Moby Doll

Moby Doll / Saara Henriksson
Into, 2011, 187 s.

Joskus käy niin, että melkein huomaamattaan valikoi luettavakseen monta kirjaa peräkkäin samasta aihepiiristä. Minulla taitaa olla nyt aluillaan jonkinlainen mystisvaikutteinen luonnonsuojeluteema.

Saara Henrikssonin esikoisromaanin Moby Doll päiväjuoni kulkee Jennyn ja Jokken uudelleentapaamisen kautta Norjan pohjoisille vesille valaiden pyyntiä vastustamaan ja niiden laulua kuuntelemaan.

Jennyn opiskelu Sibelius-Akatemiassa on pitkittynyt, lopputyötä on hankala saada valmiiksi. Idea sävellykseen on olemassa, mutta muistojen melodia häilyy mielessä vain hämäränä kaikuna lapsena kuullusta valaan laulusta.

Jokke työskentelee virkamiehenä ympäristöministeriössä, puutuu päivä päivältä enemmän paperinpyöritykseen ja kaipaa takaisin nuoruuden idealismia ja aikaa yhdessä Jennyn kanssa. Moneen kertaan aiottu puhelinsoitto tulee vihdoin tehtyä ja johtaa tapaamiseenkin, mutta vanhat ongelmat nousevat heti pintaan ja pariskunta eroaa toisiinsa ärsyyntyneinä. Kumpikin tahollaan tekee kuitenkin  ratkaisevan päätöksen saadakseen aikaan muutoksen elämässään. Jokke ottaa vastaan tehtävän valaanpyyntiä valvovassa kansainvälisessä projektissa ja Jenny päättää hankkiutua hinnalla millä hyvänsä paikalle, jossa saisi uudelleen kuulla valaiden laulavan.

Päiväjuoni on tarkasti taustoitettu, kirjoittaja on selvästi hyvin perillä esim. valaanpyyntiä koskevista sopimuksista sekä ympäristönsuojelun käytännöistä ja diskursseista. Jokken ja Jennyn suhteen kuvaus on kyllä todentuntuista, mutta ei kovin mielenkiintoista. Varmasti juuri noin monikin nuoripari odottaa suhteelta  liikaa ja pettyy kun toinen ei pystykkään vastaamaan jokaiseen tarpeeseen. En toivonut happy endiä, mutta silti ihmissuhdeongelmien käsittely tuntui jäävän vähän vajaaksi.

Mutta sitten! Päiväjuonen rinnalla kulkee jonkinlainen unikertomus, jossa pääosaa näyttelevät Jennyn lapsuusmuistojen sävelmät ja syvällä meren pinnan alla elävät valaat ja kaskelotit. Nämä osuudet on kirjoitettu aivan valtavan kauniisti. Kylmässä sinisessä hämyssä uivat valaat saavat teksteissä tarunhohtoiset, ikuiset mittasuhteet. Mystiikka on hieman samanlaista kuin Silenen runoissa, vaikkei nyt ihan kambrikaudelle asti palatakkaan.

Otan lainauksen aivan kirjan alusta, kappaleesta joka on nimeltään Norjanmeri;
"Täällä ei ole koskaan täysin pimeää. On kuuton yö, mutta tähdet luovat aalloille kalpean hohteen. Se heijastuu suurista ja pienistä jäävuorista, joita kelluu siellä täällä, kiteytynyttä likaisenvalkoista ja vihreää valoa. Vasta hyvin syvällä, missä jättiläiskalmarit uivat, on pimeää. Mikään valo ei yllä niin kauas.
Pimeän  ja hämärän välillä eläin- ja kasviplanktonit värjäävät veden sinivihreäksi. Tähtien valo lävistää läpikuultavat tuntokarvat ja evät ja saa ne kimmeltämään kuin joukon esihistoriallisia tähtiä. Myös kalaparvet kerääntyvät tänne. Hopeiset kyljet vilahtelevat massasta kuin yhdestä ainoasta olennosta. Parvi muuttaa muotoaan jatkuvasti. Saalistajat, hait ja miekkavalaat piirittävät huojuvaa pilaria. Kalojen ja valaiden lisäksi vedessä liikkuu aaveita: merimiesten kertomia tarinoita, unelmia ja kauhuja. Mereen kohdistettuja toiveita jotka hukkuvat joka ikinen.
Veden alla kaikki äänet kietoutuvat yhteen ja muuttuvat seinämäksi, rajaksi joka humisee ja soi. Sen läpi kantautuu vaeltavan valaan laulu. Muut äänet tihentyvät ja alkavat seurata sitä voimistuvana virtauksena, joka imaisee mukaansa kaiken, mikä sen tielle sattuu. Sitten laulu on poissa ja seinämä kohisee ehjänä jälleen."

Moby Dollista on juttu myös Lainatädin lukuvinkeissä.

Kommentit

  1. Minulle tulee tästä aina mieleen Silene Lehdon Hän lähti valaiden matkaan, josta juuri bloggasitkin, ja toisin päin :).

    VastaaPoista
  2. Maria, näissä on jotain samaa. Ja se samuus on juuri siinä parhaassa jutussa, tunnelmassa joka on minun sanoilta ulottumattomissa mutta johon sekä Silene että Saara onnistuu meidät kuljettamaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!