Ivana B. / Anja Snellman

Ivana B. / Anja Snellman
Siltala, 2012, 165 s.

Tämän kirjan ahmin yhden iltapäivän ja illan aikana, ihastuneena. Kirja on jo olemukseltaan sellainen, että sitä pitää kepeänä välipalana, on kiiltävät kannet ja kohtuullinen sivumäärä. Lyhyet luvutkin yllyttävät lukemaan aina vielä yhden luvun lisää.

Ja kepeästi tarina eteneekin, nopeina pistoina. Odotuksistani poiketen pistot kohdistuvat laajemmallekin kuin vain mediamaailman tyrkkyihin. Yleisönsä skandaalinnälkää tottuneesti ruokkiva nuori ja näyttävä Ivana on toki herkullinen tyyppi, mutta hänen kuvauksessaan ei ole paljoakaan uutta. Sen sijaan vanheneva kirjailijatar, joka tahtomattaan joutuu osaksi Ivanan uutisvirtaa, paljastuu mietteineen ja epävarmuuksineen paljon mielenkiintoisemmaksi henkilöksi. Hänen itsetutkiskelunsa ansiosta kirja ei jää pelkäksi kepeäksi satiiriksi, vaan siihen tulee mukaan myös aimo annos syvyyttä ja dramaattisuutta.
"Havaitsin heti lähettämäni viestin jälkeen että dialogi hänenlaisensa kanssa on mahdotonta. Kun minä kirjoitan peura hän lukee peliseura, kun kirjoitan detalji, hän lukee deittailija, kampuksen hän lukee kampauksena. En edes yritä olla kohtelias, enkä imarreltu, enkä äidillinen - sitä kaikkein vähiten. Totta kai olen huomannut että hän on lukenut kirjojani, tarkkaankin, ja hänen oveliin peleihinsä kuuluu että hän yrittää saada minut lankaan, että hän voisi ilakoida kustannuksellani, että olen lopultakin jotenkin imarreltu nuoruuden kiinnostuksesta. Paskat. Ehkä hän todellakin kuvittelee saavansa minut hämmentymään ja järkyttymään, ehkä hän on jopa odottanut että täältä tulee jossain vaiheessa puolihämillinen kiitos ja maininta että olen pohdiskellut hänen ajatuksiaan paljonkin ja tullut siihen tulokseen että blaa blaa.
Ehkä hän kuvitteli että hänen vuokseen päätän urani. Että teen tilaa." 
Tarina on kerrottu kirjeromaanina. Kolmekymmentä vuotta kirjoja julkaissut ja kirjastojen lukijailtoja  kiertänyt kirjailijatar joutuu kaksikymppisen kohubloggarin kiusaamaksi. Ivana B. twiittaa ja bloggaa, lähettää sähköpostiviestejä ja antaa lehtihaastatteluja. Ja jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät kuinka upea ura Ivanalla on edessään, hän auliisti vertaa itseään vanhempaan, jo arvostusta saaneeseen kirjailijattareen, pilkaten tämän ulkonäköä ja esiintymispelkoa. Kirjailijatar yrittää säilyttää omanarvontuntonsa, hän kertaa mielessään saavutuksiaan muinaiskreikan kääntäjänä ja muistelee aikoja, jolloin hänkin pukeutui avokaulaisiin mekkoihin. Nuoren wannabekirjailijan järjestämä vaino ja muukin ympäristön paine ovat kuitenkin liikaa ja kirjailijatar alkaa etsiä helpotusta ahdistukseen kirjoittamalla jonkinlaisia tunnustuskirjeitä terapeutille.

