keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Oneiron / Laura Lindstedt

Lindstedt, Laura: Oneiron :
fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Teos, 2015, 439 s.

Olen iloinen siitä, että Laura Lindstedt voitti tämän vuotisen Finlandia-palkinnon. Palkinto meni upean kunnianhimoiselle naiskirjailijalle, joka uskalsi vielä kiitospuheessaan virkistävän suorapuheisesti kritisoida tämän hetken valtaapitäviä.

Kirjan lukemisen aloitin uteliaana, vaikkakin hieman epäillen. En oikein päässyt Lindstedtin esikoisromaaniin Sakset silloin aikoinaan sisälle, muistan kyllä aloittaneeni lukemisen mutta saatoin herpaantua jo aika alkuvaiheessa.

Nyt luin teoksen kokonaan, ihan mielelläni ja kiinnostuneena kaiken lisäksi, mutta jollain lailla kylmäksi silti jäin. Minua eivät häirinneet kirjailijan kokeilut yhdistää romaaniin erilaisia ilmaisumuotoja; esseet, lehtijutut, runot ja draama on sovitettu kerrontaan niin taitavasti että lukeminen on koko ajan nautittavaa. Kieli on hioutunutta, siinä ei ole rosoa eikä muutakaan mihin tarttua, ei pahassa, mutta ei oikein hyvässäkään. Auoin lukemisen lopetettuani kirjaa vielä sieltä täältä summamutikassa ja ajattelin, että lauseet ovat kyllä aika kauniita. Miksiköhän en sitten tarinaa lukiessani tullut kiinnittäneeksi niihin enemmän huomiota?
"Polina tarttui haasteeseen. Hän heittäytyi suorastaan runolliseksi kuvaillessaan swedenborgilaista kuolemaa, tilaa joka oli aistihavaintojen perusteella yksi yhteen elävien maailman kanssa. Kukat ja puut, niityt ja kedot, asfaltti ja asfaltin rakosista ryöntyvä ratamo, varpuset, kotkat, kalkkarokäärmeet, parkkihallit, sementtivalut, sienet leppärouskusta alkaen: yksinkertaisesti kaikki on yhtä ja samaa molemmissa maailmoissa. Niin elävillä kuin hetki sitten kuolleilla. Kun luulet pientareelle  heitettyä kengänpohjaa kyyristyneeksi kissaksi, kadulle tippunutta paperinenäliinaa kuolleeksi linnuksi, voit olla elävä tai kuollut. Edes illuusiot eivät kuollessa katoa!"
Kirjan feministinen teemakin sopii pirtaani oikein hyvin. Kertomukset naisista uhreina ovat jo jonkin aikaa tuntuneet lähinnä vain tuskastuttavilta, mutta vaikka Oneironin naiset ovatkin joutuneet kokemaan kovia, eivät he onneksi silti jää pelkiksi uhreiksi. Mukana on seitsemän tarinaa seitsemästä eri maasta, eri ikäisten naisten omasta elämästään kertomina. Eniten tilaa saa Shlomith, newyorkilainen performanssitaiteilija joka näännyttää itsensä nälkään kritisoidessaan juutalaisen kulttuurin ruokaan liittyviä määräyksiä ja perinteitä. Moskovalaisen kirjanpitäjän Polinan vodkanhuuruinen tarina kertoo yksinäisestä lukutoukasta, brasilialaisen sydänsiirtopotilaan Rosa Imaculadan tarina taas köyhyydestä ja kohtalonuskosta. Marseillelainen kaksosia odottava Nina pitää pystyssä hienostoperheensä kulissia, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis on menettänyt toivonsa oman perheensä suhteen, mutta on valmis tekemään mitä tahansa pojantyttärensä onnen vuoksi. Nuori senegalilainen Maimuna uskoo vaikeissa olosuhteissa naivisti unelmiinsa, itävaltalainen teinityttö Ulrike testailee viehätysvoimaansa ja etsii jännitystä tylsään arkipäivään.

Naiset kohtaavat toisensa valkoisessa huoneessa, jonkinlaisessa rajatilassa heti kuoleman jälkeen. He haluavat päästä selville siitä, mitä kunkin kuoleman hetkellä on tapahtunut. Tarinoiden kertominen ja jakaminen antaa samalla naisille mahdollisuuden päästä eteenpäin, pois välitilasta elämän ja lopullisen kuoleman välillä. Kertomukset ovat mielenkiintoisia. Naiset ovat persoonallisia, mutta silti samalla yleistettävissä kukin tietynlaisen kohtalon symboliksi. Jokaisen kuolemaan on liittynyt väkivaltaa, milloin yhteiskunnallisista rakenteista juontuvaa, milloin ympäristön välinpitämättömyydestä tai suoraan ihmisten raakuudesta johtuvaa.

Näkökulmatekniikka tulee esiin varsinkin lukujen nimeämisessä, mutta vaikka se siinä hieman pistääkin silmään ja saa odottamaan rakenteelta tietynlaista jäykkyyttä, ei tekniikkaa itse tekstissä ole noudatettu liian tiukasti. Samalla rakenne kuitenkin mahdollistaa kokeilun erilaisilla kerrontatyyleillä, kullekin naiselle juuri hänelle sopivalla muodolla. Shlomith pääsee näyttelemään draamansa ja pistää meidät lukemaan esitelmänsä, Ulrike yliviivaa asiat jotka haluaa unohtaa, uppoaa satuun ja hyräilee laulun sanoja. Polina kertoilee kiireettä, Rosan tarina taas etenee vauhdikkaasti kuin telenovela. Maimunan omaa ääntä kuullaan vain vähän mutta hänen kohtalonsa sieppausdraaman sivujuonteena dokumentoituu lehtileikkeissä.

Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Ehkä hienoinen pettymykseni tähän teokseen johtuu tuosta kauniista alaotsakkeesta, ehkä se sai minut odottamaan liikoja. Pidin paljon kohdista joissa pohdittiin kaiken asteittaista hajoamista, kuinka ensin katoaa kyky tuntea nautintoa tai kipua, sitten tuntoaisti ja lopulta myös kyky koskettaa. Sen sijaan konkreettisemmat kuvitelmat, esimerkiksi kuinka naiset liikkuivat aineettomassa tilassa tai kuinka he rakensivat itselleen kotia vaatteenriekaleista tuntuivat aika kömpelöiltä. Varsinkaan punaiseen perukkiin takkatulena en osaa suhtautua ollenkaan, kun en pysty päättämään, onko mielikuva mielestäni ärsyttävän vai riemastuttavan typerä. Sitäpähän voin jäädä tänne miettimään.

Lueskelin tuossa vielä kaikenlaista Oneironista sanottua, ja Juhani Karilan Hesariin viime elokuussa kirjoittamasta jutusta osui silmiin hieno suora lainaus jossa Laura Lindstedt selittää, kuinka kirjoittaessa kaaos ja järjestys painivat hänen päässään. Lainaus loppuu sanoihin:
"Ei maksa vaivaa kirjoittaa jotain, mikä on jo kirkasta ja selvää, mikä on ajateltu valmiiksi."
Taitaa päteä lukemiseenkin.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Paha kirja / Kaj Korkea-aho

Korkea-aho, Kaj: Paha kirja
Onda boken, suom. Laura Beck
Otava, 2015, 317 s.

Paha kirja, miten upea nimi romaanille! Ja takakannessa vielä verenkarvaisin kirjaimin: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin! Kyllähän vähänkin uteliaalla mielenlaadulla varustetun lukijan on ihan pakko saada tietää, mistä tässä on kyse.

Ja kysehän on vetävällä tyylillä kirjoitetusta jännittävästä tarinasta, jossa Åbo Akademin kirjallisuuden lehtori Mickel Granlund joutuu palaamaan menneisyyteen, jonka hän jo luuli jättäneensä ikuisiksi ajoiksi taakseen. Mutta nyt opiskelijat ovat saaneet selville, että Mickel on aikoinaan tutkinut pahamaineista käsikirjoitusta, jonka lukeminen on suistanut useita ihmisiä kuolemaan.
Mickel hallitsi narratologian ja tunnisti ne kerrontatekniset elementit, jotka juuri nyt loivat saliin sähköisen tunnelman. Hän tunsi teoriat, jotka selittivät miten juoni punotaan synnyttämään jännitystä ja kiihtymystä. Hän tunsi useimmat diegeettiset niksit ja mimeettiset rakenteet. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen hän oli edelleen sitä mieltä, että baanaalein selitys sille mitä salissa juuri tapahtui oli myös ytimekkäin ja puhuttelevin.
Taikuus.
Se oli jonkinlaista taikuutta. Se, miten kertomukset, olivat ne sitten yksinkertaisia kuten se, jota hän oli juuri kertomassa, tai suurenmoisia kuten Homeroksen kertomukset, pystyivät saattamaan ihmislajin jonkinlaisen transsin valtaan.
Eikä Leander Granlundin runoihin liittyvä kirous ole ainoa syy, miksi Mickel olisi tahtonut pitää tutkimuksensa vain omana tietonaan. Nyt uhkaavat paljastua myös lehtorin muut suuret salaisuudet, mm. onnettomuuteen päätynyt suhde nuoreen opiskelijatyttöön, Elsa Sinnemäkeen.

Toista juonta vie eteenpäin Calle Hollender, rakkaussuruissaan rypevä kirjallisuuden opiskelija, jonka pyrkimykset menestyä stand up -koomikkona eivät tahdo onnistua sen paremmin kuin opinnotkaan. Opiskelijaelämän kuvausta oli hauskaa lukea, varsinkin kun miljöönä on Turku. Paljon on muuttunutkin, mutta toisaalta moni asia tuntui ihmeen tutulta, salakapakoiden kuvaukset veivät elävästi 80-luvun vastaaviin kellareihin ja tuttuja paikannimiäkin oli kiva pongailla.

Kirja on jännittävä, sen juonessa on tarpeeksi koukkuja jotka innostavat lukemaan. Mutta sitä kummeksun, että kirjaa markkinoidaan kauhukirjana. Minusta genreen kuuluvia piirteitä ei ole kuin aivan hienoisesti romaanin lopussa. Eikä muutama yliluonnolliseen viittaava juonenkäänne vielä tee kirjasta kauhua, muutenhan nykyisin julkaistavista romaaneista puolet olisi kauhukirjoja.

Vihjaisin tuossa kertoessani edellisestä lukemastani kirjasta (Philip Teirin Talvisota), että näissä kahdessa on yllättävän paljon samaa. Tyyliltään ne ovat aivan erilaisia, mutta asetelma on hupaisan samantapainen. On yliopistolla työskentelvä vanhahko mies, syrjähyppy nuoren naisen kanssa, itsenäinen kalsea vaimo ja huolta lasten pärjäämisestä jossain kaukana muilla mailla. Vanhemman polven tarinoiden rinnalla kerrotaan nuorempien ongelmista, Teirillä asetelmana on vanhemmat/lapset, Korkea-aholla opettajat/opiskelijat. Yhtäläisyydet ovat varmasti vain sattumaa, mutta herättävät kuitenkin ajatuksia. Juuri tätäkö on keskiluokkaisuus Ankkalammikossa nykyisin? Ja sitten toisaalta, poikkeaako se mitenkään muusta Suomesta, tai yleensä koko läntisestä maailmasta?

tiistai 8. joulukuuta 2015

Talvisota - avioliittoromaani / Philip Teir

Teir, Philip: Talvisota - avioliittoromaani
Vinterkriget ; suom. Jaana Nikula
Otava, 2013, 347 s.

Philip Teir kertoo avioliittoromaanissaan melko kliseisen tarinan hyvin toimeentulevasta suomenruotsalaisesta avioparista. Eläkeiän kynnyksellä oleva professori haksahtaa itseään huomattavasti nuorempaan naiseen, vaimo uppoutuu suvun ja tuttavapiirin juhlien järjestämiseen ja naukkailee hieman liian innokkaasti viiniä. Perheen kahdella aikuisella tyttärellä on kummallakin omanlaisiaan ongelmia parisuhteissaan ja itsensä etsimisessä. Juonessa ei ole montaa yllätystä eikä jännitys juurikaan tihene, mutta teksti kulkee eteenpäin niin vaivattomasti että romaania lukee silti oikein mielikseen. 

Perustarinaa on väritetty monenlaisilla mielenkiintoisilla ja hupaisilla sivujuonilla. Ensinnäkin on kaksi marsua joista toiselle käy todella huonosti. On yliopistojuoruja ja kähinää kustantamoissa, sosiologista tutkimusta Edward Westermarckin elämänvaiheista ja tantraseksin harjoittelua. Välillä käydään Lontoossa opiskelemassa taidetta, tavataan väärin ymmärrettyjä neroja ja osallistutaan yhteiskunnalliseen toimintaan Occupyliikkeessä. Lisäksi on vielä liian varhain perustettuja perheitä ja kaipuuta kadonneeseen nuoruuteen, elämän metaforaksi laajenevaa keittiöremonttia ja herkullista kuvausta lastenlasten valtasuhteista isovanhempiinsa. Henkilöitä on paljon ja he ovat kaikki yhteyksissä toisiinsa niin monimutkaisin ja ongelmaisin tavoin kuin nyt vain kuvitella saattaa.

