maanantai 26. syyskuuta 2011

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt


Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt / Nina Hemmingsson
Jag är din flickvän nu ; suomentanut Saara Pääkkönen,
tekstannut Mika Lietzén
WSOY, cop. 2011, 126 s.

Hätkähdyttävän hieno sarjakuvakirja! Huumori on niin mustaa ja tylppää että harvoin tapaa. Ahmin albumin kerralla ja se oli melkein liikaa, alussa tirskuin hilpeänä mutta loppupuolella meinasi jo henki loppua ja ahdistus päästä turhan liki.

Hemmingssonin kuvat ovat pysäyttäviä, kömpelöt tyhjäsilmäiset hahmot tuijottavat lukijaa niin vaativina ja tosissaan, että niitä on pakko kuunnella. Eikä tekstikään päästä yhtään helpommalla, se iskee estoitta aina juuri heikoimpaan kohtaan, siihen, jonka ehkä mieluummin piilottaisi.

Tarinoiden pituus vaihtelee yhden ruudun oivalluksista muutaman kymmenen sivun novelleihin, piirrostyyli säilyy paria poikkeusta lukuunottamatta samantyylisenä. Mustavalkoiset kuvat on vedetty ronskilla viivalla, värikuvissa on käytetty enemmän sävyjä ja rasterointeja. Melkein Hemmingssonin tyylitunnusmerkkinä voisi pitää  "mustelmavarjostusta", jolla hän loihtii muutenkin vaikuttavat kasvokuvat aivan hypnoottisiksi.

Tarinoiden pääosassa on nainen, joskus teini-ikäinen, joskus mummo, mutta useimmiten siltä väliltä. Ja säännönmukaisesti nainen on myös tyttöystävä. Siihen se säännönmukaisuus sitten loppuukin. Hemmingsson kyseenalaistaa sukupuolirooleja ja venyttelee kliseisiä ajatuksia parisuhteesta niin raikkaalla paatoksella, että vanhoja koodeja on tämän jälkeen enää vaikea ottaa kovin tosissaan.

Suosittelen naisille, jotka suhtautuvat itseensä lempeästi ja rautaisella luottamuksella!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ruusuinen tunnustus


Sain ruusuisen tunnustuksen Marialta Sinisen linnan kirjastosta, kiitoksia paljon!

Lempiruoka: tällä hetkellä suussa viipyilee omatekemän sienipiirakan maku, mmm, onnistuin aika hyvin! Mutta ihan ylitse kaikken muun taitaa olla miehen tekemä kylmäsavulohipasta. Tai ne ihanat juustot, joita maistelimme Eilan kanssa viimeksi E. Ekblomilla. Tai tomaattivuohenjuustokeitto Cafe Siriuksessa. Tai joku muu, ihania ruokia on paljon, onneksi!

Lempimakeinen: suklaarusinat, Pandan lakritsi, noitapillit, melkein kaikki menee. Liköörikonvehteja jos saan, kuuluu kuulemma vai rasahdus, ja pussi on tyhjä.

Lempilukeminen: tämä on vaikea! Genrellä ei ole väliä, mutta kielen täytyy olla hyvää ja tarinassa täytyy olla ajatusta. Yleensä pidän eniten "vanhanaikaisista" kunnon tarinoista, en varmaan kyllästy niihin ikinä, kokeelliset jutut tuntuvat minusta usein aika tyhjänpäiväisiltä kikkailuilta.

Lempipaikka käsitöille: sohvan kulmalla, samalla televisiota katsellen. Tykkään kutoa ja kehitellä omia malleja, mutta mitään säännönmukaisia kirjoneuleita jaksan harvemmin laskeskella.

Lempielokuva: olin nuorena melkoinen elokuvafriikki, mutta kun lapset olivat pieniä, harrastus jotenkin unohtui. Nykyisin pääsisin taas leffaan milloin haluan, mutta ei vaan tule lähdettyä. Viime talvena nähdyistä parhaiten jäi mieleen González Iñárritun Biutifull, vanhempia suosikkejani ovat mm. Almodóvarin Matador ja Cronenbergin Kärpänen. 

lauantai 24. syyskuuta 2011

Ilman nimeä olisit valoa


Ilman nimeä olisit valoa / Tomi Kontio
Teos, 2011, 59 s.

Kokoelman ensimmäisen osan runot ovat päällisin puolin arkielämän kuvausta; niissä sijataan vuoteita ja pyyhitään pöytää. Rakkausrunoille aika tyypillisesti ne eivät kuitenkaan malta pitää matalaa profiilia vaan kohdittain kohoavat melkoiseen hehkutteluun, puhutaan jopa "trooppisin sanoin". Eikä siltä pöydältäkään pyyhitä leivänmuruja, vaan aurinkoa! Silti, jos meno uhkaa yltyä liki tabermannilaiseksi, Kontio tekee taiten pienen ilkeän takaisinvedon. Ikuisesta rakkaudesta one night standiin on näissä runoissa aika lyhyt matka.

