tiistai 20. heinäkuuta 2010

Parvekejumalat

Parvekejumalat / Anja Snellman
Otava, 2010, 316 s.

Tarinassa ovat törmäyskurssilla somalityttö Anis ja islaminuskoon kääntynyt suomalainen Zahra-Alla. Asetelmahan on mitä kiinnostavin, mutta kumma kyllä, kertomus ei lähde liitoon.

Anis pyristelee perheensä otteessa, haluaa bilettää ystävien kanssa ja lähestyä poikaa, johon on ilmastoluennolla ihastunut. Isä on kuitenkin väkivaltaisen ankara, pistää veljien haukkapartion saattamaan tyttöä joka paikkaan, kirjastoonkin. Tytär yritetään saada kuuliaiseksi hakkaamalla ja pilkkaamalla, tähän haetaan jopa uskonveljet rukoushuoneelta avuksi.

Zahra taas saanut elää vapaasti boheemien taiteilijavanhempien keskittyessä itseensä. Poukkoilevasta rajojen etsinnästä on jäänyt pahoja arpia ja Zahra kääriytyy hunnun taakse kuin turvaan. Hän kerää ympärilleen yhteisön, Halajan -ryhmän. Yhdessä he haluavat palata kotiin eli kääntyä islaminuskoon.

Eri suuntiin kulkevat tytöt kohtaavat Zahran pikkusiskon Wandan ystävystyessä Aniksen kanssa. Sattumalta heillä on myös yhteinen ihastus, kettupaitapoika Luka.

Olen pitänyt joistain Anja Snellmanin kirjoista kovastikin, varsinkin Lemmikkikaupan tytöt (2007) ja Pelon maantiede (1995) ovat molemmat hyviä. Snellmanilla on Anna-Leena Härkösen tavoin kyky poimia esille ajassa olevia teemoja ja rohkeutta tarttua niihin. Molemmat ovat myös kelpo kirjoittajia ja onkin mielenkiintoinen juttu, että kiitosta on herunut niin vähän. Toisikohan ikääntyminen apuja tähän? Olen joskus tuuminut, onko arvostuksen puutteeseen syynä se, että kun kirjailija on nainen, nuori ja kaunis, niin senhän täytyisi riittää. Tukehtuisiko kansa kateuteensa, jos kyseinen henkilö vielä saisi tunnustusta älylleen ja kyvyilleen?

Luin jostakin haastattelun, jossa Anja Snellman valitti tätä viimeisintä kirjaa olleen vaikea kirjoittaa. Sen voi helposti uskoa, koska lukiessa tulee tunne, että tarina töksähtelee. Monet luvuista ovat vain sivun pituisia. Toisaalta lyhyessä kappaleessa asia saa painoarvoa, mutta toisaalta tulee tunne, että lupaavasta alusta huolimatta asiasta ei sitten ollutkaan paljon sanottavaa.

En pidä siitä, että Snellman kirjoittaa Aniksen tarinaa minä-muodossa. Uskon toki kirjailijan kykenevän eläytymään vieraisiin kulttuureihin, mutta tahtoisin mieluimmin kuulla somalitytön tarinan somalitytöltä itseltään. Nyt luin tarinan, jossa kaikki oli juuri niin kuin minäkin luulisin asioiden olevan, mutta epäilenpä vaan, että siinä ei ole vielä koko totuus.

Kirjasta jäi ajatuksiin surua ja vihaa. Mikä voi saada miehen uskomaan, että hänen kunniansa on kiinni siitä, silvotaanko tyttären sukuelimet ja mistä ihmeestä hän vielä uskoo saaneensa oikeuden suorituttaa silvonnan? En yleensä ole tuntenut tarvetta käännyttää ketään, mutta näiden isien (ja äitien!) saattamiseksi järkiinsä tulisi löytää keino ja pian!

