sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Todennäköinen tarina / Karin Alvtegen


Alvtegen, Karin : Todennäköinen tarina
En sannolik historia, suom. Laura Jänisniemi
WSOY, 2012, 308 s.

En tiedä johtuiko kirjailijan tyylistä vai siitä, että itse liitän Karin Alvtegenin nimen niin vahvasti jännityskirjallisuuteen, että tunsin koko ajan lukevani dekkaria. Näin tapahtui silti, vaikka tiesin, että murhia ei ole nyt odotettavissa. Ilmeisen hyvin sama tyyli kantaa erilaisiakin aiheita, kiinnostus tapahtumiin säilyi läpi kirjan ja jännitys jopa tiivistyi loppua kohti.

Alvtegen pyörittelee tässä psykologisessa romaanissa aika perinteisiä motiiveja. On neito pulassa, pelastamaan saapuva ritari ja orpo sikopaimen joka lopulta paljastuukin prinssiksi. Juonen kehittely on silti niin omaperäistä, että mitään "onhan tämä jo nähty"-fiilistä ei pääse syntymään. Alvtegenin henkilöt saattavat kyllä edustaa tyyppejä, mutta heidän ratkaisunsa ovat persoonallisia eikä kenenkään kohtaloa kirjoiteta loppuun saakka, paljon jää mukavasti auki.

Helena ja Martin ovat kyllästyneet stressaavaan elämään Tukholmassa. He muuttavat Helenan lapsuuden kesämaisemiin Norrlantiin ja alkavat kunnostaa vanhaa maatilaa hotelliksi. Avioliitto on kuitenkin väljähtynyt jo kauan sitten, eikä Martin löydä maaseudulta samaa onnea kuin Helena. Myös pariskunnan tytär Emelie kaipaa takaisin kaupunkiin.

Martin yrittää puhua vaimolleen, mutta hyljätyksi tulemista aina pelännyt Helena ei pysty käsittelmään asiaa. Kun Martin sitten lähtee, Helena käärityy katkeruuteensa ja hammasta purren päättää olla vahva. Hän ei  avaa exmiehen sähköpostiviestejä, ei vastaa pyyntöihin suorittaa omaisuuden ositus ja on katkera jopa siitä, että tytär haluaa pitää yhteyttä isäänsä.

Lapsuudenystävästä Anna-Karinista on aluksi lohtua ja apua, mutta vähitellen tämän kateellinen ja ilkeä suhtauminen kylän ihmisiin alkaa harmittaa Helenaa. Katalyyttinä riidan puhkeamiseen naisten välille toimii Verner, metsän keskellä torpassa asuva harmiton eksentrikko.

Kun Helena alkaa olla jo romahtamisen partaalla, paikalle saapuu Anders, menestynyt mutta henkisesti täysin loppuunpalanut liikemies. Anders on surkeassa kunnossa, hän on lähtenyt sairaalasta kesken hoidon, pettyneenä siihen ettei onnistunut ottamaan itseään hengiltä tahallisesti aiheuttamassaan autokolarissa. Helena tulkitsee miehen surkeuden johtuvan rahapulasta ja pestaa tämän auttamaan hotellin kunnostustöissä. Pelkästä oikusta ehdotukseen suostuva Anders huomaa suureksi yllätyksekseen nauttivansa maalaamisesta, parkettien asennuksesta ja muista yksinkertaisista askareista, joita vanhassa kokoustiloiksi muuttuvassa navetassa on hänen käsilleen tarjolla. Lisäksi syrjäinen maalaishotelli toimii oivana piilopaikkana miehelle, joka tahtoo irti entisestä elämästään ja siihen liittyneistä hyödyntavoittelijoista.

