sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Moby Doll

Moby Doll / Saara Henriksson
Into, 2011, 187 s.

Joskus käy niin, että melkein huomaamattaan valikoi luettavakseen monta kirjaa peräkkäin samasta aihepiiristä. Minulla taitaa olla nyt aluillaan jonkinlainen mystisvaikutteinen luonnonsuojeluteema.

Saara Henrikssonin esikoisromaanin Moby Doll päiväjuoni kulkee Jennyn ja Jokken uudelleentapaamisen kautta Norjan pohjoisille vesille valaiden pyyntiä vastustamaan ja niiden laulua kuuntelemaan.

Jennyn opiskelu Sibelius-Akatemiassa on pitkittynyt, lopputyötä on hankala saada valmiiksi. Idea sävellykseen on olemassa, mutta muistojen melodia häilyy mielessä vain hämäränä kaikuna lapsena kuullusta valaan laulusta.

Jokke työskentelee virkamiehenä ympäristöministeriössä, puutuu päivä päivältä enemmän paperinpyöritykseen ja kaipaa takaisin nuoruuden idealismia ja aikaa yhdessä Jennyn kanssa. Moneen kertaan aiottu puhelinsoitto tulee vihdoin tehtyä ja johtaa tapaamiseenkin, mutta vanhat ongelmat nousevat heti pintaan ja pariskunta eroaa toisiinsa ärsyyntyneinä. Kumpikin tahollaan tekee kuitenkin  ratkaisevan päätöksen saadakseen aikaan muutoksen elämässään. Jokke ottaa vastaan tehtävän valaanpyyntiä valvovassa kansainvälisessä projektissa ja Jenny päättää hankkiutua hinnalla millä hyvänsä paikalle, jossa saisi uudelleen kuulla valaiden laulavan.

Päiväjuoni on tarkasti taustoitettu, kirjoittaja on selvästi hyvin perillä esim. valaanpyyntiä koskevista sopimuksista sekä ympäristönsuojelun käytännöistä ja diskursseista. Jokken ja Jennyn suhteen kuvaus on kyllä todentuntuista, mutta ei kovin mielenkiintoista. Varmasti juuri noin monikin nuoripari odottaa suhteelta  liikaa ja pettyy kun toinen ei pystykkään vastaamaan jokaiseen tarpeeseen. En toivonut happy endiä, mutta silti ihmissuhdeongelmien käsittely tuntui jäävän vähän vajaaksi.

Mutta sitten! Päiväjuonen rinnalla kulkee jonkinlainen unikertomus, jossa pääosaa näyttelevät Jennyn lapsuusmuistojen sävelmät ja syvällä meren pinnan alla elävät valaat ja kaskelotit. Nämä osuudet on kirjoitettu aivan valtavan kauniisti. Kylmässä sinisessä hämyssä uivat valaat saavat teksteissä tarunhohtoiset, ikuiset mittasuhteet. Mystiikka on hieman samanlaista kuin Silenen runoissa, vaikkei nyt ihan kambrikaudelle asti palatakkaan.

Otan lainauksen aivan kirjan alusta, kappaleesta joka on nimeltään Norjanmeri;
"Täällä ei ole koskaan täysin pimeää. On kuuton yö, mutta tähdet luovat aalloille kalpean hohteen. Se heijastuu suurista ja pienistä jäävuorista, joita kelluu siellä täällä, kiteytynyttä likaisenvalkoista ja vihreää valoa. Vasta hyvin syvällä, missä jättiläiskalmarit uivat, on pimeää. Mikään valo ei yllä niin kauas.
Pimeän  ja hämärän välillä eläin- ja kasviplanktonit värjäävät veden sinivihreäksi. Tähtien valo lävistää läpikuultavat tuntokarvat ja evät ja saa ne kimmeltämään kuin joukon esihistoriallisia tähtiä. Myös kalaparvet kerääntyvät tänne. Hopeiset kyljet vilahtelevat massasta kuin yhdestä ainoasta olennosta. Parvi muuttaa muotoaan jatkuvasti. Saalistajat, hait ja miekkavalaat piirittävät huojuvaa pilaria. Kalojen ja valaiden lisäksi vedessä liikkuu aaveita: merimiesten kertomia tarinoita, unelmia ja kauhuja. Mereen kohdistettuja toiveita jotka hukkuvat joka ikinen.
Veden alla kaikki äänet kietoutuvat yhteen ja muuttuvat seinämäksi, rajaksi joka humisee ja soi. Sen läpi kantautuu vaeltavan valaan laulu. Muut äänet tihentyvät ja alkavat seurata sitä voimistuvana virtauksena, joka imaisee mukaansa kaiken, mikä sen tielle sattuu. Sitten laulu on poissa ja seinämä kohisee ehjänä jälleen."

