tiistai 27. joulukuuta 2016

Ihminen on iso fasaani / Herta Müller

Kuva: Peter Turnley, ote suomennoksen 2. painoksen kannesta. 

Herta Müller kuvaa elämää Ceaușescun ajan Romaniassa, maaseudulla pienessä toivonsa menettäneessä saksalaiskylässä. Teos koostuu lyhyistä tarinoista, jotka kaikki kertovat jonkin pienen, aluksi erilliseltä ja joskus mitättömältäkin tuntuvan yksityiskohdan kylän ihmisten elämästä. Mylläri Windisch vahtaa tyttärensä jalkoja tämän kävellessä. Kun jalkaterät kääntyvät ulospäin, se tietää isälle häpeää, sillä silloin kaikki kylän ukot näkevät, ettei tyttö ole enää neitsyt. Yövartija näkee unta kuivasta maasammakosta, joka puhuu hänelle vaimon suulla. Puusepän äiti ahmii melonia valkoisin kylmin hampain, mikään muu ei enää voi viilentää hänen suoliensa poltetta. Ja kylän keskellä kasvaa omenapuu, joka aina öisin syö itse omat omenansa.

Kaikilla kylän asukkailla on sama toive: päästä pois. Passia varten lahjotaan sekä pappia että pormestaria, ja tässä touhussa on kaikki kaupan.  Aivan samoin kuin oli silloin, kun Windischin vaimo Katharina oli viisi vuotta vankina Venäjällä.
Kun ruoho suli ensimmäisen kerran, kivisissä lumipälvissä kasvoi terävää, laihaa ruohoa. Katharina oli myynyt talvitakkinsa kymmenestä leipäviipaleesta. Hänen vatsansa oli siili. Katharina keräsi joka päivä tukun ruohoa. Ruohosoppa oli lämmintä ja hyvää. Siili veti pariksi tunniksi piikkinsä piiloon. Sitten tuli toinen lumi. Katharinalla oli villahuopa. Päivisin se oli hänen takkinaan. Siili pisteli. Pimeän laskeuduttua Katharina kulki lumen valoa kohti. Hän kyyristyi. Ryömi vartijan talon ohi. Katharina meni miehen rautasankyyn. Mies oli kokki. Hän sanoi Katharinaa Kätheksi. Kokki lämmitti häntä ja antoi hänelle perunoita. Ne olivat kuumia ja makeita. Siili veti pariksi tunniksi piikkinsä piiloon.
Müller kirjoittaa lyhyttä tikuttavaa lausetta, aivan kuin järkyttävät huomiot olisi saatava sylkäistyä ulos nopeasti sellaisinaan, ilman pehmentäviä välisanoja tai selitteleviä sivulauseita. Aluksi sähkösanomakieltä on ikävä lukea, mutta siihen tottuu ja jollain tavalla se tuntuu myös lisäävän sanoman vaikuttavuutta.

Ihmiskuvaus on ankaraa, Müller riisuu henkilönsä aivan paljaiksi, perustarpeidensa perään huutaviksi raakalaisiksi. Haaveista tai tunteista ei puhuta, edes häpeään ei kaikilla ole varaa. Samalla kerrontaa kuitenkin värittää myös mystisyys, joka tuo kauneutta ankeuden keskelle. Kertomuksen henkilöt eivät näitä satumaisia välähdyksiä tunnu huomaavan, mutta lukijalle ne näytetään ja se tekee lukemisesta vaivan arvoista.

Herta Müller sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Palkintolautakunnan perustelussa sanottiin mm. että hänen teksteissään yhdistyvät runouden tiiviys ja proosan suoruus. Ihminen on iso fasaani sopii hyvin määritelmään, se on sivumäärältään pieni mutta sisällöltään mittava romaani, jota lukiessa tarkkaavaisuuden ei kannata antaa herpaantua hetkeksikään.

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani
Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, suom. Raija Jänicke
Tammen keltainen kirjasto 1990, 110 s.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät / Maylis de Kerangal

Kuva: Cocoparisienne/Pixabay

Elävät ja kuolleet, kaksi suurta kertomusta joihin Maylis de Kerangal kietoo tuhat pienempää tarinaa. Vedenjakajana on hetki, jolloin ihmissydän siirretään rintakehästä toiseen.
"Sydän nostetaan pois Simon Limbresin ruumiista. Sen voi nähdä irrallaan ja se tuntuu käsittämättömältä, lyhyen hetken voi tarkastella sen massaa ja volyymiä, katsoa sen symmetristä muotoa, pullistumia sen molemmilla puolilla, sen kauniin karmiinin- tai sinooperinpunaista väriä, siinä voi yrittää nähdä rakkauden universaalin kuvasymbolin, pelikorttien tunnuksen, t-paidan logon - I♥NY - kuninkaiden hautoihin ja pyhäinjäännöslippaisiin veistetyn korkokuvan, veijari-Eroksen symbolin, uskonnollisten kuvien Jeesuksen pyhän sydämen - niissä sydäntä pidellään kädessä ja näytetään maailmalle, verisiä kyyneliä valuvana mutta hehkuvan valon ympäröimänä - tai kaikki tekstiviestien kuvaikonit, jotka välittävät mitä erilaisimpia lemmentunteita. Virgilio tarttuu siihen ja upottaa sen välittömästi maljaan, jossa on läpinäkyvää nestettä, kardioplegialiuosta, joka varmistaa elimelle 4 °C lämpötilan - sydän täytyy viilentää nopeasti, jotta se säilyisi mahdollisimman hyvin - minkä jälkeen koko hoito pakataan steriiliin turvapussiin, sitten toiseen pussiin ja sen jälkeen kaikki viedään jäämurskan ympäröimänä pyörillä varustettuun kylmälaukkuun. "

Maylis de Kerangalin tavassa kertoa on jotain valtavan vaikuttavaa. Kieli on samanaikaisesti sekä tunteellista että hyvin kylmää, poikansa pian menettävien vanhempien hätä vertautuu lääketieteelliseen tarkkuuteen. Teksti vyöryy eteenpäin ilman turhia pisteitä, kiihtyvän hengityksen tahtiin. Kertoja näkee aivan kaiken mitä ympärillä tapahtuu ja kirjaa sen ylös sellaisenaan, selittelemättä. Sattuman oikut ja elämän hauraus korostuvat ilman että niitä tarvitsee mitenkään osoitella.


Kotimaassaan Ranskassa romaani on saanut jo kokonaista kymmenen kirjallisuuspalkintoa ja näiden lisäksi se on listattu Man Booker International -palkintoehdokkaaksi. Suomalaisissa lehdissä teosta on arvosteltu harvakseltaan, mutta uusimmassa Parnassossa (6-7/2016) on kirjasta ja sen kirjoittajasta Tommi Melenderin tekemä haastatteluun perustuva laajahko ja mielenkiintoinen artikkeli. Kerangal kertoo siinä mm. kirjallisista soittolistoista, joita hän kerää omaa kirjoittamistaan varten. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät -romaania työstäessään hän oli lukenut erityisesti Francois Villonin runoja ja Claude Simonin romaaneja, kuoleman kulttuurihistoriaa, ornitologiaa ja lääketiedettä käsitteleviä teoksia sekä surffauslehtiä. Yksityiskohtia pursuva, tarkka kirjoitustyyli saa artikkelissa selityksen, kun Kerangal kertoo sen olevan kaunokirjallisen eetoksensa kulmakivi. "Sellainen kirjailija, joka ei piittaa yksityiskohdista, on laiska ja välinpitämätön, eikä hänen proosansakaan voi olla syvää ja merkityksellistä", kirjailija sanoo.

Kerangalin kerronnan tarkkuus sai Ompun miltei anomaan armoa, Lukuneuvoja pyytää Kerangalia lisää ja äkkiä ja Mummo matkalla toteaa romaanin peräti "palauttavan asiat - ne elämää suuremmat - laakista oikeisiin mittasuhteisiin". En siis ole ainoa vaikuttunut.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Réparer le vivants
suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2016, 255 s.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ja nyt hiljaisuus / Marion Brasch

Potsdamer Platz marraskuussa 1975, kuva Edvard Valachovic Flickr

Marion Brasch syntyi Itä-Berliinssä vuonna 1961. Hänen isänsä Horst Brasch oli hyvässä asemassa puolueessa ja kohosi peräti kulttuuriministeriksi vuosina 1966-1969. Romaani Ja nyt hiljaisuus kertoo Braschin perheen tarinan alkaen kuusikymmentäluvulta melkein nykypäivään, aina siihen asti, kunnes Marion on ainoana jäljellä.

Perheen tarina on traaginen. Isä on syntyperältään juutalainen ja joutunut lähtemään pakoon natsi-Saksaa Englantiin ja Kanadaan. Hän tuo perheensä takaisin Berliiniin toisen maailmansodan jälkeen, mutta nuori itävaltalainen vaimo ei koskaan kotiudu sinne kunnolla. Äiti kuolee syöpään Marionin ollessa vielä koululainen, mutta se ei vielä riitä, perhe hajoaa vielä lisää poliittisista syistä.

Marionin isoveljet ovat molemmat taiteilijoita ja arvostelevat toisinaan ankarastikin kotimaansa hallintoa. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan yksi pojista menee isän mielestä kritiikissään liian pitkälle ja isä antaa poikansa ilmi Stasille. Poika joutuu vankilaan ja isä menettää paikkansa puolueessa. Nuori Marion tasapainoilee isän ja veljien välillä, hän ei haluaisi särkeä isän sydäntä mutta ei myöskään menettää veljiään, joita sekä ihailee että kadehtii.

Brasch kirjoittaa muistoistaan tyynesti. Hän kertoo itseään useastikin pyydetyn kirjoittamaan perheestään. Nyt hän vastaa pyyntöön, mutta ei ehkä niinkuin oli odotettu. Braschin tekstissä ei kaiu sen enempää marxilainen ideologia kuin DDR:n järjestelemään kohdistuvaa kritiikkikään. Hän etenee rauhallisesti, kirjoitustyyli on melkein lakoninen, toisinaan kuitenkin pienellä haikeudella maustettu. Muurin murtuminenkaan ei saa Braschia hihkumaan, hän on tapahtumaan jopa hiukan pettynyt.

Vaikka suoranainen osoitteleva kritiikki puuttuukin, on tarinaan silti sisäänrakennettu joitain aiheita, joille voi halutessaan antaa symbolisia, yhteiskunnallisiakin merkityksiä. Yksi mielenkiintoisimmista teemoista on hiljaisuus, tarkemmin sanoen puhumattomuus. Äidin syöpä koetetaan lakaista maton alle sillä, että siitä ei puhuta. Länteen loikanneista ystävistä ei puhuta, kirjan henkilöitä ei nimetä, henkilöllisyys pitää lukijan itse selvittää vihjeiden kautta. Jopa lakoninen kirjoitustyyli antaa ymmärtää, että kertoja ei ole aikeissa tunnustaa mitään tai puhua suutaan puhtaaksi. Avoimen ja rehellisenkin tarinan alle jää vielä salaisuuksia, asioita joita voimme vain arvailla, joista emme tule koskaan saamaan varmuutta.
"Vaikenimme. Vanhin veljeni katsoi tarkkaan isäni valokuvaa, joka oli otettu muutama viikko ennen hänen kuolemaansa. Sairaus oli jo jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa, siitä huolimatta hän vaikutti rentoutuneemmalta kuin aikoihin. "Joskus tulen näyttämään samalta kuin hän." Veljeni laittoi kuvan oman pinonsa päälle. "Sinä käyt tunteelliseksi" nuorin veljeni totesi päätään pudistaen. "Ukko potki sinua takapuoleen ja yhtäkkiä haluat näyttää samalta kuin hän."
"Kenties se on tunteikasta. Mutta minulla on täysi oikeus siihen. Olen menettänyt isäni ja kotimaani menetän nyt jo toisen kerran."
"Hän on myös minun isäni", nuorin veli sanoi. "Ja tämä on myös minun maani. Ja sitäpaitsi kenties myös minä haluan ukon valokuvan."
"Nyt lopettakaa", sanoin. "Puhutte aina perheestä ja siitä, että meidän on pidettävä yhtä, ja sitten te käytte toistenne kimppuun. Valokuvasta voidaan teettää kopioita. Minulla on negatiivi."