Hieman tekee mieli verrata tätä äskettäin lukemaani Sadie Jonesin romaaniin Ehkä rakkaus oli totta, sillä olin löytävinäni romaanien henkilöhahmojen kuvailusta jotain samaa. Vaikka henkilöt tavallaan kuvaillaan tarkasti ja intiimisti, heidät samalla kuitenkin jätetään jollain tavalla häilyviksi ja etäisiksi. Kuten Jonesin, myös Teirin henkilöistä on helppo pitää, mutta heihin on vaikea samaistua. Jones luo mairittelevan illuusion siitä, että lukija ymmärtää henkilöitä paremmin kuin nämä itse ymmärtävät itseään. Teir taas suhtautuu henkilöihinsä sellaisella hienoisella ironisuudella, joka helposti ohjaa lukijankin asettumaan henkilöiden yläpuolelle hymähtelemään heidän säälittäville pikku ongelmilleen.

Talvisotaa markkinoidaan satiirina, ja näin jälkikäteen sen aiheita ja tapahtumia listatessa tarina kieltämättä näyttäytyykin aika hupaisana. Lukiessa se ei vielä sellaiselta tuntunut, satiiri on niin hienovaraista, että luin romaania pikemminkin aika realistisena perhekuvauksena. Samoin kertoivat tehneensä muutkin tätä kirjaa käsitelleeseen lukupiirin osallistuneet lukijat. Yksi heistä kertoi nauraneensa ääneen kerran (siinä marsukohdassa), mutta muuten kirjaa ei koettu kovin humoristisena. 

Olen viime aikoina aina silloin tällöin ihmetellytkin sitä, kuinka kirjoja tunnutaan sovitettavan hyvin myyviin genreihin aika kepein perustein. Luin sattumalta tämän kirjan kanssa samanaikaisesti toista nuorta suomenruotsalaista mieskirjailijaa, Kaj Korkea-ahoa.  Korkea-ahon Pahaa kirjaa on markkinoitu kauhukirjana, mikä on mielestäni aika lailla harhaanjohtavaa. Yllättävä huomio oli myös näiden kahden romaanin aiheen ja asetelmien samankaltaisuus. Tyylillisesti kirjat poikkeavat toisistaan selkeästi, enkä nyt toki muutenkaan ole tässä syyttämässä ketään plagioinnista, mutta tarinoiden ihmissuhdekiemurat ja henkilökuvat muistuttavat toisiaan ihan huvittavan paljon.  Mutta siitä lisää tuonnenpana.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kolme maailmanloppua / Erkka Mykkänen

Mykkänen, Erkka: Kolme maailmanloppua
WSOY 2015, 86 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Kolme maailmanloppua on kokoelma lyhyitä novelleja ja pikkuruisia novellin poikasia. Osalla teksteistä on pituutta vain vajaa sivu, laajimmillaan tarinat ovat noin viisisivuisia. Epätavallinen mitta ja kerronnan vapautuneisuus tuovat mieleen proosarunot. Silti luontevimmalta ehkä kuitenkin tuntuu lukea näitä tarinoita jonkinlaisina nopealukuisina, mutta kiireetöntä kypsyttelyä vaativina mininovelleina.  

Kokoelma on tekijänsä ensimmäinen proosateos. Aiemmin Mykkänen on julkaissut runoja ja novelleja erilaisissa antologioissa ja kulttuurilehdissä. Hän on yltänyt J.H. Erkon kirjoituskilpailussa toiselle sijalle vuonna 2013 ja seuraavanakin vuonna kolmanneksi. Runolavoilla esiintymisestä hänet on palkittu Helsingin poetry slam -mestaruudella vuonna 2011.

Kolme maailmanloppua lähtee liikkeelle houkuttelevan romanttisesti. On mies, nainen ja sateenvarjo, jonka mies ritarillisesti haluaisi ojentaa naiselle. Sateenvarjo vaihtaa omistajaa, mutta ennen kuin tämä onnellinen loppu saavutetaan, on miehen sinnikkyys jo saanut epäilyttäviä piirteitä. 
Jossakin seuraavista tarinoista työtoverukset joutuvat kumpikin oman valtavan jääpuikkonsa lävistämiksi juuri kyettyään ensi kerran keskustelemaan keskenään  luontevasti. Jatkossa yksi mies menettää tyttöystävän kaksoisolennolleen, jonka on hetkeä aikaisemmin pelastanut hukkumasta järveen ja toisen miehen päälaki syttyy tuleen parturin tehdessä voimallisia hoitoja hänen kaljulleen. Tarinat jatkuvat tällä tavoin absurdisti nyrjähdellen teoksen loppuun asti. Niiden pinnalla häilyy vaimea vino hymy. Sen lävitse saattaa juuri ja juuri erottaa pohjalla lymyilevät kauheat totuudet.

Mykkäsen aiheissa toistuvat ajan kuluminen ja muutos, eroaminen ja kohtaaminen uudelleen. Useammin kuin kerran vuodenaika vaihtuu unen aikana tai huomaamatta. Monessa tarinassa päähenkilö näkee äkkiä läheisensä tai jopa itsensä yllättävän vieraana. Aivan kuin Mykkänen haluaisi sanoa, ettei ihmisen kannata luottaa mihinkään, kaikkein vähiten omaan itseensä. Vaikuttaa synkältä, ja kyllähän tarinat pohjimmiltaan aika synkkiä taitavat ollakin. Silti tekstiä kannattelee kuitenkin koko ajan myös huumori, ja se onnistuu olemaan sekä sarkastista että lämmintä samalla kertaa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan ilman väliotsikoita ja ilman mitään ilmeistä syytä, ellei syynä sitten ole ollut halu pätkiä teoksen ainut hieman pitempi kertomus lyhyemmiksi tarinoiksi. Novellit Krista Kosonen I, II ja III muodostavat jatkokertomuksen, vaikkeivat sijaitsekaan peräkkäin. Jakamalla kertomus osiin sitä on pystytty herkullisesti korostamaan. Samalla se on saatu myös paremmin sulautumaan teoksen kokonaisuuteen, sen nopeisiin tunnelman muutoksiin ja kerronnan äkkikäännöksiin. 

Kirjan takaliepeessä kerrotaan kirjailijan rakastavan stand up -komediaa, joka itkettää. Monet teoksen novelleista tuntuvat sekä sisällöltään että rakenteellisesti oivallisen sopivilta genreen. Stand up -komiikka tulee mieleen myös siitä, kuinka Mykkäsestä on ilmiselvästi hauskaa hämätä lukija odottamaan jotain tietynlaista kehitystä ja sitten yhtäkkiä pudottaa odotuksilta pohja pois. Yllätyksiä lukijalle tuovat myös paikoin aika rujonkin tarinan joukkoon pujahtaneet runollisen kauniit lauseet. Ne leikkaavat karheaan tekstiin pieniä valoa tihkuvia reikiä, vähän samaan tapaan kuin teoksen mustaan pahvikanteen on leikattu pohjakannen värin paljastavia sydämenkuvia. 
”Oli vielä sellaista, että oltiin vain. 
Syksy, keskiyö.  Nuoripari makoili sängyssä toisiinsa kietoutuneina, yhteisessä tuoksussaan. Mies oli asettunut keskelle sänkyä kuin kohtuun, ja hänen selkäänsä liimautunut nainen piti miestä sylissään. Kun nainen puhui, hänen hengityksensä höyrystyi miehen niskaan. Kun mies puhui, nainen tunsi sen rintakehässään rauhoittavan matalana värinänä. 
Sadetta tiputteli puoliavoimeen ikkunaan, jonka läpi kumisivat satunnaiset kaupungin äänet.
– Kerrotaan tarinoita, nainen sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. 
– Kerrotaan vain, vastasi mies. – Mutta onko niitä vielä jäljellä? 
– Pakko olla. Keksi sinä aihe tällä kertaa.  
Mies mietti hetken. 
– Maailmanloppu, hän sanoi sitten. – Kerrotaan tarinoita maailmanlopusta.”

Kokoelmasta lisää mm. blogeissa Ja kaikkea muutaLumiomena ja Järjellä ja tunteella.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Seksistä ja matematiikasta / Iida Rauma

Rauma, Iida: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus 2015, 474 s.
"Me kaipaamme lohdullisia ja yksinkertaistavia selityksiä. Siksi me kerromme tarinoita, lievittääksemme pelkoa.
Tässä yksi vaihtoehto: Tuovi nojaa ikkunalasiin. Ulkona kaupunki-ilman hiili- ja rikkipartikkelit sirottavat keinotekoisen valon aavemaiseksi hohteeksi. Ikkunalasi tuntuu kylmältä kylkeä vasten. Hän ei ole kiinnostunut maisemasta vaan siitä, mikä leviää maiseman yllä, siitä, mikä on tyhjä ja humiseva ja täysin välinpitämätön meidän oletettuja saavutuksiamme kohtaan. Hän odottaa, että ovikello soi, mutta ennen kuin se soi, hän haluaa tuntea tuon lasin takaisen tyhjyyden, pitää sen lähellään.
Kun se muuttuu sietämättömäksi, hän laskeutuu ikkunalaudalta ja on taas hetken niin kuin kaikki muutkin."
Tuntuu aika mahdottomalta yrittää selittää tiiviisti ja nopeasti mistä tämä romaani kertoo. Aiheita on paljon, mutta jollain melkein taianomaisella tavalla runsaus punoutuu yhteen ja muodostaa henkeäsalpaavan upean kokonaisuuden.

Mielenkiintoisen juonen lomassa on ajatuksia, tekisi mieli sanoa jopa jonkinlaisia miniesseitä, jotka asettavat kyseenalaiseksi monenlaisia luutuneita asenteita ja valheellisia tapoja ajatella. Jatkuvan kasvun ja kehityksen vaatimus läpäisee nykyisin koko yhteiskunnan. Jos kasvua ei tapahdu, on talous kriisissä, tieteellinen tutkimus turhaa ja ihminen onneton ja syrjäytymisvaarassa. Kasvun vaatimus aiheuttaa kuitenkin tuhoa. Selvimmin tämä näkyy luonnossa, mm. ilmastonmuutoksena ja ympäristön saastumisena. Tieteessä liian tiukat hyötynäkökulmalliset ohjat ovat suistaneet tutkimuksen joskus kokonaan raiteiltaan, todistamaan vain sitä mitä valtaapitävät haluavat todistaa. Yksittäiselle ihmiselle lienee hyväksi tavoitella henkistä kehitystä ja onnea, mutta siinäkin saattavat tulla rajat vastaan, varsinkin jos yrityksen odotetaan onnistuvan kovin ahtaissa ja yhdenmukaisissa raameissa.

Rauma kertoo tarinaa lähinnä kolmen nuoren päähenkilön avulla. Erika on nuori nero, jolle mitkään matemaattiset probleemat eivät tuota vaikeuksia. Ongelmia aiheuttavat sen sijaan viihtymättömyys omassa ruumiissa ja se, ettei Erika osaa eikä oikeastaan aina edes halua saada yhteyttä muihin ihmisiin. Tuovi taas on sinut vartalonsa ja seksuaalisuutensa kanssa, mutta kaipaa rakkautta. Näitä kahta yhdistää Annukka, välitön taiteilijasielu ja molempien uskollinen ystävä.

Minkäänlaisesta kolmiodraamasta ei silti ole kyse. Teemat kehittyvät pitkälti ihmissuhteiden kuvauksena, mutta kolmessa erillisessä, toisiaan silloin tällöin hipaisevassa piirissä. Perhe, vanhemmat, isovanhemmat ja kehitysvammainen pikkusisko Emilia ovat Erikan tärkeimmät ihmiset ja samalla kuitenkin myös ne, joita hän eniten haluaa paeta. Merkittävää osaa tapahtumissa esittää myös Tom, Erikaan pakkomielteisesti rakastunut opiskelu- ja työtoveri.

Tuovin ihminen on Janette, vasta opintonsa aloittanut filosofianopiskelija, jota Tuovi ensin pitää lapsellisena. Yhden illan tutustumisen jälkeen Janette kuitenkin pääsee Tuovin ihon alle siinä määrin, että pystyy jojottelemaan uutta ystäväänsä niin kuin tahtoo. Tätä kestää aikansa, sitten tilanne muuttuu. Tarina menisi traagisesta rakkauskertomuksesta, jossa pari eroaa ja menee takaisin yhteen kiihkeän rakkauden vetämänä, ellei mieleen tulisi pohtia, onko kyseessä rakkaus vai sittenkin jokin aivan muu tarve. Enkä tarkoita nyt seksiä, vaan jotain sellaista, joka rakennetaan meihin ulkopäin tapojen ja odotusten avulla.