Moby Dollista on juttu myös Lainatädin lukuvinkeissä.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Hän lähti valaiden matkaan

Hän lähti valaiden matkaan : runoja / Silene Lehto
WSOY, 2011, 99 s.

Ihan jokaisena päivänä sitä ei kuule valaiden laulua, telepaattisesti varsinkaan, enkä huomannut edes jättiläisvyötiäisen kulkevan ohi äsken olohuoneesta pölyjä pyyhkiessäni. Mutta sitten onneksi lötkähdin mieliasentooni lukemaan Silenen runoja, ja siellä ne kaikki olivat; kaukokatseinen pakicetus hyppäämässä takaisin veteen, remminsä poikki napsautteleva kuu, mioseenikauden sypressien humina kuulokojeessa, delfiiniin rakastunut nainen ja tummentumat muistikuvien reunoissa, noin vain muutaman mainitakseni.

Silene on joskus ollut vähän aikaa työtoverini, mutta sitten hän lähti...


"Olen ajatellut sinua paljon, Herra D,
sen jälkeen kun eräs työtoverini lähti valaiden matkaan,
hän kuuli niiden laulun, telepatiaa, hän sanoi,
jätti mappinsa hujan hajan, kahvikuppinsa puolilleen,
ja ajoi pohjoiseen, pysähtyi eräällä huoltoasemalla ja osti munavoileivän:
se kuva valvontakamerassa on viimeinen, mikä hänestä on
(ja hänen kasvonsa, niin valoisat, kun hän katsahtaa linssiin sekunnin verran,
en tajunnutkaan miten paljon tulisin häntä kaipaamaan).
Sinun ei olisi pitänyt sanoa, että me emme ole Luojan luomia,
kirjoittaa kaikkia niitä lajeja ihmisten muistiin;
                       mutta ethän sinä ajatellut, miten vaarallista se voisi olla,
(sillä ihmisten täytyy aina uskoa johonkin itseään suurempaan!)"
...


Runot sovittelevat ihmistä evoluutioketjuun sallimalla sapelihammaskissojen, valaiden ja trilobiittien kulkea kertojan mukana arkipäiväisissä tapahtumissa. Huoli luonnon säilymisestä käy selväksi, mutta esihistorialliset eläimet eivät paasaa. Ne vain kömpivät ilmoille hellyttävän kömpelösti, eivätkä kerran esiin päästyään enää anna mahdollisuutta unohtaa itseään.

"ethän kerro miten paljon minussa on pimeyttä"

Pidän näistä runoista valtavasti. Tunnelma on kiehtova, hieman outo mutta silti lempeä, paikoin humoristinenkin. Kieli vaikuttaa harkitulta, muttei kuitenkaan loppuun asti hiotulta; hetkellisyyden ja tarinankerronnan tunnelma säilyy. Mukana on monia aivan ihanasti mielikuvitusta avaavia kuvia ja pysähdyttäviä lauseita.

