maanantai 30. elokuuta 2010

Päivänsinet

Päivänsinet : muuan loppukesä, merkintöjä / Juha Mannerkorpi
Otava, 1979
128 s.

Tutustuin päivänsiniin ensimmäisen kerran teini-ikäisenä kesämökillä. Radiosta tuli, muistaakseni päivittäin aina puolenpäivän aikaan, pätkä kuunnelmaa, joka oli oikeastaan tylsä, mutta silti vangitseva. Sitä vain unohtui kuuntelemaan, vaikka oikeastaan mitään ei tapahtunut; vanha mies seurasi kukkien kasvua, siinä kaikki.

Tarina on surullinen. Samalla kun kukat kasvavat, miehen suolistossa kehittyy syöpäkasvain, joka aiheuttaa pahoinvointia ja kipuja. Muitakin vaivoja on, diabetes on vaivannut jo kauan ja rytmihäiriöt riepottavat sydäntä kuin nyrkkeilyhanskoin varustettu villi pikkupoika. Mies kuitenkin kieltäytyy lääkärien suosittamasta leikkauksesta, koska arvelee viimeisten kuukausiensa olevan mielekkäämpiä elää ilman sitä.

Pinnan alla on levottomuutta, jopa pelkoa ja raivoa, mutta keskittyminen kukkien kasvattamiseen antaa miehelle voimaa pysyä rauhallisena. Vaimo Lenna osallistuu puuhaan yhtä suurella intohimolla, sairauden etenemisestä ei haluta puhua. Ruumiin rappeutumisesta ja kipujen lisääntymisestä kerrotaan vain lukijalle, hänellekin ainoastaan pieninä vihjauksina sivulauseissa.

Nuorena kuunnelmaa seuratessani en vielä tiennyt, miltä päivänsinet oikeasti näyttävät. Vanhusten jumalanpalvelus sinisten teriöiden aamuisin avautuessa jäi kuitenkin mieleen niin vahvasti, että Ipomea tricolor on jo monena kesänä kiemurrellut jossain puutarhani nurkassa. Ja kaunishan se on, sekä aivan uskomattoman sininen.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Mehiläishoitajan kuolema

Mehiläishoitajan kuolema / Lars Gustafsson
En biodlares död; suomentanut Eeva-Liisa Manner
Tammi, 1979, 203 s.

Lars Lennart Westin on hoitanut mehiläisiä syrjäisellä kesämökillään siitä lähtien, kun työ kansakoululla, jossa hän opetti veistoa, loppui koulun lakkauttamiseen. Hän on 40-vuotias, mutta vaikuttaa vanhemmalta. Vaimo on lähtenyt vuosia sitten. Lars ei ole erakko, muttei toisaalta liiemmin jaksa etsiytyä muidenkaan seuraan.

Eräänä keväänä, kun lumet ovat juuri alkaneet sulaa, Lars sairastuu. Prostata, munuaiskivet vai syöpä? Mies käy tutkimuksissa, mutta kun vastauksen kätkevä kirjekuori kunnallissairaalasta saapuu, hän ei haluakaan tietää. Kirje joutuu avaamattomana uunin sytykkeeksi.

Kun tuskat alkavat, Lars ei vieläkään halua kohdata totuutta saati hoitaa itseään. Valkohehkuiset kivulloiset säteet leviävät nivusista jalkoihin ja selkään, lopulta niin voimakkaina, että ajattelukin tuntuu mahdottomalta. Sitten, yhtäkkiä, kipu lakkaa moneksi päiväksi, jopa viikoiksi. Hitaasti mies alkaa taas toivoa, sittenkin munuaiskivi joka nyt on poistunut?

Jostain syystä luettavaksi on viime aikoina osunut useampi sellainen kirja, jossa mies muistelee entistä vaimoaan. Mehiläishoitajan tarina on virkistävä poikkeus sikäli, että vaikka mies muistelee, hän ei ole katkera. Päin vastoin, koko tarina on täynnä surumielistä lämpöä.

Kirjan tunnelma on kiehtova. Sairas mies muistelee rauhallisena menneisyyttään ja tekee tyyniä huomioita nykyhetken pienistä tapahtumista ympäröivässä luonnossa ja syrjäisessä kyläyhteisössä. Hän ei ole mitenkään erityisen onnellinen, muttei tyytymätönkään. Ainoastaan sairaus saa hänet kapinomaan. Hän tietää, että peli on pelattu, muttei silti halua antaa periksi. Ei hän jaksa taistella syöpää vastaan, muttei myöskään halua alistua elämään sairaana.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia pohdintoja. Onko minän käsite turha, mihin oikeastaan rakastumme kun luulemme rakastuvamme toiseen ihmiseen?

Arvelen, että Eeva-Liisa Mannerin käännöstyö on osasyynä romaanin ansiokkuuteen. Hänen suorasukainen kielensä antaa varmasti sopivaa särmikkyytä Mehiläistenhoitajan lempeään tarinaan.

