maanantai 29. huhtikuuta 2013

Gorilla / Juhani Karila


Karila, Juhani: Gorilla
Otava, 2013, 140 s.

Juhani Karila palkittiin J.H. Erkon kirjoituskilpailussa vuonna 2010 ja häneen tuolloin kohdistetut odotukset lunastetaan nyt. Esikoisteos, Gorilla, on 12 novellin kokoelma. Se on omaperäinen ja vauhdikas, pinnalta hauska ja pinnan alta monenlaisiin tulkintoihin usuttava teos.

Itseasiassa Karilan nimi ei ollut painunut mieleeni, mutta jostakin luin novellista, jonka nimi on Kun kana tappaa, ja mielenkiinto heräsi. Oli pakko saada tietää mitä noin nyrjähtäneen otsikon taakse kätkeytyy. Ja sain mitä odotinkin, nimittäin yllätyksen. Tai oikeastaan montakin yllätystä, Karilan teksti on niitä täynnä, se melkeinpä rakentuu niiden varaan.

Rakastin nuorena suuresti julkaisua nimeltä Pahkasika. Vaikka tyyli nyt ei aivan sama olekaan, tätä lukiessani koin samanlaista riemua kuin muistan tuolloin 70-80-lukujen taitteessa Pahkiksen hillittömän hauskoja juttuja lukiessa kokeneeni.

Avausnovelli Pallenkallo on yksi kokoelman helmistä. Lukija repäistään heti ensi riveiltä mukaan vauhtiin, käsky käy: kuvittele! Sitten teksti alkaa rummuttaa täysillä, päälauseilla, ilman selittelyjä. Ja minähän kuvittelin, näkyjä vilahteli silmissä jos jonkinlaisia: jalkapallokentältä ukkospilven sisään ja takaisin, jumalan kämmeneltä autiomaan kautta autohuoltoon. Niin se meni, uskokaa tai älkää, ja kaikki tämä vain kolmen sivun aikana!

Seuraavana vuorossa oleva Kuningasasema on tyly kertomus isän ja pojan shakinpeluusta. Taaskin niin vähällä, muutaman ilmeen kuvauksella, Karila kertoo ison tarinan siitä, mistä ovat peräisin hiljaiset miehet, ne, joilta jo varhain on otettu turhat luulot pois.

Ja sitten päästäänkin jo siihen, Kun kana tappaa.
"Kana juo monta olutta ja tulee humalaan. Se ei enää pysy jakkaralla, vaan neljännen kerran pudottuaan lattialle jää sinne. Kana horjahtelee ja huutaa:  - Miksi en voi olla kuin muut kanat? Miksi minua on kirottu tappamisen taidolla ja viinanhimolla?  Roger sanoo pöydän alta, että olisi tyytyväinen, jos pystysi tappamaan miehiä yhdellä iskulla. Kana huutaa:- Viime viikolla nokin jyviä maasta, kun renki tuli tuomaan lisää. Aurinko paistoi silmääni ja nokin toinen silmä suljettuna. Kun katsoin molemmilla silmillä, huomasin tappaneeni rengin. Ei tule elämää! Minut on kirottu. Jos saisin olla kastemato ja ilman tätä kykyä, olisin mieluusti kastemato."

Muutama novelleista rynnisti minulta vähän ohi, mm. Ukko Palikka ja Tarkka-ampujat olivat tälläisia. Viimeksi mainittu saattoi olla vähän liian pitkäkin tähän tyylilajiin, johon mielestäni sopivat parhaiten lyhyet ja tiiviit, muuta kokonaisuutta hyvin edustavat leikkaukset.

Lisää kyseenalaista kasvatusideologiaa on novellissa Kaisa on ruma. Toisin kuin shakinpelaajan poika, Kaisa ei kuitenkaan masennu vanhempiensa edesottamuksista, vaan taistelee vastaan ja lopuksi jopa antaa anteeksi, näin kurkottaen mitä suurimpaan vapauteen, hyväksyen absurdin maailman.