Alvtegen käsittee näiden pienten tapahtumien varjolla monenlaisia psyykkisiä ongelmia. Keskeiseksi nousee turvattomuus, jota tässä tarinassa tuntevat jollain tavalla melkein kaikki. Vanhempien tekemät virheet  nousevat selittäviksi tekijöiksi moneen vaikeuteen. Mielenkiintoisinta Todennäköisessa tarinassa on kuitenkin seurata sitä, kuinka varsinkin Helena alkaa vähitellen tajuta toistavansa itse juuri niitä lapsuudesta periytyviä kaavoja, joita on vannonut välttävänsä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena LumiElma Ilona, Tuulia ja Rachelle.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Sisar / Rosamund Lupton


Lupton, Rosamund : Sisar
Sister, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2012, 404 s.

" Kun näin sinun hiussuortuvasi, tiesin surun rakkaudeksi, joka on muuttunut ikuiseksi kaipaukseksi. Olen samaa mieltä siitä, että tämä oli vähän liikaa Wrightille, mutta haluan hänen tietävän lisää kuolemasi luonteesta. Ei sitä voi kuvata tunneissa eikä päivissä eikä minuuteissa. Muistatko ne 1930-luvun kahvilusikat, jotka ovat kuin sulaa karamellia? Sillä tavoin minä olin elänyt elämääni, pieninä tarkoin määrättyinä annoksina. Mutta sinun kuolemasi oli aava meri, ja minä olin vajoamassa. Tiesitkö, että valtameri voi olla yksitoista kilometriä syvä? Auringonsäteet eivät koskaan ulotu niin syvälle. Täydellisessä pimeydessä elävät ainoastaan oudon muotoiset, tunnistamattomat olennot; ennen kuolemaasi en ollut koskaan edes tiennyt sellaisten vääristyneiden tunteiden olemassaolosta."

Beatrice saa tiedon sisarensa katoamisesta kesken lounaskutsujen. Sulhanen Todd, uusi työ asiakasjohtajana ja muukin nousujohtoinen elämä New Yorkissa saa jäädä, kun Beatrice lähtee takaisin Lontooseen etsimään Tessiä.

Beatrice on huolissaan, sillä Tess on viimeisillään raskaana. Odotus on ollut vaikea. Lapsen isä on Tessin opettaja taidekoulusta. Mies ei halua jättää vanhaa perhettään eikä myöskään tunnustaa lastaan. Lisäksi vauvalla on epäilty olevan vaikea perinnöllinen sairaus, kystinen fibroosi. Tosin nyt Tess uskoo pienokaisen olevan terve, kiitos osallistumisensa kokeiluun uudesta hoitomuodosta Chrom-Medissä,  geeniteknologiaan keskittyneessä tutkimuslaitoksessa.

Ei mene kauaakaan kun Tess löydetään kuolleena kolkosti yleisestä WC:stä St. James's Parkista. Tess on muutamaan päivää aikaisemmin synnyttänyt vauvansa kuolleena. Poliisit päättelevät naisen tehneen itsemurhan, mutta Beatrice ei voi uskoa niin käyneen. Jonkinlaisen syyllisyydensekaisen sisarrakkauden ja kaipuun riivaamana hän alkaa etsiä todisteita sille, että kyseessä on murha. Onko murhaaja lapsen petollinen isä, Tessiin pakkomielteisesti rakastunut opiskelijatoveri vai epäonnistunutta lääkekokeilua peittelevä professori, sitä Beatrice ei tiedä.

Kirja on pullollaan mielenkiintoisia yksityiskohtia ja hienoja ideoita, mutta kokonaisuus ontuu. Jokin vesittää kerrontaa, ehkä se on jatkuva kirjemuotoinen puhuttelu, ehkä liioittelevan tunteellinen sanavalinta. Kirjan alkupuolella on myös paljon tyhjäkäyntiä ja hajanaisuutta. Moneen kertaan jo harkitsin jättäväni kirjan kesken, mutta jotain sen verran koukuttavaa tarinassa kuitenkin oli, etten kuitenkaan malttanut.

Kirjan viimeinen viidennes sitten palkitsikin vaivan. Joskin yllätyksellisessä lopussa on käytetty vähän halpojakin keinoa, osa henkilöistä mm. paljastui kuvitelluiksi, lopun kerronta kuitenkin imaisee mukaansa  aivan erilaisella voimalla kuin alku. Jopa tarinan kertoja Beatrice, josta en aluksi pitänyt lainkaan, sai lopussa armon silmissäni ja alkoi vaikuttaa aivan inhimilliseltä ja rakastettavalta henkilöltä.