Lempeä kuolema

Lempeä kuolema / Simone de Beauvoir
Une Mort tres douce, suom. Outi Kasurinen-Badji
Arena Kirjayhtymä, 1966, 96 s.

Lempeä kuolema on Simone de Beauvoirin tarkka ja säälimätön kuvaus oman äitinsä sairastumisesta ja kuolemasta. Kirjan sisältöön vertautuessaan nimi on sarkastinen. Se on napattu lääkärien ja sairaanhoitajien puheesta, mikä antaa aiheen pelätä. Kuinka kauheaa kuoleminen voikaan olla, jos tämä on lempeää?

Ei ole luonnollista kuolemaa, ei mikään, mikä ihmistä kohtaa, ole luonnollista, koska hänen läsnäolostaan on maailma riippuvainen. Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia; jokaiselle ihmiselle kuolema on tapaturma ja - huolimatta siitä, että sen tuntee ja hyväksyy - kohtuuton väkivallanteko.

Simonen äiti Françoise kaatuu asunnossaan ja satuttaa jalkansa. Hän ei pääse heti puhelimeen vaan viruu tunteja lattialla ennenkuin ystävät poliisin avustuksella murtavat oven ja auttavat vanhan rouvan sairaalaan. Siellä hänellä todetaan reisiluun murtuma ja hän jää odottamaan lisätutkimuksia.

Ystävät soittavat Simonen ja tämän sisaren Poupetten paikalle. Äidin tilassa havaitaan muutakin huolestuttavaa, sitkeä hermovika vääristää kasvoja ja sekoittaa ajatuksia. Paljastuu myös, että äidillä on voimakkaita vatsakipuja. Vähitellen tyttärille selviää kauhea totuus; kyseessä on aggressiivinen vatsasyöpä. Armeliaasti tätä ei kuitenkaan kerrota elämänhaluiselle äidille, vaan hänen annetaan elää viimeiset viikkonsa toiveikkaana.

Tyttären lähes kliininen selostus äidin ruumiin rappeutumisesta ja kivuista kätkee taakseen valtavan määrän padottuja tunteita. Niiden paine on niin uhkaava, että tuskaa on pakko yrittää turruttaa jollakin tavoin. Niin ristiriitaista kuin se onkin, yksi keino tuntuu olevan järkyttävien, parantumattomien leikkausarpien ja makuuhaavojen tarkka havainnoiminen ja ylöskirjaaminen.

Lähes tunnustuksenomaisia ovat myös tyttären muistot äidistä ja analyysit tämän luonteesta ja käyttäymisestä. Joitakin hyviäkin ominaisuuksia äidistä löytyy, mutta myötätuntoa hän saa osakseen kovin vähän. Beauvoirin äiti kuoli vuonna 1964 ja kirja on julkaistu melko pian sen jälkeen. 1960-luvulla taisi olla vallalla käsitys, että kasvaakseen aikuiseksi ja päästäkseen irti vanhemmistaan, lapsen tulee kuvainnollisesti "tappaa" heidät ja uskaltaa kyseenalaistaa kaikki heidän ratkaisunsa. Onneksi nykyään taidetaan jo ymmärtää, ettei näin suuri tragiikka aina ole välttämätöntä. Anteeksi antaminen, tai ainakin myötätunto, kantaa monissa tapauksissa pidemmälle, molempia osapuolia.

lauantai 28. elokuuta 2010

Takla Makan

Takla Makan : kaksi kertomusta / Juha Seppälä
WSOY, 2010, 148 s.

Päätin tosissani yrittää ymmärtää "mieskirjallisuutta", mutta voi taivas, tämä on vaikeaa! Edellisen kirjan kohdalla ei kelvannut kiltti täti, mutta ei tämä ilkeä setäkään nyt oikein miellytä.

Seppälän kieli on hienoa ja tällä kertaa erityisen riemastuttavia ovat maanmittarimiehen ammattislangista revityt metaforat. Rehellistäkin teksti varmasti on, mutta miksi, oi miksi ja onko pakko olla näin tosikkomainen, raaka ja katkera?

Ensimmäisessä tarinassa mies jää eläkkeelle ja saa tietää sairastavansa syöpää. Hän tuntee joutuneensa Takla Makanin autiomaahan, jossa suuhun ja sieraimiin tunkeutuu kuivaa pölyä, tomua hienompaa.
...

Kun tulin perille, tajusin että pitemmälle en tätä tietä enää pääsisi, mutta olin silti matkalla jotakin kohti. Ehkä en tullut aloittamaan mitään, vaan saattamaan päätökseen jotain, itseni.

