sunnuntai 28. marraskuuta 2010

1001 Nights of Snowfall

Fables / written by Bill Willingham
1001 Nights of Snowfall / illustrated by Esao Andrews ... [et al.] ; lettered by Todd Klein
New York : DC Comics, 2006
140 s. : kuv.
Vertigo

Pitkästä aikaa sarjakuvaa. Fables -sarjan albumeissa kierrätetään kaikki vanhat tutut taruhenkilöt sekaisin samoissa tarinoissa ja uusia raikkaita tulkintoja myyteistä syntyy. Piirrosjälki vaihtelee, koska sarjaa piirtää useampi henkilö, mutta kuvat ovat loistavia koko ajan.

Tässä tarinoita kehystää 1001 yötä, mutta sulttaanin divaanille onkin ennen Scheherazadea joutunut Miss Snow White. Väsyttyään tarinankertomiseen Snow ei yllättäen joudukaan mestattavaksi vaan ehtii jopa ennen kotiin lähtöään kertoa seuraajalleen taianomaisen keinon pysytellä hengissä sulttaanin morsiamena.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Talven jälkeen valo

Talven jälkeen valo / Piia Posti
Gummerus, 2010

Esikoisromaani, taidokkaasti kirjoitettu mutta ihan liian viileä; ihmisiä katsotaan turhan kaukaa. Tarina kerrotaan juuri niinkuin se varmaan pitääkin kertoa, mutta tyylikeinot eivät nyt tähän lukijaan osu eivätkä varsinkaan uppoa.

Aiheena on avioero. Lisämausteena kaksi syntyvää lasta, mies saa lapsen sekä entisen että uuden vaimonsa kanssa suurinpiirtein samaan aikaan.

Näkökulma on useinmiten Annan, masentuneen, alkoholin kanssa läträävän entisen vaimon. Alkoholismin salakavala syveneminen on kuvattu hienosti. Lukijaa huijataan samalla tavalla kuin alkoholisti huijaa itseään; tapahtumat etenevät vähän epäloogisesti eikä niihin oikein saa otetta.

Jussi, tarinan isä, on naistensa kanssa aika lailla eksyksissä ja toimii oudon itsekkäästi myös suhteessa murrosikäiseen tyttäreensä Marjaan. Mies vain seurailee sivussa tapahtumia ja koittaa välttää ristiriitoja joka suuntaan, autuaasti ohittaen kaiken pohdinnan omien ratkaisujensa vaikutuksesta läheistensä elämään. Vastuuntunto lienee Jussille aika vierasta.

Kaikkein eniten oikealta elämältä maistuu Marjan tarina. Nuoren, melkeinpä lapsen, katkeruus ja syyllisyydentunnot saavat myötätunnon heräämään, tytön joutuminen isän jättämän perheen varsinaiseksi huoltajaksi äidin hajottua on vähän liiankin rankkaa. Onneksi Marjan tueksi löytyy Perttu, rastalettinen ja peruspositiivinen poikakaveri.

Nadjan kertomus pääsee kirjassa oikeastaan vain alkuun. Uusperheen nuoren äidin vaikea suhde omaan äitiin ehtii saada selityksen; Nadja on haettu itärajan takaa lastenkodista tytön äidin kuoltua, mutta hänen isänsä ei olekaan tuntematon niin kuin on kerrottu, vaan kasvatusisä onkin koko ajan ollut myös biologinen isä. Tämän totuuden sulattelu jää tarinan ulkopuolelle. Se on harmillista, sillä asetelma on mielenkiintoisempi kuin tarinan muut lähtökohdat yhteensä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Minne tytöt kadonneet

Minne tytöt kadonneet / Leena Lehtolainen
Tammi, 2010, 342 s.

Jo yhdestoista Maria Kallio -dekkari. Olen lukenut sarjasta aiemmin kaksi tai kolme, kaikki ovat olleet erittäin hyviä. Leena Lehtolaisen tarinoissa ei ole kerta kaikkiaan mitään moittimista, mutta jostain syystä ne eivät silti sytytä intohimoa lukemiseen. On kuitenkin ajatusta ja asennetta, ihan priimalaatuista ajanvietettä siis.

Tällä kertaa Espoon poliisi saa melkein samanaikaisesti kolme katoamisilmoitusta, kaikki kadonneet ovat nuoria maahanmuuttajatyttöjä. Kun tapauksia aletaan tutkia, vaikuttaa hetken siltä, että ne eivät liity mitenkään toisiinsa.

