Solaris / Stanisław Lem

Lem, Stanisław: Solaris
Ranskankielisestä laitoksesta suom. Matti Kannosto
Kirjayhtymä, 1973, 249 s.

Avaruustutkija Kris Kelvin on lähetetty Solaris-planeetan läheisyyteen telakoidulle asemalle. Saapuminen määränpäähän sujuu teknisesti melko hyvin, mutta omituista on, että kukaan aseman miehistöstä ei tule vastaanottamaan saapujaa. Pian selviää, että aluksen kapteeni Gibarian on kadonnut. Muut miehistön jäsenet vaikuttavat lähinnä sekavilta eivätkä suostu antamaan Kelvinille tietoja sen enempää Gibarianin kohtalosta kuin muustakaan tilanteesta asemalla.

Solariksella tutkijoita kiinnostaa erityisesti planeetan pintaa peittävä elävä meri. Merellisen plasmahyytelön olemuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Plasmaan ei varsinaisesti ole saatu yhteyttä, mutta kaikki viittaa siihen, että se kykenee jotenkin lukemaan ihmisten mieliä ja muuttamaan heidän tietoisuuttaan omien kätkettyjen tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Kelvinin kohdalla tämä ilmenee niin, että hänen kymmenen vuotta aiemmin kuollut tyttöystävänsä Harey ilmestyy asemalle. Kun Kelvin vähitellen pääsee yhteyteen muiden tutkijoiden, Snautin ja Sartoriuksen kanssa, selviää, että heilläkin on molemmilla luonaan oma haamunsa menneisyydestä.

Lem luo hienon vaikkakin kalsean miljöön kertomalla tarkkoja yksityiskohtia aluksen tekniikasta. Teräksiset kumahdukset kaikuvat pitkillä käytävillä ja aluksen suurten soikeiden ikkunoiden takana nousevat vuoronperään eriväriset auringot. Myös meren ja sen uteliaiden liikkeiden kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja kekseliäitä.

"Menin lähemmäksi, ja seuraavan laineen tullessa ojensin käteni. Se mikä seurasi oli uskollinen kopio ilmiöstä, joka oli pantu merkille ja analysoitu jo vuosisata sitten: aalto epäröi, vetäytyi taaksepäin ja ympäröi sitten käteni koskematta siihen niin että ohut ilmakerros erotti käsineen peittämän käteni meriplasmasta, joka äsken oli ollut vesimäistä ja oli nyt muuttunut kiinteydeltään lihan kaltaiseksi. Kohotin hitaasti kättäni, ja aalto, tai pikemminkin aallosta eronnut kieleke, nousi sen mukana ja ympäröi kättäni vihreänhohtavana läpikuultavana rakkulana. Nousin seisomaan ja kohotin käteni vielä ylemmäksi, ja hyytelömäinen aine venyi köydeksi joka ei kuitenkaan katkennut. Itse aalto jäi liikkumattomaksi rannalle jalkojeni ympärille koskematta niihin. Se oli kuin jokin outo eläin joka kärsivällisenä odottaa kokeen loppumista. Merestä oli kasvanut kukka, sen terä oli muovautunut käteni ympärille. Astuin pari askelta taaksepäin. Kukan varsi värisi, liikahteli epävarmasti ja putosi takaisin aaltoon, joka imi sen sisäänsä ja liukui taas mereen."

Solariksen filosofiset pohdinnat sen sijaan jäivät hieman pettymyksiksi. Lemin mietteitä vastaavat ajatukset tieteellisen objektiivisuuden mahdottomuudesta olivat ainakin 80-luvulla tieteenfilosofian peruskurssien vakiokamaa, siitä en sitten tiedä, kuinka uraa uurtavia ne kirjan ilmestymisaikaan 60-luvun alussa mahtoivat olla.

Solaris lienee ollut ilmestyessään hyvinkin ajankohtainen ja moderni teos ja peilaa nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hienosti aikaansa. On yllättävää huomata, että tuolloin edistyksellinen romaani on vaikuttanut luontevalta ilman yhtäkää toimivaa naishenkilöä. Hareyn hahmo on tästä näkökulmasta katsoen liki hirteinen, onhan hän Kelvinin mielenliikkeistä syntyvä ja miehen läsnäolosta täysin riippuvainen olento. Rakkaustarinana Solaris onkin lähinnä masentava, se on täynnä syyllisyyttä, riippuvuutta ja kohtaamattomuutta.

"Pinnalta olin tyyni; sisimmässäni, myöntämättä sitä oikeastaan edes itselleni, minä odotin jotakin. Hareyn paluutako? Miten minä olisin voinut odottaa? Me kaikki tiedämme olevamme aineellisia olentoja, ja meitä hallitsevat fysiologian ja fysiikan lait, joita kaikkien tunteidemme yhteinen voimakaan ei riitä kumoamaan. Voimme vain halveksia niitä. Rakastavaisten ja runoilijoiden ikivanha usko rakkauden mahtiin, joka voittaa itse kuolemankin, on valhetta, täysin hyödytöntä eikä edes huvittavaa. Onko siis ihmisen alistuttava olemaan ajan kulkua mittaava kello, joka on milloin epäkunnossa, milloin korjattu toimivaksi, ja jonka mekanismi synnyttää epätoivoa ja rakkautta heti kun kellon rakentaja panee koneiston käyntiin? Onko meidän opittava tottumaan ajatukseen, että jokainen ihminen kokee uudelleen vanhoja tuskia, jotka ovat sitäkin kiduttavampia koska toistuminen saa ne näyttämmään naurettavilta? Että ihmisen olemassasolo toistuu toistumistaan, se vielä sopii, mutta että se toistuu kuin jokin tylsä arkipäiväinen sävelmä tai äänilevy, jota joku humalainen soittaa yhä uudestaan syöttäen automaattiin aina uusia ja uusia kolikoita..."

Kirjaan sai minut tarttumaan kotimaisten kirjablogien klassikkohaaste. Muiden haasteeseen vastaavien juttuihin pääsee kätevästi blogista Reader, why did I marry him. Siellä ilmestyy koontipostaus, jossa paljastetaan kaikki nolot tähän asti lukematta olleet klassikot.