Mies käy sädehoidoissa ja muistelee entisiä vaimojaan. Hän tapaa vastentahtoisesti vanhaa opiskelutoveriaan ja tuntee myöhemmin, toverin tehtyä itsemurhan, syyllisyyttä välinpitämättömästä suhtautumisestaan. Hän löytää tiensä kolkkoon baariin, jossa käy myös nuori, lilakyntinen tyttö. Tyttö haluaa tutustua mieheen, ja pian mies toteaa:

Hän oli kuin minulle tehty. Tunsin tarvitsevani häntä joka päivä.
Se oli sietämätön ajatus.

Kirjan toisessa tarinassa "Ristin tie" toinen mies muistelee entisiä vaimojaan ja tapaa saman nuoren tytön kaupan kassajonossa puristamassa jauhelihapakettia liloilla kynsillään. Tällä miehellä on kuitenkin missio, hän aikoo Jeesuksen tavoin kantaa ristiä pääsiäisenä. Tarinat ovat erillisiä, mutta täydentävät ovelasti toisiaan.

Seppälän teksti on täynnä viiltävän tarkkanäköisiä huomioita mitä erilaisimmista asioista, voisi sanoa jopa viisauksia, mutta tarinan banaalius pitää lukijan jalat ikävän tiukasti maassa. Kun olin päättänyt yrittää ymmärtää, niin pohdiskelin ihan vakavissani erilaisia selitysmalleja ratkaisuun, jossa tarinan kliimaksissa nuori tyttö puristelee kuolemansairaan vanhuksen ruttuisia palleja. Paras lopputulemani on kuitenkin säälittävä luovuttaminen; en ymmärrä vanhoja vihaisia miehiä. Ja toisaalta, miksi edes lopulta tarvitsisikaan?

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Rantahotelli

Rantahotelli / Anita Brookner
Hotel du Lac; suomentanut Eva Siikarla
Otava, 2006, 176 s.

Tällä rannalla ei tyrskyä, mutta tyynen pinnan alla tapahtuu sitäkin enemmän. Kirjailijatar Edith Hope on ystävien kehoituksesta lähtenyt Sveitsiin pieneen syrjäiseen järvenrantahotelliin odottelemaan aiheuttamansa skandaalin laantumista. Eletään syyskesän viimeisiä viikkoja, hotellissa on vielä muutamia asukkaita joiden käyttäytymistä Edith tarkkailee ja analysoi melko säälimättömästi. Osansa hauskan piikikkäistä ja tarkkanäköisistä huomioista saavat mm. ikuisesti viehättävä 80-vuotias Rouva Pusey ikuisesti teini-ikäisine Jennifer-tyttärineen, ruokansa sylikoiralleen syöttävä traagisen kaunis Monica, Edithille pelastusta tarjoava Herra Neville ja Edithin salainen rakkaus, David.

Edith kyllä yrittää käyttäytyä roolinsa mukaisesti; hän on jo yli kolmenkymmenen ja ei mitenkään erityisen viehättävän näköinen (omituinen ristiriita, ystävät sanovat hänen muistuttavan Virginia Woolfia), kaikkien mielestä hänen olisi parasta hyväksyä mikä tahansa avioliittotarjous pelastuakseen katkeran vanhanpiian kohtalolta. Läheiset katsovat tietävänsä mikä olisi Edithille parhaaksi, ja heidän neuvonsa vievät Edithiä kuin unessa, kaksikin kertaa ja jo melko lähelle alttaria. Kummallakin kerralla Edith karkaa vasta aivan viime hetkellä.

Kirja muistuttaa viime kevään hittikirjaa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville / Shaffer, Mary Ann. Se on tyyliltään samalla tavalla vanhanaikainen, oli varmasti jo ilmestyessään 1984. Tavallaan vanhanaikaisuus on viehättävää, mutta montaa tällaistä reippaan kiltin vanhanpiian tarinaa en kyllä jaksaisi lukea peräkkäin, olkoot kuinka älykkäitä tahansa. Voitaiskohan me tädit ehkä antaa palaa vähän reilummin ja unohtaa kohta jo koko kiltteys? Hmmm...

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Merenneitojen laulu

Merenneitojen laulu / Lisa Carey
The mermaids singing ; suomentanut Eva Siikarla
WSOY, 1998, 360 s.

Cliona, Grace ja Gráinne ovat kolme naista sukupolvien ketjussa. He matkaavat pienen Irlannin rannikolla sijaitsevan saaren ja Bostonin välillä, toistaen toinen toisensa virheitä.