Kun ihminen löytää uuden uskonnon tai ideologian, miksi hän usein haluaa heittäytyä siihen niin totaalisen kokonaisvaltaisesti? Järjenkäyttö jää ja silmät suljetaan tiukasti mikäli uudessa elämäntavassa uhkaa paljastua jotain ikävää. Zahrakaan ei pysty poimimaan islamista vain hyviä puolia, vaan tahtoo alistua uskonnolle kokonaan. Kuinka tiukat rajat hän mahtaakaan tarvita tunteakseen olevansa turvassa?

Vähemmän ahdistavasti ja kuitenkin lähelle pakolaistytön totuutta päässee Marjaneh Bakhtiari teoksessaan Mistään kotosin. Siinä tosin kertoja on kotoisin Iranista ja asuu Malmössa, mutta ongelmat todennäköisesti ovat melkolailla samat.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Irlantilainen tyttö

Irlantilainen tyttö / Susan Fletcher
suomentanut Jonna Joskitt
Like, 2010, 267 s.

Evangeline on perinyt isältään hiustensa punaisen värin, kiharat ja varmuuden siitä, että äiti rakasti isää. Rakasti niin paljon, että lähti etsimään tätä suuresta vieraasta kaupungista, Birminghamista. Sinne isä huhupuheen mukaan oli lähtenyt jouduttuaan hankaluuksiin walesilaisessa pikkukylässä. Isää ei koskaan löydy, ja sitä äidin heikko sydän ei kestä.

Evangeline palaa siis yksin äidin kotikylään ollessaan 8-vuotias. Kohtaamiset kylän asukkaiden kanssa selvittävät vähän kerrassaan isän ja äidin tarinaa. Isovanhemmat rakastavat Evanglinea varauksetta ja useimmat kyläläisistä ovat myötätuntoisia. Kuitenkin on niitäkin, joiden viha pientä tyttöä kohtaan on käsittämättömän voimakasta. Uteliaisuutta hän herättää poikkeuksetta kaikissa.

Lasten sanotaan olevan vahvoja ja niin tässäkin tarinassa pieni Evie ottaa vastaan elämän kolhuja niitä kovin paljoa märehtimättä. Ehkäpä kun ei ole vielä kovin vankkaa käsitystä siitä, kuinka asioiden tulisi olla, tyytyy helpommin epäoikeudenmukaisempaankin kohtaloon. Tai voi olla niinkin, että jos surullisia asioita joutuu kohtaamaan liikaa, niitä ei kestä katsoa silmästä silmään vaan on pakko suojautua kovan kuoren alle.

"Minä en oikeastaan itke. Nykyään olen jo vähän pehmompi, mutta kuten persikkaan, joka kätkee sisäänsä koloisen kiven, ei minunkaan sisimpääni pystynyt piikki kun asuimme Birminghamissa. Lähinnä itkeminen kiehtoi minua. Kerran eräs vaalea tyttö  kolautti suunsa puiston kiipeilytelineeseen, niin että hampaita irtosi - muistan sen selvästi. Hän istui asfaltilla ja ulvoi ikenet veressä, ja muistan tunteneeni nuoresta iästäni huolimatta outoa, keskenkasvuista halveksuntaa. Kyllä minuakin joskus suretti, mutta en minä itkenyt - miksi se toinenkaan tyttö itkisi? Niinpä en auttanut häntä. Lähdin kotiin päivälliselle ja jätin tytön parkumaan."

Kirja on loppuun asti hiottu, mielenkiintoinen ja kaunis. Imagessa on takaliepeen tekstin mukaan sanottu Fletcherin edellisestä suomennetusta kirjasta Meriharakat seuraavasti: "Tarinan imu syntyy Fletcherin hienosta kielestä. Hänellä on kyky kirjoittaa äärimmäisen runollisesti ja samalla realistisesti. " Se pitää mielestäni paikkansa myös Irlantilaisen tytön kohdalla.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Kirjastot ovat palaessaankin kauniita

Kirjastot ovat palaessaankin kauniita : kiistakirjoitus Internetistä, Googlesta ja kirjastojen merkityksestä / Kai Ekholm
BTJ, 2010, 168 s.