Sisaresta on kirjoitettu blogeissa paljon, juttuja mm. Marjisen Kirjamielellä -blogissa,  Susan Järjellä ja tunteella, Jennin Koko lailla kirjallisesti, Katjan LumiomenassaMinnan Ilselässä ja Amman lukuhetkessä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Petra Delicado ja merkityt tytöt

Petra Delicado ja merkityt tytöt / Alicia Giménez Bartlett
Ritos de muerte ; suomentanut Jukka Koskelainen
Tammi, 2012, 323 s.

Alicia Giménez Bartlett'in nimi kalskahti tutulta, mutta hämmästyin  huomatessani, että kirja on genreltään jännitystä. Googlailin vähän ja löysinkin tietoja laajasta tuotannosta 80-luvun lopulta saakka. Tosin suurimman menestyksen näyttää tuoneen vasta tämä Petra Delicado -dekkarisarja, josta merkityt tytöt on ensimmäinen osa.

Kirja on tyyliltään melko perinteinen, juoni on sopivan mutkikas ja raakuuksia kuvaillaan vain hyvin maltillisesti. Barri Gothicin  pahamaineisilla kujilla kyllä vieraillaan, mutta kovin paljon lukijan ei tarvitse pelätä eikä kauhistella.

Petra Delicado on Barcelonan poliisin arkistossa työskentelevä entinen asianajaja, joka työvoimapulan koetellessa rikostutkintaa saa yllättäen siirron komisarioksi. Tutkittavaksi määrätään sarja raiskauksia, joissa tekijä valikoi uhrikseen heiveröisiä ja syrjäänvetäytyviä tyttöjä. Aluksi ainoa johtolanka on kehämäinen merkki, jonka raiskaaja painaa jokaisen uhrinsa käsivarteen.

Avuksi Petralle määrätään Fermín Garzón, Salamancasta suurkaupunkiin siirtyvä vanhempi konstaapeli, jonka on aluksi kovin vaikea tottua ajatukseen työskentelystä naisen alaisena. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Petran kaksi entistä aviomiestä, toinen kaikin tavoin etevymmyyttään todisteleva menestyvän asianajotoimiston osakas ja toinen parikymmentä vuotta Petraa nuorempi, äitiä kaipaava baarimikko. Näiden kolmen erilaisen miehen avulla tarinaan tulee aimo annos herkullista kuvausta naisen arjesta Espanjan kaltaisessa machokulttuurissa. Petra kyllä pärjää ja on pärjäämisestään myös tietoinen, mutta helpoksi sitä ei hänelle tehdä.

Henkilökuvaus onkin eittämättä yksi kirjan vahvuuksista. Myös epäiltyjen puolella on mielenkiintoisia tyyppejä: ankaran kasvatuksen ahdistamia, katkeria syrjäytyneitä nuoria, perheen kunniaa vartioivia isiä, sairaalloisen siistejä ja siveitä äitejä. Tapahtumat voisivat olla melkein mitä vain, kiinnostavinta on seurata näiden persoonien reaktioita niihin.

Naiskomisarioita on kirjallisuudessa liikkeellä jo monia ja Petra Delicado mukautuu hyvin joukkoon. Sen verran hän on kuitenkin omanlaisensa kaikkine epäilyksineen ja itsenäisyydenkaipuineen, että jään innolla odottamaan sarjan seuraavan osan suomentamista.

Muita komisario Delicadon seurassa aikaa viettäneitä ovat MargitRachelleKirsi ja Norkku.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Jos olisin....

Kiitos Ammalle Jos olisin -haasteesta! Tässä jatketaan lauseita omasta kirjahyllystä löytyvien nimekkeiden avulla ja kuvien kera.