Annukan rooli on tärkeä, mutta jollain lailla epäitsenäisempi kuin Erikan ja Tuovin. Annukan tehtävänä on usein auttaa ystäviään eteenpäin ja kertoa heille totuuksia, joita nämä eivät itse uskalla sanoa ääneen. Ja tämän hän tekee paksulla, toisinaan hieman häiritsevänkin paksulla Oulun murteella.
"Jos henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen, tarinoiden tulisi saada meidät pelkäämään. Me elämme tarinoiden ylivallassa, jossa sanottava kuin sanottava sullotaan tuohon kompaktiin, vetoavaan muotoon. Alku, keskivaiheen käänteet ja loppu, henkilöhahmon matka häviäjästä sankariksi tai sankarista häviäjäksi. Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä."
Rauman käyttämä kieli on nautittavaa, tarkoituksenmukaista ja puhtaan yksinkertaista. Kielikuvat ovat yllättäviä ja mielikuvitusta kiihottavia. Kerronnassa on mukana yliluonnollisia elementtejä, jotka Rauma on parhaiden maagisen realismin taitajien tavoin onnistunut istuttamaan saumattomasti muuhun kerrontaan. Ajatus lentää notkeasti, teksti on sekä älykästä että kaunista.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Kimalaispäivä / Mathura

Mathura: Kimalaispäivä
Kumalasepäev ; suom. Katja Meriluoto
Basam Books, 2015, 70 s. 

Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa kun esiteltiin uutta käännöskokoelmaa 8 + 8 Lauluja lahden yli. Kokoelmassa on suomalaisten runojen vironnoksia ja virolaisten suomennoksia. Antologia on jo toinen lajissaan, ensimmäinen, 8 + 8 : Eesti ja Soome luulet = suomalaista ja virolaista runoutta, julkaistiin vuonna 2013. Kiinnostuin varsinkin virolaisista runoilijoista joita en entuudestaan montaakaan tunne. Sattumalta olin jo ennen messuja lainannut kirjastosta jälkimmäisessä antologiassa mukana olevan Mathuran juuri suomennetun kokoelman Kimalaispäivä

Takakannessa kerrotaan kokoelman runojen syntyneen kolmen kesän aikana pohjoisvirolaisessa kalastajakylässä. Runojen maisemat ovat tuttuja ja niiden tunnelmaan solahtaa kuin itsestään. Luonnon läheisyys, meren ranta, niityt ja valon liike kosteissa vanhoissa huoneissa yhdistyvät ihmisen mielentilaan nähtävästi hyvin samalla tavalla lahden kummallakin puolella, ja olisin melkein valmis väittämään että näin käy kaikkialla, riippumatta siitä minkä meren rannoilla ollaan.
...
Tahtoisin asua kanssasi yhden päivän
tässä talossa, jossa ei ole muuta
kuin tummat seinät ja kuolleita perhosia,
ja tammet ja omenapuut kasvavat talon
ympärillä, kyyt tekevät pesiä sammaleeseen,
joku koputtaa ohimoillesi
sanoen: "Olkoon jokainen arkinen ihme yksinkertainen."
Mykkä tämä talo ei ole, ei,
se ei vain puhuttele jokaista,
sillä se, mitä se sanoo, ei merkitse
toisille mitään...
Mathura eli Margus Lattik on kotimaassaan tunnettu kirjailija, kääntäjä ja kuvataiteilija. Hän on julkaissut viroksi jo kahdeksan runokokoelmaa, matka- ja lastenkirjoja sekä tehnyt sanoituksia folk- ja popyhtyeille. Erikoinen taiteilijanimi juontaa juurensa aikaan Intiassa, jossa Mathura on opiskellut krishnatietoisuutta. Minkäänlaista uskonnollisuutta en Mathuran runoissa havaitse, mutta meditatiivisuutta niissä on kyllä paljonkin. Runoille on ominaista jonkinlainen hiljainen pysähtyneisyys. Silti ne samanaikaisesti tuntuvat mittaavan aikaa ja olevan tietoisia sekä menneisyydestä, nykyisyydestä että tulevasta.

Tekstit jakautuvat lukumäärällisesti melko tasan proosarunoihin ja säkeelliseen lyriikkaan. Vierastan hieman proosarunoja, ne tuntuvat usein suppuisilta ja hengästyttäviltä. Mathuran proosarunot ovat kuitenkin tavallista helpompia lukea, ne ovat tarinallisia ja niiden lauserakenne on eheä. En oikeastaan edes huomannut kumpaa tekstityyppiä luin, rytmi kuljetti eteenpäin koko ajan samalla rauhallisella mutta vääjäämättömällä tavalla. Suomentaja Katja Meriluoto on onnistunut hyvin paitsi ilmaisun kauneudessa myös rytmien toimivuudessa.
...
Istumme kahdestaan ikkunalla ja katsomme hellittämätöntä sadetta, vesinorojen valumista katolta, luemme sadevesirivejä, jotka ovat kuin muinaisen, kirjoittamatta jääneen runon säkeitä. Kaikki on sanomatta sanottua ja enemmänkin, uusi ruoho nostaa kaikkialla versojaan, ja me istumme ikkunalaudalla ja katsomme, kuinka päivä laskee iltaan. Vielä kuulemme sen äänet, tunnemme sen tuoksut ja tahdomme, että meidän olisi hyvä muistella sitä.
Ei mitään muuta.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Pihkatappi / Antti Heikkinen

Heikkinen, Antti: Pihkatappi
Siltala 2013, 275 s.

Tarina alkaa pienestä tuvasta jossa isä ja poika katsovat mustavalkoisesta televisiosta presidentin hautajaisia. Poika on vasta kolmevuotias, keikkuu isänsä jaloissa ja ihmettelee räsymaton raitoja. Äitiä ei näy, eikä tällä kertaa kumpaakaan mummoakaan, jotka äidittömästä pikkupojasta myöhemmin monesti pitävät huolta.

Aika pian loikataan kaupunkiin, siellä nuori toimittaja on hiihtolomalla ja alkaa aikansa kuluksi naputella koneelle kertomusta sukunsa miesten vaiheista. Itseluottamusta ei kauheasti ole, mutta mieli tekee kirjoittaa.
Ne hautajaiset. Internetin ihmemaailma heitti ne sattumalta eteeni ja yhdenäkin ohimossani räjähti. Muistin isän tuoksun, joka leijui nokassani kun katselin sen polvella kolmen vanhana Kekkosen hautaanpanijaisia. Lehmänpaskan ja AIV-rehun katkua, seassa moottorisahan bensaa ja traktorin polttoainetta, matkassa myös navetan takana salaa vedetyn nortin hentoinen tuulahdus. Viinitermein kiteytettynä vankasti kepulainen pukee.
...
Että josko sitä semmoisen nilen makuisen korvenraivaajakertomuksen vääntäisi, semmoisen jossa karvahattu-ukon suussa maistuu veri ja jossa kurkkumätään kehtoikäisinä kuolleet vesipäälapset haudataan virsiä veisaten kiviraunioon? Vai iskisikö seepian värisiin 60-70-lukuihin, joiden aikana suuret ikäluokat makselivat sotakorvauksiaan ja joita kukaan ei tahtonut muistella, koska ne olivat monella vielä liian tuoreessa muistissa? Nappaisinko Finlandia-palkinnon kirjoittamalla voivuorta kaupunkiin karkaavien radikaalinuorten kehityskertomuksen, jossa vapaa seksi pitäisi kirkolle lähtenyttä junttipoikaa huumassaan ensimmäiseen tippuritartuntaan saakka?
Tarinaa alkaa syntyä, ja romaani rakentuu viisaasti useiden aikatasojen vaihtelusta, isien ja isoisien menneisyydet vuorottelevat pojan nykyisyyden kanssa. Ja aina juttu jää juuri sillä tavalla kesken, että lukijan tekee mieli käännellä sivuja hyvään tahtiin. Savon murteen lukeminen tuntui oudolta vain hetken, viäntämiseen tottui ihan tuotapikaa eikä ymmärtämisvaikeuksia ollut. Heikkisen käyttämä kieli on muutenkin notkeaa ja kekseliästä, murteellinen dialogi ja muu teksti muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.

Pihkatappi yhdistää hienosti useammanlaisia, aika suuriakin kerrontalinjoja. Maalaispojan kehityskertomusta raamitetaan kansalaissodasta asti. Muuttoliike kaupunkiin ja maaseudun väestön vanhentuminen tulee kuvatuksi naapuruston kohtaloissa. Sukupolvenvaihdos maatilalla ei suju ongelmitta, isän odotukset ja pojan tulevaisuudenhaaveet eivät kohtaa.

Olen yleensä aika kylmäkiskoinen näitä lähihistoriaan sijoittuvia maaseuturomaaneja kohtaan, tuntuu että sain niistä tarpeekseni jo koululaisena 70-luvulla. Mutta Heikkinen onnistuu tällä Pihkatapilla saamaan myötätuntoni puolelleen, kerronnan hurtti huumori ei notku eivätkä kovatkaan kohtalot saa kertojan ääntä värisemään, eivät ainakaan paatoksesta.

Romaani on ollut voitokas, se kaappasi melko pian ilmestyttyään useampiakin palkintoja, sai ainakin Kalevi Jäntin sekä Savonia -palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksikin se oli ehdolla.  Tarina on muokattu myös näytelmäksi, ensi-ilta Kuopion kaupunginteatterissa on aivan näinä päivinä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones


Jones, Sadie: Ehkä rakkaus oli totta
Fallout, suom. Marianna Kurtto
Otava, 2015, 427 s.

Romaanin miljöönä on 1970-luvun Lontoo ja siellä teatterimaailma. Suurkaupunki on kultturelli ja vauhdikas, mutta vaikuttaa kuitenkin vielä myös suhteellisen viattomalta ja turvalliselta paikalta. Nuoret Paul, Leigh ja Luke ystävystyvät ja perustavat teatteriseurueen. Palo on kova ja työtä tehdään tosissaan, mutta menestyminen ei ole helppoa. Erilaiset taiteelliset näkemykset repivät ryhmän hajalle melko pian, mutta kukin jatkaa suunnallaan, pääsee eteenpäin ja saavuttaa vähitellen mainettakin. Jossain vaiheessa Luken kuvioihin tulee mukaan myös Nina, keijumainen näyttelijätär joka kaikista kirjan henkilöistä on ehkä eniten pihalla siitä, mitä elämältään haluaa.

Kaikki Jonesin luomat henkilöt viehättivät minua suuresti. Romaanin ihmiskuvaus vaikuttaa aluksi ohuelta ja leijailevalta, mutta jollain mielenkiintoisella tavalla nämä negatiivisilta kuullostavat määreet kääntyvät päälaelleen ja henkilöistä tuleekin aivan harvinaisen aidon tuntuisia. He analysoivat tekemisiään, ovat päämäärätietoisia ja voimakkaita, ja samalla kuitenkin hieman irtonaisia ja vietävissä. Toisin sanoen he ajautuvat tilanteesta toiseen tajuamatta, ja joskus edes haluamatta tajuta, miksi asiat kehittyvät niin kuin kehittyvät. Asetelma taitaa lisäksi olla sellainen, että lukijasta alkaa helposti tuntua siltä, että hän ymmärtää romaanin henkilöitä paremmin kuin nämä itse. Mikäpä sen mairittelevampaa.

Tarina ei ole kepeä, mutta se on kerrottu niin taitavasti että lukeminen ei ole raskasta. Päin vastoin, luin kirjaa oikein mielelläni, sen maailmaan oli mukava uppoutua hienoisesta surumielisyydestä huolimatta.  Kerrontaa kannattelee aivan erityinen tyylitaju, joka sitoo erilaiset tapahtumat ja tunnelmat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tästä ja kielen kauneudesta kuulunee iso osa kiitoksista myös kääntäjälle, Marianna Kurtolle.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tšernobylista nousee rukous / Svetlana Aleksijevitš

Tšernobylskaja molitva, suom. Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2000, 286 s.

Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš sai tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Häneltä on suomennettu kaksi teosta, vuonna 2000 tämä Tsernobylistä nousee rukous ja jo aiemmin, vuonna 1988 teos nimeltä Sodalla ei ole naisen kasvoja.


Molemmat kirjat ovat olleet loppuunmyytyjä jo jonkin aikaa, eikä kirjastojen varastoistakaan löydy enää kuin muutamia kappaleita. Uudet painokset ovat ainakin Tammelta jo tulossa, mutta juuri nyt teoksia on todella vaikea saada luettavakseen. Niinpä olinkin hurjan iloinen, kun Hesarista aamulla huomasin, että Yle Arenalla on kuunneltavissa dramatisointi teoksesta Tsernobylistä nousee rukous. Kuunnelman on ohjannut ja sovittanut Radioteatterille Joel Lehtonen, äänisuunnittelu on Mikko Ahosen. Toteutus on tyylikäs, näyttelijät ovat taitavia ja musiikkivalinnoista pidin kovasti. Kuitenkin, ehkä siksi että teksti on jo itsessään niin tunteikas ja vahva, jos olisin voinut valita, olisin ehkä sittenkin mieluummin lukenut teoksen. Radioteatterin tulkinta ei tuntunut missään mielessä väärältä, mutta juuri tätä teosta olisi ollut mielenkiintoista tulkita alusta alkaen itse.