Clionan nuoruus sijoittunee 50-luvulle. Heti kun rahkeet riittävät, hän lähtee sisarensa perässä Amerikkaan tienaamaan rahoja sairaanhoitajaksi opiskelua varten. Jo ennen opintojen aloittamista hän kuitenkin tapaa Patrickin, lääketieteellisessä opiskelevan hurjan irlantilaisnuorukaisen, ja rakastuu. Patrick kuolee tapaturmaisesti juuri kun Cliona on huomannut olevansa raskaana. Cliona on lastenhoitajana perheessä, jolle raskaus on onnenpotku. Lupaamalla huolehtia myös syntyvästä lapsesta perhe saa sidottua Clionan palvelukseensa yli kymmeneksi vuodeksi. Perheen traaginen elämä kärjistyy äidin itsemurhaan ja sekavissa olosuhteissa vaikuttaa siltä, että Clionan 15-vuotias tytär Grace saattaa olla jotenkin osallinen tapahtumiin. Äiti ja tytär päättävät palata Irlantiin kotisaarelle, jonne Cliona on aina kaivannut takaisin.

Grace ei viihdy saarella. Hän rakastaa merta ja merenneitojen laulua rannan luolissa, mutta tuntee tukehtuvansa äitinsä ankaran valvonnan alla. Myös muiden saarella asuvien huolenpito ahdistaa häntä, mutta yhteen heistä hän silti rakastuu. Seamusin hehkuva vartalo lämmittää jatkuvasti palelevan Gracea. Gráinne syntyy, ja Grace elää kolme vuotta lähes onnellisena, vain pientä levottomuutta tuntien. Sitten kuitenkin, eräänä yönä, kun Seamus on juttumatkalla Pohjois-Irlannissa, Grace pakkaa tavaransa, ottaa Gráinnen ja lähtee vieraan miehen matkaan, huvijahdilla kohti Amerikkaa.

Tarina alkaa siitä kun Grace on jo aikuinen. Hänellä on pitkälle edennyt rintasyöpä ja hyvästien jättö tyttärelle on vaikeaa. Kun Grace sitten kuolee, hautajaisiin saapuu myös Cliona. Gráinnen järkytys on suuri, koska äiti ei ollut koskaan kertonut, että kotisaarelle oli jäänyt kokonainen suku. Vielä enemmän tyttö järkyttyy siitä, että äidin miesystävä Stephen ei aiokkaan huolehtia hänestä vaan haluaa hänen lähtevän isoäidin mukaan Irlantiin.

Gráinne vastustaa muuttoa aluksi rajusti, mutta kun hän kuulee, että saarella odottaa myös hänen kuolleeksi luulemansa isä, alkaa vastarinta murtua. Matkaan lähdetään, mutta pettymys on valtaisa, kun isä ei heti otakaan yhteyttä tyttäreensä. Gráinne kääntää kapinan sisäänpäin ja lakkaa syömästä, toistaen tässäkin äitinsä nuoruuden epätoivoista kamppailua saarelaisuutta vastaan.

Juoni on siis kuin kopioitu melko kamalasta nyyhkyleffasta, mutta silti kirja on hyvä. Sen analyysi kohdistuu äidin ja tyttären suhteeseen, naisen seksuaalisuuteen sekä itsensä ja omien juuriensa hyväksymiseen. Kliseiset tapahtumat ovat vain tarjotin, jolle on katettu osuvat huomiot eri-ikäisten naisten näennäisten erojen alta paljastuvasta samankaltaisuudesta ja ihmisten järkyttävistä vaikeuksista ilmaista tunteitaan.

Kauniina kehyksenä tarinalle toimii Irlannin rannikon luonnon kuvaus ja viittaukset vanhoihin mystisiin taruihin ja satuihin.

lauantai 21. elokuuta 2010

Saari

Saari / Kjell Askildsen
Omgivelser, suomentanut Tarja Teva
Like, 2009, 125 s.

Olisi pitänyt ymmärtää varoitus, lievetekstissähän sanottiin ihan selvästi, että "pinnan alla väreilevät halut tuovat mieleen Ingmar Bergmanin elokuvien maailman". Kirjan ulkomuoto taisi hämätä minut, juuri tällaisia ohuita, hieman muita pienikokoisempia kirjoja kun on pakko päästä aina vähän hypistelemään.

Saaressa asuvat majakanvartija Mardon, hänen vaimonsa Maria ja tyttärensä Marion. Kesällä sinne saapuu vieraaksi myös kirjailija Albert Kraft. Pahaa aavistamaton kirjailijaparka on niin lumoava, että sekä äiti että tytär joutuvat hallitsemattoman seksuaalisen kiihkon valtaan, eivätkä kykene enää muuhun kuin haaveilemaan kirjailijalle antautumisesta.

No joo. Kirjaa lukiessa inhosin sitä melkein alusta lähtien. Ajattelin, että äidin ja tyttären himo samaan mieheen on harvinaisen ällö aihe. Mutta kuinkas ollakaan, seuraava aloittamani kirja kertoikin täsmälleen samasta aiheesta, vaan ei ällötä yhtään! Tajusin, että aiheessa ei ole mitään vikaa, vaan siinä millä tavoin siitä kerrotaan. Se, mikä Askildsenin tarinassa on likaista ja inhottavaa, on seuraavassa tarinassa romanttista ja mielenkiintoisen oikullista.

