mitä kokeellisuus saattaa merkitä runoilijoille itselleen, kirjallisuudenhistorialle ja sen tutkijoille sekä ajan kuluessa myös itse kirjallisuudelle.
"Menetelmällisyys, kokeellisuus ja koettelevuus koskettavat sääntöjä, niiden mahdollisuuksia ja rajoittavuutta. Ne toimivat pelin ja leikin tapaan niin, että lukiessaan ottaa tai tulee ottaneeksi osaa ja kantaa kielen, runon ja sääntöjen suhteeseen. Lukijan tullessa osaksi säännöstöä alistuu tahtoen tai tahtomattaan siihen, mihin toden totta muutenkin joutuu: kielen systeemiin, jonka vallassa olemme myös puhuessamme. Runoilmaisussa sääntöjä voidaan tehdä aineellisesti näkyväksi ja kohosteiseksi toisella tavoin kuin normikommunikaatiossa: ne ilmaistaan ja esitetään kirjaimin, merkein ja sanoin. Ilmaisun materiaalisuuden kirjoitettu korostaminen on runon kontaktihalukkuuden osoitus. Se tarkoittaa kielen tunnun asettamista osaksi fyysistä, sosiaalista, kulttuurista ja yhteiskunnallista tilannetta. Sillä lailla vedotaan lukemisen aistimellisuuteen ja ruumillisuuteen, jotka ovat elimellinen osa kommunikaatiota yleisemminkin. Lukijan liikuttelu on osa tätä prosessia, jossa tarvitaan vastavuoroisuutta ja halua lähteä tekstin matkaan sillä tavoin kuin se tuntuu meitä rytmittävän. Kyse on leikistä ja pelistä, kamppailusta ja kutsunnasta: lukemisen kuluessa otetaan runot omiksi, lähelle tai etäämmäs. Samalla tullaan osaksi runouden pitkää perinnettä, jossa kaikenlainen koettelu on ennemminkin sääntö kuin poikkeus."
Kainulainen havainnollistaa ajatuksiaan monin esimerkein, mukana on sekä runoklassikkoja Aleksis Kivestä lähtien että monia juuri nyt ajankohtaisia runoilijoita: mm. Harry Salmenniemen, Pauliina Haasjoen ja Kristian Blombergin tuotantoa käsitellään laajasti.


Runoista kirjoittamisen vaikeus jäänee minulle ongelmaksi edelleen, huolimatta siitä kuinka suurella mielenkiinnolla tämän teoksen luin. Suosittelen silti Runon tuntua lämpimästi kaikille, joita runojen lukeminen ja niiden ilmaisukeinojen pohtiminen kiinnostaa. Teksti on paikoitellen melko käsitteellistä ja abstraktia, eli hieman keskittymistä siis vaaditaan. Vaiva kannattaa silti nähdä, se palkitaan ruhtinaallisesti. Kainulainen ei nimittäin jätä analyysejään tuolle yllä mainitulle anatomiselle tasolle, hän laittaa likoon paljon enemmän.





Siru Kainulainen: Runon tuntu
Osuuskunta Poesia 2016, 147 s.

torstai 9. helmikuuta 2017

Irti liitoksistaan / Alain Claude Sulzer

Kuva: Unsplash / Pixabay

Alain Claude Sulzer
on sveitsiläinen kirjailija, jolta on tähän mennessä julkaistu Suomessa kolme teosta. Helen Mosterin suomentama Irti liitoksistaan on näistä suomennoksista toinen.

Tarinan keskiössä on kuuluisa pianisti, Marek Olsberg, joka yhtäkkiä, kesken Berliinin filharmonian konsertin, tekee jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Marekin elämä muuttuu kertaheitolla, mikä jo sinänsä on yllättävää, mutta vielä yllättävämpää on se, kuinka mittavasti tapahtuma vaikuttaa useiden muidenkin elämään.
"Noin kolme minuuttia ennen Hammerklavier-sonaatin, tuon pianomusiikin virstanpylvään viimeisen osan loppua, noin yhdeksän minuuttia kestäneen soiton jälkeen vähän ennen maaliin pääsyä Marek Olsberg pysähtyi odottamatta ja kohotti hitaasti kätensä. Se että kappale ei ollut lopussa vaan hän oli keskeyttänyt sen etuajassa, että nyt siis tapahtui jotain epätavallista, kävi heti selväksi jopa niille, jotka eivät olleet kuulleet tätä sonaattia koskaan aiemmin eivätkä tunteneet vielä, tai toistaiseksi, sooloesityksiin kuuluvia tapoja: Marek Olsberg sulki pianon kannen liikkeellä, joka ei jättänyt pienintäkään epäilyn sijaan päätöksen lopullisuudelle. Ja hän sanoi soinnittomalla äänellä lujaa ja kuuluvasti, ei ehkä niin kuuluvasti, että se olisi kuulunt valtavan rakennuksen viimeiseen nurkkaan saakka: "Se oli siinä."
Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana ja juoni rakentuu taitavasti kerroksittain eri ihmisten tarinoiden varaan. Jokainen tarina sivuaa jossain kohdin Marekia ja keskeytyvää konserttia, kertomukset limittyvät yhteen kuin palat pelissä ja toistavat vuorotellen samaa teemaa kuin fuugassa, jota orkesteri solisteineen soittaa.