"Sinä ja sinun paska harmonian tarpeesi". Nuorin veli katseli minua ilme kireänä. "Tuollainen käy hermoille."
"Anna hänen olla. Hän on oikeassa".
Vaikenimme ja jatkoimme tavaroiden jakoa. 
.


Brasch, Marion: Ja nyt hiljaisuus - romaani suurenmoisesta perheestäni

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie,
suom. Arja Rinnekangas
Lurra Editions 2014, 421 s.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Aamu meren rannalla - sisäänhengitys, uloshengitys / Claes Andersson


"Ei sitä kaivoa voi tyhjentää, se kaivo on yhteydessä
syviin vesiin joissa leikimme lapsina, ja siellä
valtamerien pohjattomissa syvyyksissä lentounemme syntyivät"
Noilla sanoilla kokoelma alkaa, ja minusta tuo on niin kauniisti sanottu, että voisin tatuoida nuo rivit olkapäähäni. Ehkäpä sen vielä teenkin.

Claes Andersson kirjoittaa suoraan ja kiertelemättä vanhenemisesta ja kuolemasta. Runoissa unohdetut ystävät nukkuvat mullassa juurien keskellä ja kertoja itsekin vaeltaa jo kohti reunaa, mutta ei hätää, jaksan ja haluan lukea nämä runot koska reunaa kohti ei raahusteta surkutellen vaan tanssien ja nauraen. Runo (ambulanssi veden alla) on helppo tulkita kertomukseksi siitä, kuinka Andersson sydänkohtauksen jälkeen elvytettiin takaisin kuoleman rajalta. Seuraava sivu on omistettu Eeva-Liisa Mannerille, jonka runojen Andersson on kertonut auttaneen itseään vaikeissa elämäntilanteissa, silloin kun on tuntunut siltä ettei ehkä enää selviä.

Liki 80 ikävuotta ja yli 20 (suomennettua) kokoelmaa, mutta niin vanhaksi Andersson ei onneksi taida tulla koskaan, että runojen aiheista tippuisi pois seksuaalisuus. Taivaalla pilvissä nainen suutelee miehen kasvoja rytmikkäin liikkein ja toisaalla siemenet räjähtelevät pusseissa niin kovaa että tarvitaan kuulosuojaimet, eli kyse on sekä unelmista että arkipäivän fyysisyydestä toinen toisensa lomassa, elävästi.

Kokoelman keskellä on kaksi pitkää, melko raskasta runoa. Ensimmäinen on omistettu isälle, sodan käyneelle, paljon töitä tehneelle miehelle.  Runon alku ojn surullinen, se kertoo siitä kuinka hyljätyksi lapsi tunsi itsensä kun isä oli aina poissa, kuinka isän vei ensin sota, sitten rahat ja työ. Runon loppu on vaikuttava, hämmentävästi yhtä aikaa järkyttävä ja hyväksyvä, jopa toiveikas:
..."Uskalsin hänen eläessään alkaa rakastaa varovasti
   sodan haavoittamaa isääni

Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä

Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa

Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa

   ovat yhä minussa

Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa

Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa

    ovat yhä minussa"
Kokoelman nimiruno, Sisäänhengitys, uloshengitys jatkuu tasaisin, kaksirivisin säkein yli 30 sivua.  Se alkaa tiedustelulla, millainen on ilma tänään, millainen se oli eilen ja jatkuu kauppalistan miettimisellä, lentopelon ja Jumalan kautta se ryntää seitsemän uutisiin, valtaan ja väkivaltaan, harhailee siellä täällä Ukrainassa, käy Minskissä tapaamassa Putinia ja Meksikossa katsomassa joukkohaudan syövereihin. Paikoin runo villiintyy ja nelistää eteenpäin suunnattomalla vauhdilla, sen säntillinen säejako sekoaa ja sanat päätyvät vieraille riveille muodostaakseen yllättäviä merkityksiä. Lopulta läähättävä juoksu kuitenkin laantuu ja runo päätyy tuntemaan suunnatonta onnea siitä, että synnyimme, että meitä ruokittiin ja rakastettiin. Runo on pitkä ja sen monotoninen rakenne saattaa herpaannuttaa lukijan välillä, mutta sitten taas jokin upea säe terästää ajatuksen ja saa vetämään henkeä sisään vähän tavallista tiukemmin.

Kokoelman päättää runo ilosta, ILO - 15 MERKINTÄÄ. Katkelma siitä on painettu myös kirjan takakanteen:

"Se asuu iholla, silmässä, korvissa, nenässä, sukuelimessä, makunystyröissä
     ja valossa joka loistaa taivaan lintujen ja perhosten läpi

          ja pimeydessä joka piilottaa pahat tekomme ja petoksemme"

.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla - sisäänhengitys, uloshengitys

En morgon vid havet, suom. Jyrki Kiiskinen
WSOY 2015, 78 s.


lauantai 22. lokakuuta 2016

Born to run - omaelämäkerta / Bruce Springsteen


Taas menin lankaan, kun uskoin mainospuheita loistavasti kirjoitetusta omaelämäkerrasta. Suuresta kirjallisuudesta ei nytkään ole kyse, mutta hällä väliä. Kun on muutamankin kerran hihkunut riemusta Sherry Darlingin tahdissa tai liikuttunut kyyneliin Independence Daytä kuunnellessa, niin eipä sitä ihan kauheasti häiriinny vaikka teksti onkin paikoitellen hieman vapaamuotoista, tai jos totta puhutaan, ihan kuin suoraan sanelukoneesta purettua.

Ja mahtuu väliin kirjallisia tähtihetkiäkin, kuten sivulla 29, kun Springsteen kertoo muistojaan kouluajoista 1950-luvulla ja avaa hiukan myös ajatuksiaan katolisuudesta.
"Tällainen on maailma, josta löysin oman lauluni alun. Katolisuudessa oli sitä runoutta, vaaraa ja pimeyttä, jotka kuvastivat sisintäni ja mielikuvitustani. Löysin karun, kauniin maan, mielikuvitusrikkaiden tarinoiden maan, sanoin kuvaamattomien rangaistusten ja äärettömien lahjojen maan. Se oli upea ja surkea maa, johon minä joko sovin tai minut sovitettiin. Ja se on kulkenut rinnallani valveunena kautta elämäni. Nuorena aikuisena yritin saada siitä tolkkua. Yritin vastata sen esittämään haasteeseen juuri siitä syystä, että on ylipäätään olemassa sielu, jonka ihminen voi menettää, ja rakkauden valtakunta, johon voi päästä. Levitin kaiken sen, mitä olin omaksunut, perheeni, ystävieni ja naapureideni kituuttavan elämän päälle. Tein siitä jotain, minkä kanssa pystyin painiskelemaan, mitä pystyin ymmärtämään, jotain mihin saattaisin pystyä jopa uskomaan. Niin hassulta kuin tämä kuulostaakin, minulla on "henkilökohtainen" suhde Jeesukseen. Hän on edelleen yksi minun isistäni, joskin hänen kohdallaan on kuten oman isäni kohdalla: en enää usko hänen jumalalliseen voimaansa. Minä uskon hartaasti hänen rakkauteensa, hänen kykyynsä pelastaa...mutta ei tuomita...sitä on muutenkin jo tarpeeksi."
Lapsuudesta ja varsinkin suhteesta isään Brucella riittää paljon kerrottavaa. Isä ei ollut mikään helppo ihminen, vaan pikemminkin pelottava, itseensä sulkeutunut ja äkkipikainen. Ymmärrys vanhaa miestä kohtaan kuitenkin kasvaa tarinan edetessä, ja Bruce myöntää näkevänsä isän edesottamuksissa myös yhtäläisyyksiä omaan käytökseensä varsinkin silloin, kun kaikki ei suju hyvin.

