Varjoteatteri / Viivi Luik


Luik, Viivi: Varjoteatteri
Varjuteater, suom. Anja Salokannel
Tammi, 2011, 264 s.

Tämän kirjan lukeminen oli suuri nautinto. Ihastus ei syntynyt niinkään siitä, mitä kerrottiin, vaan siitä, miten se kerrottiin. Kuinka joku kykeneekin katsomaan elämäänsä noin, että pienestäkin eleestä syntyy silkkaa taikaa ja mystiikkaa! Ja lisäksi valitsemaan sanansa noin, että lukija pääsee täysin osalliseksi tuon katseen kauneudesta!

Viivi Luik on ennen proosaan siirtymistään julkaissut useita runokokoelmia, ensimmäiset jo 1960-luvulla. Harmi vain, että niistä yhtäkään ei taida olla kokonaisuudessaan käännetty suomeksi. Kahdessa 1980-luvun  antologiassa suomennoksia sentään on; Pihlaja esittelee kahdeksan eestiläistä naisrunoijaa ja Uusien sulkien kasvaminen puolestaan kymmenen nykyvirolaista runoilijaa.

Varjoteatteri alkaa muistikuvalla lapsuudesta. Pieni tyttö katsoo kuvaa, kirja on levällään tyhjän tuvan lattialla. Talonväki on otettu kiinni ja kyyditetty pois, muut lapset juosseet karkuun paljain jaloin maaliskuun sohjossa. Kuvassa on Colosseum, ihmeellinen paikka joka vie tytön huomion kokonaan,  siirtää hänet pois synkästä todellisuudesta ja syöpyy lähtemättömästi muistiin.

1940-luvun lopun painajaisista siirrytään vuoden 1991 Tallinnaan. Elokuun illat ovat kuin samettia, mutta ihmiset eivät saa unta kuunnellessaan, onko ulkoa kuuluva kumu ukkosta vai lähestyvien tankkien ääntä. Puolisot hyvästelevät toisensa aamulla epävarmoina siitä, palaavatko molemmat kotiin vielä sinäkin iltana. Tarinan kertoja kulkee kaupungilla säikkyen, linkkuveistä taskussa puristaen, valmiina iskemään jos tarvitaan.

Uhkaava tilanne päättyy kuitenkin onnellisesti, julistihan Viro vapautuneensa miehityksestä 20.8. 1991, eikä kukaan kiistänyt tapahtunutta. Unelmien Colosseum tulee yhtäkkiä aimo harppauksen lähemmäksi, tosin kertojan matka sinne kulkee vielä Helsingin ja Berliinin kautta.

Viivi Luik kertoo elämästään diplomaatinpuolisona toisaalta hyvinkin realistisesti, toisaalta ottaen huimia vapauksia fiktion suuntaan. Köyhän pienen maan edustaminen maailman valtaapitävien piireissä on  surkuhupaisaa puuhaa, valkoisten kaulusten ja korkokenkien hankkiminen kertomaan Viron valtion onnesta ja menestyksestä ajoittain hyvinkin vaikeaa.

Edustusasunnot ja juhlapuvut ovat välttämättömiä, mutta mitään todellista merkitystä niillä ei kuitenkaan ole. Luikin tarkka huomiointi kohdistuu tyystin erilaisiin asioihin. Muukalaiset ja kotoaan pois joutuneet saavat arvon tarinoitaan koskevissa pohdinnoissa, tapahtumat liittyvät toisiinsa, paikat muistuttavat toisista. Tarina liikkuu notkeasti, siirtymät ovat kekseliäitä ja uusia merkityksiä synnyttäviä.

Alun ihastuksen jälkeen häiriinnyin hiukan siitä alemmuudentunteesta, joka on aistittavissa suhtautumisessa naapurikansoihin ja muihinkin. Toisaalta oli mielenkiintoista yrittää hahmottaa maailmaa Luikin näkökulmasta, jakaen Eurooppaa Alppien pohjois- ja eteläpuoleen, pitäen Balttiaa yhtenäisenä lähtökohtana samaan tapaan kuin itse olen tottunut pitämään Pohjoismaita.

Häiriintyminen muuttui kuitenkin pian yhä suuremmaksi ihastukseksi Luikin vastatessa tekstissä haluuni nähdä alemmuudentunteiden sijasta ylpeyttä omasta historiasta. Häpeäntunne nousee esiin tarinan edetessä moneen kertaan, ja sen käsittely tiivistyy vaikutusvaltaisen kriitikon todetessa kirjailijalle vaativasti: "Kirjoittakaa aina siitä mitä te eniten häpeätte. Älkää sanoko, että ette häpeä mitään. Älkää valehdelko."
Näennäisesti hän kertoi minulle vain jostakin suomalaisesta hakkuuaukeasta, jonne hän oli joskus aikoja sitten eksynyt, mutta hänen katseensa ja äänensävynsä olivat samalla niin erikoiset kuin hän juuri paljastaisi minulle jotain piilossa pitämäänsä nolostuttavaa salaisuutta.  
"Kun istuu siellä kannon päässä, ei kuule muuta kuin suhinaa. Koivunlehdet suhisevat, niitä on niin paljon. Mielettömän paljon. Kaikki autotiet ovat kaukana. Ei kuulu edes heikkoa vonkumista. Hetkessä peittyy höytyviin ja siemeniin kuin multa. Ihmisenä olemisen tunne katoaa. Käsitättehän te, mistä minä puhun?" 
Hänen silmiensä pohjalta näkyi hetken aikaa selvästi jotakin muuta kuin mitä hän yleensä antoi sieltä näkyä. Ehkä hän etsi myös kirjoista jotain muuta. Ei sitä, mitä luultiin, vaan vain ruskeaa ruohonkortta, joka on tuulessa yksin kuin sielu. Ehkä hän ei ollutkaan saksalaista kielialuetta hallitseva kriitikko vaan vain kimpale multaa ja savea. Sitä mikä peittyy höytyviin ja siemeniin. Sitä mistä sinä olet tullut ja miksi sinun pitää jälleen tuleman.
Varjoteatteriin ovat ihastuneet myös Mari A ja Unni.

Kommentit

  1. Sain vihdoinkin tämän hankittua ja nyt se odottaa lukuvuoroaan. Arviosi perusteella on ilmeisesti lupa odottaa hyvää kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Häpeä-elementti aiheutti ensin hämmennystä, mutta lopulta siitä tuli se roso, joka teki kirjasta liki täydellisen. Tekisi mieli aloittaa saman tien lukemaan uudelleen...

      Poista
  2. Kiitos Erja lukukokemuksesi jakamisesta taas kerran. Ihastun näihin kirjoihin jo pelkän kertomasi perusteella, vaikkei välttämättä aina ehdikään lukea. Tämänkin varmaan hankin itselleni lukupinoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tälle kannattaa raivata tilaa, uskon että tämä olisi sinullekin mieluinen.

      Poista
  3. Minunkin piti kiittää jo aiemmin tästä bloggauksesta: kiitos kiinnostavan kirjan esittelystä! Muutama luottolukija on suositellut Luikin teosta jo aiemmin ja nyt alkoi toden teolla harmittaa, että onnistuin jo kerran lainaamaan kirjan, mutten lukenut... Kirja kuulostaa ihastuttavan monipuoliselta ja opettavaiseltakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, lainaa ihmeessä tämä uudestaan, et kadu! Tässä on niin omanlaisensa ja hieno tunnelma, suosittelen oikein lämpimästi.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!