Yksi tytöistä, Noor, löytyy lumihangesta omaan huiviinsa kuristettuna. Tytön poikaystävää, Tuomas Soiviota kuulustellaan ensimmäisenä, mutta pian paljastuu, että syyllinen onkin Rahim, Noorin serkku ja vanhempien valitsema sulhanen. Noorin miespuoliset sukulaiset pitävät silti syyllisenä Tuomasta, joka on heidän mukaansa kiusannut tyttöä ja viekoitellut tätä käätymään uskontoaan vastaan.

Suomalaispoliisit ovat vakuuttuneita Tuomaksen aidosta kiintymyksestä Nooriin ja pitävät muslimimiesten väitteitä osoituksena uskonnon ahdasmielisyydestä. Kun aikaa kuluu, Tuomaksen omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa ja hän haluaa tunnustaa Marialle olevansa osasyyllinen tyttöystävänsä kuolemaan. Ajan myötä kauniiksi rakkaustarinaksi kääntyneen suhteen alku ei nimittäin ollutkaan pelkkä onnellinen sattuma, vaan osa katalaa suunnitelmaa.

Tuomas kertoo osallistuneensa kokouksiin, joissa pohdittiin kuinka vanhoillisten muslimimiesten naisia alistavaan käytökseen saataisiin kohdistettua mittavaa negatiivista huomiota. Yhdeksi keinoksi keksittiin muslimityttöjen vietteleminen tarkoituksena provosoida sulhaset, isät ja veljet menettämään malttinsa ja ylittämään laillisuuden rajat.

Toinen kadonneista tytöistä paljastuu äitinsä kotoaan hätistämäksi. Tyttöjen turvapaikkanaan pitämän kerhon vetäjä, Heini, kuuluu myös muslimimiesten mustamaalaamista suunnittelevien joukkoon, ja hän on kertonut Ayanin äidille, että tyttärellä on lesbosuhde suomalaistytön kanssa. Äiti, peläten tämän suuren häpeän kantautuvan isän korviin, myy arvokkaat korunsa ja patistaa tyttären pakoon. 

Kolmannen tytön katoaminen tuo Marian elämään takaisin työtoverin Afganistanin projektista, jossa Maria on ollut kouluttamassa naispoliiseja paikalliseen työelämään. Lauri Vala on Marian entinen, turhan läheisesti alaistaan kohtaan käyttäynyt esimies joka on palannut kotimaahan jahdatakseen tänne livahtanutta huumeparonia, Omar Jussufia. Omar on pikkuserkku Azizalle, yhdelle kadonneista. Huumekuvioiden selvittelyä ei  helpota se, että Maria epäilee alusta asti Valan saaneen hermoromahduksen ja olevan kotimaassa komennuksen sijasta sairaslomalla. Näin onkin, mutta tämä varmistuu vasta kun Maria on pelastanut Valan hengen tämän huijattua hänet mukaan väijytykseen oletetulle huumeiden luovuttumispaikalle.

Juonet kulkevat siis mukavan monimutkaisia polkuja, pahiksetkin ovat ihmisiä eivätkä hyviksetkään osoittaudu täysin viattomiksi pulmusiksi. Poliisin työ on kuvattu raskaaksi ja melko vaaralliseksikin, päivät ovat pitkiä ja myös perhe vaatii osansa Marian ajasta. Silti tarinassa säilyy koko ajan uskottavuus ja jonkinlaista ihanaa turvallisuudentunnetta luo tieto siitä, että tuo nuori naispoliisi pärjää! Maria säilyttää hermonsa ja todellisuudentajunsa vaikka paineet jatkuvasti ylittävät keskivertoäidin murheet.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Emma ja Uno

Emma ja Uno : rakkautta tottakai / Märta Tikkanen Emma & Uno : visst var det kärlek ; ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Tammi, 2010, 250 s.

Takateksti olisi tästä kirjasta riittänyt, mutta jollain kumman sinnikkyydellä luin koko kirjan. Kai se oli jonkinlaista pakonomaista halua löytää ideaa kirjailijalta, jonka teokset nuoruudessa aiheuttivat kiihtymystä. Miestä ei voi raiskata ja Punahilkka olivat 80-luvulla kaksikymppiselle vaikuttavia kokemuksia.

Kannen kuvakin jo kertoo tarinan; omahyväinen, pulleaposkinen Uno vahattuine viiksineen, Unoa ihailevasti katsova Emma kietoutuneena hienostorouvan turkiksiin.

Kyse on aika tarkkaan siitä tavallisesta tarinasta, nyt vain suomenruotsalaiseen miljööseen sovitettuna. Tyttö tapaa valloittavan miehen jolle romanttisesti päättää antaa kaikkensa; sekä ruumiinsa että tässä tapauksessa myös rahansa. Mies siittää tytölle kuusi lasta ja jättää tämän hoitamaan perheen, itse hän huseeraa mieluummin Ruotsissa tärkeissä kansansivistyshommissa.