Kokoelman ehkä kaikken eniten mielikuvitusta ruokkivat novellit olivat Hänelle valmiiksi, kokoelman niminovelli Gorilla ja Joku pelastaa sinut. Niissä liikutaan tieteen ja taiteen uhkaavasti heiluvissa norsunluutorneissa, eivätkä tornien kaatuessa suinkaan kaikki pelastu. Varsinkin Gorillan taide-eliitille irvailevasta tarinasta pidin todella paljon.

Rakkaudella ennen Seinäjokea alieneineen ei ollut minulle mitään kovin mieleenpainuvaa annettavaa, mutta kokoelman päättävä Tyhjä torni taas miellytti. Siinäkin pintarakenne on absurdi, mutta pohjalla juoksee aivan selväpiirteinen puro aitoa luonnonrakkautta, jopa toivoa.
"Nuorena Uuno kiipesi torniin kaksi pienaa kerrallaan. Huipulla hän katsoi ympärilleen ja pienillä nyökkäyksillä ampui silmien väliin jokaista oravaa suurempaa metsän eläintä.
- Te olette minun, hän sanoi silloin.
- Minä olen teidän, hän sanoo nyt."
Ensimmäisinä seuraamistani kirjabloggareista Gorillan ehtivät lukemaan Taika Kirjasfäärissä ja Kirsi kirjanurkassaan. Myös Kirjavalaassa ja Hengityskeinussa on tästä novellikokoelmasta mielenkiintoiset jutut.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Pimeyden sydän / Joseph Conrad


Conrad, Joseph : Pimeyden sydän
Heart of darkness, suom. Kristiina Kivivuori
Otava, 2010, sarjassa Seven

Kiinnostuimme lukupiirissä modernismin käsitteestä. Tutkailimme muutamia 1900-luvun alun kertomakirjallisuuden klassikkoja ja valitsimme niiden joukosta luettavaksi tämän modernistisen romaanin airueen, Conradin Pimeyden sydämen.

Heart of darkness ehti ilmestyä Englannissa jo 1800-luvun puolella, ensin jatkokertomuksena aikakauslehdessä ja pian myös yhtenäisenä kirjana vuonna 1902. Suomennos siitä tehtiin kuitenkin vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1968.

Suomennoksen kieli on kestänyt aikaa hyvin. Raisa Kuikka kertoo Kiiltomadossa ilmestyneessä käännöskritiikissään Kivivuoren napakoittaneen Conradin ylitsevuotavia kuvauksia ja rönsyileviä sananparsia. Vaikuttaa siltä, että kääntäjä on onnistunut tekemään tekstistä helppolukuisemman yksinkertaistamalla ilmaisua latistamatta silti voimakkaan pahaenteistä tunnelmaa. Joitain vanhahtavia sanoja toki on mukana, mutta ne eivät häiritse lukemista vaan ennemminkin vain lisäävät tekstin autenttisuutta.

Modernistisen teoksesta tekee se, että kerronnan näennäisestä realistisuudesta huolimatta Conrad ei enää pyri pelkästään jäljittelemään todellisuutta ja luomaan romaanistaan eheää, kronologisesti etenevää kokonaisuutta. Kirjan juoni rönsyää ja poikkeilee epäolennaisiin tarkoituksellisesti, pakottaakseen lukijan epävarmaksi, pohtimaan omia tulkintojaan henkilöiden mielenmaailmasta. Arvoitukset eivät välttämättä ratkea eikä paha saa aina palkaansa.

Tarinaa kertoo aluksi Marlow, vanha merimies joka istuessaan ystävien seurassa huviveneen kannella Thamesin suistossa alkaa muistella nuoruutensa matkaa toiselle joelle, toiseen maanosaan. Kerronta on tässä vaiheessa jaarittelevaa ja pitkästyttävääkin, mutta vauhti kiihtyy tarinan edetessä. Lukijan epätietoisuus ja jännitys kasvavat samaan tahtiin. Loppuvaiheessa siirtyminen ajasta ja kertojasta toiseen aiheutta hieman hämmennystä, mutta yksi on varmaa koko ajan: tämä tarina ei pääty onnellisesti.