Jos olisin kesä, olisin Kesä ja keski-ikäinen nainen.
Kuva Flickr / Muffet

Jos olisin näkymä, olisin Tuulen varjo.
Kuva Flickr / Dave_B_

Jos olisin matka, olisin Yöjuna Lissaboniin.
Kuva Flickr / oddsock

Jos olisin kasvi, olisin Ruusun nimi.
Kuva Flickr / lartnouveauenfrance 

Jos olisin hetki, olisin Omegapiste.
Kuva Flickr / supernova3688

Jos minulla olisi hieman enemmän aikaa, olisin Illan tullen.
Kuva Flickr / wot nxt

Jos olisin tunne, olisin Riivaus.
Kuva Flickr / Laineys Repertoire

Tällä kertaa en yritäkään heittää haastetta kovin kauas, vaan ihan tähän lähinurkille. Eli haastan mukaan Riinan Lukuisista kissanpäivistä,  Saanan Lumipalloista ja Sannan Luettua -blogista.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Ivana B. / Anja Snellman

Ivana B. / Anja Snellman
Siltala, 2012, 165 s.

Tämän kirjan ahmin yhden iltapäivän ja illan aikana, ihastuneena. Kirja on jo olemukseltaan sellainen, että sitä pitää kepeänä välipalana, on kiiltävät kannet ja kohtuullinen sivumäärä. Lyhyet luvutkin yllyttävät lukemaan aina vielä yhden luvun lisää.

Ja kepeästi tarina eteneekin, nopeina pistoina. Odotuksistani poiketen pistot kohdistuvat laajemmallekin kuin vain mediamaailman tyrkkyihin. Yleisönsä skandaalinnälkää tottuneesti ruokkiva nuori ja näyttävä Ivana on toki herkullinen tyyppi, mutta hänen kuvauksessaan ei ole paljoakaan uutta. Sen sijaan vanheneva kirjailijatar, joka tahtomattaan joutuu osaksi Ivanan uutisvirtaa, paljastuu mietteineen ja epävarmuuksineen paljon mielenkiintoisemmaksi henkilöksi. Hänen itsetutkiskelunsa ansiosta kirja ei jää pelkäksi kepeäksi satiiriksi, vaan siihen tulee mukaan myös aimo annos syvyyttä ja dramaattisuutta.
"Havaitsin heti lähettämäni viestin jälkeen että dialogi hänenlaisensa kanssa on mahdotonta. Kun minä kirjoitan peura hän lukee peliseura, kun kirjoitan detalji, hän lukee deittailija, kampuksen hän lukee kampauksena. En edes yritä olla kohtelias, enkä imarreltu, enkä äidillinen - sitä kaikkein vähiten. Totta kai olen huomannut että hän on lukenut kirjojani, tarkkaankin, ja hänen oveliin peleihinsä kuuluu että hän yrittää saada minut lankaan, että hän voisi ilakoida kustannuksellani, että olen lopultakin jotenkin imarreltu nuoruuden kiinnostuksesta. Paskat. Ehkä hän todellakin kuvittelee saavansa minut hämmentymään ja järkyttymään, ehkä hän on jopa odottanut että täältä tulee jossain vaiheessa puolihämillinen kiitos ja maininta että olen pohdiskellut hänen ajatuksiaan paljonkin ja tullut siihen tulokseen että blaa blaa.
Ehkä hän kuvitteli että hänen vuokseen päätän urani. Että teen tilaa." 
Tarina on kerrottu kirjeromaanina. Kolmekymmentä vuotta kirjoja julkaissut ja kirjastojen lukijailtoja  kiertänyt kirjailijatar joutuu kaksikymppisen kohubloggarin kiusaamaksi. Ivana B. twiittaa ja bloggaa, lähettää sähköpostiviestejä ja antaa lehtihaastatteluja. Ja jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät kuinka upea ura Ivanalla on edessään, hän auliisti vertaa itseään vanhempaan, jo arvostusta saaneeseen kirjailijattareen, pilkaten tämän ulkonäköä ja esiintymispelkoa. Kirjailijatar yrittää säilyttää omanarvontuntonsa, hän kertaa mielessään saavutuksiaan muinaiskreikan kääntäjänä ja muistelee aikoja, jolloin hänkin pukeutui avokaulaisiin mekkoihin. Nuoren wannabekirjailijan järjestämä vaino ja muukin ympäristön paine ovat kuitenkin liikaa ja kirjailijatar alkaa etsiä helpotusta ahdistukseen kirjoittamalla jonkinlaisia tunnustuskirjeitä terapeutille.

