tiistai 14. toukokuuta 2013

Valosta valoon / Vigdís Grímsdóttir


Vigdís Grímsdóttir : Valosta valoon
Frá ljósi til ljóss, suom. Tapio Koivukari
Johnny Kniga, 2004, 168 s.

Valosta valoon on sadunomainen kertomus Rósasta, jonka äiti on kuollut tyttären syntyessä. Rósa oppii tuntemaan äitinsä Magdalenan tämän päiväkirjaa lukemalla. Muistiinpanot ovat tyttärelle tärkeitä, niiden kautta ja mielikuvituksensa avulla hän pääsee eräänlaiseen keskusteluyhteyteen äidin kanssa.

Rósa elää kymmenvuotiaaksi isänsä Lennin kanssa. Isän rakkaus tytärtä kohtaan on voimakasta, mutta sitä leimaa myös surumielinen kaipaus.

Muita tärkeitä henkilöitä romaanissa ovat Rosán ystävätär Lúna sekä myöhemmin myös tyttöjen poikaystävät Ruskea ja Sininen. Lúna haaveilee taidemaalarin urasta ja ihailee Frida Kahloa. Samaistuminen ja esikuvan palvonta on niin voimallista, että meksikolaistaiteilijattaren tuskaisat aiheet ja hehkuvat värit siirtyvät Lúnan maalauksiin melkein sellaisinaan ja uhkaavat näivettää tytön oman ilmaisun. Kopioimisvaiheen jälkeen Lúna kuitenkin löytää tyylinsä ja hänestä tulee kuuluisa taiteilija.

Ruskeasta ja Sinisestä kerrotaan paljon vähemmän. Pojat ovat tytöille rakkaita, mutta heistä kummastakaan ei muodostu persoonallista kuvaa. Heidän roolinsa kertomuksessa on lähinnä mahdollistaa tyttöjen tutustuminen uuteen omaan itseensä, kehittyvään vartaloonsa ja samalla seksuaalisuuteen. Seksuaalisuus on tarinassa tärkeä voima, se tuntuu leijuvan melkein kaikkien tunteiden taustalla. Samalla se kuitenkin verhotaan symbolein ja runokuvin, ruumiillisuus jää tuoksujen ja sydämentykysten tasolle.

Lennin lisäksi Rósan kasvattajina toimivat perheen vanhat ystävät Róbert ja Helena. Kun Lenni sitten Rósan täyttäessä kymmenen vuotta pitää lupauksensa tytön äidille ja lähtee etsimään kohtaloaan, Rósa jää Róbertin ja Helenan hoiviin. Erityisesti Róbert on ollut Rósalle aina hyvin läheinen, ja kun tämän ja Helenan suhde muutaman vuoden kuluttua katkeaa, tajuaa Rósa rakastavansa Róbertia.

Lennin tie vie Meksikoon, Santa Fe'n kautta pieneen Cerillosin kylään. Sieltä hän toivoo löytävänsä naisen, Rósa Cordoban, jonka kuvan hän on poikasena leikannut lehdestä. Kuvassa, joka edustaa Lennille suurinta unelmaa ja rakkautta maailmassa,  Rósa hymyilee onnesta hehkuvin kasvoin, syli täynnä punaisia ruusuja.

Tarinan sadunomaisuus syntyy runollisesta kielestä ja siitä, että surullisia asoita ei katsotaan suoraan päin, niitä ei ikäänkuin ymmärretä vaikeiksi ollenkaan. Dialogi on usein lapsenomaista, siinä joko puhuu lapsi tai puhutaan lapselle. Vigdís Grímsdóttirin on sanottu kirjoittavan aikuisille kuin lapsille ja lapsille kuin aikuisille ja tämä nyt käsillä oleva Tapio Koivukarin käännöskin tukee tätä väitettä.