Tämä tietysti antaa otollisen tilaisuuden miettiä, mikä Askildsenin tavassa käsitellä aihetta tekee siitä niin luontaantyöntävän. Onko se miesnäkökulma naisen seksuaalisuuteen, onko se pelkoa, onko se raivoa siitä että hallintakeinoja ei ole?

Lauserakenteen tasolla Askildsenin Saari on mielenkiintoinen. Hän vaihtaa usein näkökulmaa täysin totuttujen tapojen vastaisesti keskellä jonkin yksityiskohdan kuvausta. Vaihdokset ovat tarkasti harkittuja niin, että itse vaihdoksesta tulee tärkeä osa kappaleen merkitystä. Tyyli on yllätyksellisyytensä vuoksi melko raskaslukuista ja usein tulee tunne, että olisi pakko palata tekstissä taaksepäin, kertaamaan edellistä.

Ja niin, se seuraava tarina on Lisa Careyn Mereneitojen laulu.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Purppuranpunainen hibiscus

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie
Purple hibiscus ; suomentanut Kristiina Savikurki
Otava, 2010, 334 s.

Purppuranpunainen hibiskus on  Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin kirjoittajan esikoisteos. Valitettavasti esikoinen ei yllä aivan seuraajansa tasolle. Molempien kirjojen kieli on kaunista ja tunnelma sekä tapahtumapaikat kiinnostavan eksoottisia, mutta nuoren Kambilin tarina ei silti viehätä samalla voimalla kuin Olannan ja Odenigbon. Lisäksi teoksissa on niin paljon toisiaan muistuttavia aineksia, että lukeminen tuntuu paikoitellen valjulta vanhan kertaukselta.

Kambili on 15-vuotias tyttö, joka on täysin alistunut elämään ankaran isän käskyvallan alla. Isä on hurskas katolilainen ja arvostettu vapaustaistelija. Hän on menestynyt myös taloudellisesti, omistaa mm. sanomalehden ja elintarviketehtaita, eikä kitsastele jaellessaan avustuksia niitä tarvitseville. Kaikki siis ihailevat isää, myös hänen lapsensa, joilla kuitenkin saattaisi olla syytä muuhunkin.

Kotioloissa isä on sairaalloisen tarkasti muiden toimia koordinoiva despootti, vieläpä hillittömän äkkipikainen sellainen. Tämä paljastuu tarinan edetessä vähitellen mm. viittauksina äidin arpiin ja mustelmiin.  Isä selittää väkivallan pyrkimyksellään kasvattaa lapsensa hyvin. Eikä riitä, että lapset ovat hyviä, heidän on oltava parhaita! Karmea esimerkki isän raakuudesta; kun yhden kouluvuoden päätyttyä Kambili ei olekaan luokkansa priimus vaan vasta toiseksi paras, isä rankaisee tyttöä kaatamalla kiehuvaa vettä hänen jalkaterilleen.

Kambili ei epäile isän kasvatustapaa ennen kuin hän pääsee tutustumaan tätiinsä, Nsukkan yliopistossa Nigerian kulttuuria ja kirjallisuutta opettavaan Ifeomaan. Täti asuu köyhällä esikaupunkialueella kolmen lapsensa kanssa ja hoitaa vanhaa isoisää, johon veli, Kambilin isä, on katkaissut välit koska pitää isoisää pakanana. Ifeoma-tädin luona vieraillessaan Kambili ensin ahdistuu perheen elämän synnillisyydestä ja toivoo pian pääsevänsä takaisin isän luo, turvaan tämän erinomaisuuden loisteeseen. Vähitellen hän kuitenkin alkaa nauttia kuunnellessaan perheen väittelyitä ja tädin käheää naurua. Lopulta hän havahtuu ihmettelmään sitä, miksi hän itse ei osaa jutella ikäistensä kanssa kuten serkut, miksi hän ei osaa nauraa eikä kykene yhtymään lauluun muiden mukana.

Isän ote alkaa siis lopuksi kirvota. Mielenkiintoista on se, että samanaikaisesti Kambili rakastuu. Mies on toisaalta isän vastakohta, kiltti ja hellä. Toisaalta hän on isän jatke, katolisen kirkon pappi, fada Amadi, saavuttamaton selibaattilupauksensa vuoksi ja lisäksi menossa lähetystyöhön Eurooppaan.