Silene Lehdon esikoiskokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Penjami Lehto blogissaan Jäljen ääni ja  Joni Kirjavinkeissä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Nauravia naisia


Nauravia naisia : 30 kertomusta keskeltä elämää
WSOY, cop. 2011, 4 CD-äänilevyä, (3 h 50 min)


Äänikirjassa on pieniä tarinoita Sinikka Nopolalta, Tuuve Arolta, Taina Latvalalta, Maritta Lintuselta, Anja Erämajalta, Tuula-Liina Varikselta, Sari Mikkoselta, Outi Alanteelta ja Miina Supiselta. 


Lukijat ovat Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström ja Martti Suosalo.


Sinikka Nopolan juttuja on mukana lukumäärällisesti eniten. Suurin osa niistä on hyvinkin lyhyitä, tiiviitä tunnelmia, melkein tokaisuja. Rakastan tampereen murretta ja Nopolan muka sinisilmäisiä oivalluksia, niiden nopeita käänteitä, yllätyksiä ja salaviisauksia. Silti äänikirjan toimittaja on mielestäni tehnyt viisaasti kun on jakanut Nopolat kolmeen lyhyempään pätkään, ne ovat parhaimmillaan vähän kerrallaan nautittuina. Lukijana on tietenkin Seela Sella, parempaa tulkkia näille jutuille tuskin löytyisikään.


Äänikirjan nimi lupaa huumoria ja useimmat tarinoista ovatkin hauskoja. Olen aina kuvitellut olevani mustan huumorin ystävä, mutta Tuuve Aron tarinoiden hauskuus menee minulta ohi. Ei saapuneita viestejä ja Uimakoulussa kukaan ei ole yksin eivät naurata vähäänkään,  ahdistavat ennemminkin.


Parhaat kuunteluhetket tarjosivat Maritta Lintunen ja Tuula-Liina Varis. Lintusen novellin Kappelikeikka lukee Martti Suosalo ja sekä tarina että esitys on ihanan hulvaton ja menee joka tavalla aivan nappiin! Variksen Pienessä mummosarjassa on aika rankat aiheet, mutta tunnelma pysyy silti lämpimänä. Vähän sellaista kyynelten läpi tulevaa se nauru kyllä taitaa olla.


Ja tietysti Miina Supinen, jonka Apatosauruksen maan totesin jo joskus aikaisemmin aivan verrattomaksi! Tähän kokoelmaan on valittu mukaan Miinus 200 astetta ja jokaisen äidin toiveuni Timanttinappi. 


Lainasin kokoelman pitkän automatkan viihdykkeeksi ja kyllähän se toimi. Kuvittelin tosin, että tästä olisi saattanut kiinnostua koko perhe. Vähän luulin liikoja, takapenkin teiniosastoa ei ihan hevillä (tai ilman sitä?) irroteta omien luuriensa kuuntelulistoista. 


Äänikirjasta on juttu myös Kirsin kirjanurkassa.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka

Ajattelen sinua kuolemaasi saakka / Marianne Cedervall
Svinhugg ; suomentanut Ulla Lempinen
Atena, 2011, 342 s.

Kirjan kaunis kansi vie tällä kertaa vähän harhaan, kyseessä ei ole mikään yltiöromanttinen kertomus kauniista unikkopellossa unelmoivasta neidosta, vaan jollain lailla aika arkityylinenkin tarina  kahdesta viisikymppisestä naisesta kostoretkellä.

Arkista kirjassa on lähinnä kieli, juonen kiemuroissa sen sijaan päästään melkein maagisiin sfääreihin. Tyyliin olisi mielestäni sopinut revitellä noilla fantasia-aineksilla vähän rohkeamminkin. Lukija saa monta kertaa yllättyä aika mukavasti, mutta ihan penkiltä ei kirjailija onnistu pudottamaan kertaakaan. Loppuhuipennus on kyllä jo melkein groteski, mutta jotain samaan tapaan hulvatonta olisi saanut tapahtua aiemminkin.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Mirjam palaa kotiseudulleen Gotlantiin yhdessä ystävättärensä Hervorin kanssa. Naiset ovat hankkineet saarelta vanhan viehättävän kappelin, jota he alkavat kunnostaa asunnokseen. Saarelle heitä on vetänyt kuitenkin myös halu kostaa Torstenille, Per-Henrikille ja Ivanille, joiden metkujen tuloksena Mirjam on joutunut viettämään liki kymmenen vuotta kolmikon velkoja maksaen.