Nuoruusaikojen bändeistä New Jerseyssä on hauskaa lukea. Samaan aikaan elämäkerran kanssa julkaistiin äänite Chapter and Verse, jonka ensimmäiset biisit ovat ajoilta ennen E Street BandiaThe Castilesin Baby I kulkee rautalankakitaroineen tosi lujaa, mutta hauskinta siinä on ehkä kuitenkin poikien laulusoundi, jossa voi kuulla vielä pientä kehittymisen varaa. Steel Mill alkaa tuntua jo ihan kunnolliselta R&B:ltä ja mukaan valitulla biisillä He is guilty kuuluu jo tuttuja Springsteen -maneerejakin.
"Shoren uusin klubi Pandemonium Club oli avattu Sunset Avenuen ja maantie 35:n risteykseen. Se oli lainelautatehtaasta katsoen mäen juurella. Kävelyetäisyydellä. Siellä soitettiin pienellä lavalla baarin takana: soittajia erotti baaritiskin ääressä istuvista asiakkaista vain kapea ränni, jossa oli viinapulloja, jääpalalaareja ja oluthanoja. Baarimikkojen pyrstöt (tyttöjen nätit pyrstöt saivat illan kulumaan vikkelään), tiski, jakkaroilla istuvat asiakkaat, heidän takanaan seisoskelevat ja muutama pöytä sekä tanssilattia levisivät 180 asteen panoraamana bändin eteen. 
Pandemoniumin ('hullunmylly') ei tarvinnut nähdä kovin paljon vaivaa tehdäkseen nimelleen oikeutta. Se veti puoleensa monenkirjavaa, usein yhteensopimatonta yleisöä. Maantietä 35 kotiin rullaavat rekkakuskit, Monmouth Collegen opiskelijat, Shoreen rantalomalle saapuneet kesäturistit, musiikkia kuuntelemaan tulleet hipit ja kaikenkarvaiset baarikärpäset tunsivat vetoa Pandemoniumiin, koska se oli ajan hermolla ja sisustettu loisteliasta vaikutelmaa halvasti jäljitellen."
Musiikin suhteen elämäkerta keskittyy juuri niihin levyihin, joihin toivoinkin. Ekalta levyltä, Greetings from Ashbury Park, en itse muista kuin yhden biisin, Blinded by the light. Sitä olen kuunnellut ihan pentuna kasettimankalta, tosin epäilen nauhoittaneeni radiosta Manfred Mann's Earth Bandin popimman version, vaan kukapa sitä enää tietää. Seuraavia älppäreitä The Wild, the Innocent and The E Street Shuffle, Darkness on the Edge of Town ja Born to run kuuntelin 80-luvun alkuvuosina tosi paljon ja oli mukava lukea niiden tekemisestä. Olisi voinut arvata, ettei levyjen loistelias soundi ole syntynyt aivan sattumalta, mutta oli silti yllättävää saada tietää vaikkapa The River'istä kuinka paljon sen äänittämiseen ja miksaamiseen on pistetty aikaa ja vaivaa.
"Jotkut miksimme jäivät äänipöydälle kolmeksi, neljäksi päiväksi, jopa viikoksi, kun me hössötimme, sähläsimme ja teilasimme toisiamme yrittäessämme onnistumatta saada mukaan kaikki haluamamme maailmat. Joillakin mikseillä on kolmepaikkainen ottonumero. Olimme väkivaltaisen pettyneitä ja ymmällämme, kirosimme veljiämme jotka julkaisivat levyjä ja menivät kiertueille kuten normaalit ihmiset ja viimein kysyimme jopa Jumalalta: miksi me, Herra, miksi? Lopulta Charlien käytyä kahdenkymmenen kappaleemme karusellin läpi toisen tai kolmannen kerran saavutimme jonkinmoisen voiton. Olimme onnistuneet. En suinkaan ollut unohtanut, että Bob Clearmountain oli miksannut kolmessakymmenessä sekunnissa "Hungry Heartin", josta pian tulisi (meidän ainoa) top 5 -hittimme, mutta emme olisi kuuna päivänä voineet työskennellä Bobin kanssa. HÄN OLI HELVETTI LIIAN NOPEA! Meillä oli tarve märehtiä, miettiä, älyllistää ja henkisesti masturboida itsemme lamaannuttavaan kiihkoon. Halusimme rääkätä itseämme, kunnes olisimme tehneet sen...MEIDÄN TAVALLAMME! Ja siihen aikaan E Streetissä meidän tapamme oli ainoa tapa, toisin sanoen VAIKEIN TAPA. Kuten Smith Barneyn pankkiiriliikkeen mainoksissa sanottiin, me teimme rahaa vanhan ajan tyyliin, ansaitsemalla, ja sitten poltimme sen, törsäsimme lukemattomiin ja taas lukemattomiin hedelmättömiin tunteihin valtaisassa teknisessä ryhmärunkkauksessa."
Born in the USA:n jälkeiset levyt käsitellään paljon lyhyemmin, kirjan loppupuoli keskittyy enemmän muuhun kuin musiikkiin. Aika laajasti Springsteen kertoo myös muuntautumisestaan kitaristista lauluntekijäksi, kiinnostumisestaan yhteiskunnallisista epäkohdista ja halustaan vaikuttaa niihin sanoitusten kautta.

Muutamia muusikkoystäviä kuvataan tarkemmin, sekä Little Steven että Clarence Clemons saavat molemmat omat lukunsa. Naissuhteistaan stara kertoo hienotunteisesti, moniakin viehättäviä tyttöystäviä mainitaan, mutta nimeltä kerrotaan vain kahdesta, ensimmäisestä vaimosta Julianne Phillips'istä ja nykyisestä aviopuolisosta Patti Scialfasta, joka on ollut jäsenenä bändissäkin jo vuodesta 1984.

Springsteen kirjoittaa avoimesti myös ongelmistaan. Tasapainoileminen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa stadionkiertueiden lomassa ei ole ollut helppoa. Masennukset ovat syventyneet iän karttuessa mutta toistaiseksi hyvä lääkitys on aina vähitellen nostanut elämänlaadun takaisin korkealle. Teos päättyy kodin, perheen ja kotiseudun ylistykseen. Epilogissa hymyilee loppusyksyn aurinkoinen päivä. Bruce käynnistää pyörän, kiristää kypärän ja kietaisee bandanan kasvoilleen, pujahtaa Manasquanin pikkukaupungista maantielle 34 ja ajaa pohjoiseen, kunnes liikenne harvenee.
"Pyörässäni ei ole katetta, joten sadan kilometrin tuntinopeudella puhaltava tuuli rökittää hellittämättä rintaani, puskee minua satulassa taaksepäin, uhkaa hiljaisella äänellä lennättää minut kolmensadan kiitävän teräskilon selästä ja muistuttaa minua siitä, että seuraava hetki ei anna jatkosta minkäänlaisia lupauksia ... ja muistuttaa myös siitä, miten hyvin asiat ovat tänä päivänä, tässä elämässä, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka onnekas olen..." 


Bruce Springsteen: Born to run - omaelämäkerta
käsikirjoituksesta suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2016, 534 s.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Laudatur / Peter Sandström

.
On helteinen elokuu vuonna 1988. Peter on vierailulla Uudessakaarlepyyssä, lapsuudenkodissaan. Hän näkee vanhempansa ensimmäistä kertaa samalta tasolta, aikuisina itsenäisinä ihmisinä, ei vain äitinä ja isänä. Samalla hän ymmärtää heidän suhteestaan jotain sellaista, josta ei oikeastaan haluaisi olla tietoinen. Mutta aika on kulunut, lapsuus on auttamatta ohi.

Toisaalla Turussa, tarkemmin vielä Port Arthurin kaupunginosassa Rauhankadulla, on vuosi 2014. Peter pesee vaimonsa pyykkejä ja miettii, aikooko Seepra jättää hänet, vai onko kiinnostus Mäkiseen vai väliaikaista, kuten vaimon aikaisemmatkin naissuhteet ovat olleet. Peter muistelee isäänsä ja miettii omaa isyyttään, juuri aikuistuneeseen poikaan on vaikea saada yhteyttä.

Siinä missä aiemmin ilmestynyt Valkea kuulas kertoi äidin ja pojan suhteesta, Laudatur keskittyy isiin ja poikiin. Jonkinlainen isähahmo on myös professori Tulijärv. Peter vierailee vanhan esimiehensä luona tämän kutsusta. Tulijärv on sairastunut, hän on luopunut tavaroistaan ja jopa rakkaasta kissastaan. Vanha mies antaa Peterille runokokoelman, josta tulee tälle tärkeä. Kokoelma on Gösta Ågrenin Tääl.

Tässä katkelma sen nimirunosta:
… ”Minun täytyy
kirjoittaa tästä. Sitähän tapahtuu
kaikkialla, eikä löydy yhtään
kysymystä mihin vastata. Mutta
kysyminen on jo ymmärtämistä. Ainoastaan
kysymykset, joita ei koskaan esitetä,
tarvitsevat vastauksen. Muistan,
että kädet eivät enää olleet
osa häntä. Toimettomina
ne lepäsivät sylissä. Hän näki
silmillään vain pimeyttä
ja valoa. Oli hiljaista. Minä
ajattelin: hiljaisuus etenee ryömien
hänen ruumiissaan. Pian
se saavuttaa sydämen. Pian
minä olen yksin
täällä.”
Jos tuo runo on maaginen, niin samoin on Sandtrömin tekstikin. Kerronta vaikuttaa ensisilmäyksellä arkipäiväiseltä, mutta se on kuitenkin täynnä oivaltavia ajatuksia haikealla, runollisen kauniilla kielellä ylöspantuina. Hieman surumielinen pohdinta parisuhteesta, vanhemmuudesta ja ajan kulumisesta katkeaa usein yllättäviin, joskus liki groteskeihin tapahtumiin. Äiti huitaisee isää kuokalla päähän, isä ja poika lähtevät vanhalla Taunuksella isän entisen heilan luo ja poikkeavat matkalla sorakuopalle harjoittelemaan ampumista sianruho maalitaulunaan. Meno äityy ajoittain melko absurdiksi, mutta kerronnan kirkkaus ja lumo säilyvät.

Ehkä eniten nautin niistä kappaleista, joissa Sandström pohtii kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää, ympäristön havainnointia ja huomioiden muistiin merkitsemistä.
"Istuin siinä ja katselin kiiltävää tiskipöytää, joka oli hinkattu niin puhtaaksi että sen pinnalla olisi voinut tehdä laboratoriokokeita. Lieden levyjä jotka odottivat mykkinä ja hiljaisina, valmiina kuumenemaan, puuhellaa joka näytti pitävän keittiön oikeassa kurssissa, pimeänä ja uinuvana tähän aikaan vuodesta. Lattiaa joka oli lakaistu ja kuurattu, tummaa ja persoonatonta kuin päivän päätteeksi siivotussa toimistossa tai odotushuoneessa juuri ennen vastaanoton avaamista aamun ensimmäisiä asiakkaita varten. Nämä ovat meidän jälkiämme, Seepran ja minun, höyhenenkeveitä ja kivikovia, ne ovat jatkuvasti läsnä mutta niitä on melkein mahdoton nähdä, se vaatii harjaantunutta silmää, kenties arkeologin tai geologin tapaa tarkkailla maisemaa joka näytti maallikon silmissä pelloilta tai metsältä mutta josta ammattimaisen filtterin läpi katsottuna paljastui merenpohjia, kalastajakyliä, paikkoja joissa oli asunut ihmisiä, kenties kokonaisia kansoja jotka olivat käyttäneet kieltä, jota kukaan ei enää osannut mutta jota oli puhuttu juuri siellä, niiden parissa jotka siellä olivat asuneet ja eläneet ennen siirtymistään eteenpäin. Nyt oli minun vuoroni tarkkailla maisemaa ja tulkita menneen elämän jättämiä näkymättömiä merkkejä."
Joskus kun illalla katselee kerrostaloa, jonka ikkunoihin yksi kerrallaan syttyy valoja, ei voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka siellä jokaisen pienen ruudun takana voi olla joku, jolla on sata pientä asiaa mielessään, jonka elämä on yhtä ruuhkaista, rakasta ja tärkeää kuin omani. Jotain tälläistä luen myös Sandströmin teksteistä, hän kuvaa arjen ihmeitä, niitä pieniä asioita jotka saattaa helposti ohittaa olankohautuksella, tai jopa kokonaan huomaamatta. Sandström osaa nyrjäyttää todellisuuden juuri sen verran itsensä viereen, että rakosesta pääsee katsomaan, millainen tukirakennelma kaikkea oikeasti pitää kasassa.

Monia on mietityttänyt teoksen nimi. Mikä saa arvosanan laudatur, elämäkö, vai kaiken sattumanvaraisuus? Sandström avaa uusimman romaaninsa nimen merkitystä Yle Åbolandin elokuisessa haastattelussa.

Sandström, Peter: Laudatur
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016, 227 s.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kolme syytä elää / Tiina Lifländer

.

Tätä kirjaa lukiessani odotin koko ajan jotain järisyttävää tapahtuvaksi. Ja omituista kyllä, samanaikaisesti, olin kiitollinen siitä, että niin ei käynyt. Kertomus on dramaattinen, mutta arkipäivän lumous ei murru. Järkyttävimmät kohtaukset tapahtuvat kaikkein yksityisimmässä tilassa, ihmisen ajatuksissa.

Kyseessä on kolmiodraama, jossa kaksi naista rakastaa samaa miestä. Helmi saa tietää Laurin syrjähypystä, mutta päättää pitää paljastumisen salassa. Paljon myöhemmin, Laurin jo kuoltua, Helmi tapaa miehensä salarakastetun Kertun, ja naiset ystävystyvät.