Kirjalla on niin vetävä nimi, että pakkohan se oli lainata ja katsoa mistä on kysymys.
Ekholm on armoitettu kirjoittaja, mutta asiassa alkaa olla vähän liikaa toiston makua. Luin kirjan nopeasti ja suurella mielihalulla, mutta käteen jäi melko vähän mitään uutta tai innostavaa.

Olen samaa mieltä Ekholmin kanssa siitä, että kirjastojen häviämistä ei tarvitse pelätä. Mutta muutoksia toimintakulttuurissa kyllä tulee, ja kysymyshän kuuluu, millaisia ne muutokset tulevat olemaan? Olin kai toivonut, että vanhassa opettajassani olisi ollut enemmän ennustajan vikaa. Kaiken aineiston digitointi ei vielä riitä, mikä on se viisastenkivi jonka avulla saamme jatkossakin hoitaa yhtä suuren osan jakelusta ja säilyttämisestä kuin ennenkin? Siihen ei tullut vastausta Ekholmiltakaan, täytyy kai vain hyväksyä se, että asia vaivaa omaa pikku päätä edelleen!

Mitä Ekholm sitten kirjassaan sanoo? Sitä analysoi kattavasti Eija Komu Savon Sanomissa.

Kaikissa arvosteluissa jotka luin, on hermostuttu siitä, että Ekholm kirjoittaa kirjaansa kuin hieman huolimatonta blogia, toistaen lauseita melkein sellaisinaan eri yhteyksissä. Se ärsytti minuakin. Jos haluaa julkaista sanottavansa "hitaana" kirjana, onko pakko siirtää "nopean" nettikirjoittelun heikkoudet paperille?

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Tyrskyt

Tyrskyt / Claudie Gallay
suomentanut Titia Schuurman
Avain, 2010, 477 s.

Tämä kirja tuottaa minulle ongelmia, en osaa päättää onko tämä hyvä vai ei!

Toisaalta pidän tästä paljon, toisaalta tässä on jotain vaikeaa ja luontaantyötävää. Ensin ajattelin, että rosoisuutta on vain tekstissä ja kielessä, mutta kyllä itse tarinassakin on kummaa kömpelyyttä, joka samanaikaisesti sekä nolostuttaa että ihastuttaa.

Aluksi ärsyynnyin, ajattelin että kirjailija tai suomentaja koettaa epätoivoisesti etsiä jotakin "erityisen merkitsevää" tyyliä ja päätyy vain teennäisiin lauserakenteisiin, jotka pysäyttävät ajatuksen ja tarinan etenemisen. Vähitellen tyyli joko kehittyy sujuvammaksi tai sitten siihen vain tottuu. Joukosta löytyy myös oikeasti pysähdyttäviä ilmaisuja. Sivulla 124 ilman isää varttunut kertoja tajuaa, että mikäli hänen tapaamansa kiukkuinen vanha mies olisi ollut hänen isänsä, hän todennäköisesti olisi rakastanut tätä järkähtämättä.

Kertoja on nainen, joka on paennut menneisyyttään Normandian uloimpaan niemenkärkeen, kylään nimeltä La Hague. Hän tarvitsee yksinäisyyttä toipuakseen menetyksestä, lintujen laskeminen myrskyisellä rannalla tuntuu sopivalta tavalta jatkaa elämää miehen kuoleman jälkeen.

Pienessäkin kylässä saa vähitellen ystäviä. Kylän ihmiset ovat hitsautuneet toisiinsa tiukasti. Kanssakäymisessä on mukana paljon raakutta, sukupolvien aikaisesta yhteen kasvamisesta johtuvaa siekailemattomuutta. Tämän raakuuden rehellinen kuvaaminen on ehkä juuri se kaksijakoisuutta aiheuttava elementti kirjassa; toisaalta rehellinen kerronta koskettaa, mutta se voi myös nolostuttaa jos tuntee joutuvansa tirkistelijän asemaan.

Sivulla 134 on kappale, jonka lukiessani mietin, oliko itse kirjailijakin ajatellut päästelevänsä välillä melko ronskia tekstiä. Vanha Théo kertoo surullisen tarinan hevosesta, joka ikänsä väkipyörää pyöritettyään vapaaksi päästyään tuli hulluksi ja käveli päin seiniä.