Mirjam on kaunis lääkäri ja Hervor homssuinen noita. Kesän aikana Mirjam viehättyy Hervorin taidoista ja ryhtyy itsekin opettelemaan loitsemista. Kituva ruusupenkki ei ala ihan heti ajatuksen voimalla kukkia, mutta konnakolmikon miehet saavat kyllä kokea kovia! Hieman sivusta Mirjamin touhuja seurailee naapurin vanhapoika Sylve. Sylve on Mirjamin mielestä ihan komea ja mukava, mutta yksi kerta heinäladossa saa kuitenkin riittää.

Sekä tyylistä että juonesta tuli vähän semmoinen olo, kuin kirjailija ei olisi oikein tiennyt mihin halusi henkilöitään kuljettaa. Oli vähän romantiikkaa ja vähän itsenäisyydenkaipuuta, vähän kostonhimoa ja samaan aikaan sääliä uhreja kohtaan. Monenkaan henkilön toiminnassa ei ollut oikein mitää logiikkaa ja Mirjamin kostopuuhatkin onnistuivat aika lailla simsalabim!

Silti kirja oli hyvinkin viihdyttävä ja sitä oli hauska lukea. Juoni jaksoi kiinnostaa ja henkilöt olivat epäloogisuuksistaan huolimatta kumman eläviä. Gotlannin luonto tuli esille kauniin kesäisenä ja erityisen viehättävää oli seurata vanhan kappelin kunnostuksen edistymistä.

Juttuja kirjasta löytyy myös Amman lukuhetkestä, Kirsin kirjanurkasta, Lumikin luetuista, Leena Lumilta, Lumiomenalta, Järjellä ja tunteella -blogista, K-blogista koko lailla kirjallisesti ja Luettua -blogista.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Top 10 award: kirjat ja kosmetiikka


Sain Linnealta Kujerruksia -blogista tämän hauskan kirjat ja kosmetiikka -haasteen, kiitoksia paljon!

Olen vissiin vähän liian tosikko nauttiakseni listojen laatimisesta, alan harkita liikaa. Mutta jos hyväksytään Top 10 kirjaa, jotka eivät ehkä ole ne vuosisadan parhaat, mutta ensimmäisinä just nyt sattuvat nousemaan mieleen hienoina lukukokemuksina, niin minäkin uskallan yrittää;


Tyrskyt / Claudie Gallay
Suutelen postinkantajaa / Iselin C. Hermann
Paljain jaloin / Madeleine Hesserus
Ole luonani aina / Kazuo Ishiguro
Neljätoista solmua Greenwichiin / Olli Jalonen
Harjukaupungin salakäytävät / Pasi Ilmari Jääskeläinen
Yöjuna Lissaboniin / Pascal Mercier 
Puhdistus / Sofi Oksanen
Yhdeksäs portti / Arturo Pérez-Reverte 
Peilikuvaleikki / Lidia Ravera
Tuulen varjo / Carlos Ruiz Zafón
Kengitetyn eläimen jäljet / Kristiina Wallin
Olen tyttö, ihanaa! / Merja Virolainen


Nonniin, katsokaa nyt, yli kymmenen tuli ennenkuin pysähdyin laskemaan ja nyt en pysty raakkaamaan yhtäkään. Ja huomatkaa, että suollettuaan ulos mielikirjansa täti järjesti ne aakkosiin, yksinkertaisesti siitä syystä, että paremmuusjärjestys on mahdoton. Ja heti alkaa nousta mieleen niitä, jotka tuosta vielä puuttuvat...


Kosmetiikan suhteen en ole merkkiuskollinen, on vain pari tuotetta joita hankin uudelleen ja uudelleen. Hajuveteni on vuosikausia ollut Oscar de la Rentan Signature, nyt olen parina kesänä suihkutellut itseni Biothermin ihanalla L'eau de Paradisilla, mutta varmaan taas talvella siirryn vanhaan tuttuun tuoksuun.