"Eräänä sunnuntaina Lenni istui parvekkeella Rósa polvellaan. Voi, heillä oli niin usein hyvä yhdessä. Ulkona oli kesäinen auringonpaiste ja hän oli vastikään kastellut kukkapenkin ruusut ja puhellut niille hieman, jotta ne kasvaisivat paremmin. Hän oli aina kovin uuttera kasvien ja kukkien suhteen niin kuin kaiken muun hauraan, siron ja pienen. Semmoinen hän oli ja se oli Rósasta kaunista.
- Kukille puhuminen on hyvin tärkeää, hän sanoi ja Rósa sanoi aikovansa muistaa sen, otti häntä kaulasta kiinni ja antoi hänelle suukon, sillä hän oli iloinen siitä, että hänen isänsä oli juuri Lenni eikä kukaan muu.
- Äitisi tiesi tämän aina.
- Minkä?
- Tämän kukkajutun.
- Luulen, että hän tiesi kauhean paljon.
- Niin tiesikin.
- Hän oli myös kauhean mukava.
- Hän oli myös mukava ja antelias. Esimerkiksi hän antoi kaikille ihmisille uuden nimen, jos voi ja jos hän piti heistä. Hän sanoi, että siten hän omisti näissä ihmisissä jotain semmoista, jota kukaan muu ei omistanut ja siten ihmiset muuttuivat salaisuudeksi..."
Rosán tarina on unenomainen ja kaunis. Salaperäisen ja mielenkiintoisen siitä tekee se, etteivät Lenni sen enempää kuin Rósa ja Róbertkaan oikein tunnu elävän tässä maailmassa. He näkevät unta silmät auki, unta jossa äiti elää vaikka ei olekaan läsnä, unta jossa on mahdollista päättää olla kaipaamatta, tuntematta surua, raivoa tai mustasukkaisuutta. Tarinan mystisyys usuttaa lukijan miettimään kertojan tarkoitusperiä. On selvää, että halutaan kajota tabuihin, mutta se, mitä niistä halutaan ajateltavan, jäi ainakin minulle vielä hämärän peittoon.

Valosta valoon on avaus trilogiaan. Haluan lukea muutkin kaksi osaa, vaikka hieman pelkäänkin tunnelman muuttuvan yhtä pahaenteiseksi kuin laulussa, joka tätä ensimmäistä lukiessa alkoi väistämättä soida korvissani: ei saa surettaa, leikittäiskö prinsessaa...

Rósasta ja hänen matkastaan valosta valoon ovat kirjoittaneen myös MaukkisKirjanainen ja Anki.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Liebster Award



Sain Taikalta Kirjasfääristä Liebster Award-tunnustuksen, kiitoksia paljon, näihin kysymyksiin oli kiva vastata!

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.


1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat?
Alakerrassa meillä on n. 25 m kirjoja, yläkerrassa tyttärien huoneissa vielä muutama hassu lisää. Hankin tosi vähän kirjoja nykyisin, vain ne välttämättömimmät, jotka on ihan pakko saada omistaa. Työ kaupunginkirjastossa takaa sen, että luettavaa on saatavilla muutenkin.

2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi?
Seuraavaksi eniten tilaa vievät valokuva-albumit, cd-levyjä on 3 hyllyllistä ja yksi vinyylilevyjä. Parilla hyllyllä on vanhoja kameroita ja koriste-esineitä keramiikasta. Ja ovien takana piilossa olevat videokokoelmat meinasivat unohtua, pari hyllyllistä niitäkin. Vanhemmalla tyttärellä alkaa olla jo aika mittava kauhuleffakokoelma huoneessaan, sitä en kyllä omista, mutta jonkinlainen käyttöoikeus niihin saattaisi vielä tarvittaessa olla mahdollista saada.

3. Nauratko ääneen lukiessasi?
Silloin tällöin kyllä, mutta liian harvoin, voisin nauraa enemmänkin! Asiakkaatkin kysyvät usein hauskoja hyvänmielen kirjoja, pettyvät raukat pahasti kun kerron, että olen taaskin lukenut vain surullisia ja järkyttäviä tarinoita.