En pitänyt tarinasta. Sanoin sen hänelle: Miksi te kerroitte tuon?
- Pitihän se kertoa.
- No niin varmaan.

Tarinassa on usempiakin arvoituksia joita yksinäinen lintujen tutkijamme päätyy selvittelemään. Kevätmyrskyjen puhjetessä hän tapaa satamaravintolan tuulisella terassilla Lambertin, jolla myös on takanaan vaikeita menetyksiä. Vähitellen nämä kaksi arkaa pääsevät lähelle toisiaan ja palaavat yhdessä ihmisten maailmaan.

Kirja tuo mieleeni Juliane Hielscherin Äiti, katso pingviinikaloja -teoksen. Sen arvottamisessa ei kylläkään ollut ongelmia, se on ehdottomasti yksi mielikirjoistani. Meren ja rannikon kuvaukset ovat molemmissa yhtä vahvoja ja kiehtovia. Ja jotain samaa on ihmissuhteissakin, molemmissa päähenkilö on aluksi aivan rikki ja vain vähitellen pienin askelin löytää takaisin muiden ihmisten seuraan.

Viikko kulunut lukemisesta, ja piti tulla lisäämään yksi tähti, niin paljon kirja on pyörinyt mielessä. Rosoisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, en ole enää epätietoinen kirjan ansioista. Hiomaton timantti on kulunut ilmaisu, mutta nyt se sopisi hyvin.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Yöjuna Lissaboniin

Yöjuna Lissaboniin / Pascal Mercier
Nachtzug nach Lissabon, suomentanut Raija Nylander
Helsinki : Tammi, 2010, 612 s.

Jo ensimmäiset sivut luettuani tiesin, että tästä kirjasta minä pidän. Sivuja on yli 600, mutta siinä ei tällä kertaa ollut yhtään liikaa. Kriittisyys kyllä kohosi lukemisen puolivälissä kun menin hehkuttamaan kirjan ansioita työkaverille, mutta senkin Yöjuna Lissaboniin kesti.

Tarinaa kertoo Mundus eli berniläinen latinanopettaja Raimund Gregorius. Gregorius tapaa sateisella Kirchenfeldin sillalla naisen, jonka aksentti lumoaa hänet. Naisen puheessa oli satumaisen pehmeä, etelämaalainen sointi, joka sai sen kuulostamaan loputtomiin venytetyltä kuiskaukselta, jonka pelkkä kuuntelu teki kuulijasta hänen liittolaisensa.

Myöhemmin naisen lähdettyä Gregorius palaa sillalle nähdäkseen hänet uudelleen, mutta ei onnistu. Ikävissään hän menee vanhaan espanjalaiseen kirjakauppaan. Paikkaan liittyy muistoja entisestä vaimosta, espanjakielisen kirjallisuuden tutkijasta Florencesta. Espanjan kieli ei miellytä Gregoriusta, koska se oli kuin latinaa, ja aivan erilaista kuin latina, mikä häiritsi häntä. Hän ei pitänyt siitä, että sanat, joissa latina oli niin tuntuvasti läsnä, tulivat nykyisistä, elävistä suista - kaduilla, marketissa, kahvilassa. Että niitä käytettiin tilattaessa Coca Colaa, tingittäessä ja kirottaessa.

Kaupassa Gregoriuksen käteen osuu vanha kirja, joka on kirjoitettu hänen sillalla tapaamansa naisen äidinkielellä, portugaliksi. Kirjan, Um ourives das palavras, Sanojen kultaseppä, on kirjoittanut Amadeu Inácio de Almeida Prado.Vanha kirjakauppias lukee otteita kirjasta ja Gregorius tuntee kuulevansa lauseita, joilla oli huumaava vaikutus häneen, sillä ne kuullostivat siltä kuin ne olisi kirjoitettu yksin häntä varten, eikä vain niin, vaan hänelle juuri täksi aamupäiväksi, joka oli muuttanut kaiken.