Ripsari mullakin on tuo monen muunkin mainitsema Sensain  38°, se on niin ihanan helppo puhdistaa ja kestää kuitenkin massiivisetkin tunnekuohut, pyöräilyn tuulisella kelillä ja jopa parit ällistyneet silmänhieraisut.


Joku pehmeä kajalkynä on myöskin aina käytössä ja sitten hurja määrä huulipunia, jotka yllättäen on kaikki melkein samanvärisiä, vähän ruskeaan taittuvia kirkkaanpunaisia. Aina luulen ostavani eri värisen, mutta kun vertaan vanhoihin, niin eroa tuskin huomaa.


Kukahan tutuista bloggareista ei olisi vielä tähän vastannut? Ah, taidan olla nyt niin laiska, etten haasta ketään erityisesti, vaan ihan kaikki hyviä kirjoja lukeneet ja ihania meikkejä kokeilleet!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Kesä ilman miehiä

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt
The summer without men ; suomentanut Kristiina Rikman
Otava, 2011, 238 s.
Otavan kirjasto ; 225

Kesä ilman miehiä on pieni kaunis kirja, joka edellisen tiiliskiven vanavedessä tuntui loppuvan vähän liiankin äkkiä. Ei niinkään, että siitä olisi puutunut jotain, olisin vain kai mielelläni viettänyt Mian seurassa kauemminkin aikaa.

Kirja on kirjoitettu löyhään päiväkirjamuotoon, tunnelma on intiimi. Kun lukijaa lisäksi muutamaan kertaan puhutellaan todella sydämellisesti, tuntuu (Kuisma Korhosen esseet vielä hyvin mielessä), että ystävä kaukaa on taas löytynyt.

Pienen kirjan teemat ovat suuria. Tapahtumat lähtevät käyntiin kun Mian aviomies 30 vuoden liiton jälkeen haluaa ottaa paussin vaimosta tutkaillakseen mahdollisuuksiaan toisen naisen kanssa. Ensimmäisestä shokista toivuttuaan Mia vaihtaa maisemaa, hän lähtee vanhan äitinsä luokse pitämään kirjallista kesäkurssia seitsemälle teinitytölle.
"En kertonut äidille Paussin uudesta statuksesta. Se olisi tehnyt erosta todellista, todellisempaa kuin mitä olin valmis tuolloin hyväksymään. Harmi että olen ihminen, Flora oli sanonut.
Hän olisi halunnut kavuta sisälle nukketaloonsa asumaan lelujensa kanssa. Harmi etten minä ole kirjan tai näytelmän henkilö - ei niin että kovin monen elämä niissäkään kovin hyvin sujuu,  mutta ainakin voisin tulla kirjoitetuksi jonnekin muuanne. Minä kirjoittaisin itseni muuanne, ajattelin, kirjoittaisin tarinan uusiksi toisesta näkökulmasta: minun on parempi ilman häntä. Tekikö hän koskaan muita kotitöitä kuin tiskasi? Eikö hän säätänyt minut säännöllisesti väärälle taajuudelle aivan kuin olisin ollut radio? Eikö hän keskeyttänytkin minut lukuisia kertoja kesken lauseen kuin olisin ollut ilmaa, Mrs. Nobody, pöydässä istuva kadonnut? Enkö minä muka ollut 'edelleen kaunis' äitini sanoja lainaten? Enkö muka yhä kykene suuriin tekoihin?"
Kesän aikana Mia viettää paljon aikaa kahden hyvin erilaisen naisryhmän kanssa. Äidin vanhenevat ystävät saavat tahtomattaankin naisen miettimään ajan kulumista, kuolemaa ja erityisesti sitä, mikä elämässä lopulta onkaan arvokkainta. Luopumisen tuska on näiden itseään joutseniksi kutsuvien rouvien lukupiireissä ja muissa riennoissa jatkuvasti läsnä, mutta he pyrkivät silti kaikin keinoin nauttimaan elämästä. Ehkä hurmaavin heistä kaikista on 94-vuotias Abigail, joka tahtoo Mian uskotukseen ja jättää hänelle perinnöksi upeat salahuvinsa. Haluaisin heti hänen tapaansa alkaa piilottaa käsitöihini hätkähdyttäviä viestejä...

