Kirjamuistikirja

McEwan, Ian: Sementtipuutarha The cement garden, suom. Eva Siikarla Kirjayhtymä, 1980, 136 s. Lisäksi Otavan kirjasto -sarjassa 2009 ja Seven -pokkareissa 2010 Sementtipuutarhan tarina on järkyttävä. Se on kuitenkin kerrottu niin suorasukaisesti ja henkilöitä kunnioittaen, että lukeminen sujuu. Ahdistus alkaa puristaa rintaa vasta kun tulee ajatelleeksi, että tämä voisi olla totta. Ihan lähelläkin saattaa olla lapsia, joiden olosuhteet muistuttavat Jackin ja hänen sisarustensa elämää, joillain asiat ovat  jopa huonommin. Romaanin alussa lapsilla on vielä vanhemmat. Autoritäärinen isä määrää perheessä kaiken kukkien kasvupaikoista siihen, kuinka äänekkäästi lasten syntymäpäivillä kukakin saa leikkiä. Äiti vetäytyy väsyneenä taustalle, kodin ympäristö autioituu samalla kun kaupunginosa vähitellen slummiutuu, perheessä ei käy vieraita. Isän äkillisesti kuollessa äiti on jo sairas ja joutuu pian täysin vuoteenomaksi. Perheen neljä lasta, 16-vuotias Julie, häntä pari vuotta nuo

Shields, Carol: Ruohonvihreää The box garden, suom. Hanna Tarkka Otavan kirjasto, 2012, 267 s. Pidän tavattomasti Carol Shieldsin tyylistä kirjoittaa. Teksti on samanaikaisesti älykästä ja leppoisaa, tasapainottelu syvällisten aiheiden ja kepeän kerronnan välillä taidokasta. Charleen on keski-ikäinen teinipojan yksinhuoltaja, runoilija, joka henkensä pitimiksi toimittaa entisen miehensä perustamaa kasvitieteellistä aikakauskirjaa. Mies on häipynyt omille teilleen jo kauan sitten, mutta Charleen-parka analysoi vieläkin menneitä tapahtumia ja miehen itsekästä käytöstä, koettaen ymmärtää syitä perheen hajoamiseen. Charleenin äiti on juuri toipunut rintasyövästä ja yllättäen ilmoittanut menevänsä naimisiin. Tyttären on vaikea kuvitella tiukkahuulista ja katkeraa äitiään morsiamena, mutta yhtäkaikki hän lähtee matkaan mantereen halki Vancouverista kohti Torontoa. Mukaan juhlimaan äidin uutta onnea lähtee myös miesystävä Eugene, jolla sattuu sopivasti olemaan työmatka samalle suun

Luik, Viivi: Varjoteatteri Varjuteater, suom. Anja Salokannel Tammi, 2011, 264 s. Tämän kirjan lukeminen oli suuri nautinto. Ihastus ei syntynyt niinkään siitä, mitä kerrottiin, vaan siitä, miten se kerrottiin. Kuinka joku kykeneekin katsomaan elämäänsä noin, että pienestäkin eleestä syntyy silkkaa taikaa ja mystiikkaa! Ja lisäksi valitsemaan sanansa noin, että lukija pääsee täysin osalliseksi tuon katseen kauneudesta! Viivi Luik on ennen proosaan siirtymistään julkaissut useita runokokoelmia, ensimmäiset jo 1960-luvulla. Harmi vain, että niistä yhtäkään ei taida olla kokonaisuudessaan käännetty suomeksi. Kahdessa 1980-luvun  antologiassa suomennoksia sentään on; Pihlaja esittelee kahdeksan eestiläistä naisrunoijaa ja Uusien sulkien kasvaminen puolestaan kymmenen nykyvirolaista runoilijaa. Varjoteatteri alkaa muistikuvalla lapsuudesta. Pieni tyttö katsoo kuvaa, kirja on levällään tyhjän tuvan lattialla. Talonväki on otettu kiinni ja kyyditetty pois, muut lapset juosseet k