Henkilöiden suuri lukumäärä saattaa aluksi hämmentää lukijaa, mutta Sulzer saa nopeasti tuotua esiin kunkin persoonallisuuden, mitään sekaantumisen vaaraa ei lopulta ole. Pianistimaestron lisäksi tutustumme Estheriin ja Thomasiin, vanhaan vakiintuneelta vaikuttavaan aviopariin; vaimoltaan salaa elostelevaan Johannekseen ja tämän liikematkalla seuralaispalvelusta tilaamaan perhetyttöön Marinaan; Sophieen ja hänen kummityttöönsä Klaaraan, jotka pitkään jatkuneen kyräilyn jälkeen löytävät yhteisymmärryksen; köyhään tarjoilijapoikaan Lorenziin josta tilaisuus tekee varkaan; Marekin agenttiin Claudiukseen ja tämän kauniiseen nuoreen rakastajaan Nicoon, joiden välit rikkoutuvat juuri ennen konserttia sekä tietenkin Astridiin, työlleen omistautuneeseen sihteeriin, joka juuri konsertin alkaessa joutuu massiivisen migreenikohtauksen kouriin.

Marekin tarve päästä irti oravanpyörästä sysää liikkeelle sattumusten vyöryn joka kertautuu muutoksena kaikkien tarinan henkilöiden elämässä. Ilmisyynä saattaa olla aikataulun muutos, valheesta kiinni jääminen tai jokin muu aivan mitätön pikkuseikka, mutta jollain tavalla maagisesti Marekin ajatuminen taitekohtaansa sysää kaikki muutkin liikkeelle uusiin, yllättäviin suuntiin. Aivan kuin keskushenkilön äkillinen tarve romahduttaa julkisivu ja palauttaa elämä omiin käsiin, yksinkertaisten totuuksien äärelle, leviäisi ympäristöön sentrisenä aaltona joka pakottaa kaikki toisetkin arvioimaan uudelleen sen, mitä he elämältä haluavat.

Sulzerin kerrontatyyliin kuuluu tarkkanäköinen ja lakoninen näyttäminen. Oma viehätyksensä on kappaleissa, joissa huolellisesti opus opukselta kerrotaan, mitä konserteissa on soitettu, sekä kuvauksessa järjestelmällisyydestä flyygelin valinnassa. Myös ihmisten toimintaa kuvataan pikkutarkasti tosiasioita todeten. Jollain kumman tavalla Sulzer kuitenkin kykenee samalla herättämään myös sympatiaa. Aluksi vierailta tuntuneet henkilöt alkavat tuntua samaistuttavilta ja ennen kuin huomaakaan, saattaa löytää itsensä miettimästä sattuman oikkuja ja sitä, miten pienestä kaikki joskus voi olla kiinni.



Irti liitoksistaan / Alain Claude Sulzer

Aus den Fugen ; suom. Helen Moster
Kannen kuva: Rax Rinnekangas
Lurra Editions 2014, 287 s.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Hajo / Harri Nordell

Kuvassa ote kirjan takakannesta

Pystytkö palauttamaan mieleen hetken, kun pimeänä yönä käänsit kasvosi ylös ja äärettömänä avautuva tähtitaivas salpasi hengen? Tai sen, kun tunsit häviäväsi sumuun kuusimetsässä, siellä kullanvihreän sammalen ja sinkiltä hohtavan naavan välissä?

Jos et pysty, lue Harri Nordellin runokokoelma Hajo. Tai lue vaikka pystyisitkin, mieltä kohottavia hetkiä tuskin on kenenkään elämässä liikaa.
"Yksin ja kirkas
maailmantyhjyydestä
tanssiva lumi"
Monet runot kokoelmassa ovat hyvin lyhyitä, jotkin niistä saattavat muistuttaa jopa haikuja. Niissä tiivistyy usein jokin suuri tunne, luonnonkokemus tai kohtaaminen. Kuvissa on aurinkoa ja purjeita, tuulta, metsää ja avomerenvaloa. Siellä on lempeää sumua ja kesäyön hämärää, mutta myös polttavaa kalkkia ja poljettu syrinks ja kieliluu. Joskus mukana on myös toinen.
"Nousen 
nimesi tikkaita 
särkyviä
kaikkiaakkosia 
iisoppia, vettä
lumivokaaleja 
tule
tuletko sinä
valonsäteessä
vilukko"
Äänneasu on tärkeä, usein mukaan pujahtaa myös jokin ensi katsomalta merkityksetön, kauniisti soiva äänne tai uudissana, joka kuitenkin löytää tarkoituksensa kun runon hahmottaa kokonaisuutena. Tyypillistä runoilijalle on myös liittää sanoja toisiinsa yllättäviksi, ennen kuulemattomiksi yhdyssanoiksi. Rytmi rikkoutuu vain harvoin, useimmin se vie lukijaa eteenpäin kuin tanssissa.
"oliko si oliko mi ja puheen oka joka jaettiin
sillä naulata vettä."
Näissä runoissa tarinat kerrotaan niin välähdyksenomaisina, että kaikesta ei ihan helposti saa kiinni. Mutta niissä kohdin, missä jokin minulle kolahti, se kolahti kovaa.



Harri Nordell: Hajo
Grafiikka Marjaana Virta
WSOY 2016, 66 s.