Nuorten tyttöjen kanssa Mia joutuu keskelle kasvamisen vaikeutta ja rajojen koettelua. Tytöt testaavat valtaansa kiusaamalla toisiaan. Mia antaa oman panoksensa ongelmien ratkaisuun sotkemalla tyttöjen rooleja ja kannustamalla heitä asettumaan toistensa asemiin. Kurssilla kirjoitetaan runoja ja tarinoita joiden ääneenlukeminen joskus satuttaakin, mutta lopputulemana on kuitenkin parempi mieli tytöistä jokaiselle.

Hieman jäin kaipaamaan näiden erilaisten ryhmien kohtaamista, mutta sitä ei tapahtunut muuten kuin ehkä siinä, kuinka suuren merkityksen ihmissuhteet saivat kaikkien naisten elämässä. Ja melkoinen aikajanallinen naisia tässä olikin mukana, kaksivuotiaasta Florasta teinityttöihin, Floran nuoresta äidistä Mian kautta liki satavuotiaisiin joutseniin!

Aiemmin Kesästä ilman miehiä on kirjoitettu mm. Kirsin kirjanurkassa, Leena Lumin blogissa, Kujerruksissa,  Lumiomenan kirjoissa ja haaveiluissa, Juuri tälläistä -blogissa ja  K-blogissa koko lailla kirjallisesti, jossa kirja on esillä peräti viidessä erilaisessa eri maissa julkaistussa kansiasussa!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Vieras kartanossa

Vieras kartanossa / Sarah Waters
The little stranger ; suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2011, 594 s.
Keltainen kirjasto ; 418

Olipa virkistävää lukea pitkästä aikaa oikein kunnon vanhanaikainen tarina. Liki 600 sivua hurahti tuosta vain, en pitkästynyt hetkeksikään ja itsekin välillä ihmettelin kuinka nopeasti kirjanmerkki siirtyi järkäleen sivujen välissä eteenpäin.

Kirjassa eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Keski-Englannin maaseudulla, Warwickshiressä. Tarinan kertoo tohtori Faraday, joka kutsutaan potilaskäynnille vanhaan kartanoon, Hundreds Halliin. Hän lähtee matkaan uteliaana, muistoissaan pieni koristekäpy jonka hän on poikasena salaa nävertänyt kartanon koristepanelista päästyään kesäjuhlissa kurkistamaan lastenhoitaja-äitinsä isäntäperheen loistokkaaseen kotiin.

Perillä tohtoria odottaa surkea yllätys. Kartanon kukoistuksen päivät ovat ohi, talo on pahasti rapistunut ja heinikko ja pensaat vallanneet puiston. Loistosta ei ole enää jälkeäkään, aiemmin niin vaikutusvaltaisesta  perheestäkin on jäljellä enää vain vanheneva rouva Ayres, hänen sodassa hermonsa menettänyt poikansa Roderick ja Caroline, vanhapiikatytär. Pieni perhe elää kartanossa lähes erityksissä koettaen kaikin voimin pitää tiluksia koossa. Se on vaikeaa, sillä rahaa välttämättömiinkään korjauksiin ja uudistuksiin ei ole.

Tohtori ystävystyy perheeseen vähitellen, lähinnä sen ansiosta, että pystyy helpottamaan Roderickin sotavammoista johtuvia jalkavaivoja. Ystävyys näiden arvonsa tuntevien aristokraattien ja työläisperheen pojan välille ei synny mutkattomasti, mutta vähitellen jonkinlaista luottamusta ja kiintymystä alkaa ilmetä molemmin puolin. Waters tuo luokkaristiriitaa esille hienostuneen vähäeleisesti, tavalla, joka aivan upeasti onnistuu kuvaamaan sitä ystävällisyyden, hienoisen kateuden ja alentuvuuden ilmapiiriä jossa tutustuminen tapahtuu.