Teeman ja jännitteen kannalta tärkein henkilö kertomuksessa on norsunluunvälittäjä Kurtz. Aluksi Kurtziin viitataan vain vihjaillen, mutta tarinan loppua kohden miehen karisma kohoaa mystisiin mittoihin. Kurtzilta onnistuu kaikki, kaikki ihailevat ja tottelevat häntä. Mutta selviää myös, että valta ja rikkaudet ovat turmelleet miehen. Vuosia aiemmin Afrikkaan oli lähtenyt innokas ja idealistinen nuorukainen, nyt jäljellä on vain kyltymätön, syyllisyyden riivaama raihnas vanhus.

Uusien kerronnallisten ratkaisujen lisäksi teoksen klassikkomaine perustuu sen yhteiskuntakriittisiin piirteisiin. Conrad esittää Kongojoen varrella omaisuuksia haalivat eurooppalaiset vähintäänkin arveluttavassa valossa. Hän tuomitsee selkeästi näiden ahneuden ja asettaa kyseenalaiseksi emämaiden oikeudet siirtomaissa. Tämä oli edistyksellistä tarinan kirjoittamisen aikaan jolloin brittiläinen imperiumi oli laajimmillaan ja eikä orjakaupan loppumisestakaan ollut vasta kuin muutama vuosikymmen.

Nykylukijalle Conradin kriittisyys näyttäytyy kuitenkin jo hieman vinoutuneena. Jokea ympäröivän viidakon ja sen asukkaiden kuvauksessa päällimmäisenä tunteena on tarinassa sananakin toistuva kauhu; kaikki on yhtä ja samaa vierasta, käsittämätöntä. Ihmisten kuvaus sekoittuu luonnonkuvaukseen, amatsoniprinsessojen kauneus inventoidaan siinä missä joen virtaama ja rantojen kasvillisuuskin. Kaikki tämä saattoi tietenkin olla silmiä avaavaa, mutta kertoi kuitenkin tuon ajan eurooppalaisille vain heistä itsestään; heidän peloistaan ja kyvyttömyydestään nähdä Afrikka ja afrikkalaiset muunakin kuin luonnonrikkauksina ja hyödykkeinä. Vaikka Conrad siis kertomuksellaan selvästi haluaakin sanoa ihmisarvon kuuluvan myös alkuasukkaille, niin kovin arvokkaina hän ei heitä kuitenkaan näe, koska ei anna heille lainkaan suunvuoroa. Kirjassa ei liene yhtäkään kokonaista repliikkiä tai kappaletta jossa musta mies, puhumattakaan naisesta, osallistuisi tarinaan kertomalla jotakin itsestään, itse.

Klassikkojen lukeminen on joskus turhauttavaa, harvalla meistä on niin laajat yleistiedot, että saisimme pelkästä tekstistä irti kaiken teokseen mahdollisesti liittyvän. Kieli on usein vanhahtavaa ja tekstin rakenteet tylsiä. Myös aiheiden valinta ja käsittely tuntuu usein rajoittuneelta vaikka ymmärtäisimmekin kirjoitusajankohdan moraalikäsityksiä ja muuta asiaan vaikuttavaa. Morre on kirjoittanut Pimeyden sydämestä riemastuttavat suorasukaisen arvion ja myös Jori blogissaan Kaiken voi lukea korostaa sitä, että kirjasta tuli antoisa vasta taustatiedon valossa. Jori kertoo kiinnostuneensa Pimeyden sydämestä luettuaan Ann Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta, josta minä nyt puolestani kiinnostuin Pimeyden sydämen ja Jorin jutun jälkeen.