Kertomus kulkee eteenpäin vaihdellen 50-luvun nuorten aikuisten elämästä 2000-luvulle ja vanhuuden kynnykselle. Keskeiset henkilöt ovat Helmi ja Kerttu, kaksi erilaista mutta omalla tavallaan vahvaa naista. Molempien elämään mahtuu salaisuuksia, asioita joista ei puhuta.
"Kuvittelin Laurin ilmeen kun istuisin harmaana kyyhkysenä ja suuni avautuisi kuin käärmeellä ja käärmeen läpikuultavien hampaiden välistä näkyisi pykäläinen kitalaki ja kuinka sylkisin myrkkyä ihmisten päälle. Kuvittelin Laurin kasvoille kauhun ja pelon, kun hän näkisi, mitä tapahtui niille, joita hän suosi ja suuteli ja piteli lähellään. Näin myös huonosti peitellyn inhon, kun hän katsoi minua ja sitten en enää ajatellut lintuja, enkä sitä, miten myrkkyni tirsui pisaroina ilmaan ja laskeutui polttaen iholle. Näin Laurin silmät ja hänen kauhean ilmeensä mielessäni  ja lakkasin kuvittelemasta itseni linnuksi, koska en halunnut, koska en voinut ja koska minun oli muutenkin tarpeeksi paha olla."
Kertomusta kantaa voimakas jännite, jonka pahaenteisyys saa lukijan pelkäämään sitä, mitä on tapahtumassa. Tavanomaisemmassa tarinassa Helmi punoisi kostoa. Nyt hän päättää antaa anteeksi, mutta tarinan intensiteetti sen kuin kasvaa, sillä päätöstä ei ole helppo toteuttaa. Varsinkaan, kun Helmi ottaa kaikesta vastuun yksin. Hän ei jaa mustasukkaisuuden taakkaa kenenkään kanssa, ei kerro kenellekään että on nähnyt miehensä suutelevan sihteeriään rautatieasemalla.

Lifländerin kielellinen taituruus on todella nautittavaa. Tyyli säilyy kautta koko tarinan, ja säännöllisin väliajoin lukijaa hemmotellaan vielä tuoreilla, oivaltavilla kielikuvilla ja kekseliäillä lauserakenteilla.

Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa sanoo, että kyseessä on triangelidraama parasta lajia, Tuija kaivelee romaanista esille kolme vetoavaa asiaa ja Satsu blogissa Ajatusten virtaa. Tai jotain... kuvaa Lifländerin kirjoitustyyliä ilmeikkääksi ja tunnistettavaksi, mikä on mielestäni osuvasti sanottu.

Lifländer, Tiina: Kolme syytä elää
Atena 2016, 344 s.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Vieraat / Helmi Kekkonen

.

Olen pitänyt paljon Helmi Kekkosen kertojanäänestä. Kuulin sen aiemmin hiljaisena ja poispäin vetäytyvänä, yleensä rauhallisena vaikka joskus myös hieman epävarmana tai jopa tuskastuneena puheena. Tätä edellinen romaani, Suojaton, on jäänyt minulta lukematta, mutta hieno esikoisromaani Valinta ja sitä edeltänyt novellikokoelma Kotiin  ovat molemmat vielä hyvässä muistissa. Hetkiä ihan oikeasta elämästä, tarkkanäköisesti ja eläytyen kuvattuja kuulaita pysäytyskuvia; sellaisina nuo edeltävät teokset palaavat mieleen.

Siksi vähän ihmettelenkin, ettei tämä Vieraat tehnyt yhtä hyvää vaikutusta.  En kuule enää tyynen hiljaista ääntä, sen paikalla on hieman kireä, omiin ajatuksiinsa uppoava ja ajoittain hengästyneisiin vyörytyksiin vauhkoontuva kertoja. Kun ajattelen romaanin asetelmaa nyt kun kirja on jo luettu, onhan se toki hieno. Monesta suunnasta valotetut kuumailmapallot, odotus joka suuntautuu yhteen ja samaan hetkeen aivan erilaisten tapahtumien kautta, ja muitakin hienoja juonnellisia ja rakenteellisia ratkaisuja on helppo nähdä näin jälkikäteen, mutta lukiessa ne eivät minulle vielä oikein hahmottuneet.

Kirjan tunnelma on surullinen, päällimmäiseksi teemaksi nousee useammankin kaltainen hyljätyksi tuleminen. Keskeinen henkilö on Senja, lapsettomuudesta kärsivä, itse lapsena ajoittain heitteille jätetty nuori nainen. Hän on järjestänyt illalliset lähimmille ystäville ja perheenjäsenille. Kaikki on valmista, kesäilta on kaunis ja asunto tyylikäs, mutta illasta ei muodostu sellaista kuin Senja toivoo. Lauri lähtee ostamaan kukkia eikä palaa ajoissa, äiti tuo yllättäen mukanaan uuden miesystävän ja käyttäytyy ärsyttävästi kuten aina, pari kuokkavierastakin soittaa ovikelloa.
"Hän katsoo kodissaan olevia ihmisiä. Vieraitaan.
Jännittyneitä, hieman epäluontevia eleitä. Kohteliaita lauseita ja lyhyitä katseita. Kohotettuja laseja. Hehkuvia kasvoja.
He ovat tulleet koska tietävät mitä Senja tältä illalta haluaa ja tarvitsee (kaikki paitsi Nelli ja Karen, mutta heitä ei lasketa, he lähtisivät pian ja unohtuisivat yhtä nopeasti). Iloa ja onnea, niitä hän tarvitsee. Tunteen siitä, että ihan tavalliset ja hyvät asiat ovat vielä mahdollisia, myös hänelle. Että kaikesta huolimatta hän on nainen joka voi kutsua läheisensä illalliselle. Että he ovat Laurin kanssa pariskunta jonka luona voi viihtyä.
Ja olemmehan me, olemme olemme, vaikkei Lauri olekaan täällä (vaan missä, tule jo, tule nyt!) ja kohta vieraat alkavat ihmetellä ja kysellä eikä hänellä ole vastausta, mutta ei vielä, vielä tämä kaikki on normaalia. Lauri on vain ostamassa kukkia. Lauri on ostamassa kukkia niin kuin kuka tahansa aviomies jonka (ihan tavanomaisella tavalla valmisteluista ja odotuksesta hermostunut) vaimo on järjestänyt illalliset, ja Lauri tulee pian takaisin ja kaikki voivat huokaista helpotuksesta.
Ei mitään draamaa, ei tänään, ei nyt.
Senja juo lisää ja viinin ihana vaikutus alkaa tuntua: kihelmöinti sormenpäissä, poskille lehahtava kevyt puna, katseen reunoille tuleva pehmeys. Rauhoittava eikä lainkaan yksinäinen ulkopuolisuuden tunne."
Senjan mieliala heittelehtii, hän on hetkittäin varma ettei selviä emännän roolistaan ja ihmettelee, mikä sai hänet kuvittelemaan että jaksaisi. Naisen ajatusten sekasorto selittyy pikkuhiljaa muiden alkaessa kommentoida tapahtumia ja kertoa asioista myös takautuvasti. Silti tarinaa on ahdistavaa lukea, sillä vaikka ymmärrys Senjaa kohtaan kasvaa, myötätunto ei lisäänny ollenkaan samassa suhteessa.

Kirjan kansi on yksinkertaisuudessaan kaunis. Pidän kovasti Elina Warstan piirrostyylistä ja kuva nostaa esille valoisan ja kauniin yksityiskohdan muuten aika synkästä tarinasta.

Kekkonen, Helmi: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala, 2016, 295 s.

lauantai 27. elokuuta 2016

Lempi / Minna Rytisalo


Minna Rytisalo
Kuva Marek Sabogal / Gummerus

Lempin tarina saa lukijan heti koukkuun. Maatilan pihaan astelee tuntematon, mutta tutun näköinen nainen. Ja heti on selvää, että nyt kaikki muuttuu. Keitä ovat nämä ihmiset? Kuka katsoo sivusta, kuka on kirjoittanut kirjeet – lukija haluaa tietää lisää, ja mieluiten välittömästi!

Ja tietoa alkaa tulla. Viljami saa rintamalle kirjeitä, jotka ovat niukkuudessaan hämmästyttävän ilmaisuvoimaisia, ne sekä salaavat että paljastavat. Ne herättävät kysymyksiä, joiden vastaukset saattaa ymmärtää vasta kun on kuullut kolme kertomusta kokonaan.

Lempi itse on hiljaa, hän kuuntelee mykkänä kun muut kertovat mitä on tapahtunut. Puhuttelu on kerrontamuotona hyvin voimakas, se tuo tarinaan huiman kohtalonomaisen tunnun.

Ensimmäisen puheenvuoron saa Viljami. Sodan murtama mies muistelee kaunista kauppiaantytärtä jonka hämmästyksekseen sai emännäkseen Pursuojalle, vaikkakin vain lyhyeksi aikaa. Kerronnan taustana väreilee kesäinen luonto marjametsineen ja rantakaislikoineen. Kujeileva tyttö ja ujo poika ensin vain leikkivät kotia, sitten oppivat toisiinsa ja pian siitä, mikä alkoi pelkästä päähänpistosta, tulee ihan oikeaa rakkautta.
"Keskellä yötä heräsin siihen, kun tuijotit minua. Mäntysaippua tuoksui yhä. Painoit sormen huulilleni, nousit seisomaan valossa, joka paistoi siitä suunnasta kuin kesäöinä aina, tartuit hienon yöpaitasi helmoihin ja nostit kätesi ylös, heilautit itsesi alastomaksi yhdellä liikkeellä. Hiivin perässäsi ulos leppeään yöhön. Ulkona oli viileää, alkukesän kirkas avaruus joka puolella. Oli tyyntä ja hiljaista, se hetki kun linnutkin nukkuvat. Sääsket tulivat näin lämpimällä parissa päivässä. Vielä laiturillakin katsoit, että varmasti ymmärrän olla vaiti, ja minä kyllä ymmärsin vaikka olisin halunnut huutaa koko maailmalle. Veteen voi mennä niin varovasti, että sen pinta ei melkein säry, se vain tekee tilaa ja ottaa vastaan ja painautuu ihoon kiinni niin kuin ihminen toiseen. Uimme yöauringossa, varoimme tekemästä aaltoja, liu'uimme pitkin veden pintaa. Olisiko meidän pitänyt ajatella uhkaavia vaaroja? Partisaania puiden takana tai desanttia maakuopassa, vaanivia silmiä, pahoja merkkejä, kirjettä joka odotti lähtöleimaa vailla, luoteja, bakteereja, pahoja katseita, edellisten sukupolvien virheitä tai surun periytyvyyttä? Emme me ajatelleet. Me nousimme laiturille ja rantaan ja olimme vesi ja taivas, toisiinsa kietoutuneet koivunoksat, ja tuuli heilutti meitä yhteisessä rytmissä." 
Kun Viljami kutsutaan rintamalle tarinaa jatkaa Elli, piikatyttö joka on palkattu Lempille avuksi talonpitoon. Elli on hyvä työntekijä, avulias ja taitava, mutta hän kätkee sisimpäänsä suuren, katkeran salaisuuden. Kun Elli puhuu Lempistä, on vaikea uskoa, että kysymys on samasta henkilöstä johon Viljami juuri kertoi rakastuneensa. Herkkyys muuttuu laiskuudeksi, aistillisuus riettaudeksi, Ellin kertomusta värittää raivoisa kateus.