Adichien tavassa rakentaa tarinaa jää vaivaamaan se, että hän ei koskaan kommentoi kertomaansa. Hän nostaa jokseenkin lakonisesti esille asioita, joiden kuvittelisi olevan kipeitä Nigeriassa. Koskaan ei kuitenkaan ole selvää, kirjoittaako hän tuomitakseen vai puolustaakseen, paljastaako hän epäkohdan vai osoittaa ymmärrystä. Toisaalta sama puolueettomuus on takuulla osatekijänä tekstin kiehtovuudessa, lukijalle jätetään ajattelun vapautta ja illuusio siitä, että hän itse muodostaa mielipiteensä kerrotuista tapahtumista.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Verikyynel

Verikyynel / Arne Dahl
Ont blod ; suomentanut Kari Koski
Otava, 2004

En ole moneen vuoteen ottanut lukeakseni dekkaria. Tämänkin otin lähinnä vain siksi, että se sattui olemaan juuri oikealla hetkellä, pari päivää ennen loman alkua, työpöydällä poistopinossa. Vähäisen vesivahingon kokenut pokkari ; täydellinen valinta sullottavaksi matkalaukkuun, rikkoutumaan lisää hiekkarannalla, unohdettavaksi lentokoneeseen.

Olen varmaan saanut jännitys -genrestä joskus yliannoksen kun en kaipaa dekkareita ollenkaan. Nytkään juoni ei ollut lainkaan arvattavissa, mutta silti tarinan kuljetus puudutti alusta loppuun. Henkilökaarti oli vaihteleva, mutta noudatti ärsyttävän tarkasti lajityypin konventioita. Hyvikset ovat elämäänsä kyllästyneitä rikosetsiviä, joilla on vaikeuksia vaimojensa kanssa,  tyytymättömyyttä omiin kykyihin ja jotka joskus onnistuvat tekemään yllättäviä sankaritekoja. Pahis näytettiin aluksi todella raakana kiduttajana, myöhemmin paljastuu, että hän itseasiassa onkin CIA:n palkkalistoilla. Yhteiskunnallisuus syntyy tässä tarinassa sitten kai siitä, että lukija saa miettiä, onko kidutus oikeutettua, jos sillä pyritään estämään terroristien toimintaa.

Tapahtumapaikkana on 1990-luvun Tukhoma, mutta etsivät käväisevät myös New Yorkissa tapaamassa jäljittämäänsä sarjamurhaajaa vuosikymmeniä tutkinutta kollegaa. Kansainvälisyys on kovaa tasoa, mukana menossa CIA:n ohella ovat myös KGP, Irak ja Vietnamin sota.

Ainoa mikä jollain tavoin silloin tällöin herätti, olivat Dahlin käyttämät metaforat. Ne menivät kyllä välillä riemastuttavalla tavalla överiksi. Luin jostakin, että kirjailija on myös kirjallisuustieteilijä ja kriitikko ja että kyseessä on esikoisteos. Väistämättä tulee mieleen, että on mahtanut olla hauskaa päästellä tekstiä estoitta kieli poskessa.

Luku 18 alkaa kuvauksella tapahtumien kulusta , s. 170;

"Sodanjohtokeskus oli lopultakin menttänyt lainausmerkkinsä. Ratkaiseva merkki oli fläppitaulu, joka oli ilmestynyt Hultinin puhujapöntön taakse. Oli aika piirrellä kaavioita. Huopakynät melkein puhkuivat kärsimättömyyttä.
Urheilutoimittajien suosikkiklisee oli päästänyt sisuksistaan jättiklimpin ketsuppia. Aluksi ei tullut mitään, sitten ei mitään ja sitten kaikki. Oli kuitenkin suuri vaara, että vasta pullon pintakerros oli maustanut ruotsalaisten jokapäiväisen leivän amerikkalaisella suosikkimausteella. Ehkä voileipä peittyisi pian kokonaan tahmeaan punaiseen mössöön.
Oli miten oli, Kentucky-murhaaja oli nyt vauhdissa. Kaksi varmaa uhria oli muutaman tunnin kuluessa lisätty todennäköisen uhrin seuraksi. Asiat olivat liikkeessä, mahdollisesti kiihtyvässä liikkeessä."

lauantai 14. elokuuta 2010

Rouva Agathen rakkaus

Rouva Agathen rakkaus / Andrew Nicoll
The good mayor ; suomentanut Maria Erämaja
Gummerus, 2010, 518 s.

Dotin kaupunki sijaitsee hauskan epämääräisesti jossain Itämeren rannikolla, sen asukkaat olisivat tietyissä tapauksissa voineet kutsua itseään jopa suomalaisiksi.

Kaupungin raatihuoneella työskentelee pormestari Tibo Krovic, lisänimeltään hyvä. Sihteerinään hänellä on rouva Stobak. Agathe, jonka pyöreät vaaleanpunaiset varpaat, kermakakkupovi ja muutama muukin moneen kertaan kirjassa kuvattu fyysinen ominaisuus vievät vähitellen Tibo Krovicin mielenrauhan.