Moni muistaa varmaankin myös Francis Ford Coppolan vuonna 1979 ohjaaman elokuvan Apocalypse. Now. Se perustuu samaan ideaan kuin Conradin Pimeyden sydän mutta tapahtumat on siirretty sodan runtelemaan Vietnamiin. Itsekin tiedän istuneeni leffateatterissa tuolloin, mutten muista elokuvasta oikeastaan muuta kuin helikoptereiden roottorien lavoista lähtevän äänen yhdistymisen musiikkiin sekä oman toiveeni, että ampuminen ja räjähtely loppuisivat jo! Nyt tekisi mieli katsoa leffa uudestaan ja tutkailla sen eroja ja yhtäläisyyksiä Conradin romaanin kanssa.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Top Ten keväällä 2013


Ihana kevätilma pääsi yllättämään! Sain Leenalta Top Ten -haasteen ja innoissani lupasin vastata siihen heti lauantaina, mutta kuinkas kävi, kitkin kukkapenkkejä koko viikonlopun sellaisella vimmalla, että hyvä kun maltoin tulla sisälle ollenkaan.

Mutta nyt, olkaa hyvä, Erjan lukupäiväkirjan Top Ten -lista:

Lista on poimittu niiden hieman yli kolmen vuoden ajalta jotka olen lukupäiväkirjaani pitänyt. Näitä rakkaita en kyennyt enää laittamaan paremmuusjärjestykseen, vaan napsin mukaan siinä järjestyksessä  kuin blogia taaksepäin kelatessa vastaan tulivat. Ja niinkuin aina, olisin voinut tehdä toisenkin listan, tai ainakin kaksitoista olisi ollut melkein pakko ottaa mukaan tai tätähän voisi jatkaa aivan loputtomiin, mutta nyt oikeesti, lista on tässä:

McCarthy, Cormac : Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta
Blood meridian ; suom. Kaijamari Sivill
WSOY, 2012, 408 s.
Sarjassa Aikamme kertojia


Barnes, Julian : Kuin jokin päättyisi
The sense of an ending ; suom. Kersti Juva
WSOY, 2012, 157 s.
Sarjassa Aikamme kertojia
Man Booker -kirjallisuuspalkinto 2011


Koch, Herman : Illallinen
Het diner, suom. Sanna van Leeuwen
Siltala, 2012, 339 s.


Syyspurjehdus / Johan Bargum
Seglats i september ; suomennos: Marja Kyrö
Tammi, 2012, 119 s.


Kallorumpu / Eeva-Kaarina Aronen
Teos, 2011, 389 s.


Illan tullen / Michael Cunningham
By nightfall ; suom. Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011, 301 s.


Cosmopolis / Don DeLillo
Cosmopolis ; suom. Helene Bützow
Tammi, 2003, 235 s.


Lukijoiden yhteisö : ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä / Kuisma Korhonen
Avain, 2011, 286 s.


Yöjuna Lissaboniin / Pascal Mercier 
Nachtzug nach Lissabon ; suom. Raija Nylander
Tammi, 2010, 612 s.


Tuulen varjo / Carlos Ruiz Zafón
La Sombra del Viento ; suom. Tarja Härkönen
Otava, 2004, 646 s.









Jos Top Ten listat ovat vielä tekemättä, haastan mukaan  Jaanan, Linnean, Arjan, Paulan ja Anna Elinan.


lauantai 6. huhtikuuta 2013

Totuus naisista / Joonas Konstig


Konstig, Joonas : Totuus naisista
Gummerus, 2013, 348 s.

Joonas Konstigin nimi oli tarttunut korvaan jostain aiemminkin ja tämän uutuuden loistavan provosoiva nimi sai tarttumaan kirjaan. Eikä tätä sitten oikein malttanut käsistään laskea, tarina vetää lukijaa eteenpäin harvinaisen vangitsevasti.

Kirjasta on jo lyhyessä ajassa kirjoitettu paljon blogeissa, viimeksi taisin lukea Ilselästä Minnan ihastuneita totuuksia ajassa kiinni olevasta ja elävästä suomenkielestä. Leena Lumi kertoo hioneensa sanansa säilän etukäteen valmiiksi tehdääkseen hakkelusta katkeroituneista väittämistä joita kirjan nimi antoi odottaa, mutta toisin kävi, naistensa kanssa aika lailla eksyksissä oleva päähenkilö saikin Leenan sympatiat heräämään. Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa näkee tämän ennenkaikkea isän tarina, aiheeltaan harvinaisena ja jo siksi tärkeänä.