4. Itketkö lukiessasi?
Kyllä joskus kyynelehdin. Vaikka yllättävää kyllä, nyt kun mietin tätä, niin huomaan että suurempia tunnekuohuja kuitenkin aiheuttavat musiikki ja elokuvat. Eilenkin Brucen konsertissa kun River aukaisi kyynelkanavan oikeasta silmästä, se valui sitten konsertin loppuun asti. Ja viime viikonloppuna kun katsoin leffan nimeltä Detachment, otin sen jälkeen oikein kunnon itkusession.

5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta?
Aika harvoin luen mitään yhdeltä istumalta. Ahmimalla on mennyt ainakin Don DeLillon Cosmopolis ja Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisö. Varmaan muitakin, mutta nuo tulevat erityisen vangitsevina ensimmäiseksi mieleen.

6. Millaisen kirjan kirjoittaisit?
Ohhoh, epäilen vähän olisiko minulla pitkäjänteisyyttä kirjoittaa yhtään minkäänlaista kirjaa! Mutta jos saa unelmoida, kirjoittaisin sellaisen kirjan, jonka kieli on pientä, kirkasta ja kylmää mutta ajatukset suuria ja palavia.

7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta?
Oivaltavat ajatukset joiden takana on maailmankatsomus, joka ei liikaa poikkea omastani. Tarkoituksenmukainen kieli on tärkeää; hyväksyn jonkinasteisen kielellä leikittelynkin, mutta se ei saa nousta itsetarkoitukseksi.

8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)?
Jos tapaisin jonkun todella paljon ihailemani kirjailijan, menisin varmaan ihan mykäksi. Useimmin tyydyn vain kuuntelemaan, joskus olen kysynyt jotain kirjoihin, niiden vastaanottoon tai kirjoittamiseen liittyvää.

9. Mikä on lempirunosi?
Ihan nuorena rakastin Katri Valan runoja, erityisesti runo nimeltä Kukkiva maa sykähdytti. Runo oli peruskoulun äidinkielen oppikirjassa ja siitä koko innostus lähti, äiti osti minulle sitten Valan Kootut runot. Paksu opus nököttää vieläkin kunniapaikalla runohyllyssä, vaikka harvemmin sitä enää avaankaan. Lukioikäisenä pidin mm. Arto Mellerin ja Pablo Nerudan runoista, nykyisin seuraan kotimaista uutta  runoutta, tosin aika laiskasti. Viimeisiä suuria ihastuksia on Kristiina Wallin, jonka runoista olen muutaman kerran kirjoittanut blogiinkin.

10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti?
En mittaa ollenkaan, mutta ihan avoimesti tutkin, ja levyhyllyt myös. Ja mitä kauemmin ja hartaammin tutkintaa suoritan, sen suurempi kohteliaisuus se mielestäni on hyllyn omistajalle.

11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit?
Luimme viimeksi lukupiirissä Vigdís Grimsdóttirin romaanin Valosta valoon (suom. Tapio Koivukari). Siinä oli paljon sellaista, joka pani miettimään kääntäjän osuutta ilmaisussa. Toinen mielenkiintoinen olisi Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi (suom. Kersti Juva). Uskon molempien olevan loistavia käännöksiä, mutta ehkä juuri siksi olisikin niin kiinnostavaa nähdä millaisista lähtökohdista joihinkin ratkaisuihin on päädytty. Grimsdóttirin tekstissä kiinnostavia ovat lähinnä jotkin yksittäiset ilmaisut ja lauseet, Barnesilla taas ennemminkin koko teoksen rakenteeseen liittyvä hämäys ja salaperäisyys.

Innoissani siis vastailin, mutta nyt kun minun vuorostani pitäisi keksiä kysyttävää, tulikin stoppi! Annan siis armon käydä oikeudesta tällä kertaa ja itselleni luvan jättää haasteen heittämättä eteenpäin, ainakaan heti. Ehkä niitä kysymyksiä alkaa kehkeytyä kun hetken kypsyttelen, katsotaan...