Aleksijevitš on haastatellut teostaan varten satoja ihmisiä, kuunnelmassakin kertojia on useampia. Eniten heistä äänessä on Ljusja, nuori nainen jonka puoliso, palomies kun oli, kutsuttiin ydinvoimalaan heti räjähdyksen tapahduttua sammuttamaan tulipaloa. Ljusja tahtoo kertoa kuulijoille kuolemasta ja rakkaudesta, eikä kokemustensa vuoksi oikein osaa erottaa toista toisesta.

Tarina on raastavan surullinen. On järkyttävää tajuta sen perustuvan tositapahtumiin ja että näitä samantapaisia tarinoita on satoja. Aleksijevitsin teoksia kutsutaan tekotapansa vuoksi dokumenttiromaaneiksi, mutta mitään kylmiä ja objektiivisia reportaaseja ne eivät ole. Kieli on kaunista ja runollista, ilmaisu hidasta, tunnelmissa ja kuvissa viipyilevää ja ajatuksia herättävää. Uskon, että Aleksijevitsillä on myös agenda, enkä voi millään ymmärtää, jos joku tämän kirjan luettuaan kykenee sanomaan kannattavansa ydinvoiman lisärakentamista missään mittakaavassa mihinkään päin maailmaa.

Lisää kirjailijasta KirjaSammossa, blogissa Marikan kirjajuttuja.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Yöperhonen / Katja Kettu

Kettu, Katja: Yöperhonen
WSOY, 2015, 325 s.

Yöperhonen on Kätilön sisarteos, vai olisiko peräti äiti, sillä muistan Katja Ketun Rockradion Lauantain kuokkavieraana kertoneen, että nyt ilmestyneen romaanin materiaalia on ollut olemassa jo ennen Kätilöä. Kätilön aiheet vain nappasivat kirjailijan huomion tuolloin, paisuivat ja vaativat tulla kirjoitetuksi omaksi romaanikseen heti. Hyvä niin, sillä muuten olisi tähän jo nyt yltäkylläiseen romaaniin tullut aiheita liikaa, ja Kätilön hieno tarina ehkä hukunut kaikkeen siihen paljouteen.


Yöperhosen tapahtumat sijoittuvat Suomen Lappiin Petsamoon, Venäjälle Komin ikiroudan hiilikentille ja etelämmäs, Volgan mutkaan suomalaisten uskottuun alkukotiin. Aikajana ulottuu 1930-luvulta nykypäivään. Romaanin rakenne perustuu siihen, kuinka eri aikatasojen kertomukset vähä vähältä punoutuvat toisiinsa.

Kaikki alkaa siitä kun 15-vuotias Irga on riidellyt isänsä kanssa ja päättää karata kotoa.
Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:
- Huora hiihtää, se yrittää Ryssiin pakoon!
En saa äänestä selvää, mutta isän käskyläisiä se on, kunniakasta lahtarijengiä joka huvikseen pyssyttelee kolttia ja raskaana olevia tyttöjä.
- Irkku hei, tuu takas! Mitä isäs sanoo!
Huudoista kuultaa hätä. Niin, mitä sanoo rajavartiolaitoksen päällikkö, Valkokenraali Henrik Malinen kun sen kuopus hiihtää rajan ylitse Suureen Seikkailuun?
- Sikiöntappajat, sylkäisen taakseni ja kiristän tahtia.
Rajan toisella puolella Irga tapaa lapsensa isän, Suenhampaan, mutta kadottaa tämän samantien taas uudelleen. Onnettomien sattumien summana Irga löytää itsensä häkistä pimeässä junavaunussa matkalla Vorkutan leirille. Onneksi samassa vaunussa on sentään myös Elena, paksupohkeinen ja hyväuskoinen marinainen, josta tulee Irgalle sisar ja turva.

Pakkotyöleirillä hiilikaivoksella tapahtumat vyöryvät painajaismaisen väkivaltaisina. Yhdyskunnan rakenne perustuu järjestelmään, jossa ylimmällä arvoasteikossa ovat ne, jotka pystyvät eniten herättämään pelkoa muissa. Rikkoina tässä sakeassa rokassa vellovat myös Irgan pieni varpunen Aleksei, Elenan sarvipäinen syrjääninojti Petje, Nastja kirgisialaisine hymyineen, lääkäritoveri Olga Semjonova ooppiumruiskeineen, valtaa pitävät Blatnojt Minimov ja Maksimovitš ja sukit, edellisten kanssa huonoihin väleihin joutuneet kriminaalit.

Punoksen toinen juonne lähtee nykyajasta. Verna on Marinmaalla Lavran kylässä noutamassa kotiin isänsä ruumista. Selvittäessään isän kuolemaan johtaneita tapahtumia Verna rakastuu Kostjaan, isän vuokraemännän Elnan jättimäiseen gangsteripoikaan. Lavran kylässä eletään marikansan vanhojen tapojen ja kansanuskomusten mukaan, lentävä lampi ja kellareihin nouseva vesi eivät kummeksuta ketään muuta kuin Vernaa.
Joka paikassa Marinmaalla uhritulet hiipuvat ja karteiksi valitaan sellaisia miehiä kuin Oden Käärmeenkieli, joka on unohtanut uhrirukoukset eikä tunnistaisi Keremetiä vaikka se jolkottaisi vastaan palavasilmäiseksi hurtaksi naamioituneena.
Eivät Odenin kaltaiset mielinkielistelijät osaa suojella kansaansa uhkilta. Nuoret eivät enää tahdo puhua marin kieltä kaupungeissa, busseissa heitä pilkataan ja kouluissa solvataan tyhmiksi. Keremet liikkuu missä mielii eikä tyydy elelemään tummissa lehdoissaan, missä sille ennen uhrattiin mustien eläinten verta.
Kaikki muuttuu. Tuuli on oikutellut vuosituhannen alusta saakka.
Mehiläiset ovat jättäneet Marinmaan.
Ehkä se on totta, mitä Dostojevski sanoi. Paikassa, josta jumala on kuollut, saattaa tapahtua mitä tahansa.
Kolmantena juonteena tarinassa on vielä Vova, hupaisia mielleyhtymiä nostattava infantiili narsistihallitsija, jonka mietteitä seurataan hänen matkatessaan pikku seuralaisineen yksityiskoneella halki Venäjän. Vova vaikuttaa aluksi olevan hiukan irrallaan muusta tarinasta, mutta ennen kuin romaani loppuu, notkahtaa hänkin paikalleen riemastuttavan loogisesti.

Katja Kettu kertoo tätäkin verevää tarinaansa ihka omalla ketunkielellään. Kirjoitustapa on ilmaisuvoimainen ja upea. Hetkittäin pelkäsin tarinan yltyvän jo liiankin paksuksi niellä, mutta kyllä tuo silti hotkimalla meni. Moni Yöperhoseen ihastunut on ihmetellyt, mitä lukea tämän jälkeen? En minäkään tiedä, mutta luulen, että sen olisi parasta olla jotain kirkasta ja hyvin kylmää.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Millä hinnalla myisit lukutaitosi?

Kuva on Sierra Leonesta, kuvaaja Mikko Takkunen

Tänään 8.9. käynnistyy Suomen Pakolaisavun lukutaitokampanja. Kampanjalla herätellään suomalaisia pohtimaan lukutaitonsa arvoa. Tehtävä on toisaalta mahdottoman vaikea, toisaalta aivan helppo. Varmaan kukaan meistä ei pysty määrittelemään hintaa, mutta silti tiedämme kaikki, että lukutaito on meille itse kullekin äärettömän arvokas.

Omaa lukutaitoa ei nyt toki tarvitse myydä, mutta lahjoittamalla Suomen Pakolaisavun keräykseen voit lahjoittaa lukutaitoa sinne, missä siitä on eniten pulaa.

Lue lisää Suomen Pakolaisavun sivulta. Siellä voit myös osallistua keräykseen.

Tule mukaan, lahjoita lukutaito!

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Eino / Matti Rönkä

Rönkä, Matti: Eino
Gummerus, 2015, 234 s.

Minä en tainnut oikein osata lukea tätä romaania. Odotin koko ajan, että kohta tarina alkaa, ajattelin että tämä tässä on tämmöistä alkulämmittelyä vaan. Ja sitten se loppuikin jo.

Olin odottanut kirjalta paljon. Takakansi ja ennakkomainonta oli nostanut aiheiksi eri sukupolviin kuuluvien miesten kitkaiset suhteet. Jonkinlaisen sotaan liittyvän arvoituksen paljastumistakin lupailtiin. Kiinnosti kovasti.

Ja löytyihän tuo kaikki, mutta paljon miedommin ja lepsummalla otteella kerrottuna mitä olin kuvitellut. Nyt kun katson muiden arvioita kirjasta, minusta tuntuu, että olen varmaan ollut ihan nukuksissa tai muuten vain lukenut  harppoen, odottaen sitä itse kuvittelemaani alkua. Miksen ole älynnyt pysähtyä noihin hienoihin lauseihin joita muut ovat nostaneet lainauksiksi? Ehkä halusin vain nopeasti päästä yli kielen, joka tuntui ärsyttävyyteen asti etsivän leppoisaa otetta, vaikka käsiteltävät aiheet eivät olisi sellaista edellyttäneet.

Aiheiden ja ajatusten tasolla romaani on kuitenkin hieno. Kolmen miehen autoajelu, kun nuorin ajaa vanhimman hänelle luovuttamaa mersua ja keskimmäinen silloin tällöin kommentoi keskustelua takapenkiltä, on täynnä symboliikkaa. Myös alkavien muistihäiriöiden kuvaus häivähtää onnistuneesti mukana tarinassa.

Mutta varsinkin siinä, kun kertoja välillä päästää lukijan kurkistamaan vanhan miehen pään sisään, paljastuu paljon isoisiemme kohtaloiden traagisuudesta. Mies tietää, että tekee tuollekin toiselle ihmiselle väärin, mutta kuin kädet ja silmät sidottuina tekee silti. Eikä selittele, eikä pyytele anteeksi, koska niin ei miehen kuulu tehdä.

Paremmin hereillä lukiessaan ovat olleet mm. Kaisa Reetta ja Tuija.

perjantai 7. elokuuta 2015

Lumikin sydän / Silene Lehto



Lukiessani Lumikin sydäntä ensimmäistä kertaa runot tuntuivat jäävän vieraiksi ja kokoelma vaikutti jotenkin hajanaiselta. Mutta kun pääsin loppuun, teoksen tunnelma keittyikin kokoon tummaksi ja tahmeaksi herkuksi, ihanan happoiseksi kuin kirsikkahillo. Hillittömästi omasta tilastaan taistelevat kuningattaret ja sydämen suonituksen tuntevat anatomit olivat siis tehneet voimakkaan vaikutuksen, mutta silti unohdin kirjan odottelemaan uutta lukemista aika pitkäksi aikaa.

Tänään poimin runot uudelleen esiin. Lueskelin kokoelmaa puutarhakeinussa loikoillen. Aurinko paistoi matalalta ja kultasi kirjan sivuja samanaikaisesti kun keskitaivaan yli kulki pilvi ripsutellen pisaroita keinun kattoon. Jossain päin olisi varmaan näkynyt sateenkaarikin, mutta minä en malttanut nousta katsomaan.


Runojen akseli on laaja. Se ulottuu Grimmin saduista lääketieteeseen ja koukkii voimakkaalla kierteellä aineksia myös historiasta. Juuri kun uppoat myyttisiin kuviin ja vakuutut alitajunnan elintärkeydestä, runoilija tipauttaakin sinut leikkaussaliin, järkyttymään lihasten ja verisuonten kylmästä fysiologiasta. Välillä tuli tunne kuin olisi pakko valita, uskoako sydänkirurgia vai satujen kuningatarta, leikkaussalihoitajaa vai sammakkoprinssiä. Vai ovatko he kaikki sittenkin täsmälleen yhtä uskomattomia, tai yhtä eksyksissä?
...Anna A. seisoo Talvipalatsissa
valkoisessa leningissä ja
kultainen käkikello kukkuu.
Mikä yksinäisyys! Kuin ei
tunnistaisi tähtikuviota, seisoisi
vain muiden keskellä ja olisi
tähyilevinään oikeaan suuntaan.

Runot sukeltelevat sujuvasti intertekstuaalisuuden ristiaallokossa. Useimmat henkilöistä, kuten esim. herra Blake, Percy ja Derzu tunnistuvat kuin itsestään, mutta googletteluakin tarvittiin, ennen kuin minulle selvisi esim. Magda Goebbelsin anteeksiantamattoman karmea rikos tai se, miksi runon nimi on Bedlam.