Toinen osa jatkaa samasta aihepiiristä, mutta aforismimaisemmin, runot muuttuvat lyhyiksi, säkeet melkein  tokaisuiksi. Samalla lisääntyy sanoilla leikittely, josta osa on nokkelaa, osa ei. Kaksoismerkityksistä syntyy toisinaan hienoja assosiaatioita, toisinaan ne jäävät äänteiden helinäksi.

Aloittaessani kolmannen osuuden huokasin varmaan melko raskaasti; lihavointia, voi ei; en millään jaksa juuri minkäänlaisia typografisia kokeiluja! Mutta yllättäen innostuinkin näistä runoista, on aika mielenkiintoista tutkia miten toisinaan lihavoinnin lukeminen erikseen tiivistää runon, toisinaan taas toimii viittana aivan uusiin juttuihin. Tässä yhden runon loppuosa:

..."Niistä kyynelelehtivistä, elämisen arvoisista päivistä, me juomme arvon ja elämän
Ja kerros kerrokselta, kuin maatuskasta jota kannattaa availla, me etsimme
pienimmän yhteisen nimittäjän, tykinkantamasta me laskimme etäisyyden välillemme:
uusliberalismi, globaali talous, hajota ja hallitse, konformismi, finanssikeskukset,
kapitalistien lahjomat poliitikot, nukkevaalit pimeinä iltoina, historian pimeydessä
                            kun valo on rypyssä kuin riistetyn iho."


Minulle mieluisimmat runot löytyivät kokoelman lopusta, osista neljä ja viisi. Näissä runoissa kerrotaan hieman pidempiä tarinoita aika perinteisellä tyylillä, konstailematta sen enempää. Säkeiden joukkossa pilkahtaa toisinaan joku jo vähän kulunutkin ilmaisu, mutta nekin välittävät silti hienosti ajatusta. Aivan erityisesti ihastuin runoon, joka alkaa näin:


" Viipalekuva tomaatista:
vasen lohko ja oikea.
Jos hieman kasvattaisi vartta ja lehteä, kukkaa,
jos janoaisi onnea ja kuolemaa.
*
Mikset riisu vaatteitasi
ja laskosta niitä kuin aakkosia.
Älä puhu. Älä soita. Älä saa sanaa suustasi.
Ota ohut kuu ja kätke se pimeään."    ....


Kokoelmasta on kirjoittanut myös Kirjakeijukainen.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Layla

Layla : romaani / Jari Tervo
Helsinki : WSOY, 2011, 361 s.

Romaanin asetelma on ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Layla on Turkin kurdi, ikivanhoille tavoille kuuliainen, äärimmäisen epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen joutuva nuori tyttö.

Klaaninsa kunnian häpeään saattaneena Layla joutuu lähtemään pakomatkalle. Kostonhimoiset isä ja veli kintereillään hän päätyy lopulta Finlandiyaan, Liisankadulle Helsinkiin. Siellä halki Euroopan jatkunut hyväksikäyttö kulminoituu huippuunsa, 15-vuotiaasta Laylasta tulee huijariliikemies Armonlahden tilille rahaa tuottava prostituoitu.

Henkilöitä ja tapahtumapaikkoja on paljon. Turkin osuuksissa kuvataan laajasti suvun jäseniä; Laylan sisaruksia, jo aiemmin kadonnutta isosiskoa, veljiä, äitiä, isää, setiä ja tätejä. Klaanilaisten henkilökuvaus on moniulotteista. Tervo kirjoittaa sekä mies- että naispuolisiin henkilöihinsä laajan kirjon. On kostoa uhoavia kiihkoilijoita ja rakastavia ja suojelevia veljiä, tasa-arvoa janoavia nuoria naisia ja juonittelevia, taantumusta hyväkseen käyttäviä äitejä. Nämä Turkinosuudet klaanilaiskuvauksineen olivat kirjan mielenkiintoisinta antia. En tiedä mistä Tervo on tietonsa kurdikulttuurista hankkinut, mutta tämmöiselle aihetta melko vähän tuntevalle kuvaus vaikuttaa aidolta.

Myös suomalainen henkilögalleria oli laaja, mutta silti jollain lailla yksipuolisempi. Liisankadulla tavataan kyllä monenlaista tyyppiä alkoholisoituneesta lastaan kaipaavasta Helenasta vihaiseen klanipäänuorukainen Jaussiin, mutta näissä jokaisessa on samaa epäonnistumisen tunnelmaa; jonkinlaisia  luusereita kaikki.