Viimeinen kertoja on Sisko, Lempin kaksoisisar. Hän punoo sisarensa elämästä taas uuden, erilaisen version. Sisko kertoo myös omista vaiheistaan saksalaisupseerin morsiamena ja kaksi hyvin erilaista rakkaustarinaa pääsevät näin mielenkiintoisesti vertautumaan toisiinsa.

Vaikka romaani kertoo Lempin ja Viljamin tarinan, huomion vievät sittenkin Elli ja Sisko. Elliä raastava mustasukkaisuus ja vakaa usko siihen, että myös hänellä on oikeus ottaa osansa, tämä kaikki kuvataan todella väkevästi. Ellin kuvasta muodostuu kauhea ja kaunis, sillä niin väärin kuin tyttö toimiikin, häntä kohtaan ei voi olla tuntematta myös myötätuntoa.

Myös Siskon kohtalo viiltää sydäntä. Romantiikannälkäinen nuori haluaa uskoa unelmaansa, vaikka vihjeitä vastakkaisesta tulee jo suhteen alkuvaiheessa. Siskon matka Saksaan on surullinen ja järkyttävä, mutta hienoa on, että tyttö ei sittenkään suostu uhriksi vaan tarina kääntyy kertomukseksi selviytymisestä.


Pidin kirjasta erityisesti siinä kuvattujen voimakkaiden tunteiden vuoksi. Viljamin hellä rakkaus vasten Ellin katkeruutta, Siskon suuri pettymys ja kasvu itsenäiseksi aikuiseksi naiseksi ovat liikuttavia ja silti hyvin uskottavia tarinoita. En ole yleensä kovin kiinnostunut lähihistoriaan ja varsinkaan sota-aikaan sijoittuvista kertomuksista, mutta näille tarinoille Lapin sota antaa täydellisen kehyksen samalla kun ihmisten mielenliikkeiden kuvaus on ajatonta.

Kirjan kansi on tyylikäs ja virkistävän uudenlainen. Se ei kuitenkaan tunnu olevan ihan synkassa vahvan aiheen kanssa, ja antaa ehkä romaanin sisällöstä hieman liian värittömän ja laimean kuvan.

Lempi / Minna Rytisalo
Gummerus, 2016, 220 s.



sunnuntai 21. elokuuta 2016

Kaikki se mitä en muista / Jonas Hassen Khemiri

Jonas Hassen Khemiri
Kuva: Martin Stenmark / Aftonbladet
Saako tapahtuneesta oikeamman, totuudenmukaisemman kuvan, jos sitä katsoo useasta suunnasta, jos kuuntelee saman tarinan monen ihmisen kertomana? Vai hajoavatko muistot kappaleiksi, käsittämättömäksi kaleidoskooppikuvaksi, pelkiksi väreiksi ja sirpaleiksi?

Jonas Hassen Khemiri kokoaa kasaan kertomusta Samuelista, nuoresta miehestä joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Berliinistä takaisin Tukholmaan muuttanut kirjailija haastattelee Samuelin äitiä ja ystäviä ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, oliko kolari onnettomuus, vai ajoiko Samuel tieltä tahallaan?

Samuelin tyttöystävä Laide kertoo rakastumisesta ja koettaa selittää miksi kuitenkin jätti Samuelin, kämppäkaveri Vandad korostaa miesten ystävyyden läheisyyttä, sitä kuinka toinen aina tuki toista, kaikki oli yhteistä eikä rahaa ajateltu koskaan. Lapsuudenystävä Pantteri täydentää kertomusta sieltä täältä, kertoen kuitenkin eniten itsestään ja taiteilijaelämästään Berliinissä. Jokainen selittelee, tuntee syyllisyyttä ja halua syyttää mahdollisesta itsemurhasta muita.

Haastateltavat kertovat siis tapahtumista kukin omalla tavallaan, ja tapahtumia mielenkiintoisemmaksi nouseekin se, mitä kukakin muistaa ja haluaa kertoa. Muistamisen teema korostuu myös siinä, kuinka huolestunut Samuel on omasta unohtelustaan. Hän kerää itselleen kokemuspankkia ja haluaa epätoivoisesti muistaa ja tulla muistetuksi. Tätä taustaa vasten Samuelin tapaamiset dementoituneen isoäidin kanssa ovat liikuttavaa luettavaa.
Istumme kanttiinissa. Mummo katsoo ruokaansa. Hän ei ole koskenutkaan siihen.
"Etkö sä ole nälkäinen?" kysyn.
Hän istuu haarukka ojossa ja katsoo ruokaa kuin se olisi ristisanatehtävä. Lopulta hän keihästää sitruunalohkon ja syö sen kokonaisena.
"Nyt olen kylläinen."
"Haluaisitko sä kahvia?" kysyn.
"Mieluusti. Puolikkaan kupillisen. Mustana on hyvä, sanoi talonomistaja maalarille ja katui puheitaan. Ja jotakin makeaa olemme ansainneet tällaisen päivän jälkeen. Katso, onko siellä myynnissä vadelmaveneitä".
Hän ottaa esille lompakkonsa ja ojentaa minulle setelin. Kuitti todistaa, että kello on neljätoista minuuttia yli kaksi, kun palaan pöytään kahvin ja makean kera. 
Romaanin rakenne vaikuttaa aluksi hajanaiselta, mutta draaman kaari jäntevöityy pian ja kokonaisuus eheytyy kohti loppua. Kertojien epämääräisyyttä on käytetty nerokkaasti; kappaleet aloittaa kirjailija, mutta puheenvuoron riistää nopeasti joku tarinan henkilöistä. Aina ei ole tarpeen tietää kuka kertoo; kun Samuel ja Laide ovat suhteen alkuvaiheessa onnellisimmillaan ja liki yhteen sulautuneita, heillä on yhteinen ääni. Toisaalta tapahtuu traaginen onnettomuus, kun Vandad vihapäissään ei erota kahta eri henkilöä toisistaan.

Kokonaisuudesta muodostuu todentuntuinen ja elävä kuva nuorten aikuisten elämästä suurkaupungissa. On opiskeltu tai ei, työpaikkoihin ajaudutaan ilman sen suurempaa motivaatiota. Illat kuluvat kavereiden kanssa baareissa ja juhlien vaikka rahasta onkin tiukkaa. Khemiri ei korosta henkilöidensä etnistä alkuperää, eikä maahanmuuttajuus juurikaan motivoi tapahtumia romaanissa, mutta henkilöiden taustat paljastuvat kerronnan pienistä yksityiskohdista. Tarinassa on useita sivujuonia, mutta päällimmäiseksi nousevat teemat rakkaudesta ja ystävyydestä.

Kertomuksen edetessä henkilöt tulevat lukijaa lähelle, ainakin minä tunsin ymmärtäväni niin kiihkeää ja epäluuloista Laidea, itserakasta Pantteria kuin hyeenamaista selviytyjää Vandadiakin. Ja aivan erityisesti rakastin tietenkin Samuelia, hiukan hömelöä unohtelijaa, joka kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä halusi ensimmäiseksi kysyä sitä, kuinka nämä määrittelivät rakkauden.


Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Altt jag inte minns, suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2015, 291 s.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Uiden kotiin / Deborah Levy

Kuva elokuvasta The Swimmer (1968) ohj. Frank Perry
Deborah Levyn Uiden kotiin on hämmentävän upea kirja. Jo kirjan nimi kiusasi heti kun sen kuulin, se toi mieleen kuvia miehestä uimassa altaasta toiseen. Muistin hämärästi tunnelmaltaan hyvin omalaatuisen elokuvan ja aloin odottaa kirjalta jotain samaa. Enkä ollenkaan turhaan, Uiden kotiin osoittautui harvinaislaatuisen latautuneeksi ja voimakkaaksi tarinaksi.

Tarina alkaa keskiyöllä vuoristotiellä. Alpes-Maritimes, Ranska, heinäkuu 1994:
"Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, hän ei enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua. Kittyn silkkimekko luisui harteilta tämän kumartuessa ohjauspyörän ylle. Tien yli juoksi jänis ja auto heilahti. Mies kuuli sanonvansa: Mitä jos vain heittäisit repun selkään ja lähtisit katsomaan Pakistanin unikkopeltoja niin kuin halusit?
Niin, nainen sanoi.
Hän haistoi bensiinin. Naisen kädet syöksähtelivät ohjauspyörällä kuin lokit, joita he kaksi tuntia sitten olivat laskeneet Hotelli Negrescon huoneestaan käsin.
Nainen pyysi häntä avaamaan ikkunan, jotta kuulisi hyönteisten huutavan toisilleen metsässä. Hän veivasi ikkunan auki ja pyysi naista, lempeästi, pitämään katseensa tiessä. "
Kuuluisa runoilija Joe Jacobs on perheineen lomailemassa huvilalla lähellä Nizzaa. Seurueeseen kuuluvat Joen vaimon Isabelin ja 14-vuotiaan tyttären Ninan lisäksi perheen ystäväpariskunta Laura ja Mitchell, huvilan talonmies Jurgen ystävineen sekä viereisen huvilan eläkkeellä oleva lääkäri, Madeleine Sheridan.

Eräänä aamuna uima-altaasta löytyy vieras alaston nainen. Kitty Finch on siellä kädet levällään, pitkät punaiset hiukset veden pinnalla kelluen. Tilanteen rauhoituttua, kun on todettu, ettei altaassa ole karhua vaan tyttö ja että tyttö lisäksi on täysin kunnossa, Isabel yllättää muut pyytämällä Kittyä liittymään seurueeseen. Tässä vaiheessa kaikki vaikuttaa viattomalta, tyttö on asunut talossa aiemminkin, hän tuntee omistajan ja paikan rastatukkainen talonmies Jurgen on hänen ystävänsä. Kukaan ei vielä tiedä että Kitty lähes pakkomielteisesti ajattelee Joen runojen olevan puhetta suoraan hänelle itselleen. Kukaan ei tiedä, että hän kantaa vanhaa kaunaa naapurin iäkästä rouvaa kohtaan. Silti on kummallista, että Isabel pyytää tyttöä jäämään. Tietääkö Isabel itsekään, miksi?

Levy on luonut uima-altaan ympärille todella hienon henkilögallerian. Henkilöiden eri-ikäisyys ja muukin erilaisuus antavat kerronnalle laveutta, tarinaa tulee katsottua erilaisista näkökulmista kun se kerrotaan monen suun kautta. Laura ja Mitchell jäävät hieman sivuun, mutta kaikkien muiden persoonallisuus tulee hyvin esiin. Kuvaus on pienieleistä mutta syvällistä, Levy piirtää henkilöidensä omalaatuisuuden esille tarkasti ja paljastaa samalla kunkin elämän tragedian. Henkilöiden väliset suhteet ovat kiihkeitä, mutta tunnelmaa hallitsee kuitenkin surumielisyys, joka mykistää. Voit tietää toisesta kaiken, etkä silti välttämättä ymmärrä, mikä hänet ajaa raiteiltaan. Tai vaikka ymmärtäisitkin, et pysty estämään, voit vain mykistyneenä todistaa tuhoa.