Mielenkiintoinen poikkeus kaikkien rajujen ja upeiden henkilöiden joukossa on vaimo. Hän ilmestyy kuvaan muutaman kerran, kulkee viattomasti hyräillen eikä huomaa kuolemaa tai poskilleen putoavia veripisaroita. Hänen läsnäolossaan on aina jotain yhtäaikaisesti hämmentävää ja lohdullista.
...älkää pianosta piitatko, vaimoni soittaa
niin että alkoholin pinta värähtelee näytepurkeissa
...mutta hänen poskiensa hehku on kolibrin punaisen
vatsan välähdys viidakossa, hänen suunsa
haavoittunut punarinta (voisin leikata hänen huulensa
irti, eivätkä ne kuivuisi koskaan, eivät koskaan),
vain hän saa unohtamaan miten kasvannaiset
rehahtavat kuin pensaat, tulehdus leviää,
elimistö nousee kapinaan ja pian olet
kukistettu kapteeni, jonka on pakko hukkua...
Olen pahoillani runojen silpomisesta, mutta kuten arvaatte, koetan vain noudattaa tekijänoikeussäännöksiä. Toivon silti että näistä siipaleistakin välittyy jotain teoksen hienosta kokonaisuudesta.

Lehto, Silene: Lumikin sydän : runoja
WSOY, 2014, 88 s.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kirjoittamisen taide & taito

Kirjoittamisen taide ja taito / toim. Emilia Karjula
Atena, 2014, 272 s.

Turussa on voinut opiskella luovaa kirjoittamista yliopiston oppiaineena jo viitisentoista vuotta. Mahdollisuudesta ensi kerran kuullessani olin hiukan hämmästynyt, tuntui kai jotenkin oudolta ajatella että kirjoittamista saati luovuutta voitaisiin opettaa. Vaativaa se saattaa ollakin, mutta kuitenkin täysin mahdollista, siitä on todisteena jo monta hienoa romaania ja runokokoelmaa. Yliopistolla esikoisteoksiaan ovat julkaisukuntoon hioneet mm. Riku Korhonen, Helmi Kekkonen ja Tiina Lehikoinen.

Kirjoittamisen taide & taito on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäin oma julkaisu. Se on artikkelikokoelma, jossa laitoksella opettaneet ja opiskelleet jakavat eteenpäin oppiaineeseen kertynyttä tietoa. Ote on paikoin käytännöllisen opasmainen, paikoin teoreettinen, mutta kauttaaltaan todella mielenkiintoinen ja innostava.

Sisältö on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Avauksia teoksen toimittaja Emilia Karjula ja Liisa Steinby johdattelevat lukijan aiheeseen esittelemällä artikkelien kirjoittajat ja kertomalla oppiaineen historiasta ja kirjallisuuden opiskelusta ja opettamisesta yleensä.

Toinen osa, Karttoja, alkaa Jenni Linturin puheenvuorolla aineiston keräämisestä. Elävän miljöön luomiseksi tarvitaan paljon taustatutkimusta. Joskus tutkimus on arkistoissa istumista ja faktojen tarkistamista, joskus omaan mielikuvitukseen sukeltamista. Linturi kehottaa keräämään tietoa kaikin aistein, lukijaa kiinnostaa paitsi se, miltä aihe näyttää, myös se miltä se tuntuu, haisee, kuullostaa ja maistuu. Linturi käsittelee myös aiheen valintaa, rajaamista ja syventämistä.
Iida Rauma keskittyy kirjoituksessaan romaanin rakenteeseen. Hän haastaa ajatuksen draaman kaaren kuvaamisesta aristoteelisena oikealle kallellaan olevana kolmiona, jossa alkutilanteena on ongelma, kolmion huipulla kultaisen leikkauksen kohdalla käännekohta ja lopussa ongelman ratkaisu. Tekstin voi Rauman mukaan jäsennellä melkein miten tahansa, kunhan rakenne palvelee romaanin ideaa. Rakenteen sijasta voitaisiinkiin puhua dramaturgiasta, arkkitehtuurista tai kompositiosta.
Seuraavassa artikkelissa Rauman seuraan astuu Timo Harju, ja yhdessä he pohtivat sitä, kuinka proosan kertojista ja runon puhujista saadan luotua todentuntuisia henkilöitä. Kertooko tarinaa minä vai hän, onko kertoja tarinan ulkopuolella, onko hän kaikkitietävä vai voiko häneen ollenkaan luottaa?
Toisen osan päättää Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Kosonen osoittaa, ettei omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ole pelkkää omaan napaan tuijottamista, vaan arvokas itsetuntemuksen kasvattamisen väline, josta on kiistatonta hyötyä myös luovaan kirjoittamiseen.

Kolmannen osan, Kirjoittajat maailmoissaan, aloittaa Lena Gottelier pohtimalla palautteen merkitystä kirjoitusprosessille. Samasta aiheesta jatkaa myös Kalle Vainio, joka ottaa käsittelyyn myös kirjoittajaidentiteetin rakentumisen ja kirjoittajayhteisön osana olemisen vaikutuksen siihen. Emilia Karjula laventaa aihepiiriä kirjoittamalla kirjailijan muusista. Osuuden päättää Kaisa Keisala pohtimalla diskursiivista vallankäyttöä kaunokirjallisuudessa. Esimerkkitapauksena Keisala ruotii Anja Snellmanin romaanin Parvekejumalat luomia käsityksiä maahanmuuttajamiehistä.

Teoksen neljäs ja viimeinen osa on nimeltään Kirjailijat työssään. Sen aloittaa Taina Kuuskorpi kertomalla monitekijyydestä. Missä ovat luovuuden avaimet, millaista on divergentti, luovuutta edistävä ajattelu? Ja kuinka vuorovaikutus toisten kirjoittajien kanssa vaikuttaa siihen? Kuuskorven mukaan vaikutukset ovat pääosin hyviä, mutta heti seuraavassa artikkelissa Kari Levola palauttaa lukijan maan päälle aloittamalla kirjoituksensa toteamalla: "Viime kädessä kirjoittaja on aina yksin." Silti Levolakin myöntää kirjoittamisen useimmiten kumpuavan halusta kohdata toinen ihminen. Levola kertoo kirjailijaksi tulemisesta ennen ja nyt, kirjoituskilpailujen ja kirjoittajakoulutuksen vaikutuksista, oman äänen etsimisestä ja yhteistyöstä kustantajan ja kustannustoimittajien kanssa. Teoksen viimeisen artikkelin on kirjoittanut oppiaineen pääopettaja Niina Repo. Otsikon Kirjailijan elämää alle mahtuu pohdintaa toimeentulosta, motivaatiosta ja suhteesta kritiikkiin ja lukijoihin.

Kirja on laaja, siinä on kaikkiaan melkein 300 sivua. Tällaiselle harrastajakirjoittajalle kuten minä se oli kuitenkin niin kiinnostavaa luettavaa, että ahmin sen hetkessä. Teoreettisetkaan osuudet eivät olleet vaikeatajuisia, vaan selkeitä ja havainnollisesti esitettyjä. Erilaiset kirjoittajat ja vaihtelevat aiheet kevensivät kokonaisuutta. Yhden artikkelin loppuessa seuraavan aihe vaikutti usein niin kiinnostavalta, ettei kirjaa malttanut laskea kädestä.

Saattoi hyvinkin olla tämän kesäloman paras lukukokemus, suosittelemme lämpimästi kaikille kirjoittamisesta ja sen opettelusta kiinnostuneille!


perjantai 31. heinäkuuta 2015

Solaris / Stanisław Lem

Lem, Stanisław: Solaris
Ranskankielisestä laitoksesta suom. Matti Kannosto
Kirjayhtymä, 1973, 249 s.

Avaruustutkija Kris Kelvin on lähetetty Solaris-planeetan läheisyyteen telakoidulle asemalle. Saapuminen määränpäähän sujuu teknisesti melko hyvin, mutta omituista on, että kukaan aseman miehistöstä ei tule vastaanottamaan saapujaa. Pian selviää, että aluksen kapteeni Gibarian on kadonnut. Muut miehistön jäsenet vaikuttavat lähinnä sekavilta eivätkä suostu antamaan Kelvinille tietoja sen enempää Gibarianin kohtalosta kuin muustakaan tilanteesta asemalla.

Solariksella tutkijoita kiinnostaa erityisesti planeetan pintaa peittävä elävä meri. Merellisen plasmahyytelön olemuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Plasmaan ei varsinaisesti ole saatu yhteyttä, mutta kaikki viittaa siihen, että se kykenee jotenkin lukemaan ihmisten mieliä ja muuttamaan heidän tietoisuuttaan omien kätkettyjen tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Kelvinin kohdalla tämä ilmenee niin, että hänen kymmenen vuotta aiemmin kuollut tyttöystävänsä Harey ilmestyy asemalle. Kun Kelvin vähitellen pääsee yhteyteen muiden tutkijoiden, Snautin ja Sartoriuksen kanssa, selviää, että heilläkin on molemmilla luonaan oma haamunsa menneisyydestä.

Lem luo hienon vaikkakin kalsean miljöön kertomalla tarkkoja yksityiskohtia aluksen tekniikasta. Teräksiset kumahdukset kaikuvat pitkillä käytävillä ja aluksen suurten soikeiden ikkunoiden takana nousevat vuoronperään eriväriset auringot. Myös meren ja sen uteliaiden liikkeiden kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja kekseliäitä.
"Menin lähemmäksi, ja seuraavan laineen tullessa ojensin käteni. Se mikä seurasi oli uskollinen kopio ilmiöstä, joka oli pantu merkille ja analysoitu jo vuosisata sitten: aalto epäröi, vetäytyi taaksepäin ja ympäröi sitten käteni koskematta siihen niin että ohut ilmakerros erotti käsineen peittämän käteni meriplasmasta, joka äsken oli ollut vesimäistä ja oli nyt muuttunut kiinteydeltään lihan kaltaiseksi. Kohotin hitaasti kättäni, ja aalto, tai pikemminkin aallosta eronnut kieleke, nousi sen mukana ja ympäröi kättäni vihreänhohtavana läpikuultavana rakkulana. Nousin seisomaan ja kohotin käteni vielä ylemmäksi, ja hyytelömäinen aine venyi köydeksi joka ei kuitenkaan katkennut. Itse aalto jäi liikkumattomaksi rannalle jalkojeni ympärille koskematta niihin. Se oli kuin jokin outo eläin joka kärsivällisenä odottaa kokeen loppumista. Merestä oli kasvanut kukka, sen terä oli muovautunut käteni ympärille. Astuin pari askelta taaksepäin. Kukan varsi värisi, liikahteli epävarmasti ja putosi takaisin aaltoon, joka imi sen sisäänsä ja liukui taas mereen."
Solariksen filosofiset pohdinnat sen sijaan jäivät hieman pettymyksiksi. Lemin mietteitä vastaavat ajatukset tieteellisen objektiivisuuden mahdottomuudesta olivat ainakin 80-luvulla tieteenfilosofian peruskurssien vakiokamaa, siitä en sitten tiedä, kuinka uraa uurtavia ne kirjan ilmestymisaikaan 60-luvun alussa mahtoivat olla.

Solaris lienee ollut ilmestyessään hyvinkin ajankohtainen ja moderni teos ja peilaa nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hienosti aikaansa. On yllättävää huomata, että tuolloin edistyksellinen romaani on vaikuttanut luontevalta ilman yhtäkää toimivaa naishenkilöä. Hareyn hahmo on tästä näkökulmasta katsoen liki hirteinen, onhan hän Kelvinin mielenliikkeistä syntyvä ja miehen läsnäolosta täysin riippuvainen olento. Rakkaustarinana Solaris onkin lähinnä masentava, se on täynnä syyllisyyttä, riippuvuutta ja kohtaamattomuutta.
"Pinnalta olin tyyni; sisimmässäni, myöntämättä sitä oikeastaan edes itselleni, minä odotin jotakin. Hareyn paluutako? Miten minä olisin voinut odottaa? Me kaikki tiedämme olevamme aineellisia olentoja, ja meitä hallitsevat fysiologian ja fysiikan lait, joita kaikkien tunteidemme yhteinen voimakaan ei riitä kumoamaan. Voimme vain halveksia niitä. Rakastavaisten ja runoilijoiden ikivanha usko rakkauden mahtiin, joka voittaa itse kuolemankin, on valhetta, täysin hyödytöntä eikä edes huvittavaa. Onko siis ihmisen alistuttava olemaan ajan kulkua mittaava kello, joka on milloin epäkunnossa, milloin korjattu toimivaksi, ja jonka mekanismi synnyttää epätoivoa ja rakkautta heti kun kellon rakentaja panee koneiston käyntiin? Onko meidän opittava tottumaan ajatukseen, että jokainen ihminen kokee uudelleen vanhoja tuskia, jotka ovat sitäkin kiduttavampia koska toistuminen saa ne näyttämmään naurettavilta? Että ihmisen olemassasolo toistuu toistumistaan, se vielä sopii, mutta että se toistuu kuin jokin tylsä arkipäiväinen sävelmä tai äänilevy, jota joku humalainen soittaa yhä uudestaan syöttäen automaattiin aina uusia ja uusia kolikoita..."
Kirjaan sai minut tarttumaan kotimaisten kirjablogien klassikkohaaste. Muiden haasteeseen vastaavien juttuihin pääsee kätevästi blogista Reader, why did I marry him. Siellä ilmestyy koontipostaus, jossa paljastetaan kaikki nolot tähän asti lukematta olleet klassikot.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Parempaa väkeä / Sarah Waters

Waters, Sarah: Parempaa väkeä
The paying guests, suom. Helene Bützow
Keltainen kirjasto 462
Tammi, 2015, 598 s.