"Katso hänen muotoaan, kurvejaan ja ääriviivaansa. Katso hänen jalkaansa, joka lepää höyhenenkevyenä tuolla kivilaatalla, varpaat pilkistävät sandaalien kärjestä. Näkyy kantapään pyöreä kaari, nipaisu nilkkaa, pohkeen pyöreys, polven takaosan muka ja yöspäin aina pilkulliseen silkkimekkoon saakka, joka lupailee reittä, pitkän sukan suuta ja sukkanauhan tiukkaa solkea. Katso hänen kurvikkaita muotojaan, jotka viuhuvat leuasta alaspäin, kurkun ympäri ja yli rintojen, jotka päihittäisivät hindutemppelin veistokset. Katso hänen uumansa silkkaa matemaattista mah-dot-to-muut-ta, hänen vatsansa täyteläisyyttä ja takapuolta, joka levenee, asettautuu ja kelpuuttaa suihkulähteen marmorireunan. Katso häntä, kun hän liikkuu, hänen sulouttaan ja iloaan, kun hän ravistelee ruudullisen liinan polviensa päälle, istuva Salome."

Tibo on niin suuressa määrin herrasmies, että rakkaus Agatheen saa ilmaisunsa kirjalahjoina, lounaskutsuina ja vain vaivihkaisina hipaisuina kädenselkään tai hiuksiin. Hänellä ei ole aavistustakaan, että Agathen miehen, Stobakin, henkinen ja fyysinen kylmyys on jo vuosia ollut tehdä Agathen hulluksi kaipuusta. Yhteiset lounasunelmat Dalmatian rannikolla sijaitsevasta huvilasta miellyttävät Agathea kovasti, mutta yht'äkkiä, eräänä kauniina iltapäivänä, ne eivät enää riitä.  Agathen kaipuu vaatii saada täyttymyksensä heti! Sitä hän ei kuitenkaan voi kertoa Tibolle suoraan, ja kun tämä ei kainoja vihjailuja "raikkaasta sävystä" ymmärrä, katastrofi on valmis.

Agathe ryntää kyynelehtien, täysin poissa tolaltaan lumituiskuiselle kadulle. Siellä hän törmää ensimmäisenä Hektoriin, miehensä serkkuun ja ryyppykaveriin. Hektor vie sekavan Agathen asunnolleen ja samantien suoraan sänkyynsä.

Agathe todistelee itselleen kolme pitkää vuotta löytäneensä viimein tosimiehen, vaikka todellisuudessa Hektor melko pian paljastuu edeltäjäänsäkin kylmemmäksi, toiseksi Stobakiksi. Tämän ajan Tibo kamppailee kaipuun ja kostonhimon välimaastossa, tuijottelee synkkänä raivoavaa Itämerta ja suunnittelee Cesare-noidan kanssa kirousta, joka saisi Agathenkin kärsimään.

Agathen elämän todellisuus paljastuu Tibolle järkyttävällä tavalla eräänä aamuna. Agathe on myöhässä työpaikaltaan ja kun hän vihdoin saapuu, hänen kasvonsa ovat ruhjeilla. Sekavassa tilassa hän selittää Tibolle yltympäri vartaloaan olevien eri-ikäisten mustelmien olevan todiste siitä, että hän on muuttumassa koiraksi, dalmantialaiseksi.

Hetken kuluttua paikalle saapuvat santarmit. Hektor on löytynyt hukkuneena kanaalista ja Agathea etsitään. Tibo valehtelee ettei tiedä tämän olinpaikkaa, vaikka nainen makaa koirana hänen työpöytänsä alla.

Tibo ei näe muuta keinoa pelastaa rakastettunsa kuin paeta tämän kanssa. Kiero ja lihava lakimies Guillaume Yemko järjestää heille uudet henkilöllisyydet ja pakoreitin meren yli uuteen asuinpaikkaan Virgulessa. Öinen souturetki uhkaa päättyä surullisesti hiekkasärkälle keskelle merta, mutta rakastavaiset saavat kuin unessa apua Cesare-noidan ystäviltä. Yllättäen oudot tapahtumat selvittävät Agathen pään ja hän päättää muuttua takaisin naiseksi heti aamun koitteessa. Tarina päättyy kuvaukseen, jossa mies "asuu onnellisena vaimonsa kanssa suuressa valkoisessa talossa Dalmatian rannikolla, missä he viettävät päivänsä juoden viiniä ja syöden oliiveja ja puhuen Homeroksesta kauniille lapsilleen."

The Sun on takaleivetekstissä kohottanut kirjan vuosisadan toistaiseksi hienoimmaksi ja koskettavimmaksi romaaniksi. No ei nyt sentään, mutta tarina on kiehtova ja sen käänteet sopivan yllätyksellisiä. Aihepiirikin on kielen kepeästä tasosta huolimatta mielenkiintoinen ja jopa syvällinen, ketäpä eivät ihmisen estot ja kainostelut kiinnostaisi.