Kirjan tapahtumat vievät mukanaan ja jännitystäkin riittää sen verran, että tarinaa lukee nopeasti eteenpäin. Yhteiskuntakritiikkiä löytyy jo aiheenvalinnasta, mutta toisaalta raflaavat kuvaukset Laylan seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä kotona Turkissa että varsinkin Liisankadulla luovat kertomukseen ikävää hyvinmyyvän sosiaalipornon makua.

Tarinan juoni on monipolvinen, yllättäviä käänteitä on paljon. Uskottavuus säilyy kyllä aika hyvin, mutta olisikohan muutama kuningasidea sittenkin kannattanut jättää käyttämättä? Rasistisen Jaussin äkkirakastuminen kurdityttöön on tietysti toisaalta aivan riemastuttavaa, mutta jää vähän vitsin tasolle muun aiheenkäsittelyn rinnalla.

Joissain kohdin häiritsi myös omituinen sanavalinta. Sanooko oikeasti joku prostituoituja prosteiksi ja huoraamista prostaamiseksi? En ole ikinä ennen törmännyt moisiin lyhenteisiin ja minusta ne kuullostavat aika omituisilta.

Laylasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi kirjanurkassaan ja Jori Kaiken voi lukea -blogissa.
Jaanan Täällä toisen taivaan alla -blogin kautta löysin vielä yhden todella asiantuntevan arvion tästä kirjasta. Arvion on kirjoittanut Husein Muhammed ja se on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuoroissa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Värit vaihtuvat syksyyn


En millään haluaisi myöntää, että kesä meni jo. Mutta iltojen pimetessä alan nähtävästi kaivata muuallekin tummempia värejä!

Kuva on kyllä kesäiseltä retkeltä Kalajoelle muutama vuosi sitten, mutta nyt sen sävyjen hehku antoi  innoituksen blogin syysulkonäköön.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Cosmopolis

Cosmopolis / Don DeLillo
Cosmopolis ; suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2003, 235 s.

En pystynyt samaistumaan yhteenkään kirjan henkilöistä, juonta ei oikeastaan ole, tapahtumat eivät erityisesti kiinnostaneet ja kirjan miljöössä olin yhtä kotonani kuin olisin kävellyt kuussa. Ja mikä tästä kaikesta on lopputulemana, voitteko uskoa; kirja on mielestäni upea!

Tarinan keskushenkilö on Eric Packer, käsityskyvyn ulottumattomissa olevan määrän rahaa itselleen haalinut nuorukainen. Hän elää umpioituneena äänieristetyttyyn limusiiniinsa, tuijottaen jenin kurssin muutoksia auton matkustamon monitorista.

Päivän aikana Eric tapaa alaisiaan, lääkärinsä, vaimonsa ja rakastajattarensa. Jokainen henkilö tulee tarinan kuluessa tarkasti määritellyksi sen mukaan, mitä hyötyä hänestä on Ericille. Samalla kun hyötynäkökohtien erittely on äärettömän kylmää, on se myös rehellistä. Suhteen molemmista osapuolista paljastuu asioita, jotka ovat ikävän tosia mutta yllättäen myös hyvin inhimillisiä.

Lainaus on kirjan alusta, Eric "seisoo ikkunassa ja katsoo suuren päivän valkenemista":
"Ylevintä oli joen yli vievä silta, kun aurinko alkoi ärjyä sen takana. 
Hän katsoi, kuinka sata lokkia seurasi tärisevää proomua alavirtaan. Niillä oli iso vahva sydän. Epäsuhteessa  muun ruumiin kokoon, sen hän tiesi. Hän oli aikoinaan ollut kiinnostunut ja hallitsi lintujen anatomian moninaiset yksityiskohdat. Linnuilla oli ontot luut. Hän oppi vaikeimmatkin asiat muutamassa tunnissa.
Hän ei tiennyt mitä halusi. Sitten hän tiesi. Hän halusi leikkauttaa tukkansa. 
Hän seisoi vielä hetken, katsoi kuinka yksi lokki kohosi ja väreili ilmapyörteessä, ihaili lintua, porautui siihen ajatuksellaan, yritti tuntea linnun, tuntea sen jätteensyöjän ahnaan sydämen väkevän totisen sykkeen."
Don DeLillo on tyylitaituri, joka kulkee kepeästi käsittämättömän rajalla. Suuri osa kirjan viehätyksestä piileekin varmasti juuri siinä, kuinka vaikea siitä on tehdä mitään kovin yksiselitteistä tulkintaa. Ainakin minä olin lukiessani koko ajan samanaikaisesti sekä hieman ymmälläni että täysin lumoutunut.

