keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Sementtipuutarha / Ian McEwan


McEwan, Ian: Sementtipuutarha
The cement garden, suom. Eva Siikarla
Kirjayhtymä, 1980, 136 s.
Lisäksi Otavan kirjasto -sarjassa 2009
ja Seven -pokkareissa 2010

Sementtipuutarhan tarina on järkyttävä. Se on kuitenkin kerrottu niin suorasukaisesti ja henkilöitä kunnioittaen, että lukeminen sujuu. Ahdistus alkaa puristaa rintaa vasta kun tulee ajatelleeksi, että tämä voisi olla totta. Ihan lähelläkin saattaa olla lapsia, joiden olosuhteet muistuttavat Jackin ja hänen sisarustensa elämää, joillain asiat ovat  jopa huonommin.

Romaanin alussa lapsilla on vielä vanhemmat. Autoritäärinen isä määrää perheessä kaiken kukkien kasvupaikoista siihen, kuinka äänekkäästi lasten syntymäpäivillä kukakin saa leikkiä. Äiti vetäytyy väsyneenä taustalle, kodin ympäristö autioituu samalla kun kaupunginosa vähitellen slummiutuu, perheessä ei käy vieraita.

Isän äkillisesti kuollessa äiti on jo sairas ja joutuu pian täysin vuoteenomaksi. Perheen neljä lasta, 16-vuotias Julie, häntä pari vuotta nuorempi Jack, Sue ja pieni Tom pyörittävät perheen arkea miten taitavat. Suurin vastuu on Juliella. Hän huolehtii siitä, että nuoremmat saavat syödäkseen ja että taloustyöt tulevat tehdyiksi. Samalla hänestä tulee äidin luotettu; vain Julie tietää, kuinka vakava äidin sairaus oikeasti on.

Omalaatuinen perhe sinnittelee arkiaskareissaan läpi talven. Kesäloman alkaessa eristäytyminen muusta yhteisöstä lisääntyy samalla kun sisarusparvi hitsautuu yhä tiiviimmin yhteen. Kun äiti sitten kuolee, huoli perheen yhdessä pysymisestä purkautuu erikoisena ratkaisuna. Lapset eivät uskalla kertoa kenellekään, vaan piilottavat äidin ruumiin kellariin.

Henkilöiden nuoruus ja eristäytyminen muista ihmisistä antaa McEwanille tilaisuuden tutkiskella tilannetta, jossa sosiaaliset normit eivät päde. Mihin tällöin perustuu valta? Mistä tulee tärkeää, kun ei tarvitse välittää siitä, mitä muut ihmiset sanovat?

Tarinan kertoo meille Jack, poika joka ei tahdo pestä itseään mutta tarkkailee kiinnostuneena sekä omia ruumiintoimintojaan että sisarustensa vartaloita. Jack liittää toisiinsa isän kuoleman ja oman seksuaalisen kehittymisensä perifreudilaisella tavalla, himoitsee isosiskoaan ja tuntee käsissään kalman hajun äidin kuoltua. Pojan näkökulmat ovat hätkähdyttäviä, mutta McEwan antaa hänen esittää ne pää pystyssä, häpeämättä. Tajusin tätä lukiessani, miksi en yleensä pidä lapsikuvauksista. Lapsikertoja on harvoin uskottava, ääni tulee kuin jostain pehmusteiden alta, aikuisen suodattamana, aikuisen toiveiden rajaamana. Mutta nyt on toisin, tässä Jack kertoo minulle elämästään samalta tasolta, silmästä silmään, täysin piittaamattomana, suojelematta aikuisia toiveuniani kauniista lapsuudesta.

Lisää juttuja Sementtipuutarhasta löytyy mm. Kirjainten virrasta, Leena Lumelta, Kirjanurkkauksesta, Morren maailmasta ja Kirjantilasta sekä blogeista Naakku ja kirjat Järjellä ja tunteella ja Luen ja kirjoitan.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Ruohonvihreää / Carol Shields


Shields, Carol: Ruohonvihreää
The box garden, suom. Hanna Tarkka
Otavan kirjasto, 2012, 267 s.

Pidän tavattomasti Carol Shieldsin tyylistä kirjoittaa. Teksti on samanaikaisesti älykästä ja leppoisaa, tasapainottelu syvällisten aiheiden ja kepeän kerronnan välillä taidokasta.

Charleen on keski-ikäinen teinipojan yksinhuoltaja, runoilija, joka henkensä pitimiksi toimittaa entisen miehensä perustamaa kasvitieteellistä aikakauskirjaa. Mies on häipynyt omille teilleen jo kauan sitten, mutta Charleen-parka analysoi vieläkin menneitä tapahtumia ja miehen itsekästä käytöstä, koettaen ymmärtää syitä perheen hajoamiseen.