Deborah Levy on brittiläinen runoilija ja kirjailija. Hän on syntynyt Etelä-Afrikassa, mutta muuttanut vanhempiensa kanssa Lontooseen jo lapsena. Lehtihaastettaluissa Levy on pohtinut kasvuympäristöstä irtautumisen merkitystä kirjoittamiselle. Hän ei koe palaavansa samoihin aiheisiin uudelleen ja uudelleen, mutta myöntää kuitenkin, että lapsuudessa koetut menetykset ovat vaikuttaneet aihevalintoihin.

Levy'n tuotannosta suurin osa sijoittuu 90-luvulle. Tuolloin julkaistujen näytelmien ja novellien jälkeen tuotannossa oli pitkähkö tauko, jonka tämä nyt suomennettu Uiden kotiin vuonna 2011 katkaisi. Tämän jälkeen on alkukielellä julkaistu jo toinenkin romaani, Hot Milk.

Suomennoksen on kustantanut melko uusi tulokas alalla, Fabriikkikustannus. Tämän turkulaisen osuuskunnan sivuilla luvataan julkaista "vuodessa neljä tiivistä mestariteosta, joista et välttämättä muuten koskaan kuulisi." Koko vuoden tai puolen vuoden kirjat on mahdollista tilata verkkokaupasta etukäteen erittäin edullisesti. Tänä vuonna julkaisulistalla on Levy'n romaanin lisäksi Laura Restrepon Intohimon saari ja Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä, molemmat hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavia teoksia. Kurkatkaa ihmeessä sivuja, sieltä löytyy muutakin tutustumisen arvoista!



Levy, Deborah: Uiden kotiin

Swimming home, suom. Laura Vesanto
Kannen kuvat Galina Gallo, ulkoasu Outi Vihlman
Fabriikkikustannus 2016, 144 s.

maanantai 8. elokuuta 2016

Kielletty hedelmä / Liv Strömquist


Liv Strömquist on ruotsalainen radioääni, feministi ja sarjakuvapiirtäjä. Hänen työnsä ovat samanaikaisesti vakavia ja humoristisia, niillä on vankka yhteiskunnallinen sanoma. Kielletty hedelmä on ensimmäinen Strömquistilta suomennettu kokonainen albumi, mutta alkukielellä on saatavana useampiakin. Ruotsissa Strömquistin sarjakuvat ovat niittäneet kiitosta ja palkintoja.

Albumin ensimmäinen osa on nimeltään Miehet, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi. Strömquist esittelee siinä seitsemän toinen toistaan uskomattomampaa historiallista tositarinaa, kukin oman aikansa lääketieteen huippukeksintöjä. Aloitusvuoron saavat anti-onania ja John Harvey Kellog (kyllä, sama mies keksi aamiaismurot). Kellogin ylevänä tavoitteena oli estää naisia koskettelemasta itseään ja keinoksi hän keksi syövyttävän karbolihapon. Sitä levitettiin klitoriksen päälle, ja jopa häipyivät epäpuhtaat mieliteot, naiset säästyivät kohtusyövältä, epilepsialta, hulluudelta sekä yleiseltä henkiseltä ja fyysiseltä debiiliydeltä.
Isaac Baker-Brown taas katsoi käteväksi poistaa klitorikset leikkauksella.
John Money tykkäsi leikellä enemmänkin, ainakin jos klitoris oli liian suuri.
Klitoriksen koosta olivat kiinnostuneita myös keskiajan noitaoikeudenkäyntien järjestäjät. He olivat vakuuttuneita siitä, että noita oli tunnistettavissa sukuelimessä olevasta oudosta ulokkeesta.
Ja sitä rataa, Strömquist listaa näitä älyttömyyksiä suorasukaisesti ja hauskasti, niin järkyttäviä kuin tarinat oikeasti ovatkin.

Sarjakuvassa Kukonheltta ylösalaisin pohditaan sitä, miksi meidän kulttuurimme haluaa unohtaa naisen ulkoisten sukuelinten olemassaolon. Aiemmin, muinaisissa yhteiskunnissa, vulvan näyttämistä kuvattiin patsaissa ja reliefeissä. Kuvia vulvasta oli sijoitettu temppelien sisäänkäyntien ympärille, pyhille paikoille ja hautaholveihin. Nyt Nasan avaruuteen lähettämän viestin ihmiskuvissa miehen sukuelin on piirretty paikalleen, mutta naisen jalkojen välistä pikkuinen viivakin on sensuroitu pois.

Tätä seuraa AAH HAA! Sarjakuva orgasmista. Seuraavassa on pieni lainaus Strömquistin modifioimasta tekstistä. Kuulostaa tutulta, mutta jokin ei nyt täsmää. Pistää miettimään, että kenen lähtökohdista orgasmi oikein tavallisesti onkaan määritelty?
"Joillekin miehille seksistä nauttiminen ei ole sama asia kuin orgasmin saaminen, sillä jotkut miehet nauttivat enemmän muista asioista kuin orgasmista. On miehiä, jotka eivät kykene saamaan orgasmia, kokeilivat he mitä niksejä tai apukeinoja tahansa. Edes maailman taitavin rakastajatar ei voi antaa miehelle orgasmia, jos mies ei pysty päästämään irti itsetietoisuudestaan ja rentoutumaan. Mies ei välttämättä toivo orgasmia joka kerta ollessaan yhdynnässä. Joskus hän on tyytyväinen, kun vain tuntee olevansa lähellä naista, tuntiessaan läheisyyttä ja hellyyttä. Keskeytetty yhdyntä tarkoittaa sitä, että yhdyntä keskeytetään, ennen kuin nainen on saanut orgasmin."
Feeling Eve - tai - me kaikki kaipaamme äitiemme puutarhoihin on Eevan monologi joka kertoo lähinnä häpeästä. Eeva häpeää kuukautisia, omaa sukuelintään ja oikeastaa kaikkea, mikä liittyy johonkin "siellä alhaalla". Eevan monologi on albumin ainoa värikäs sarjakuva, muut ovat mustavalkoisia tai niissä on käytetty korkeintaan yhtä korostusväriä.
Viimeinen sarjakuva, Blood Mountain, jatkaa häpeästä puhumista, mutta nyt keskitytään kuukautisiin.

Kielletty hedelmä on hieno ja tärkeä teos, se puoltaa paikkaansa vaikkei ihan mielisarjakuvieni joukkoon ylläkään. Tyyli on makuuni hiukan liian opettavainen, eikä piirrosjälkikään ihan kauheasti miellytä. Piirroksista tulevat mieleen 80-luvun suttuiset punksarjakuvat, ja sikäli tyyli sopii aiheeseen. Se julistaa sopivan uhmakkaasti, ärhäkkäästi sopivaisuussäännöistä piittaamatta. Ihailen sitä, kuinka hienosti Strömquist osaa liittää kovat faktat hauskaan kerrontaan. Sarjakuvaa lukiessa tunteiden kirjo oli suuri; nauratti, kauhistutti, suututti, olin surullinen, voimaannuin ja voih, niin monessa kohdin samaistuin. Toivoisin varsinkin nuorten naisten tutustuvan Strömquistin teräviin huomioihin ja ainakin omille tyttärilleni aion voimallisesti tyrkyttää tätä albumia luettavaksi.

En löytänyt Helsingin sarjakuvafestivaalin esiintyjälistasta Liv Strömquistin nimeä, vaikka keväällä ilmestyneessä tiedotteessa kerrottiin hänen olevan tulossa paikalle. Onkohan vierailu peruuntunut?

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Kunskapens frukt, suom. Helena Kulmala
Sammakko 2016, 143 s.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Haudattu jättiläinen / Kazuo Ishiguro


Kuva: FraserElliot / Flickr
Axl ja Beatrice ovat vanha, toisiaan syvästi rakastava pariskunta. Heitä kohdellaan huonosti kotikylän luolayhdyskunnassa ja he päättävät lähteä matkalle yli Ison tasangon, etsimään poikaansa joka on lähtenyt vanhempiensa luota jo kauan sitten.
"He kulkivat lähekkäin, Axl melkein vaimonsa kannoilla. Siitä huolimatta Beatrice hymisi tasankomatkan aikana joka viidennellä tai kuudennella askelella kuin litaniana: "Axl, oletko siellä?" Ja Axl vastasi aina: "Täällä ollaan, prinsessa." Rituaalivuoropuhelun lisäksi ei puhuttu muuta. Silloinkin kun he tulivat jättiläisen hautakummulle, ja Beatrice viittilöi hätäisesti heitä siirtymään polulta kanervikkoon, he jatkoivat kysymistä ja vastaamista, aivan kuin olisivat halunneet antaa mahdollisesti kuulosteleville demoneille väärän kuvan aikeistaan. Axl pälyili koko ajan taivasta siltä varalta, että se pimenisi äkkiä tai nousisi nopeasti etenevä sumu, mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään, ja sitten Iso tasanko jäi taakse. Kun he kapusivat pienen, laululintujen täyttämän metsikön poikki, Beatrice ei sanonut mitään, mutta Axl huomasi hänen koko olemuksensa rentoutuvan, ja hän lakkasi hokemasta kysymystään."
Matkalla vanhukset kohtaavat petollisia munkkeja, ritareita, sotureita, keijuja ja hirviöitä. He päätyvät jopa osallisiksi hankkeeseen, jonka tarkoituksena on surmata vanha naaraslohikäärme, Querig. Mato makaa luolassa henkitoreissaan, mutta vieläkin sen hengityksen höyry sumentaa ihmisten ajatukset, muuttaa muistot ja saa viisaimmatkin unohtamaan menneet.

Mutta onko parempi muistaa vai unohtaa? Keltit ja saksit ovat eläneet jo jonkin aikaa sovussa sodittuaan aiemmin ankarasti. Jos lohikäärme kuolee, alkaako kostonkierre uudelleen? Entä kuinka käy kauneimmankin rakkauden, kun puolisot taas muistavat kaikki toisilleen aiheuttamansa pettymykset?

Näitä Ishiguro pohtii, ja pukee pohdintansa myyttisen sadun muotoon. Tarina on paikoittain kiehtovan kömpelö ja sen toisteisuus tuo mieleen vanhat legendat. Henkilöt on kuvattu tyyppeinä, mutta he eivät yllättäen käyttäydykään tyypilleen uskollisesti, vaan hyvät ja pahat, pettäjät ja petetyt vaihtavat paikkaa kuin piirileikissä.

Kirjan liki 400 sivua lukee yhdessä humahduksessa, niin taitavasti Ishiguro kuljettaa kertomusta. Tarinan loppuratkaisu on omiaan jättämään lukijan hämmentyneeksi, ehkä pettyneeksikin. Uskon silti kirjan kauniin haikean tunnelman jäävän mieleen pitkäksi aikaa. Ison tasangon korkean taivaan alla on ajatuksen hyvä epäillä ja liikkua.

Ishiguro, Kazuo: Haudattu jättiläinen
The Buried Giant, suom. Helene Bützow
Tammi 2016, 378 s.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Hylätty ranta / Andrew Michael Hurley

"Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekkään rantaa. Ei kukaan muu kuin me."
Kirjan etuliepeeseen painettu lainaus nosti silmien eteen kauniin tummasävyisen kuvan yksinäisestä rannasta, jonka hiekkaan vuorovesi tekee monimutkaisia kuvioita. Kun samaisessa liepeessä kerrottiin myös, että romaani on valittu Ison-Britannian parhaaksi esikoisromaaniksi vuonna 2015, kiinnostuin lisää.