Seuraavasta kirjakaupasta Gregorius ostaa portugalinkielen oppikirjan. Hän linnoittautuu kotiinsa sen kanssa, kuuntelee levyltä kauniisti soljuvia lauseita eikä vastaa puhelimeen tai avaa ovea huolestuneiden oppilaiden yrittäessä tiedustella miksi hän ei ole tullut kouluun. Muutaman päivän päästä hän kykenee lukemaan Amadeun kirjaa.

Yöllä Gregorius alkaa Euroopan karttaa katsellen puntaroida mielessään, kuinka junalla pääsee Lissaboniin. Vielä samana yönä hän pakkaa, soittaa kreikkalaiselle silmälääkärilleen Konstantin Doxiadekselle johon häntä yhdistää huonosti nukkuvien ihmisten sanaton solidaarisuus ja kirjoittaa jäähyväiskirjeen koulun rehtorille. Aamulla kello puoli kahdeksan Gregorius astuu junaan ja jättää taakseen Bernin ja siellä putoilevat, suuret, hitaasti leijailevat lumihiutaleet.

Lissabonissa Gregorius yrittää selvittää, millaista oli ollut olla Amadeu Prado. Hän tapaa tämän sisaruksia ja ystäviä ja saa selville paljon yksityiskohtia lääkärin ja vastarinta-aktivistin elämästä. Elämäntarinan jäljittäminen on sinänsäkin jännittävää, mutta hienoja ovat myös paljastuviin tapahtumiin liittyvät filosofiset kirjoitukset Amadeun kirjasta.

Yksi kirjan mielenpainuvimmista kohdista alkaa sivulta 284, jossa Jorge selittää kuolemanpelkoaan;
Hän oli nähnyt unta, että istui näyttämöllä uuden Steinway-flyygelinsä edessä eikä osannut soittaa. Siitä ei ollut vielä kauan kun hän, kiihkorationalisti, oli tehnyt jotakin lumoavan hullua: hän oli ostanut rahalla, jonka hänen onnettomuudessa kuollut veljensä oli hänelle jättänyt, Steinway-flyygelin, vaikkei ollut vielä ikinä soittanut säveltäkään pianolla. Myyjä oli ihmetellyt, kun hän osoitti yhtä kiiltävistä flyygeleistä nostamatta edes kantta koskettimien päältä. Siitä lähtien flyygeli oli seisonut museaalisessa loistossaan hänen yksinäiseksi jääneessä asunnossan ja näyttänyt jättimäiseltä hautakiveltä. "Heräsin ja tiesin yhtäkkiä: flyygelin soiton oppiminen niin kuin soitin sen ansaitsee ei ollut enää minun elämässäni mahdollista". Hän istui aamutakissa minua vastapäätä ja näytti uppoavan tavallista syvemmälle tuoliinsa. Nolona hän hieroi jatkuvasti kylmiä käsiään. "Sinä ajattelet nyt varmaan: Sehän oli selvää jo alun perin. Ja jotenkin minä tietysti tiesin sen. Mutta kuule: kun heräsin, tiesin sen ensimmäistä kertaa oikeasti. Ja nyt minua pelottaa hirveästi."

Kirjasta välittyy upeasti huuma, jonka vieras kieli voi aikaansaada. Kieli on niin tärkeä osa identiteettiä, että sitä vaihtamalla voi tuntea melkein olevansa eri ihminen. Olen monesti miettinyt, kuinka erilailla mahtaisin ajatella asioista, jos äidinkieleni ei olisikaan suomi. Koulussa ranskantunnilla oli ihanan hupakkomaista sirkuttaa ranskaa, espanjaa opiskellessa laskin äänialaa pari astetta tummemmaksi ja tunsin itseni salaperäiseksi. Munduksen innostuessa portugalista teki mieleni rynnätä hänen laillaan kirjakauppaan ostamaan kielikurssia. Mutta ehkä tyydyn ostamaan Yöjunan Lissaboniin, sillä tiedän jo nyt, että tämän kirjan haluan lukea uudelleenkin. Kauppaan astellessani hyräilen vain hiljakseen português, português...