Charleenin äiti on juuri toipunut rintasyövästä ja yllättäen ilmoittanut menevänsä naimisiin. Tyttären on vaikea kuvitella tiukkahuulista ja katkeraa äitiään morsiamena, mutta yhtäkaikki hän lähtee matkaan mantereen halki Vancouverista kohti Torontoa. Mukaan juhlimaan äidin uutta onnea lähtee myös miesystävä Eugene, jolla sattuu sopivasti olemaan työmatka samalle suunnalle.

Tutustuminen äidin uuteen puolisoon etenee sopuisasti. Sisarukset Charleen ja Judith nauttivat saadessaan taas jutella yötä myöten, eivätkä äidin kiukkuiset kommentit ja piintyneet tavat enää satuta samalla tavalla kuin lapsuudessa.

Vaativan äidin tiukassa otteessa eläminen on koulinut tyttäristä kilttejä ja kunnollisia. Charleenin pohdinnat kiltteyden syvimmästä olemuksesta ovat kerrassaan mainioita, tässä niistä yksi:
"Minulle kiltteys on vierasta, ja niin kuin jotain ranskankielen vaikeaa verbiä joudun opettelemaan sitä hitaasti, tuskallisesti, ja tuloskin jää luultavasti vajavaiseksi. Se ei virtaa vapaasti minun veressäni - se pitää ruiskuttaa minuun keinotekoisesti silläkin uhalla, että mukana tulee kaikenlaisia tuntemattomia tekijöitä. Se ei herää minun kanssani aamuisin, ja joudun joka päivä houkuttelemaan sen uudelleen esiin, puhaltamaan siihen hengen, harjoittamaan sitä, jotta se pysyisi toimintakykyisenä. Ja mikä vaikeinta, sitä pitää harjoittaa sillä tavoin, että se soljuu vaivattomasti niin kuin sen oikeilta harjoittajilta, onnellisilta perijöiltä, joille se on tullut sitä sen kummemmin etsimättä, sellaisilta onnellisilta kuin Eugene."
Aluksi ei tapahdu paljoakaan, lähinnä juodaan kahvia ja syödään voileipiä keittiössä, mutta asetelma luo loistavaa taustaa Charleenin pohdinnoille. Akseli on pitkä, vaikka liikutaan vain oman perheen sisällä. Tyttären suhde vanhaan äitiin on vaikea, asioista puhuminen ei luonnistu, kohtaaminen kahtena aikuisena tuntuu melkein mahdottomalta. Äiti haluaa aina jotain muuta kuin sitä, mitä tyttärillä on annettavana ja saa varsinkin Charleenin tuntemaan itsensä täysin riittämättömäksi. Kuin kompensaatioksi tästä Charleen rakastaa omaa poikaansa ehdoitta, poika on hänestä joka suhteessa täydellinen: kaunis, voimakas ja viisas.

Tarinan loppupuolella mukaan tulee myös liki dekkarimaista draamaa. Nopeat käänteet yllättävät ihan mukavasti, vaikka sisältöä kirjassa olisi ollut aivan riittävästi ilman niitäkin.

Viimeiset kappaleet nostavat tunnelman ihan uudelle tasolle. Hääjuhlat ovat parhaimmillaan ja kuulemme välähdyksenomaisesti keskustelunpätkiä sieltä täältä. Ja kun Charleen, Eugene ja Seth lopuksi nousevat paluulennollaan ilmaan, jää Charleenin lapsuuden Ontario suurine järvineen auringonlaskuun entistä selvemmin piirtyvänä, laakeana kauniina kuvana.

Ruohonvihreästä lisää esim. LeenanMinnan, KaroliinanMarian ja Katjan blogeissa.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Varjoteatteri / Viivi Luik


Luik, Viivi: Varjoteatteri
Varjuteater, suom. Anja Salokannel
Tammi, 2011, 264 s.

Tämän kirjan lukeminen oli suuri nautinto. Ihastus ei syntynyt niinkään siitä, mitä kerrottiin, vaan siitä, miten se kerrottiin. Kuinka joku kykeneekin katsomaan elämäänsä noin, että pienestäkin eleestä syntyy silkkaa taikaa ja mystiikkaa! Ja lisäksi valitsemaan sanansa noin, että lukija pääsee täysin osalliseksi tuon katseen kauneudesta!

Viivi Luik on ennen proosaan siirtymistään julkaissut useita runokokoelmia, ensimmäiset jo 1960-luvulla. Harmi vain, että niistä yhtäkään ei taida olla kokonaisuudessaan käännetty suomeksi. Kahdessa 1980-luvun  antologiassa suomennoksia sentään on; Pihlaja esittelee kahdeksan eestiläistä naisrunoijaa ja Uusien sulkien kasvaminen puolestaan kymmenen nykyvirolaista runoilijaa.