Champion Hillin hienostoalueella Lontoossa, yhdessä sen hiljalleen rapistuvista taloista tarjotaan vuokralle yläkerran huoneita. Vuokralaisten ottaminen on noloa mutta välttämätöntä. Perheen aikuinen tytär Frances on huolehtinut taloudesta parhaansa mukaan, mutta ilman lisätuloja hän ja äiti eivät tule enää toimeen.
"Hän teki ostokset Strutton Groundin torikojuissa, kierteli myyjältä toiselle ennen ostopäätöstä, halusi varmistaa että oli varmasti kartoittanut halvimmat hinnat; lopulta hän hankki kolme rullaa ompelulankaa, kuusi paria kakkoslaadun silkkisukkia ja laatikollisen kynänteriä. Kävelymatka Vauxhallista oli tehnyt hänet nälkäiseksi, ja kun ostokset olivat laukussa, hän alkoi ajatella lounasta. Tällaisilla retkillä Frances söi usein National Galleryssa, Tate Galleryssa - jossakin sellaisessa paikassa, jossa kahvila oli niin täynnä, että siellä saattoi tilata kannullisen teetä ja kaivaa vaivihkaa kotitekoisen sämpylän sen seuraksi. Mutta se oli vanhapiikamaista, eikä hän halunnut olla tänään vanhapiika. Herranen aika, hänhän oli vasta kahdenkymmenenkuuden! Hän huomasi mukavan kulmakahvilan ja tilasi lämpimän lounaan: munia, ranskalaisia perunoita, leipää ja voita, eikä se maksanut kuin shillingin ja kuusi pennyä ja siihen sisältyi pennyn juomaraha tarjoilijalle. Frances tukahdutti kiusauksen pyyhkiä lautanen leivänpalalla, mutta oli niin rahvaanomaisella tuulella että saattoi kääriä itselleen savukkeen. Hän poltteli sitä nauttien pohjakerroksen keittiön äänistä, astioiden kalinasta ja veden loiskeesta: äänistä jotka syntyivät jonkun toisen tiskatessa."
Vuosi on 1922, sota on juuri päättynyt. "Parempi väki" yrittää pitää kiinni tavoistaan ja asemastaan, mutta luokkayhteiskunnan mureneminen näyttää jo väistämättömästi alkaneen. Oikeuksiaan vaativat niin naiset kuin työttömiksi joutuneet sotaveteraanitkin. Franceskin on ollut kapinallinen, suffragetti joka halusi heittää romukoppaan avioliiton, perinteet ja kaiken vanhan ja luutuneen. Veljien kaaduttua ja isän kuoltua hän on kuitenkin taipunut jäämään äidin turvaksi kotiin, huolehtimaan talosta, ainoasta omaisuudesta joka perheen varallisuudesta on jäljellä.

Moderneista mielipiteistään huolimatta Francesinkin on vaikea sopeutua siihen, että vuokralaiset asettuvat taloksi. Miksei olisi, joutuuhan hän jakamaan vieraiden kanssa kotinsa, oman yksityisen tilansa. Aluksi Francesin hermoille käyvät molemmat Barberin pariskunnan aviopuolisoista. Jännitteitä on monenlaisia. Barberit ovat varakkaita, mutta Wrayt kuuluvat hienostoon. Eron huomaa pukeutumisesta, tavoista ja puheesta, eikä ole yksimielisyyttä siitä, kenen tulee kunnioittaa ketä. Leonard Barberin seurallisuus miellyttää rouva Wrayta, mutta Francesia ärsyttää miehen flirttailu. Lilian Barber on naisten mielestä kaunis ja muodikas, mutta samalla vulgaari kuin baarityttö.

Vähitellen nuorten naisten, Francesin ja Lilianin välille syntyy ystävyyttä. Luottamuksen syvetessä ystävyys muuttuu rakkaudeksi. Seuraa salailua, kuumeista kaipuuta ja hurmioituneita onnenhetkiä. Frances ja Lilian suunnittelevat jo yhteistä elämää, kunnes yhden illan väkivaltaiset tapahtumat muuttavat silmänräpäyksessä kaiken. Surmatyötä seuraavat poliisitutkinnat ja oikeudenkäynnit käyvät varsinkin Lilianin terveydelle. Mikään ei ole enää kuten ennen, epäilykset täyttävät naisten mielet eikä rakkaudelle tunnu enää jäävän mahdollisuuksia.

Waters kirjoittaa nautittavan pikkutarkkaa ajankuvaa, hän kuvaamansa näkymät vaikuttavat hyvin autenttisilta. Kirjoitustyylissäkin on pieni vivahdus vanhanaikaisuutta, juuri sopivasti niin ettei se vaikeuta lukemista, helpottaa vain sopivasti lukijan solahtamista 1920-luvun Lontoon kaduille ja aikalaisten seuraan. Watersin henkilöt ovat mielenkiintoisen ristiriitaisia ja niin monipuolisesti kuvattuja, että historiallisen romaanin kaavamaisuudesta ei ole tietoakaan.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Näin minusta tuli tyttö / Caitlin Moran

Moran, Caitlin: Näin minusta tuli tyttö
How to build a girl, suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms, 2015, 360 s.

Tuijata -blogissa haastetaan naistenviikon kunniaksi lukemaan kirjoja naisaiheisesti. Valitsin kirjakseni Caitlin Moranin romaanin Näin minusta tuli tyttö. Sitä on luettu blogeissa paljon jo aikaisemminkin, ja tänään ilmestyy samanaikaisesti vielä muutama uusi bloggaus joihin pääsee kätevästi tuon yllämainitun blogin kautta.

Romaanissa tyttöä itsestään kasaa Johanna Morrigan, 90-luvun alussa 14-vuotias pyöreäposkinen runotyttö Wolverhamptonista. Johanna voittaa paikallistv:n kirjoituskilpailun ja pääsee esiintymään iltapäiväohjelmaan. Tilaisuus päästä esille tuntuu mahtavalta ja Johanna innostuu vähän liikaa. Tuloksena on fiasko jonka jälkeen tyttö tuskin kehtaa näyttää naamaansa kotitienoilla. Aikansa kärvisteltyään hän päättää muuttaa kaiken. Johanna on mennyttä, alkaa Dolly Wilden aika.

Dolly Wilde pukeutuu mustiin, polttaa tupakkaa ketjussa ja naukkailee rehvakkaasti mielijuomaansa, kirkkaanvihreää Mad Dog 20/20:ä.
"Olen nyt musta. Olen mustissa tositoimia varten. - kuin häijy maantierosvo. Bootsit, sukkikset, shortsit, pusero: kaikki mustaa ja päälle vielä tarjoilijan hännystakki, joka on vähän liian tiukka tissien päältä, mutta viis siitä. Dick Turpin on mennyttä, minä olen Chic Turpin. Olen Madame Ant. Aioin pysäyttää Lontooseen suuntaavia postivaunuja ja varastaa uuden elämän niiltä, jotka sattuvat olemaan kyydissä."
 Mutta ulkonäkö ei vielä riitä, tarvitaan muutakin.
"Minulta on tässä vaiheessa mennyt kaksi vuotta siihen, että olen hellittämättä koostanut "musiikkitoimittaja Dolly Wildea" ihan alkutekijöistä. Olen lainannut keskuskirjastosta yhteensä 148 albumia, kuunnellut käytännössä jok'ikisen John Peelin radio-ohjelman, ja olen nyt vuosien 1988-92 indiemusiikin asiantuntija. Olen viettänyt huoneessani paljon aikaa ajatellen: osaan kertoa, miltä 90-luvun musiikki kuulostaa kuusitoistavuotiaan tytön korvissa. Sitä on kolmea eri lajia."
Näillä eväillä Dolly lähtee valloittamaan Lontoota. Hän kävelee suoraan maan suurimman musiikkilehden D&ME:n toimitukseen, keskelle itsevarmaa mieslaumaa, tuntien itsensä flamingoksi kameliaitauksessa.
"Yhden hirvittävän hetken tiedän täysin satavarmasti, että minä - teini-ikäinen, silinteripäinen kunnan vuokratalojen kasvatti - en tule selviämään tilanteesta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanoisin näille pitkänhuiskeille rokkarimiehille. Ja silloin tapahtuu jotakin, joka on mielestäni edelleenkin elämäni suurin neronleimaus: minä teeskentelen olevani joku, joka tietää. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Ikinä. Teeskentelen olevani juuri tähän outoon tilanteeseen sopiva ihminen. Fake it 'til you make it."
Ja Dolly onnistuu! Hän tekee ensin levyarvosteluja ja myöhemmin haastatteluja, ja vähitellen hänestä kehittyy maan pelätyin rockkriitikko. Meno on hurjaa, täynnä keikkoja ja juhlintaa, elämännälkä vie tyttöä kokeilemaan kaikkea mahdollista. Dolly etsii itseään mutta kun ei löydä, koettaa paremman puutteessa sulautua joukkoon apinoimalla muita. Tilanne käy kuitenkin kestämättömäksi ja seuraa taas uusi kriisi, uusi kuolema.
"Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä - ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita? Palikkatornit kaadetaan ja aloitetaan alusta. Se on teinivuosiksi annettu tehtävä - pitää rakentaa, purkaa ja taas rakentaa, kerta kerran jälkeen uudestaan, loputtomasti, ihan kuin kaupunki nopeutetussa filmissä, se kohoaa nousukaudella tai tuhoutuu sodassa. Uusia versioita pitää kehittää loputtomasti ja pelottomasti - koko ajan pitää pistää kaikki peliin, ja vaikka häviää kaiken, pitää aina ottaa uusi riski, uudestaan ja uudestaan. Uusi versio, uusi versio, uusi versio."
Caitlin Moran kirjoittaa vauhdikkaasti, teksti on roisia ja rohkeaa, kerronta ei paljon salaile. Moran kasaa päähenkilölleen komean kokoelman toisen luokan kansalaisuuksia; Dolly on tyttö, alaikäinen koulunsa keskeyttäjä, hän on pullea, kotoisin köyhästä työläisperheestä. Kaiken lisäksi hän haluaa mukaan rockbisnekseen, maskuliinisuuden viimeiseen linnakkeeseen, jossa vielä muutama vuosikymmen sitten ei tytöille ollut tarjolla juurikaan muuta kuin tanssitytön tai bändärin rooleja. Odotukset hämäävät Dollyakin aluksi, mutta tarinan juoni onkin juuri siinä, kuinka Dolly alkaa päästä kärryille siitä, mitä hän itse haluaa ja odottaa elämältä.

Luin tarinaa uteliaana, vaikka välillä arvelinkin, että olisin tullut toimeen pienemmälläkin määrällä intiimejä yksityiskohtia. Toisaalta ymmärrän tunnustusvimman. Kun Moran listaa romaaniin kaikki noloimmatkin juttunsa, hän samalla julistaa, ettei häpeä mitään, ja siinä sivussa ihanasti vapauttaa lukijansakin häpeästä.

Keskeistä kehityskertomuksessa on nuoren tytön epätoivoisen voimakas tarve miellyttää muita. Olisin mielelläni lukenut aiheesta hieman pidemmällekin menevää analyysia, mutta sitä ei valitettavasti ollut tarjolla. Mahtaisiko jo aiemmin suomennettu Naisena olemisen taito vastata tähän tarpeeseen paremmin?

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Kuvassa on Erja 8 v. Kärpäsen sivukirjaston lastenosastolla joskus 60-luvun lopulla. Olispa kaikilla lapsilla sellainen lähikirjasto kuin oli minulla tuolloin!

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Ihmisruumis / Paolo Giordano

Giordano, Paolo: Ihmisruumis
Il corpo umano, suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014, 335 s.
"Monista asioista Egitto on onnistunut pääsemään eroon, mutta listasta puuttuu juuri se, mikä muistuttaa häntä kaikkein selvimmin laakson tapahtumista: vielä kolmentoista kuukautta komennuksen päättymisestä Egitto on upseerin univormussa. Kaksi kirjailtua tähteä loistaa hänen rinnassaan tistmalleen sydämen korkeudella. Hän on usein leikitellyt ajatuksella siviiliin vetäytymisestä, mutta asepuku on liimautunut hänen vartaloonsa sentti sentiltä, hiki on haalistanut kankaan ja värjännyt sen alla olevan ruumiin. Egitto on varma, että jos hän nyt riisuutuisi, myös iho lähtisi vaatteiden mukana, ja hän, jota jo pelkkä alastomuus nolottaa, tuntisi itsensä sietämättömän paljaaksi, Ja mitä hyötyä siitä olisi? Sotilas ei koskaan lakkaa olemasta sotilas. Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana luutnantti Egitto on alistunut pitämään univormua välttämättömyytenä, kohtalon määräämänä kroonisena, näkyvänä mutta ei kivuliaana sairautena. Hänen elämänsä suurimmasta ristiriidasta on lopulta tullut sen ainoa jatkuvuutta edustava elementti."
Sota ei kuulu kiivaimpiin mielenkiinnon kohteisiini, mutta kun tarinaa kertoo Alkulukujen yksinäisyydestä tuttu Paolo Giordano ja teoksen luvataan olevan moderni sotaromaani Afganistanista, alkaa minuakin kiinnostaa.