Aluksi toivoin, että kirjailijatar olisi lakannut vaivaamasta päätään Ivanan edesottamuksilla ja vain nauranut tälle päin naamaa. Mutta tarina olisi kyllä sitten loppunut aika lyhyeen, enkä olisi päässyt miettimään esimerkiksi sitä, mihin perustuu ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti Anna-Maija Parantaisen parantava vaikutus? Terapeuttihan oikeastaan vain vastaanottaa kirjeitä. Hän ei sano sanaakaan, ei vastaa kirjeisiin eikä ole mukana tapahtumissa, mutta silti hän on tärkeä osa tarinaa.

Olisi jäänyt huomaamatta, että todellakin, kunkin sukupolven itselleen hyväksymät ja usein lähes absoluuttisina pitämät arvot ja ihanteet voi nähdä myös vain lenkkinä pitkässä ketjussa. Suuri kumous tapahtuu aina 20 vuoden välein. Kumpi siis onkaan tärkeämpää, sekö, että yritämme parhaamme mukaan siirtää arvojamme seuraavalle sukupolvelle, vaiko se, että nuoret aina keksivät keinot kumota vanhan vallan? Tässä kirjassa ei varsin vastuullisia vallananastajia ole tarjolla, ja siinähän se kysymys hauskasti juuri piileekin!

Lisää kirjasta blogeista Booking it some more, Kaiken voi lukea, Kirsin kirjanurkka, Luettua, Sallan lukupäiväkirja, Ilselä, Mari A:n kirjablogi ja Kulttuuri kukoistaa.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Despentes, Virginie : Maailmanlopun tyttö


Maailmanlopun tyttö / Virginie Despentes
Apocalypse bébé, suom. Einari Aaltonen
Like, 2012, 351 s.

Despentesin tarina rynnii eteenpäin kuin pystypäinen amatsoni, aseistettuna ja ilman hymynhäivää. Huumoriakin kirjassa on, mutta se on niin kyynistä, että sen havaitsemiseen tarvitaan ainakin valmiutta, jos ei peräti halua.

Aluksi tykitys miellytti, paljonkin. Lauseiden yksinkertaisuus ja tyly ilmaisutapa hykerrytti, mutta jossain vaiheessa tyyliin kuitenkin puutui. Raju juhlinta ja aggressiiviset seksikuvauksetkin alkoivat loppua kohden tuntua vähän liikaa teinimeiningiltä.