Varjoteatteri alkaa muistikuvalla lapsuudesta. Pieni tyttö katsoo kuvaa, kirja on levällään tyhjän tuvan lattialla. Talonväki on otettu kiinni ja kyyditetty pois, muut lapset juosseet karkuun paljain jaloin maaliskuun sohjossa. Kuvassa on Colosseum, ihmeellinen paikka joka vie tytön huomion kokonaan,  siirtää hänet pois synkästä todellisuudesta ja syöpyy lähtemättömästi muistiin.

1940-luvun lopun painajaisista siirrytään vuoden 1991 Tallinnaan. Elokuun illat ovat kuin samettia, mutta ihmiset eivät saa unta kuunnellessaan, onko ulkoa kuuluva kumu ukkosta vai lähestyvien tankkien ääntä. Puolisot hyvästelevät toisensa aamulla epävarmoina siitä, palaavatko molemmat kotiin vielä sinäkin iltana. Tarinan kertoja kulkee kaupungilla säikkyen, linkkuveistä taskussa puristaen, valmiina iskemään jos tarvitaan.

Uhkaava tilanne päättyy kuitenkin onnellisesti, julistihan Viro vapautuneensa miehityksestä 20.8. 1991, eikä kukaan kiistänyt tapahtunutta. Unelmien Colosseum tulee yhtäkkiä aimo harppauksen lähemmäksi, tosin kertojan matka sinne kulkee vielä Helsingin ja Berliinin kautta.

Viivi Luik kertoo elämästään diplomaatinpuolisona toisaalta hyvinkin realistisesti, toisaalta ottaen huimia vapauksia fiktion suuntaan. Köyhän pienen maan edustaminen maailman valtaapitävien piireissä on  surkuhupaisaa puuhaa, valkoisten kaulusten ja korkokenkien hankkiminen kertomaan Viron valtion onnesta ja menestyksestä ajoittain hyvinkin vaikeaa.

Edustusasunnot ja juhlapuvut ovat välttämättömiä, mutta mitään todellista merkitystä niillä ei kuitenkaan ole. Luikin tarkka huomiointi kohdistuu tyystin erilaisiin asioihin. Muukalaiset ja kotoaan pois joutuneet saavat arvon tarinoitaan koskevissa pohdinnoissa, tapahtumat liittyvät toisiinsa, paikat muistuttavat toisista. Tarina liikkuu notkeasti, siirtymät ovat kekseliäitä ja uusia merkityksiä synnyttäviä.

Alun ihastuksen jälkeen häiriinnyin hiukan siitä alemmuudentunteesta, joka on aistittavissa suhtautumisessa naapurikansoihin ja muihinkin. Toisaalta oli mielenkiintoista yrittää hahmottaa maailmaa Luikin näkökulmasta, jakaen Eurooppaa Alppien pohjois- ja eteläpuoleen, pitäen Balttiaa yhtenäisenä lähtökohtana samaan tapaan kuin itse olen tottunut pitämään Pohjoismaita.

Häiriintyminen muuttui kuitenkin pian yhä suuremmaksi ihastukseksi Luikin vastatessa tekstissä haluuni nähdä alemmuudentunteiden sijasta ylpeyttä omasta historiasta. Häpeäntunne nousee esiin tarinan edetessä moneen kertaan, ja sen käsittely tiivistyy vaikutusvaltaisen kriitikon todetessa kirjailijalle vaativasti: "Kirjoittakaa aina siitä mitä te eniten häpeätte. Älkää sanoko, että ette häpeä mitään. Älkää valehdelko."
Näennäisesti hän kertoi minulle vain jostakin suomalaisesta hakkuuaukeasta, jonne hän oli joskus aikoja sitten eksynyt, mutta hänen katseensa ja äänensävynsä olivat samalla niin erikoiset kuin hän juuri paljastaisi minulle jotain piilossa pitämäänsä nolostuttavaa salaisuutta.  
"Kun istuu siellä kannon päässä, ei kuule muuta kuin suhinaa. Koivunlehdet suhisevat, niitä on niin paljon. Mielettömän paljon. Kaikki autotiet ovat kaukana. Ei kuulu edes heikkoa vonkumista. Hetkessä peittyy höytyviin ja siemeniin kuin multa. Ihmisenä olemisen tunne katoaa. Käsitättehän te, mistä minä puhun?" 
Hänen silmiensä pohjalta näkyi hetken aikaa selvästi jotakin muuta kuin mitä hän yleensä antoi sieltä näkyä. Ehkä hän etsi myös kirjoista jotain muuta. Ei sitä, mitä luultiin, vaan vain ruskeaa ruohonkortta, joka on tuulessa yksin kuin sielu. Ehkä hän ei ollutkaan saksalaista kielialuetta hallitseva kriitikko vaan vain kimpale multaa ja savea. Sitä mikä peittyy höytyviin ja siemeniin. Sitä mistä sinä olet tullut ja miksi sinun pitää jälleen tuleman.
Varjoteatteriin ovat ihastuneet myös Mari A ja Unni.