Aluksi Roderickin vointi kohenee ilahduttavasti, mutta eräiden epäonnisten päivällisten jälkeen tapahtuu dramaattinen käänne huononpaan. Rouva Ayres on kutsunut vieraiksi paikkakunnalle vasta muuttaneen perheen  nuorine sukulaismiehineen, tarkoituksenaan hieman juhlia entisaikojen tapaan ja ehkä myös tarjotakseen tyttärelleen mahdollisuuden tutustua em. poikamieheen. Illasta tulee fiasko, nuorten välille ei synny kipinää eivätkä muutkaan oikein viihdy toistensa seurassa. Päivälliset päättyvät katastrofiin, kun Carolinen yleensä rauhallinen seurakoira Gyp yhtäkkiä vauhkoontuu. Koira puree nousukasperheen hemmoteltua pikkutyttöä kasvoihin niin pahasti, että tämän poski roikkuu riekaleina ja tikkejä tarvitaan kymmeniä.

Onnettomuudesta syntyy riita, joka kiristää Roderickin hermot äärimmilleen. Hän menettää yöunensa ja alkaa vähitellen käyttäytyä uhkaavasti ja itsetuhoisesti. Kun Roderickin työhuoneen seiniin ja kattoon ilmestyy ensin  outoja palojälkia ja sitten eräänä yönä syttyy kunnon tulipalo, perheen on pakko luovuttaa. Roderick viedään mielisairaalaan, jotta kaikki saisivat levätä.

Roderickin sekavat varoitukset talossa olevasta uhkasta jäävät kummittelemaan äidin ja sisaren mieleen. Talossa kuuluu askelia, koputuksia ja epämääräisiä kutsuja; kohta kukaan ei enää tiedä mitä uskoa ja ajatella.

Kaiken tämän keskellä tohtori Faraday ja Caroline koettavat ottaa selkoa toisistaan. Caroline on aluksi vaikuttanut Faradaysta arkipäiväiseltä ja kömpelöltä, mutta kutsuttuaan tytön lääkärien tanssiaisiin mies alkaakin nähdä hänet uusin silmin. Tanssin huumasta lämmenneenä Caroline ei halua illan päättyvän, tietämättä oikein kuitenkaan mitä muutakaan voisi haluta. Tohtori tulkitsee tytön haluavan hänet, ja ehkäpä Carolinekin hetken luulee samaa.

Mukana on siis kauhua, jännitystä ja romantiikkaa, menneen ajan nostalgiaa ja kaikki toteutettu aivan uskomattoman erehtymättömällä tyylillä. Olen pahoillani, että paljastan tässä näin paljon juonesta, mutten  oikein osaa muutenkaan tästä kertoa. Ja lohdutukseksi voin sanoa, etten todellakaan ole vielä paljastanut  oikeastaan kuin vasta alkuasetelman!

Koko ajan lukiessani mieleen tuli muistumia jostain nuorena lukemastani, ei niinkään tarinan käänteistä kuin kirjan kielestä ja kirjoistustavasta. Olin samalla tavoin vietävissä kuin lapsena, kun keskityin lukemiseen niin, etten kuullut jos minulle puhuttiin. Muistelin Forsytein tarua ja Humisevaa harjua, mutta luulen, että Susa ja Anna Elina saattoivat hyvinkin olla oikeassa ehdottaessaan, että muistuma saattaisi nousta Kotiopettajattaren romaanista.

Aiemmin tämän lukeneita ovat jo ainakin KirjapetoKirsi, Karoliina, Sonja, Susa, Rachelle, Lainatäti ja Ahmu.  Susan Järjellä ja tunteella -blogissa on lisäksi hauska juonikeskustelu, jossa jo aika moni on käynyt sanomassa mielipiteensä siitä, kuka oikeastaan oli kaiken takana!