Aluksi toivoin, että kirjailijatar olisi lakannut vaivaamasta päätään Ivanan edesottamuksilla ja vain nauranut tälle päin naamaa. Mutta tarina olisi kyllä sitten loppunut aika lyhyeen, enkä olisi päässyt miettimään esimerkiksi sitä, mihin perustuu ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti Anna-Maija Parantaisen parantava vaikutus? Terapeuttihan oikeastaan vain vastaanottaa kirjeitä. Hän ei sano sanaakaan, ei vastaa kirjeisiin eikä ole mukana tapahtumissa, mutta silti hän on tärkeä osa tarinaa.

Olisi jäänyt huomaamatta, että todellakin, kunkin sukupolven itselleen hyväksymät ja usein lähes absoluuttisina pitämät arvot ja ihanteet voi nähdä myös vain lenkkinä pitkässä ketjussa. Suuri kumous tapahtuu aina 20 vuoden välein. Kumpi siis onkaan tärkeämpää, sekö, että yritämme parhaamme mukaan siirtää arvojamme seuraavalle sukupolvelle, vaiko se, että nuoret aina keksivät keinot kumota vanhan vallan? Tässä kirjassa ei varsin vastuullisia vallananastajia ole tarjolla, ja siinähän se kysymys hauskasti juuri piileekin!

Lisää kirjasta blogeista Booking it some more, Kaiken voi lukea, Kirsin kirjanurkka, Luettua, Sallan lukupäiväkirja, Ilselä, Mari A:n kirjablogi ja Kulttuuri kukoistaa.

Kommentit

  1. Mainiosti kiteytetty! Minustakin tämä oli enemmän kertojan kuin Ivanan kirja... väkisinkin kysyy itseltään kuka on kenelle kateellinen. On se vaan kamalaa kun huomaa itselleen itsestään selvien arvojen olevan ihan virkaheittoja. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en mä nyt ihan ajatellut heittää omia arvojani romukoppaan. Tarpeeksi mietittävää on siinäkin, että omat lapset on ihan yhtä tosissaan (ja ihan yhtä oikeassa?) vastustaessaan mun ajatuksia kuin itse olin aikanani vastustaessani sen ajan typeriä vanhoja jääriä.

      Poista
  2. Erja, blogissani on sinulle jotain!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Amma!

      Jos olisin... ryhdyn heti tutkimaan kirjahyllyä!

      Poista
  3. En päässyt Ivanan kanssa alkua pitemmälle. Kirjeromaanin rakenne alkoi heti tökkiä, Ivana B:n ilkeys tuntui piristävältä, kun taas päähenkilön ahdistus ja närästys eivät oikein kolahtaneet kirjan vallitsevana tunneilmastona. Jännää, tämä olisi ensimmäinen Kauranen/Snellman, joka jää lukematta. Ehkä teen, niin kuin monien muidenkin kanssa, ja yritän myöhemmin uudelleen. Mm. Doris Lessingin Kultainen muistikirja on yksi näistä, joihin en pääse kiinni, ja joita yritän säännöllisesti aloittaa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas etenin tämän kanssa vauhdilla. Olin pelännyt jotain nolostuttavaa, mutta tykkäsinkin sitten aika paljon kun sellaista ei tullut. Minusta vanhempi nainen oli aika liikuttava yrittäessään pönkittää omanarvontunnettaan.

      Poista
  4. Mulle tuli tästä kirjasta vähän sellainen pata kattilaa soimaa -fiilis, kun Kauranen Snellman itse on kuitenkin ollut julkisuudessa ihan kärkijoukossa. Vanhoissa kirjailijoissa on tietenkin julkisuutta karttaviakin, mutta on niitä varmaan nuorissakin. Ja kaipa näitä wannabe-tyrkkyjäkin on ollut ennenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mutta toisaalta juuri siksi kirja oli niin kiinnostava. Snellmanilla on tavallaan kompetenssia kertoa sekä tyrkyistä että kaanoniin jo päässeistä kirjailijoista ja minusta hän tekee sen aika hyvin eikä mitenkään yksisilmäisesti. Eikä myöskään onneksi selitä mitään puhki, tähän jää aika paljon tilaa omalle tulkinnalle.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!