Kirjan kiltti aistillisuus tuntui varsinkin aluksi todella herkulliselta. Miehisellä katseella  inventoidut marenkiherkut kauniisti kypsän rouva Agathen vartalossa oli kuvattu niin tehokkaasti, että harvoin tapaa. Jossain vaiheessa söpöilyyn sitten vähän kyllästyikin ; se alkoi tuntua vanhanaikaiselta, teennäiseltä pumpulipornolta.

Alkoi myös pelottaa kirjailijan puolesta. Esileikin oltua näin intensiivistä, millaisen ilotulituksen hän joutuukaan järjestämään siinä vaiheessa kun lemmenpari pääsee asiaan? Tähän kuoppaan Nicoll ei kyllä kompastu lainkaan, vaan fiksusti kehittää uuden juoniaiheen Agathen koiraksi muuttumisesta fyysisen hehkutuksen hiipuessa.

lauantai 7. elokuuta 2010

Yhdeksäs portti

Yhdeksäs portti / Arturo Pérez-Reverte
El club Dumas, suomentanut Katja Kallio
Like, 2002, 449 s.

Madridilainen Lucas Corso on kirjaetsivä, hiukan koinsyömä, mutta täydellisen hurmaava yhtäkaikki.

"Seurasin Corsoa tarkasti ja panin merkille, että hän puolittain hymyili istuessaan nojatuoliin. Se oli umpikujaan joutuneen kaniinin poikamainen virnistys, sellainen, joka saa piirroselokuvissa yleisön myötätunnon välittömästi puolelleen. Ajan myötä sain tietää, että hän saattoi hymyillä myös kuin riutunut, armoton susi, ja että hän kykeni loihtimaan kasvoilleen kumman ilmeen tahansa kulloisenkin tilanteen mukaan."

Corso on salaa romantikko, hän muistelee haikeasti entistä rakastettuaan Nikonia, jonka hiukset valuivat tuoksuvina tyynylle aamuisin ja joka käytti päivänsä valokuvaamalla vääryyksiä maailmalle paljastettavaksi.

Mystiikkaa ja romantiikkaa tihkuva jännitystarina alkaa kun Corso saa yhtä aikaa kaksi toimeksiantoa. Kirjakauppias Flavio La Ponte on ostanut Anjoun viini-nimisen käsikirjoituksen Enrique Tailleferiltä. Käsikirjoitus on osa Dumasin Kolmesta muskettisoturista. Taillefer tekee itsemurhan heti kaupan jälkeen ja Corso joutuu selvittelemään käsikirjoituksen aitoutta Tailleferin vaarallisen ja uhkean lesken kanssa.

Varo Borja taas luovuttaa Corson haltuun yhden kolmesta jäljellä olevasta niteestä Yhdeksää porttia. Corson on tarkoitus etsiä muut kaksi kappaletta ja näitä vertailemalla selvittää mikä kirjoista on aito. Samalla paljastuvat kirjan salaiset voimat; oikealla tavalla kirjojen eroavaisuuksia tulkitsemalla on mahdollista saada yhteys itse Luciferiin!

Corso huomaa pian tehtävien olevan hengenvaarallisia, mutta onneksi hänen rinnalleen ilmestyy suojelusenkeli. Tämä on siniseen duffeliin pukeutuva Irene Adler, langennut enkeli joka jakaa Corson rakkauden klassikkokirjoihin. Vihreiden, aamun valoa heijastavien silmien lisäksi Irene omaa kauniit pitkät sääret ja taidon käyttää niitä tehokkaasti karatepotkuihin.

Nautin tarinasta suunnattomasti, se oli jännittävä ja romattinen. Jotkin kirjallisuuteen liittyvät detaljit tuntuivat hiukan päälleliimatuilta, mutta eipä tuo paljon haitannut. Juonen koukeroihin kaipasin joskus enemmän perusteluja, mutta ehkä eksyin välillä siksi, että luin kirjan rannalla aika lyhyissä pätkissä, auringon kuumentaessa päätä ja hiekan rahistessa sivujen välissä. Eniten pidin siitä, kuinka ihanasti Corsoa ja Ireneä kuvattiin, rakastuin kai vähän molempiin.

Yhdeksäs portti on palkittu Suomen dekkariseuran kunniakirjalla ja Roman Polanski on ohjannut siihen perustuvan menestyselokuvan. Pääosassa on Johnny Depp ja kukapas siihen paremmin olisikaan sopinut!

Alkuperäinen nimi: Ninth Gate
Valmistusvuosi
: 1999

Ohjaajat: Roman Polanski
Käsikirjoittajat: Arturo Pérez-Reverte, Enrique Urbizu, John Brownjohn, Roman Polanski
Pääosanäyttelijät: Barbara Jefford, Emmanuelle Seigner, Frank Langella, Jack Taylor, James Russo, Johnny Depp, José López Rodero, Lena Olin, Tony Amoni
Maat: Espanja, Ranska, USA

Kielet: englanti, ranska, latina, portugali
Pituus: 133 min
Genret: Trilleri, Kauhu