Kuva Flickr: Formly beach / Gavin Wray
Alkuasetelma lupaa paljon; pieni seurakunta on lähdössä pääsiäisen ajan pyhiinvaellusmatkalle. Odotetaan ihmettä, joka parantaisi mykän pojan.

Seurakunnan vanha pappi on kuollut äskettäin salamyhkäisissä olosuhteissa eikä uuden papin käytös miellytä kaikkia. Tyytymätön on varsinkin rouva Smith, Tonton ja mykän Hannyn äiti. Äikkä toivoo ihmettä tapahtuvaksi melkein sairaalloisen kiivaasti, Isä Bernard taas tyytyisi vähempään ja antaisi mieluummin Hanny-paran olla rauhassa.

Tarinaa kertoo murrosikäinen Tonto, jonka suhtautuminen vammaiseen veljeen on hellyttävän huolehtivaista. Pojilla on oma merkkeihin ja symboleihin perustuva salakieli, he ymmärtävät toisiaan hyvin. Vaikka Tonton lapsenhartiolle näyttääkin sälytetyn hieman liikaakin vastuuta veljen hyvinvoinnista, vaikuttaa poikien suhde hyvin tavalliselta sisarussuhteelta kateuksineen kaikkineen.

Pieni seurakunta eristyksissä ränsistyneessä huvilassa sumuisella rannalla ja varsinkin veljespari äiteineen saivat siis minut odottamaan ihmiskuvaukselta paljon. Erityisesti Äikän mielenliikkeet kiinnostivat, mutta jotenkin kumman vähän Hurley sai aiheesta sanottua. Tuli selväksi, että rouva Smith oli kiivas ja vallanhaluinen nainen ja valmis menemään hyvinkin pitkälle pyrkimyksissään. Myös seurakunnan muut jäsenet olivat tyynen ja hyväntahtoisen pinnan alla hupaisan eripuraisia. Kaikki tämä oli kuvattu tarkasti, mutta lopullinen ymmärrys ja tulkinta siitä, miksi näin oli, jäi puuttumaan.

Miljöökuvauksessa ja tunnelman luomisessa sen sijaan ei ole sijaa pienimmällekään moitteelle. Rantaa ja marskialuetta kuvataan todella hienosti. Vuoroveden salakavalat liikkeet, kevään kylmä kosteus ja sumuisuus sopivat upeasti yhteen kolkon, pahaenteistä odotusta täynnä olevan tunnelman kanssa. Jonkinlaista kauhujuontakin on punottu mukaan, tavanomaista tyylikkäämmin jopa, tarkat yksityiskohdat pimentoon jättäen.


Takakannessa on vielä lainaus The Times'issa olleesta arviosta: Ihmeellinen ... ytimiä myöten kylmäävä ja runollinen. Ytimistä en nyt oikein tiedä, romaanin sisältö kun oli minusta melko heppoinen ja rakennekin hieman viimeistelemättömän oloinen. Silti, kauniisti kuvaileva kieli ja taitavasti viritetty jännitys muodostavat kuitenkin paketin, jonka parissa on helppo viihtyä.


Hurley, Andrew Michael: Hylätty ranta 

The Loney, suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY 2016, 427 s.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Joni Mitchell omin sanoin - lauluntekijän elämä

.

Hieman harhaanjohdetuksi tunsin itseni kun aloittelin tämän elämäkerran lukemista, ja vähällä oli, ettei teoksen nimi alkanut vaikuttaa huonolta vitsiltä. Joni Mitchell omin sanoin,  ja sitten Malka Marom kertoo lähinnä itsestään. Jos Joni oli mainittu, oli kyse siitä, kuinka Malka keksi hänet, kuinka Malka ensimmäisenä tajusi kuinka lahjakas Joni oli, kuinka Malkan kannustus oli aivan ratkaisevan merkityksellistä Jonin uran alkuvaiheessa, kuinka tärkeä ystävä Malka oikein Jonille olikaan...

Totta varmaan joka sana, mutta huokaisin helpotuksesta kun Marom lopulta pääsi asiaan, eli Joni Mitchellin haastatteluihin. Olen ollut fani jostakin 70-luvun lopulta, ainakin siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa kuulin biisin Coyote elokuvassa The Last Waltz. Joni jäi tuosta taltioinnista mieleen myös siitä, kuinka hän huolehti hetkellisesti hieman avuttomasta maanmiehestään Neil Youngista. 

Elämäkerta on koostettu kolmesta haastattelusta, joista kaksi ensimmäistä ovat jo 1970-luvulta. Mukana on lisäksi osia muista haastatteluista, joissa Jonin kanssa työskennelleet muusikot kertovat hänestä ja hänen tavastaan tehdä musiikkia. Keskustelujen pääaihe on taide, Mitchell kertoo melko tarkasti kiinnostuksensa kohteista ja ottamistaan vaikutteista eri aikoina. Päällimmäiseksi nousee hänen pyrkimyksensä oppia ja kehittyä sekä lauluntekijänä että kuvataiteilijana, taiteelliset pyrkimykset ovat koko ajan tärkeämpiä kuin menestys.
"Kasvuni on ollut hidasta, crescendo, ja perustunut tyytymättömyyteeni edellisestä projektista, siihen missä ajattelen olleeni heikko, ei siihen, mitä kriitikot ajattelivat. Kriitikot sivuuttivat paljon siitä, mitä itse ajattelin kasvuna, ja ylistivät paljon sellaista, jota minä pidin työssäni tavallisena. Olin useimmiten eri mieltä heidän kanssaan. Joten minun piti luottaa paljon omiin mielipiteisiini, vaikka kysyinkin jatkuvasti heiltä neuvoa ja pohdin niitä, en vain hylännyt suoraan." 
Toki Joni kertoo yksityiselämästäänkin. En ole koskaan tajunnut kuinka omakohtaisia hänen laulujensa sanoitukset ovat. Olen pitänyt niitä kauniina ja vähän mystisinä, mutta nyt näyttääkin siltä, että ne kertovatkin yllättävän suoraan eletystä elämästä. Kirjaan on otettu mukaan monia sanoituksia. Alkuperäiset tekstit puoltavat paikkaansa, mutta suomennoksista en pitänyt. Itse asiassa ne ärsyttivät niin paljon, että jossain vaiheessa aivan yksinkertaisesti vain lakkasin lukemasta niitä. En halua silti moittia suomentajaa, tehtävähän on ollut erittäin vaativa ellei liki mahdoton.

Mukana on myös kuvia Mitchellin maalauksista. Kuvat ovat kauniita, jotkut hauskojakin, mutta niiden mielenkiintoisuus taitaa kuitenkin perustua enimmäkseen musafanitukseen. Maalaaminen on silti ollut Mitchellille tärkeä henkireikä, varsinkin sellaisina kausina kun musiikin tekemisessä on ollut taukoa.

Joni Mitchell omin sanoin : lauluntekijän elämä, toim. Malka Marom
Joni Mitchell in her own words, suom. Sini Linteri
Nemo 2015, 300 s.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Niin raskas on rakkaus / Sara Stridsberg

.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Beckombergan sairaalaan 1980-luvulla. Tukholman Brommassa sijaitseva Beckomberga oli tuolloin Euroopan suurin mielisairaala, siellä saattoi olla samanaikaisesti jopa 2000 potilasta.

13-vuotias Jackie käy sairaalassa katsomassa isäänsä Jimiä, joka on otettu osastolle liiallisen alkoholinkäytön ja itsetuhoisuuden takia.  Jackie viettää sairaalassa paljon aikaa. Hän saapuu sinne lähes päivittäin vaikkei isä aina edes saavu tapaamisiin. Tyttö istuu sairaalan puistossa yksin tai muiden potilaiden kanssa, tutustuu heihin ja sairaalan henkilökuntaan, jopa rakastuu itseään melkoisesti vanhempaan Pauliin. Salaisuudeksi jää, miksi Paul on potilaana, mutta jotain väkivaltaista asiaan liittyy. Kotonakin Jackie on usein yksin, kun äiti Lone joko uppoutuu kirjoihinsa tai matkustaa ympäri maailmaa.

Kuulostaa rankalta, eikö vain? Kumma kyllä kirjaa lukiessa aiheen surullisuutta ei tule paljon ajatelleeksi. Järkyttäviä asioita ei millään tavoin salailla, ne vain todetaan niin yksinkertaisesti ja lakonisesti, ettei lukija huomaa jäädä surkuttelemaan tai kauhistelemaan. Isä suunnittelee hukuttautuvansa mereen ja tytär elää kaupunkiasunnossa heitteille jätettynä, mutta lukijan huomio kiinnittyy jo johonkin muuhun, johonkin lyyriseen ja kauniiseen joka tapahtuu samaan aikaan taivaalla, unelmissa tai jossakin muussa valoisassa, loistavassa paikassa.
"Sanat ovat hänen rukousnauhansa, niillä oli hänelle yhtä taianomainen voima kuin rukouksella, helmi toisensa jälkeen kiinnittyi valonsäikeellä hänen pimeyteensä. Katson hänen kadotettuja helmiään ikkunalaudalla, katson omia kasvojani jotka heijastuvat makuuhuoneen pimeästä ikkunasta. Ja kun ummistan silmäni, kuulen Atlantin valtavat aallot, sen miten ne iskevät rantaan ja vetäytyvät viipyillen takaisin merelle, ne ovat kuin hengenvetoja, kuin äärimmäisen hitaita sydämenlyöntejä, kuin silmä joka avautuu ja sulkeutuu, kuin yö joka vyöryy planeetan ylle. Puristan helmiä sydäntäni vasten kun odotan että Jim soittaisi Cariñosta ja pyytäisi minua luokseen. Helmet ovat minun amulettini, ne suojelevat minua lähestyvältä suurelta yöltä."
Miksi kirjailija sitten on valinnut näin korostetun runollisen ja kauniin tavan kertoa tarinaa? Katsoin äsken Helsinki Lit'issä tehdyn nauhoituksen jossa Sara Stridsberg keskustelee Claes Anderssonin kanssa. Romaanin ja sen omaelämäkerrallisten ainesten lisäksi keskustelun aiheena on mielenterveyspotilaiden hoito yleensä ja erityisesti menneinä vuosikymmeninä, aikana jolloin sekä Ruotsissa että Suomessa vielä oli Beckombergan kaltaisia suuria mielisairaaloita.

Stridsberg sanoo haastattelussa hämmästyneensä itsekin sitä, kuinka rauhalliseen ja tyyneen tapaan romaani alkoi "kirjoituttamaan" itseään. Hän kertoo myös halunneensa vaikuttaa siihen, kuinka potilaat ja vierailijat nähdään suhteessa toisiinsa. Tahdomme usein erotella ihmiset erillisiin ryhmiin, sairaisiin ja terveisiin, vaikka tosiasiassa tiukkaa jakoa on mahdoton tehdä. Stridsberg sanoo pyrkineensä kirjoittamaan Beckombergan sairaalasta niin, ettei sitä nähtäisi vain vankilamaisena, pelottavana paikkana, koska se tosiasiassa oli turvapaikka ja koti monille, jotka eivät muualla pärjänneet.