Giordano on sijoittanut romaaninsa italialaisten valvomaan tukikohtaan Gulistanin laaksossa. Nato-operaatioita ja varsinkaan niiden taustalla olevia poliittisia agendoja ei juurikaan kommentoida, Giordano keskittyy yksilöihin. Huomion kohteena ovat komennuksella olevat nuorukaiset erilaisine taustoineen, kukin omine ajatuksineen ja pelkoineen. Erityisesti miesten keskinäisiä suhteita ja ryhmän dynamiikkaa kuvataan säälimättömän tarkkanäköisesti. Giordano on luonut kompaniaansa liudan tyyppejä, joiden ominaisuuksia ja yhteentörmäyksiä hän analysoi veitsenterävällä huomiokyvyllä. Mukana on kiusattuja ja kiusaajia, fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Toiset alistuvat, toiset pyrkivät valta-asemiin röyhkeydellä, voimalla tai millä tahansa käytettävissä olevalla keinolla.

Suurimman osan ajasta miehet viettävät tukikohdassa tylsistyen ja peläten jotain tapahtuvaksi. Moni miehistä on lähtenyt mukaan rauhanturvaoperaatioon päästäkseen pakoon ongelmia kotona, mutta pitkästyttävä odottaminen keskellä aavikkoa usuttaakin heidät vain entistäkin turhauttavampaan vanhojen vaikeuksien vatvomiseen.

Pidän Giordanon kirjoitustyylistä, sen ankaruudesta ja jonkinlaista inhimillistä itseinhoa lähentelevästä säälimättömyydestä. Alkulukujen yksinäisyyden nuoret ja herkät henkilöt olivat melkein liiankin riipaisevia, mutta sotilaiden purkamisen alkutekijöihinsä hyväksyn helpommin. Ihmisluonteen tarkan preparoinnin lisäksi minuun teki vaikutuksen myös teoksen miljöökuvaus. Hiekan pöllyäminen aavikolla ja auringon nousu vuorten takaa on kirjoitettu siten, että Giordanon on täytynyt kokea ne itse reportaasimatkoillaan Afganistanissa.
"Nostaessaan päänsä hän kohtaa päivän ensimmäisen valonsäteen, se paistaa suoraan hänen kasvoihinsa. Hailakka, ohut säde, joka ei lämmitä. Aurinko on niin kiinni vuoressa, että hän on näkevinään kuinka se liikkuu. Tulipallo kohoaa valtavana, ja tuntuu kuin se voisi pian pudota alas ja sytyttää kaiken palamaan. Ympäröivällä taivaalla näkyy oransseja, keltaisia ja ruusunpunaisia viiruja, jotka kauempana sulautuvat himmeään siniseen. Torsu ei ole koskaan ennen nähnyt niin kuulasta ja majesteettista auringonnousua, ei edes Coaquddusin rannalla, missä hän usein valvoi ystäviensä kanssa aamuun asti."
Lisää kirjasta voi lukea mm. blogeista Mummo matkalla ja Reader, why did I marry him?

torstai 2. heinäkuuta 2015

Kaikkein vähäpätöisin asia / Kate Atkinson

Atkinson, Kate: Kaikkein vähäpätöisin asia
One good turn, suom. Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms, 2012, 388 s.

Kate Atkinsonin kirjoja on suositeltu minulle jo monelta luotettavalta taholta. Nyt tartuin ensimmäiseen. Tarkoituksena oli osallistua dekkariviikkoon, mutta aikapula teki tepposet ja myöhästyin auttamattomasti. Sen verran kiinnostava Atkinsonin dekkari kuitenkin oli, että luin sen mielihyvällä loppuun vaikken kotimaisten kirjabloggreiden kesäkuiseen tempaukseen ehtinytkään mukaan.

Atkinsonin henkilöt ja miljööt ovat taitavasti luotuja. Tässä tarinassa seurataan samanaikaisesti useita henkilöryhmiä. Aluksi tapahtumat vaikuttavat erillisiltä, mutta tarinan edetessä yhteyksiä ryhmien välillä alkaa löytyä. Näkökulmien vaihtelu tuo aiheen käsittelyyn mielenkiintoista monipuolisuutta, mutta toisaalta jatkuva siirtyileminen henkilöistä toisiin on hieman sekavaa ja vaati ainakin minulta lukijana tavallista tarkkaavaisempaa lukutyyliä.

Tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Skotlantiin. Teatterijuhlille Edinburghiin on saapunut myös entinen poliisi Jackson Brodie jonka naisystävällä Julialla on osa yhdessä festivaaliin kuuluvista esityksistä. Julia rientää harjoituksesta toiseen ja Jackson viettää aikaa yksikseen kuljeskelemalla kaupungilla. Miehen on tarkoitus lomailla, mutta hän joutuu yllättäen todistamaan kolaria ja sitä seuraavaa raakaa päällekarkausta. Kun läheiseltä rannalta vielä löytyy nuoren naisen ruumis, entinen poliisi ja yksityisetsivä ei voi mitään luonnolleen, vaan alkaa ottaa selvää tapahtumista.

Mukana kuvioissa ovat myös epäonninen rikoskirjailija Martin Canning, palkkatappajaksi paljastuva päällekarkauksen uhri Paul Bradley ja Martinin öykkärimäinen toveri Richard Moat, surkea koomikko jonka kohtaloksi tulee joutua murhatuksi Martinin sijasta. Hmm, jokseenkin noin se tragikoominen juoni kai meni, nyt kun lukemisesta on jo jonkin aikaa, en kyllä uskalla enää vannoa muistavani tarkasti.

Yhtäällä seurataan vielä Gloriaa joka katselee taaksepäin elämäänsä sairaalassa koomassa makaavan huijariliikemiehensä Grahamin kanssa. Ja koko ajan mukana sopassa on vielä rikoskomisario Louise Monroe, joka rikosvyyhdin selvittämisen lisäksi onnistuu herättämään Jacksonissa monenlaisia tunteita.

Vaikka tästä romaanista aikalailla pidinkin, sen verran sekavasti ja poukkoilen tarina kuitenkin rönsysi, että hieman ihmettelin kaikkia niitä vuolaita kehuja, joita Atkinsonista olin kuullut. Kirsin kirjanurkasta löytyi kuitenkin hieman selvennystä asiaan ja ajattelenkin nyt, ettei tätä kannattane jättää ainoaksi tutustumiseksi kirjailijan tuotantoon.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kesäinen illuusioni / Karoliina Timonen

Timonen, Karoliina: Kesäinen illuusioni
Kansi Anna Makkonen
WSOY, 2015, 165 s.

Helteinen kesä, Saimaa ja kaksi saarta. Toisella saarella yksinäinen nainen, toisella mies. Asetelma on alusta pitäen latautunut, mutta luvassa ei tunnu olevan kepeää kesäromanssia, vaan jotain aivan muuta.
Itäpuolen kierrettyäni pääsin eteläiseen salmeen. Uin lihakset väsyneinä ja kiireettä kohti laituria. Vesi tuntui jo linnunmaidolta, ja Variskalliosta kantautuva musiikki keinahteli hitaina laineina ympärilläni. Valkoisen huvilan valot heijastuivat korkealta järven pintaan asti. Päästyäni laiturin luo jäin vielä veteen nauttimaan aaltojen hivelystä. Mietin oliko naapurisaaren mies ulkona vai sisällä, näkikö hän ehkä minut, kuuliko loiskahduksen vedessä. Ajatus siitä, että hän saattoi olla minusta tietoinen, sai ihoni kihelmöimään. Pian nousisin alasti laiturille. Ei salmen takaa varmaankaan mitään näin hämärässä nähnyt, mutta mielestäni kaikki tuntui nyt tarkoitukselliselta ja intiimiltä."
Kesäinen luonto järvenlahtineen ja saarineen on tärkeä elementti tarinassa. Helteinen ilma, veden viileys, metsän piiloisa tummuus ja kallioiden paahteinen paljaus, se kaikki on paitsi upeasti kuvattu myös taidokkaasti nivottu vahvistamaan tapahtumiin liittyviä tunnelmia. Joutilaiden päivien arkiset tapahtumat rytmittävät juonta tarkasti ja eletyn tuntuisesti.

Naisen, saareen kirjoittamaan ja ajatuksiaan selvittelemään lähteneen Klarissan mielenliikkeitä on mielenkiintoista seurata. Hän pohtii, rakastaako enää aviomiestään ja ihmettelee itsekin, miksi on niin kiinnostunut naapurisaaren uudesta vuokralaisesta, itseään jo vanhemmasta ja ajoittain hieman oudosti käyttäytyvästä miehestä. Klarissan kaipuun ja seksuaalisuuden hienovarainen kuvaaminen luonnonelementtejä hyväksi käyttäen synnyttää tavattoman kaunista tekstiä, mutta jättää aiheen käsittelyn hieman puolitiehen. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmänkin, vaikka suorasukaisemminkin kerrottuna. Sen sijaan yliluonnollisesti sävyttyneisiin jännityselementteihin panostaminen romaanin loppupuolella oli mielestäni aika turhaa, kertomus on tarpeeksi kiinnostava ilman niitäkin.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pullinen, Sari: Kohta kaikki alkaa

Kohta kaikki alkaa / Sari Pullinen
Gummerus 2014, 288 s.

Ensimmäistä sivua lukiessa teki mieli supatella ääneen, että kiitos kiitos kiitos, niin kauniisti kulki kirjoitus ja niin hienoja olivat silmiin nousevat kuvat.

Pidän salaperäisistä tarinoista, sellaisista, joista ei ihan heti saa kiinni. Kohta kaikki alkaa venytti epämääräisyyttä kuitenkin vähän liiankin pitkälle, niin että aloin jo epäillä tietääkö edes kirjoittaja mihin ollaan menossa. Onko hänellä jotain sanottavaa, vai onko tarkoituksena vain maalailla viehättäviä kaipuuntäytteisiä kuvia vanhoista taloista, puutarhoista ja meren rannoista? Kyllä sitä sanottavaakin sieltä sitten löytyi, mutta ennen kuin olin päässyt puoleenväliin lukemisessa, alkoi kirjan nimi vaikuttaa melkein sarkasmilta. Oikein mitään kun ei ollut siinä vaiheessa vielä alkanut tapahtua.
"Avaan matkalaukun.
Hotellihuoneen ikkunasta näkyy muutama sata metriä mukulakatua. Se viettää loivasti laitimmaisten talojen taakse ja päätyy joutomaalta näyttävän nurmikentän laitaan.
Sieltä alkaa meri. Vaikka se on suuri, tänä iltana tällä rannalla se on äänetön, lähestulkoon liikkumaton.
Puutalot ovat tuulen hankaamia, niiden vaaleansiniset ja hennonkeltaiset seinät vähän teennäisiä, kuin elokuvan kulissi.

Joitakin autoja ajaa kivetyksellä täristen. On jo ilta ja pian yö, mutta sekin vain lyhyt hämärä. Nopeasti saapuu taas uuden päivän valo.
Nainen hiekanvärisessä takissa ohittaa hotellin. Tietää, mihin kävelee, väistelee lätäköitä.
Täällä on satanut.
Siellä, mistä lähdin, oli pouta. Puut kannattelevat tuoreita lehtiään varoen, kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin sitä tehneet. Mikä valhe." 
Kirsi, keski-ikäinen lapseton nainen, on jättänyt aviomiehensä Nallen rakastuttuaan itseään hieman vanhempaan Juhaniin. Kirsi odottaa Juhaninkin jättävän perheensä mutta mies epäröi, hän tarvitsee aikaa. Viiden vuoden kuluttua Kirsi ymmärtää, ettei mikään aika tule koskaan riittämään Juhanille.

Kirsi tahtoo repäistä itsensä irti vanhasta ja lähtee pois kotoaan, merenrantahotelliin, jonka nimen on kauan sitten nähnyt isän kirjoittamana Etelä-Saimaan kulmassa. Siellä tuntemattomien ihmisten ympäröimänä hän tutkii hylättyjä taloja kaupungin laidalla, vaeltelee kaduilla ja istuskelee kahviloissa miettien rakkaudenkaipuutaan, tarvettaan rehellisyyteen ja pyrkimystään elää ilman kulisseja.

Monenlaisia vaiettuja tragedioita paljastuu tapahtuneen muillekin. Kirsin pohdintojen kautta kirjailija tarkastelee rakkautta ja rakkauden puutetta, erilaisia suhteita, niiden kestävyyttä ja kestävyyden syitä. Näkökulmia on monia ja tarkastelu on kiihkotonta. Tunteellisuudesta huolimatta tarina ei painu melodraamaksi, kielen kirkkaus kantaa sitä eteenpäin ilman suurempia notkahduksia.