Perheellä kerrotaan olevan tiukkaa, kun kaikki lapset opiskelevat ja kunnon joulujuhliakaan ei ole varaa järjestää. Onneksi sentään saadaan vuokrattua Balderin juhlasali tanssiaisia varten, ettei perheen joulu ole aivan pilalla. Ja sitten myöhemmin ne varastelevat köksät, oj då, kyllä siinä on ollut isoäidillä kestämistä. Hyvä juttu, että isoäidissä yhdistyivät madonna ja marttyyri, muuten koko homma olisi kyllä mennyt puihin.

Tikkanen on koonnut kirjaa varten aivan mahtavan lähdeaineiston, niin tarkasti tapahtumat on kuvattu. Tämä yksityiskohtien runsaus tuppasi vähän latistamaan tarinaa, teksti tuntuu usein liikaa raportilta. Kun kertojan ääni on lisäksi kaikkitietävä ja jopa alentuva, ei lukukokemus oikein miellyttänyt.

"Lapsikatraan koko teini-iän, yhteensä noin viidentoista vuoden ajan, perhe asuu Liisankatu 7:ssä, niin kutsutussa Seiskassa. Helsingin vuodet ovat levottomia, rahatilanne pahempi kuin koskaan ja asunto on liian ahdas heille kaikille.
Kaksi valkoista vetosänkyä ja yksi telttasänky pystytetään yöksi molempiin huoneisiin, tytöillä on omansa ja pojilla omansa. Emma nukkuu keittiössä, sielläkin on varasänky. Samoin pesukaappi ja pesuvati jonka ääressä kaikki selviävät aamupesuistaan.
Sisaruksilla on kaikilla vapaaoppilaspaikat, tytöillä Vicky-tädin Laurellska skolanissa, pojilla Svenska Normallyceumissa. He menestyvät, heistä useampi on luokkansa priimus, he saavat stipendejä. Kun Svanhild saa yhdestä ainekirjoituksestaan korkeimman arvosanan, hän ei tahdo kertoa sitä Unolle:
 - Sitten isä alkaa vaan paasata että minun pitää ruveta runoilijaksi -
Lukukauden aikana he lukevat nuorempien koulutovereiden kanssa läksyjä, kesäisin he käyvät puhumassa ruotsia suomenkielisten perheiden lasten kanssa, molemminpuoliseksi hyödyksi."

lauantai 13. marraskuuta 2010

Harjukaupungin salakäytävät

Harjukaupungin salakäytävät / Pasi Ilmari Jääskeläinen
Atena, 2010

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanit ovat riemastuttavia. Kaikki kunnia kustannustoimittajien avulla hiotuille viimeisen päälle harkituille taide-eepoksille, mutta vähän kylmäksi ne jättävät tällaiseen vapaalentoon verrattuna.

Harjukaupungin salakäytävät vangitsee lukemaan yhtä varmasti kuin lupa kurkistella ystävän salaista päiväkirjaa tai mahdollisuus nähdä rakkaimman vihamiehen ajatuksiin jossain sopivan kiperässä tilanteessa.

Tarina alkaa siitä, kun turvallisesti jatkumohakuista elämäänsä (vaimo, lapsi, omakotitalo) elävä kustantaja Olli Suominen kohtaa kotikaupunkiinsa vastikään palanneen nuoruudenrakkautensa Kerttu Karan. Ollin elämä on ollut tasaista, ainoa jokapäiväistä elämää häiritsevä seikka ovat olleet jatkuvasti katoavat sateenvarjot. Kertun seuraelämä taas on ollut vilkasta ja kansainvälistä. Hän on nykyisin maailmankuulu kirjoitettuaan käännöksinäkin menestyneen Elokuvallisen elämänoppaan, jossa neuvotaan kuinka kuka tahansa voi hankkia elämäänsä cinemaattista hohtoa. Seuraavana projektina kirjailijattarella on tehdä sarja kaupunkioppaita. Sarjan on tarkoitus alkaa Jyväskylästä ja keskittyä erityisesti kaupungin alla risteileviin salakäytäviin sekä muihin maagisiin paikkoihin, joissa herkät yksilöt kykenevät aistimaan erityistä M-hiukkassäteilyä.