Stridsberg onnistuu tavoitteissaan erinomaisen kauniisti ja osin myös tehokkaasti. Kerronta on paikoitellen niin herkkää, että se muistuttaa melkein runoa tai melankolista balladia. Kielen ristiriita aiheiden kanssa aiheuttaa hedelmällisen hämmennyksen; lyyrinen tunnelmointi houkuttelee laskemaan suojauksen, ja siinä lukija sitten on, avuttomana, sydän avoinna todistamassa heikossa asemassa olevien ihmisten jättämistä oman onnensa nojaan. 

Myötätunnon herättäjänä Stridsberg on siis kiistämättömän tehokas. Teoksesta puhuttaessa nostetaan kuitenkin usein esiin sen yhteiskunnallinen sanoma, sen katsotaan puhuvan hyvinvointiyhteiskunnan puolesta turvaverkkojen purkamista vastaan. Ja näin varmasti onkin, mutta jollain tavalla Stridsberg minusta hiukan hukkaa tätä agendaa kaiken tuon kaunopuheisuutensa sekaan. 

Ruotsinkielellä lukevien ystävien puheista olen tulkinnut Stridsbergin muiden teosten olevan avoimemmin poleemisia ja samalla varmaankin myös suoraviivaisempia tyyliltään.  Ja vaikka ehkä pidinkin tästä romaanista niin paljon juuri runollisen kielen takia, toivon että suomennoksia tulee pian lisää ja pääsen tutustumaan myös toisenlaiseen Stridsbergiin.


Niin raskas on rakkaus / Sara Stridsberg
Beckomberga ; suom. Outi Menna
Tammi, 2016, 365 s. 

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Vetää kaikista ovista / Eeva Joenpelto

.

Eeva Joenpelto kirjoitti tämän Lohja-sarjan aloittavan teoksen 1970-luvun alussa, aikakautena, joka hänen omien sanojensa mukaan muistutti paljon kirjan tapahtuma-aikaa 1920-luvulla. Osallistumisen aika oli ohi, yhteiskuntaa rakennettiin itsekkäästi omista lähtökohdista käsin, tavoitellen enemmän omaa vaurastumista kuin yhteistä hyvää. Maaseutu oli muuttumassa, 60-70-luvuilla vauhdikkaimmin edennyt rakennemuutos oli tuolloin jo alullaan. Monet saavat elantonsa vielä maataloudesta, mutta myös kauppa, talonrakennus, liikennöinti ja kuljetus alkavat näkyä elinkeinoina syrjäseuduillakin.

Ajankuvaan kuuluu kansakunnan kahtiajakautuminen kansalaissodan jälkeen. Eheytyminen on vasta alussa, ja sen saavat tuntea nahoissaan varsinkin harvat punaisten puolelta henkiinjääneet. Salme, joka on vauraan kauppiaan vaimo, uskaltaa tuskin auttaa serkkuaan ja ystäväänsä Tiltaa, punaleskeä ja tiukkaa aatteen kannattajaa. Grönroosin Tildan, eli Kröönruuskan, kuten hän itse itseään nimittää, paksu murre on myös omiaan viemään lukijaa taaksepäin ajassa.
20-luku näkyy myös Salmen vävyn yöllisissä puuhissa. Uuden uutukaisia autoja varten rakennetussa tallissa käydään kauppaa jonka laki kieltää, mutta joka vaurastuttaa monia.

Joenpelto on loistava henkilökuvaaja, erityisesti hänen luomiaan vahvoja naishahmoja kiitetään usein. Tässäkin romaanissa on monia voimakastahtoisia henkilöitä, ja heidät on mielenkiintoisesti kuvattu usein kaksi rinnakkain. Sisarukset ja ystävykset peilaavat toisiaan, aviopuolisoiden, äitien ja lasten ominaisuudet piirtyvät esiin toistensa vastinpareina.

Joenpelto on sanonut kirjoittaessaan pyrkivänsä kunnioittamaan henkilöitään, mutta aika ronskisti hän heitä kuitenkin kuvaa. Salaisuudet paljastuvat, heikkous ja raadolliset piirteet nostetaan esiin. Elämänmeno pienellä paikkakunnalla vaikuttaa jokseenkin ahdistavalta, sosiaalinen paine on kova. Tämä tiivistyy kahden keskeisen henkilön, Salmen ja Oskarin, avioliiton kuvauksessa. Aviopuolisot miltei vihaavat toisiaan, minkäänlaisesta toisen kunnioituksesta ei ole tietoakaan. Yhdessä silti pysytään, kunniallisesti.

Alussa lukiessani tätä romaania olin huvittunut, kirjoitustyyli vei minut niin voimakkaasti 70-luvulle. Kuulin korvissani tietynlaisen kertojanääneen, sellaisen jota kotimaisessa draamassa tuolloin usein käytettiin. Muistatteko, vähän siihen tapaan kuin vaikka Mollbergin elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi tai Jarvan filmissä Mies joka ei osannut sanoa ei? Aika pian se kertoja kuitenkin vaimeni ja ihmiset rupesivat saamaan omia ääniä, heidän kohtalonsa alkoivat kiinnostaa ja pystyin uppoutumaan rauhassa lukemiseen.

Sarja jatkuu vielä kolmen romaanin verran. Vuonna -76 julkaistiin toinen osa Kuin kekäle kädessä, vuonna -78 kolmas Sataa suolaista vettä ja vuonna -80 neljäs ja viimeinen, Eteisiin ja kynnyksille. Kirjat löytyisivät jopa omasta hyllystäni, olen perinyt ihka aidot 70-luvun painokset. Ne saavat nyt silti jäädä vielä sinne pölyttymään lisää, ihan heti en aio niihin tarttua. Olen silti iloinen, että tuli korjattu yksi puute sivistyksessä, tämä oli nimittäin ensimmäinen romaani jonka Eeva Joenpellolta luin. Siitä kiitos kuuluu Tuijalle, joka haastoi tätä aikanaan suosittua kirjailijaa taas lukemaan. Tuijata -blogin koontipostauksen kautta pääsee lukemaan lisää Eeva Joenpellon kirjoista, sieltä löytyy linkkejä haasteeseen osallistuneisiin blogeihin.

Vetää kaikista ovista / Eeva Joenpelto
WSOY, 1974, 300 s.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Villa Vietin linnut / Kirsi Alaniva

.

Savukeidas tunnetaan lähinnä esseistä, runokirjoista ja muilta unohtuneiden klassikkojen käännöksistä. Nyt kustantamo laajentaa myös uuteen proosaan, ja ensimmäisenä julkaistaan turkulaisen toimittajan Kirsi Alanivan esikoisromaani Villa Vietin linnut. Teos voitti Turun yliopiston Luovan kirjoittamisen oppiaineen ja Savukeitaan yhdessä järjestämän käsikirjoituskilpailun viime talvena.

Kirjan takaliepeessä kerrotaan Alanivan aloittaneen romaanin kirjoittamisen ruissalolaisen huvilan pihamaalla. Tunnelma on helppo aistia, voin kuvitella loppukesän täyteläisen kostean, hiljalleen viilenevän illan. Meren tuoksu on tuttu, mutta siinä on mukana myös jotain salaperäistä, jotain joka on tullut kaukaa merivirtojen mukana. Vanhojen tammien varjot venyvät pitkiksi ja tuuli suhisee rannan ruovikossa punoen tarinaa sille, joka haluaa kirjata sen muistiin.

Ehkä hiukkasen tuossa romantisoin kirjoitusprosessia, mutta Villa Vietin lintujen vahva tunnelma on omiaan innoittamaan moiseen. Romaanin miljöö on upeasti kuvattu. Saaren eristyksessä sijaitseva vanha huvila kiihottaa mielikuvitusta. Rakennus on rapistunut, mutta sen seinät huokuvat mennyttä loistoa, unohtuneista huoneista voi löytää aarteita tai ainakin todisteita menneiden sukupolvien salaisuuksista.

Myös luontokuvaus on voimakasta ja kiehtovaa. Alanivan kieli on maagista ja rehevää, kielikuvat uusia ja osuvia. Lounaisrannikon leuto ilmasto, rannoilla ryöppyävät kosteikot ja pähkinälehtojen vehreys tulevat eläviksi väreinä, tuoksuina ja yksityiskohtaisina kuvina. Luontokuvaus ja henkilökuvaus liittyvät usein tiiviisti yhteen. Sumu nousee rannalta mieliin ja metsä kadottaa ajantajunsa ihmisen tuntiessa joutuneensa eksyksiin elämässään.
"Aluskasvillisuuden lomaan on laskeutunut satojen suruvaippojen parvi. Niiden sametinruskeat siivet avautuvat ja sulkeutuvat kuin kirjan kannet, ja hetken näyttää siltä, että maankuori on aukeamassa. Valo tihkuu lehtikatoksen läpi vihreinä ja kultaisina pisaroina, ja jossain visertää lintu, jonka laulua en tunnista. Perhoset lehahtavat ilmaan, kun astun niiden keskelle. Siiveniskut saavat aikaan humisevan äänen, joka nousee oksien väliin jäävää tunnelia pitkin ylös. Käyn maan päälle makaamaan. Sen sydän lyö kumeasti kalloani vasten ja nostaan pintaan mullan väkevän tuoksun. Työnnän käteni juurien keskelle, kastemadot luikertavat sormieni välissä, ryömivät mustissa onkaloissaan ja tekevät tilaa uudelle elämälle. Jokainen hengenveto painaa ruumiini tiiviimmin kiinni maahan, lähemmäs heitä jotka ovat jo menneet. Kun aurinko on siirtynyt puiden taakse ja heittänyt niiden varjot päälleni, nousen viimein ylös ja otan kuolleet kukat käteeni. Murskaan ne yksi kerrallaan rikki ja taputtelen sitten pehmeän mullan sekaan. Pidä huoli Marthan lapsesta, sanon äänettömästi. Sen jälkeen lähden kävelemään tuttua polkua pitkin kohti Villa Sylviaa."
En tiedä, onko kirjailija tehnyt henkilönsä tarkoituksella toistensa kaltaisiksi, mutta tarinaa tuntuu vievän eteenpäin yhden ja saman naisen jatkumo. Äideillä ja tyttärillä on toki kullakin ominaispiirteensä, mutta silti koko kertomuksen läpi lyö jokin universaali naiseus ja siihen aika tyypillisesti liittyvä ruumiillisuus. Mukana olevat muutamat mieshahmot on kuvattu melko kliseisesti,  ja miesten rooliksi jääkin lähinnä vain taustoittaa eri sukupolviin kuuluvien naisten jokseenkin samankaltaisia elämänvaiheita.

Pidin paljon romaanin vahvasta tunnelmasta ja siitä, kuinka unet, luontokuvat ja arkinen elämä sekoittuvat kerronnassa. Mukana on ahdistavia teemoja; mielen järkkymistä, väkivaltaa, kaunaa ja yksinäisyyttä. Silti lukemisen jälkeen päällimmäiseksi nousee jonkinlainen elämänvoima, joka kantaa kaiken pahan yli ja paljastaa Villa Vietin maailman kauneuden.

Alaniva, Kirsi: Villa Vietin linnut
Savukeidas 2016, 184 s.