Kaikkein eniten väsyin kuitenkin aluksi todella herkullisena pitämääni henkilökuvaukseen. Mukana on monipuolinen valikoima upean ronskein vedoin kuvattuja tyyppejä. Nimenomaan tyyppejä, joista kukin edustaa karrikoidusti juuri omaa lajiaan. Kun henkilöitä kuitenkin luonnehditaan eniten sillä, miten he pukeutuvat ja miltä he näyttävät, ei kuvaus osuvuudestaan huolimatta jaksanut innostaa loppuun asti. On mitätön hissukka Lucie, teiniletukka Valentine, superlesbo Hyeena, katala lähetyssisar Elisabeth, egoistikaunotar Vanessa ja julkisivunsäilyttäjämatroona Jacqueline. Miehiäkin on, mutta heillä on paikkansa vain statisteina taustalla. 
"Ristiinnaulittu on rujo näky sellaiselle, joka ei ole lapsuudestaan asti tottunut näkemään pää painuksissa ja puolittain ummistuneet silmät nurin kääntyneinä roikkuvaa tyyppiä. Inhorealistisesti kuvattuja haavoja ja vuolaasti valuvaa verta. Hyeena tarkastelee silmäkulmastaan hänen vierellään rukoilevaa naista. Tällä on matalapohjaiset, pyöreäkärkiset kengät ja epämuotoinen mutta rönsyilevä mekko - ei pelkästään harmaakankainen säkki, vaan särmikäs, puolisuunnikkaan muotoinen asu. Kieli muovaa puhujansa huulia: espanjattaren huulet ovat vokaaleista kukkeat ja painotuksista jäntevät. Niitä tekee mieli suudella.
Hyeena nostaa katseensa Kristukseen. Olisi niin mukava olla uskovainen. Tunnustaa. Saada anteeksi. Sovittaa syntinsä. Päästä pahasta. Olla osa huikeaa kansanperinnettä. Mutta hän ei ole uskovainen. Hän on yksin paskan keskellä. Hän piinaa itseään muistoilla. Häntä ajaa yhtä paljon ylpeys kuin katumuskin.
Hän tappoi miehen kaksikymmentä vuotta sitten. Hän odotti miestä tämän työpaikan lähistöllä. Hän halusi puhua miehen kanssa, pelotella tätä. Hän seurasi miestä tämän huomaamatta: mies ei tunnistanut häntä. Hän kihisi raivosta, koska tunti itsensä typeräksi..."
Tarina alkaa Pariisissa. Yksityisetsivä Lucie Toledo kadottaa metrossa varjostamansa rikkaan teinitytön, Valentine Galtanin. Etsintöjä tehostetaan ja Lucie saa avukseen itseään kokeneemman agentin, Hyeenan. Ajojahti vie naiset Barcelonaan, jonka rannoilta ja baareista Hyeena löytää juhlivat ystävänsä ja Lucie elämänsä rakkauden. Valentinekin löytyy, mutta tyttö ei ole enää entisensä tavattuaan itsekkään äitinsä ja aatteeseensa hurahtaneen sisar Elisabethin. Varsinaisen yllätyksen Valentine järjestää kun kolmikko palaa kotiin Pariisiin. Sen seurauksena Lucie joutuu taas lähtemään, tällä kertaa pakomatkalle ikuisiksi ajoiksi.

Virginie Despentes on tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko ja osaa loistavasti myös viihdyttämisen ja kohahduttamisen taidon. Tästä romaanista jää silti vähän hutaisemalla tehdyn maku, kuin tarina olisi syydetty paperille kiireellä, ilman suunnitelmaa ja hiomista. Menee varmasti kaupaksi näinkin ja palkittukin on, peräti Renaudot-palkinnolla vuonna 2010. Mutta on se silti vähän sääli.

Lisää Maailmanlopun tytöstä blogeissa Tea with Anna Karenina ja Kissa kirjahyllyssä.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Aika suuri hämäys / Jennifer Egan


Aika suuri hämäys / Jennifer Egan
A visit from the goon squad, suom. Heikki Karjalainen
Tammi, 2012, 412 s.
Keltainen kirjasto ; 432

Odotin tältä kirjalta jotain uutta, ja täytyy myöntää, että vähän pelkäsinkin. Mitään järisyttävän yllättävää ei ollut tarjolla, enkä tuntenut joutuvani minkään kovin kokeellisen rasittamaksi. Mukana on yksi luku powerpoint-muodossa, mutta se on helppo sekä lukea että ymmärtää, ja sopii saumattomasti kirjan muuhun kerrontaan. Tämä vähän hämmensikin, koska joissain arvosteluissa muistelen törmänneeni väitteisiin kovastikin kirjallisuutta uudistavista piirteistä. Ehken ole sitten tarpeeksi asiantunteva niitä huomatakseni, tai sitten kyse on jostakin muusta.