Olli ja Kerttu tapailevat, ja vähitellen Ollille selviää, että Kerttu ei ole koskaan päässyt yli rakkaudestaan häneen. Facebookin kautta Ollin elämään palaa myös kolme muuta nuoruudenystävää, Blomroosin sisarukset Anne, Leo ja Riku. Jossain vaiheessa FB-päivityksiin ilmestyy myös viisikosta oudosti kesken kesän kadonnut Karri. Varsinkin Anne on salaperäisesti sekaantunut juoneen, jonka tarkoituksena on hyvittää Kertulle ystävysten hänelle aiheuttama mielipaha.  Ollin merkitys on suunnitelmalle keskeinen, on nimenomaan hänen vastuullaan että Kerttu saadaan tuntemaan itsensä täydellisen onnelliseksi. Tämän onnen saavuttamiseksi Olli menettää entisen elämänsä ja perheensä, mutta Elokuvallisen elämänoppaan cinemaattisilla ohjeilla moiset uhraukset ovat pikkujuttu.

Kirjan hauskuutta lisää se, että siihen on kirjoitettu kaksi erilaista loppua. Minulle osuneessa niteessä oli blanc-loppu, jota joku kirjan FB-sivulla kuvasi melodramaattiseksi vaihtoehdoksi. Kustantajan www-sivuilta kävin sitten lukemassa myös rouge-lopun, traagisen vaihtoehdon. En osaa oikein valita kummasta pidin enemmän, ehkä hauskinta onkin vain näin korostetusti huomata, että mielikuvitusmaailmassa vaihtoehtoja löytyy. Kun vielä olen siunattu armottoman hataralla muistilla, olen varma, että olen jo luonut vaihtoehdoista jonkinlaisen kolmannen version, oman yhdistelmäni johon muistini valikoi minua eniten miellyttäneet yksityiskohdat.

Hassu yhteensattuma muuten, että eräässä toisessa, myös tämän syksyn parhaisiin kuuluvassa kirjassa, on hyvin samantapainen kansi; ihminen suht yksin kuvassa aukinaisen sateenvarjon alla, takaapäin kuvattuna.

Kirjan FB-sivulle: http://www.facebook.com/#!/pages/Harjukaupungin-salakaytavat/119664908077467

Jääskeläisen blogiin: http://pasiilmarijaaskelainen.wordpress.com/

torstai 11. marraskuuta 2010

Mestarin tunnustukset

Mestarin tunnustukset / Melania G. Mazzucco
La lunga attesa dell'angelo ; suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain, 2009, 514 s.

Vuosi on 1594, Tintoretto tekee kuolemaa kotikaupungissaan Venetsiassa. Kuumeisena hän muistelee lapsuuttaan värjäri-isänsä työhuoneella, hullaantumistaan kauniiseen saksalaisyntyiseen kurtisaaniin Corneliaan, avioliittoa käytännöllisen Faustinan kanssa sekä elinikäistä kilpailua muiden taiteilijoiden, mm. Tizianin kanssa.

Vanhan miehen roolihahmoista eniten tunnustettavaa on isällä, joka kaikista kymmenestä lapsestaan rakasti muita enemmän ensimmäistä, avioliiton ulkopuolella syntynyttä Mariettaa. Tytärtä ei ajan tavan mukaan naitettu mahdollisimman nuorena tai passitettu luostariin, vaan hän sai oppia isänsä ammatin.

Romaanin ajankuva on syvä ja monipuolinen ja vaikuttaa myös luotettavalta. Kirjailija lienee perehtynyt aiheeseen tarkasti, sillä ennen romaania hän on julkaissut renessanssitaiteilija Jacomo Robustista eli Tintorettosta elämäkerran.

Kirja on viihdyttävä, kaikki 500 sivua tulee luettua melkein huomaamatta. Erityisen suurta vaikutusta tarinan tapahtumat eivät tehneet, vaikka luulenkin, että joitain aikakauden asenteita ja käyttäytymistapoja on tavoitettu hyvin. Naisiin kohdistunut väheksyntä, lapsityövoiman käyttö ja isän auktoriteetin kunnioitus tulee tarinassa esiin kuin sisäänrakennettuna, varmaan juuri sellaisena itsestäänselvyytenä mitä se aikalaisille oli.

Kirjan rakenteessa hieman häiritsevä yksityiskohta on se, että kertoja kertoo tarinaansa luojalleen, puhutellen tätä Herraksi;

Päätin tarjota sinulle kaikki tyttäreni: Lucrezian, joka oli jo kaksitoistavuotias, Ottavian, joka oli kahdeksan vanha, ja jopa vastasyntyneen, joka oli hengittänyt maailman ilmaa vasta muutaman minuutin. Tyttärieni neitsyys vastapainoksi omalle saastaisuudelleni, siemeneni hedelmä anteeksiannostasi. Halusin ylistää sinua elämäni jokaisena päivänä - pyhitin perheeni elämän sinulle, Herra.

Näin kätevästi siis perheen isä puhdisti omantuntonsa ja jatkoi tyytyväisenä omahyväistä elämäänsä; tyttäret luostariin ja isän kunniallisuus oli taas tarhaton.