Pidin siitä, että tapahtumat oli sijoitettu kahteen erilaiseen miljööseen. Merenrantakaupungista etsin jotain tuttua sitä kuitenkaan löytämättä, ei taidettu olla Naantalissa tai Hangossa kuten ensin luulin, vaan ehkä ennemminkin vaikkapa Loviisassa tai Haminassa. Karjalanmurteen käyttö dialogissa ja pienet viittaukset itärajan läheisyyteen Kirsin kotikaupungissa lisäsivät mielenkiintoa yllättävän paljon. Oli peräti virkistävää siirtyä hetkeksi Etelä-Karjalaan, en muista ihan äsken lukeneeni mitään muuta sinne sijoittuvaa.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Cronenberg, David: Syöpäläiset

Syöpäläiset / David Cronenberg
Consumed, suom. Ilkka Salmenpohja
Like, 2014, 326 s.

Syöpäläiset on tekijänsä esikoisromaani. Sitä ei kuitenkaan lukiessa huomaa, niin suvereenisti on veteraaniohjaaja siirtänyt kertojanlahjansa uuteen ilmaisumuotoon. Romaanin rakenne on eheä, kerronta sujuvaa ja juonen mielenkiintoisuus säilyy loppuun asti. Aiheet ovat hirteisen kieroutuneita, juuri niinkuin Cronenbergiltä voi odottaakin.

Tarinan keskiössä on kaksi pariskuntaa. Nuoret Nathan ja Naomi ovat toimittajia, he lentelevät ympäri maailmaa metsästäen uutisia. Nathan on erikoistunut lääketieteellisiin juttuihin, Naomi taas rikoksiin. Kumpikaan ei pyri muuttamaan maailmaa paljastamalla vaiettuja vääryyksiä, tärkeämpää on löytää hätkähdyttäviä tarinoita joilla saada koko maailman huomio käännettyä kohti itseä. Nathan ja Naomi tapaavat silmätysten vain harvoin, suhdetta pidetään enimmäkseen yllä sähköpostilla ja Skypen välityksellä.

Tarinan alussa Naomi ryhtyy tutkimaan kuolemantapausta. Hän matkustaa Pariisiin ja myöhemmin vielä Tokioon tapaamaan kuuluisan ranskalaisen filosofipariskunnan elossa olevaa puoliskoa, Aristidea. Vaimon, Célestinen, murha on ollut raaka, siihen on liittynyt silpomista ja kannibalismia. Tutkimusten edetessä alkaa näyttää siltä, että Aristide on syyllinen tai vähintään osallinen vaimon kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. Vaaran tunteesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä Naomi tuntee voimakasta fyysistä vetoa Aristideen.

Nathan on samaan aikaan Budapestissä kuvaamassa uutta ja mullistavaa rintasyöpäleikkaushoitoa. Nathan tutustuu kauniin syöpäsairaan Dunjan välityksellä tohtori Roipheen ja tämän tyttäreen Chaseen. Chasella on tapana pitää itsekseen teekutsuja, joiden aikana hän vaipuu transsiin, viiltelee paloja sääristään ja tarjoilee ne itselleen leikkiastiolta. Vähitellen paljastuu, että Chase on ottanut osaa Arosteguyden filosofisiin seminaareihin. Romaanin juoni alkaa kiertää yhä kiihtyvää kehää päätyen lopulta hurjiin salaliittoepäilyihin ja Pohjois-Koreaan.

Jos nyt vaikuttaa siltä, että paljastin kirjan koko juonen, niin voin riemuiten kertoa, että en todellakaan! Jonkinlaisen kuvan kerronnan hulvattomuudesta noista esimerkeistä kuitenkin saanee, vaikka totta puhuen kammottavia sairauksia, seksiä ja väkivaltaa syydetään lukijan silmille huomattavasti runsaammin mitä tuosta juoniselostuksesta ehkä voisi päätellä.

Hauskan silmiinpistävä piirre kerronnassa on teknisten laitteiden laaja ja tarkka kuvaus. Kameroiden, puhelinten ja tietokoneiden merkit ja tyyppiluokittelut ilmoitetaan järjestelmällisesti ja pilkuntarkasti, koneiden toiminnan raportointi tuntuu olevan vähintään yhtä tärkeää kuin henkilöiden ajatusten kertominen. Myös ihmiskuvaukseen tuntuu siirtyneen jonkinlaista teknisyyttä. Vaikka henkilökuvat toisaalta ovatkin eläviä ja samaistuttavia, ihmisten fyysisistä ominaisuuksista saatetaan kertoa niin suorasukaisesti ja häpeilemättä, että kyse tuntuisi olevan pikemmin jostakin esineestä tai laitteesta.

Cronenberg taiteilee koko ajan mauttomuuden rajoilla. Tai, tarkemmin ajatellen, taitaa hän koukkailla aika syvällekin huonon maun puolelle vieläpä tasaisin väliajoin, mutta hän tekee sen taiten. Umpikiero huumori antaa kerronnalle hurjan vauhdin. Ei voi kuin ihailla mielikuvitusta, joka näyttää pystyvän venymään aina vielä kerran kiellon päälle, yllättäen ja provosoiden loputtomasti.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

McCarthy, Cormac: Kaikki kauniit hevoset

Kaikki kauniit hevoset / Cormac McCarthy
Rajatrilogia ; 1
All the pretty horses, suom. Kaijamari Sivill
WSOY, 2014
"Tyttö meni ohi puolentoista metrin päästä ja käänsi kaunisluisia kasvojaan ja katsoi suoraan häneen. Tytöllä oli siniset silmät ja hän nyökkäsi tai ehkä hän vain taivutti pikkuisen päätään nähdäkseen paremmin millaisella hevosella John Grady ratsasti, päähän suoraan asetettu musta leveälierinen hattu keinahti pikkuisen, mustat hiukset pikkuisen heilahtivat. Hän meni ohi ja hevosen askel vaihtui taas ja hän istui hevosen selässä paremmin kuin hyvin, ratsasti suoraselkäisenä ja leveäharteisena ja antoi hevosen mennä ravia tiellä. Mesteño oli seisahtunut ja tenittynyt tielle etujalat harallaan ja hän istui katselemassa tytön perään. Oli hän jotain aikonut sanoakin mutta ne silmät olivat muuttaneet maailman ikiajoiksi yhdessä sydämenlyönnissä. Tyttö katosi järvenrannan pajukon taa. Parvi pikkulintuja lehahti lentoon ja lensi hänen ylitseen viserrellen korkealta."
Enpä muista vähään aikaan lukeneeni yhtä hienoa kuvausta rakastumisesta. Pysähtynyt hetki, kohtaavat katseet, linnut korkealla taivaalla, siinähän se.

Edellinen kirjailijalta suomennettu teos, Veren ääriin, oli sellainen loitsu ja lumous, että sitä lukiessa piti pitää hengähdystaukoja tasaisin väliajoin. Kaikki kauniit hevoset muistuttaa edeltäjäänsä monin tavoin, mutta ei ole aiheiltaan yhtä rankka ja muutenkin kirjaa on helpompi lukea ja ymmärtää. Epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta tämänkin tarinan päähenkilönä oleva nuorukainen kohtaa, mutta Tuomari Holdenin tapaista ylittämättömän karmivaa mielipuolta John Gradylla ei kuitenkaan ole vastassaan.

Kun isoisä kuolee, John lähtee ystävänsä Rawlinsin kanssa ratsastamaan kohti Meksikoa. John tahtoisi jatkaa pienen kotitilan pitoa, mutta äiti haluaa luoda uraa näyttelijättärenä jossain muualla kuin Teksasissa ja myy tilan. Meksikossa on vielä suuria hevostiloja, ikänsä hevosten kanssa touhunneet pojat haluavat sinne töihin.
"He ratsastivat aidanviertä ja avoimen laitumen poikki. Nahka narisi aamun viileydessä. He kannustivat hevoset lyhyeen laukkaan. Valot jäivät taakse. He ratsastivat ylös preerialle ja hidastivat hevoset siellä käyntiin ja mustalta taivaalta heidän ympärilleen parveilivat tähdet. Jostakin päin sitä asujaimetonta yötä he kuulivat kellon joka kumahteli ja vaikeni siellä missä mitään kelloa ei ollut ja he ratsastivat eteenpäin maan ympyriäisellä lavalla joka yksin oli pimeä ja valoton ja joka kantoi heidän hahmojaan ja nosti heidät ylös parveilemaan tähtien sekaan niin etteivät he ratsastaneet niiden alla vaan niiden joukossa yhtä aikaa hilpeinä ja harkitsevaisina kuin varkaat jotka on vastikään vapautettu siihen pimeään sähköön, kuin nuoret varkaat hehkuvassa hedelmätarhassa, yllään väljä takki kylmää vastaan ja valittavanaan kymmenen tuhatta maailmaa."
Matkan varrella joukkoon liittyy Blevins, kuusitoistavuotiaita kaveruksia pari vuotta nuorempi poika. Rawlins aavistaa pahaa ja haluaisi hätistää Blevinsin epäilyttävän komeine hevosineen tiehensä, mutta herkkäsydäminen John säälii poikaa ja antaa hänen tulla mukaan. Kovan ukkoskuuron aikana Blevins katoaa, ja kaksikko saapuu ilman häntä Héctor de la Rochan ranchille. Pojat saavat töitä, he hakevat autiomaasta villejä mustangeja ja kesyttävät niitä. Ranchilla asuu myös Alejandra, Don Rochan kaunis tytär, jonka kiharoiden heilahduksesta ensimmäisessä sitaatissa kerrotaan.

Hetken pojilla menee siis hyvin, mutta sitten onni kääntyy. Blevins ilmestyy takaisin mukaan kuvioihin ja koko joukko vangitaan ja heitä lähdetään kuljettamaan vanhaan vankilaan Castelariin.
"He nukkuivat rautalavereilla jotka oli kiinnitetty seinään kettingillä ja ohuet rasvaiset iljettävät patjat kuhisivat syöpäläisiä. Aamulla he laskeutuivat neljä kerrosta rautarappusia pihalle ja seisoivat vankien joukossa aamun nimenhuudossa. Nimet huudettiin kerroksittain ja siihen meni toista tuntia eikä heidän nimiään silti huudettu. Me ei vissiin olla täällä, Rawlins sanoi. Aamiaiseksi oli laihaa pozolea eikä muuta ja sen jälkeen heidät vain ajettiin pihalle selviytymään itsekseen. He tappelivat koko ensimmäisen päivän ja kun heidät lopulta illalla suljettiin selliinsä he olivat verissäpäin ja väsyneitä ja Rawlinsin nenä oli murtunut ja pahasti turvoksissa.Vankila oli käytännössä pieni muurien ympäröimä kylä ja siellä käytiin vilkasta kauppaa ja vaihdettiin kaikkea radioista ja peitoista tulitikkuihin ja nappeihin ja kengännauhoihin asti, ja kauppojen kylkiäisinä miteltiin koko ajan arvosta ja asemasta. Kaiken pohjana täällä, niin kuin kaupallisissa yhteiskunnissa rahatalous, oli puutteen ja väkivallan peruskallio, ja joka miestä arvioitiin ehdottoman yhdenvertaisesti yhden ominaisuuden perusteella ja se ominaisuus oli hänen valmiutensa tappaa."
Kaikki kauniit hevoset rakentuu selkeän ja jopa hieman ennalta arvattavan juonen varaan. Juoni voisi silti olla muunkinlainen, mutta McCarthyn tapa kertoa, se on uniikki. Saarna kuullostaa sanana tylsältä, mutta tekisi kuitenkin mieli käyttää sitä luonnehtimaan McCarthyn tyyliä, kaikella kunnioituksella. Pitkät lauseet saattavat olla toisinaan vaikeita hahmottaa, mutta ne vyöryvät sellaisella intensiteetillä, että niiden vietäväksi heittäytyy mielellään.

Nautin valtavasti tekstistä, joka antaa piut paut kieliopille ja pilkkusäännöille ja keskittyy ilmaisemaan tunnetta ja tunnelmaa. Henkilöiden sisäinen maailma ja luonnonympäristön kuvaus liittyvät McCarthyllä usein saumattomasti toisiinsa, kuiva autiomaa kertautuu ihmisten toivottomuutena, kirkas tähtitaivas toiveina. Kaijamari Sivillin suomennos toimii hienosti, varsinkin dialogin murteeseen vivahtavat mutta paikantamattomat sanavalinnat muovaavat henkilökuvista eläviä ja sympaattisia.

Olen aina ollut myös hiukan heikkona espanjan kieleen. Tässä teoksessa siitä pääsee nauttimaan paitsi paikannimissä myös lyhyinä, varsinaisessa tekstissä kääntämättä jätettyinä repliikkeinä. Kirjan lopusta löytyvät kyllä suomennoksetkin, kenenkään ei tarvitse pelätä jäävänsä mistään paitsi.

Kaikki kauniit hevoset on ensimmäinen osa sarjasta Rajatrilogia. Sarjan toinen osa, Matka toiseen maailmaan, on hieman hassusti käännetty jo aikaisemmin, vuonna 1995. Ensimmäinen ja toinen osa ovat erillisiä tarinoita, jotka kolmas, vielä suomentamatta oleva osa Cities of the Plain, kokoaa taas yhteen.