Totuutta naisista kertoo siis Tapani, tyhjän pesän syndroomaan tahollaan omalla tavallaan  valmistautuvan Tiinan aviomies, idealistisen Ronjan ja voimiaan kaveripiirin valtaverkostoissa mittelevän Roosan isä. Tiina ja Ronja jäävät selvästi taustalle, Tapani pohtii lähinnä omaa mielenmaisemaansa ja asemaansa kotona ja työpaikalla. Mukana on paljon hienoja, paljastavan tarkkanäköisiä ajatuksia parisuhteesta ja vanhemmuudesta. Tapahtumien tasolla tunnelma on alusta asti hieman pahanenteinen, paine perheessä kasvaa, jonkinlainen räjähdys on väistämättä edessä.

Lukioikäisen Roosan maailmaa kuvataan paljon, näkökulma on tyynen viileä, kertoja jättäytyy näissä kohdin kuin tarkoituksellisesti ulkopuoliseksi. Kerrontatapa luo tehokkaasti illuusiota objektiivisuudesta, repliikit ovat suoria ja tapahtumat kirjattu ylös raportinomaisesti. Tapanin asenteista saadaan tietoa toisaalta, esimerkiksi keskusteluista veljen kanssa. Paitsi isän puheenvuorona, teksti on tärkeä ja uudenlainen myös kertomuksena siitä, miltä tyttöjoukon arki näyttää aikuisen miehen silmissä. Tapani myöntää olevansa tyttären kanssa hieman hukassa, mutta on kuitenkin ihmeen itsevarma siinä, kuinka tyttären hänen mielestään tulisi käyttäytyä.

Roosan murrosikä on rankassa vaiheessa. Suosittuna olemiseen vaaditaan röyhkeää sanavalmiutta, teräviä kyynärpäitä, uskallusta tehdä kaikkea sitä mitä muutkin ja mieluummin vielä vähän enemmän. Ja kaiken on tapahduttava nopeudella jossa ei jää pienintäkään sijaa harkinnalle, on reagoitava heti! Moni kirjan lukenut on sanonut luulleensa Roosaa kavereineen hieman nuoremmiksi. Minustakin jutut vaikuttavat enemmän yläasteen pissismeiningiltä, mutta pari vuotta sinne tai tänne, kuvaus kaikessa ahdistavuudessaan on vaikuttavaa.

Niin paljon kuin tarinasta pidinkin, yksi asia sain minut aina silloin tällöin, ja vähän liian tiuhaan tahtiin jopa, huokaisemaan nolostuneena. Tapanin tausta villakankaita valmistavan suvun vesana ja hyvää pukeutumista arvostavana vanhan ajan herrasmiehenä tuli kyllä selväksi, mutta en silti olisi tahtonut aina tietää, miten kukakin tarinaan poikkeava henkilö milloinkin oli pukeutunut. Vaateilla voi toki ilmentää persoonallisuutta, mutta liika on liikaa, kangaslaatujen selostukset toistuessaan parin sivun välein olivat jo aika koomisia.

Myös kirjan opettavaiseen loppuun olin vähän pettynyt. Hieman kärjistäen voi sanoa, että tyhmän ylpeä tyttö sai nöyrtyä ja huomata, että olisi sittenkin pitänyt noudattaa isin neuvoja. Olisin ennemmin toivonut, että Roosa olisi nakannut niskojaan petolliselle poikaystävälle Micolle ja halannut Tapania hyvästiksi. Vetänyt taas päälleen sen ärsyttävän niukan topin ja lähtenyt uusiin bileisiin, kohti uusia ihastuksia, hieman vain viisaampana ja valmistautuneenpana. Mutta ehkä on vähän liikaa vaatia sitä tarinaa vielä isiltä, ja siskothan niitä jo kirjoittaakin, muistetaan lukea niitäkin!