Kirjan episodimaisuus tekee tästä melkoisen page turnerin, luvut loppuvat aina juuri kun tunnelma alkaa tiivistyä, ja sitten siirrytäänkin taas uuteen näkökulmaan. Tuntuu, että tämä on oikea muotirakenne nykyään, samantapaisia kikkoja käyttävät monet muutkin amerikkalaiset huippukirjailijat. Kertojat vaihtuvat tiheään myös Eugenideksen ja Austerin teoksissa,  mutta Egan on kyllä vienyt sirpaleisuuden vielä astetta pidemmälle. Eganin aikajana tekeen spiraaleita eteenpäin ja lenkkejä taakse näennäisen mielivaltaisesti, mutta lopputuloksena on silti hallittu ja yhteenpunoutuva kokonaisuus. Minut tekniikka saa aivan kihisemään uteliaisuudesta ja kiihdyttämään lukunopeutta, kun haluaisin nopeasti päästä jatkamaan kulloinkin kesken jääneestä aiheesta.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia henkilöitä, mutta toiminta keskittyy silti kahden ihmisen ympärille. Toinen päähenkilöistä on Bennie Salazar, uransa punkbändissä aloittava, myöhemmin levy-yhtiön perustava ja lopuksi sen menettävä musiikkialan monitoimimies. Keskiössä on myös Sasha, Bennien assistentti ja jonkinlainen muusa.

Tarina alkaa San Franciscossa. Bennien bändit vaihtavat nimeä tiuhaan tahtiin ja keikoilla käy myös Sasha kavereineen. Nuorten polut leikkaavat, mutta kuluu aikaa ennenkuin he aloittavat yhteistyön musiikin tuottajina. Jossain vaiheessa toiminta siirtyy New Yorkiin ja nuoruus karkaa varkain käsistä. Vaikka iän karttuminen tuo molempien elämään seesteisyyttä ja onnea, liittyy siihen myös hämmentävää haikeutta.

Rockbisneksen kuvaus on todentuntuista ja melko karua. Aloittelevan bändin keikkamyynti on takkuista ja sattumanvaraista, tapahtumat takahuoneissa vähemmän tarunhohtoisia kuin bändejä ihailevat tytöt kuvittelevat. Bennie ja Sasha ovat molemmat lähinnä statisteja, jäävät rajumpien ja kirkkaammin palavien  varjoon. Jollain kumman sinnikkyydellä juuri he kuitenkin selviävät voittajina ja alkavat oikeasti pärjätä kovassa kilpailussa.

Ajan kuluessa alkaa menestys kuitenkin maistua puulta. Varsinkaan Bennie ei jaksa kauaa innostua loppuun asti tuotetun tusinatavaran syytämisestä markkinoille ja menettää otteensa bisnekseen. Mutta samaan aikaan kun kirjan henkilöt alkavat vanheta ja väsähtää, kirjailija tuntuu vasta oikein innostuvan.

Tarinaan alkaa pujahdella mukaan mielenkiintoisia, hienoisia scifi-piirteitä omaavia ajatuksia merkityksistä, mediasta ja kommunikaatiosta yleensä. Kerronnan edetessä todetaan muutamaankin kertaan, että aika on  hämäystä, mutta melkoiselta hämäykseltä tuntuu myös se, että tuttuja asioita vieraannutetaan antamalla niille uusia nimiä. Onko siis tööttääminen jotakin muutakin kuin tekstiviestin lähettämistä? Haluaako Egan tällä uudelleennimeämisellä saada meidät näkemään tekstailussa viitteitä siitä mihin viestintäkulttuuri on kehittymässä? Suuntana näyttäisi olevan yhä kaupallisempi, aina vain nopeammin muuttuva ja vaikeammin hahmotettava muoto.

Egan herättelee tarinan loppupuolella muitakin mieltä ihanasti kiusaavia kysymyksiä. Miten käy kielen, kun yhä suurempi osa sanoista kalutaan loppuun, redusoidaan kehyssanoiksi jotka eivät enää kanna alkuperäistä merkitystään vaan kaikuvat tyhjää? Saadaanko jotain tilalle, vai jäämmekö vaille yhteisiä käsitteitä, kukin omaan yksinäiseen ymmärrykseemme? Vai puhkooko ihmismieli yhä kiihtyvällä tahdilla uusia väyliä kommunikaatioon, saadakseen ilmaistua toiselle sen mikä on tärkeää?

Aika suurta hämäystä on luettu innolla muissakin blogeissa, lisää kirjasta mm. IlselästäOpuscololta, Nooralta, Anni M:ltä ja Kirjavasta kammarista.