Oikeastaan yhtään kunnon blogijuttua en googlaamalla löytänyt, mutta muuta mielenkiintoista kylläkin! David Cronenberg on tekemässä kirjasta elokuvaa, todennäköisesti siis jotain melko näyttävää tiedossa: http://www.cosmopolisthefilm.com/

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Hylynryöstäjä

Hylynryöstäjä / Anna Jansson
Inte ens det förflutna ; suomentanut Sanna Manninen
Gummerus, 2009, 348 s.

Gotlantilainen rikoskomisario Maria Wern alkaa saada uhkauksia  luvattuaan todistaa oikeudenkäynnissä rikospomo Adam Kossakin tuomitsemiseksi. Maria päättää viedä ensin lapsensa turvaan ja sitten itsekin piiloutua. Hän lähtee ystävättärensä Karinin kanssa Gotska Sandön saarelle, jossa järjestetään hieman outo, mutta juuri sopivaan aikaan sattuva ekologisen energiatasapainon kurssi.

Saarelle lähtee kaikenkaikkiaan seitsemän naista. Tarkoituksena on etsiä  mielenrauhaa ja harmoniaa elämällä mahdollisimman yksinkertaisesti luonnon keskellä. Tavoite karkaa käsistä jo heti aluksi, kun naiset intoutuvat kokeilemaan löytämäänsä hullunkaalia. Joihinkin yrttisavut vaikuttavat yllättävän voimakkaasti ja saaresta kuullut kummitusjutut lähtevät laukkaan naisten mielissä.

Luonnonvoimatkin ovat kurssilaisia vastaan; mereltä nousee hurja myrsky. Se katkaisee sähköt, riepottelee  varusteita ja tekee muutakin tuhoa saarella. Kun myrsky tyyntyy ja hullunkaalin hallusinaatiot hälvenevät, yksi naisista löytyy kuolleena leirin läheltä. Kukaan ei tiedä, onko hän jäänyt kaatuneen puun alle vai onko hänet tapettu?  Maria säikähtää ensin Kossakin apurien sittenkin keksineen piilopaikan, kunnes epäilykset alkavatkin kohdistua muihin leiriläisiin. Pian jokainen epäilee toistaan. Vai onko saarella sittenkin vielä joku muukin, joka aikoo tappaa heidät kaikki, yksi kerrallaan?

Tavallaan kirjan juoni on selkeä ja ennalta arvattavakin, suljetun huoneen ja kymmenen neekeripojan logiikalla mennään. Mutta sivujuonien määrä ja kekseliäisyys on aivan poikkeuksellista, käänteitä ja uusia epäilyksenaiheita tulee esiin koko ajan. Jokainen naisista tuntuu vuorotellen todennäköiseltä syylliseltä, takautumista henkilöiden lapsuuteen nousee lisää vihjeitä ja Marian aikaisemmin selvittelemä itsemurhajuttukin tuntuu yhtäkkiä liittyvän tapahtumiin aivan oleellisesti! Ja jos kaikki tämä ei vielä riittäisi pitämään mielenkiintoa yllä, mukana on myös romanttinen juonne, työpaikkaromanssi.

Pidin kirjan runsaudesta ja sen maanläheinen ote miellytti. Tekisi mieli sanoa, että juonen moninaiset aiheet olivat uskottavia, mutta se ei ihan täsmää. Aiheet olivat mielikuvituksellisia ja ehkä liioiteltujakin, eikä kenellekkään toivottavasti voi oikeasti tapahtua noin paljon kamaluuksia kerralla. Mutta jotain niin arkista ja ajankohtaista tässä oli, että kumma kyllä, syntyi tunne realistisuudesta. Maanläheisyys saattoi johtua myös piilevästä huumorista, jota riitti läpi tarinan. Satiiri jäi kyllä luettavaksi rivien välistä, mutta siellä se oli koko ajan kuitenkin, aiheuttaen omanlaistaan jännitystä siitä, purskahtaako esiin vai tuikkiiko vain siellä täällä.

Vähän häiritsi pieni huolimattomuus kielessä ja muussakin viimeistelyssä. Lauseet olivat paikoin melkoista konekiväärikieltä ja pieniä epäloogisuuksia oli mielestäni tapahtumissakin. Jotain puukkoa saappaanvarresta etsittiin vaikka saappaat olivat muistaakseni hävinneet jo edellisessä luvussa...

Hylynryöstäjän ovat lukeneet myös ainakin Cathy, Katilein, Leena Lumi, Rachelle ja Kirsi.