Pimeyden sydän / Joseph Conrad


Conrad, Joseph : Pimeyden sydän
Heart of darkness, suom. Kristiina Kivivuori
Otava, 2010, sarjassa Seven

Kiinnostuimme lukupiirissä modernismin käsitteestä. Tutkailimme muutamia 1900-luvun alun kertomakirjallisuuden klassikkoja ja valitsimme niiden joukosta luettavaksi tämän modernistisen romaanin airueen, Conradin Pimeyden sydämen.

Heart of darkness ehti ilmestyä Englannissa jo 1800-luvun puolella, ensin jatkokertomuksena aikakauslehdessä ja pian myös yhtenäisenä kirjana vuonna 1902. Suomennos siitä tehtiin kuitenkin vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1968.

Suomennoksen kieli on kestänyt aikaa hyvin. Raisa Kuikka kertoo Kiiltomadossa ilmestyneessä käännöskritiikissään Kivivuoren napakoittaneen Conradin ylitsevuotavia kuvauksia ja rönsyileviä sananparsia. Vaikuttaa siltä, että kääntäjä on onnistunut tekemään tekstistä helppolukuisemman yksinkertaistamalla ilmaisua latistamatta silti voimakkaan pahaenteistä tunnelmaa. Joitain vanhahtavia sanoja toki on mukana, mutta ne eivät häiritse lukemista vaan ennemminkin vain lisäävät tekstin autenttisuutta.

Modernistisen teoksesta tekee se, että kerronnan näennäisestä realistisuudesta huolimatta Conrad ei enää pyri pelkästään jäljittelemään todellisuutta ja luomaan romaanistaan eheää, kronologisesti etenevää kokonaisuutta. Kirjan juoni rönsyää ja poikkeilee epäolennaisiin tarkoituksellisesti, pakottaakseen lukijan epävarmaksi, pohtimaan omia tulkintojaan henkilöiden mielenmaailmasta. Arvoitukset eivät välttämättä ratkea eikä paha saa aina palkaansa.

Tarinaa kertoo aluksi Marlow, vanha merimies joka istuessaan ystävien seurassa huviveneen kannella Thamesin suistossa alkaa muistella nuoruutensa matkaa toiselle joelle, toiseen maanosaan. Kerronta on tässä vaiheessa jaarittelevaa ja pitkästyttävääkin, mutta vauhti kiihtyy tarinan edetessä. Lukijan epätietoisuus ja jännitys kasvavat samaan tahtiin. Loppuvaiheessa siirtyminen ajasta ja kertojasta toiseen aiheutta hieman hämmennystä, mutta yksi on varmaa koko ajan: tämä tarina ei pääty onnellisesti.

Teeman ja jännitteen kannalta tärkein henkilö kertomuksessa on norsunluunvälittäjä Kurtz. Aluksi Kurtziin viitataan vain vihjaillen, mutta tarinan loppua kohden miehen karisma kohoaa mystisiin mittoihin. Kurtzilta onnistuu kaikki, kaikki ihailevat ja tottelevat häntä. Mutta selviää myös, että valta ja rikkaudet ovat turmelleet miehen. Vuosia aiemmin Afrikkaan oli lähtenyt innokas ja idealistinen nuorukainen, nyt jäljellä on vain kyltymätön, syyllisyyden riivaama raihnas vanhus.

Uusien kerronnallisten ratkaisujen lisäksi teoksen klassikkomaine perustuu sen yhteiskuntakriittisiin piirteisiin. Conrad esittää Kongojoen varrella omaisuuksia haalivat eurooppalaiset vähintäänkin arveluttavassa valossa. Hän tuomitsee selkeästi näiden ahneuden ja asettaa kyseenalaiseksi emämaiden oikeudet siirtomaissa. Tämä oli edistyksellistä tarinan kirjoittamisen aikaan jolloin brittiläinen imperiumi oli laajimmillaan ja eikä orjakaupan loppumisestakaan ollut vasta kuin muutama vuosikymmen.

Nykylukijalle Conradin kriittisyys näyttäytyy kuitenkin jo hieman vinoutuneena. Jokea ympäröivän viidakon ja sen asukkaiden kuvauksessa päällimmäisenä tunteena on tarinassa sananakin toistuva kauhu; kaikki on yhtä ja samaa vierasta, käsittämätöntä. Ihmisten kuvaus sekoittuu luonnonkuvaukseen, amatsoniprinsessojen kauneus inventoidaan siinä missä joen virtaama ja rantojen kasvillisuuskin. Kaikki tämä saattoi tietenkin olla silmiä avaavaa, mutta kertoi kuitenkin tuon ajan eurooppalaisille vain heistä itsestään; heidän peloistaan ja kyvyttömyydestään nähdä Afrikka ja afrikkalaiset muunakin kuin luonnonrikkauksina ja hyödykkeinä. Vaikka Conrad siis kertomuksellaan selvästi haluaakin sanoa ihmisarvon kuuluvan myös alkuasukkaille, niin kovin arvokkaina hän ei heitä kuitenkaan näe, koska ei anna heille lainkaan suunvuoroa. Kirjassa ei liene yhtäkään kokonaista repliikkiä tai kappaletta jossa musta mies, puhumattakaan naisesta, osallistuisi tarinaan kertomalla jotakin itsestään, itse.

Klassikkojen lukeminen on joskus turhauttavaa, harvalla meistä on niin laajat yleistiedot, että saisimme pelkästä tekstistä irti kaiken teokseen mahdollisesti liittyvän. Kieli on usein vanhahtavaa ja tekstin rakenteet tylsiä. Myös aiheiden valinta ja käsittely tuntuu usein rajoittuneelta vaikka ymmärtäisimmekin kirjoitusajankohdan moraalikäsityksiä ja muuta asiaan vaikuttavaa. Morre on kirjoittanut Pimeyden sydämestä riemastuttavat suorasukaisen arvion ja myös Jori blogissaan Kaiken voi lukea korostaa sitä, että kirjasta tuli antoisa vasta taustatiedon valossa. Jori kertoo kiinnostuneensa Pimeyden sydämestä luettuaan Ann Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta, josta minä nyt puolestani kiinnostuin Pimeyden sydämen ja Jorin jutun jälkeen.

Moni muistaa varmaankin myös Francis Ford Coppolan vuonna 1979 ohjaaman elokuvan Apocalypse. Now. Se perustuu samaan ideaan kuin Conradin Pimeyden sydän mutta tapahtumat on siirretty sodan runtelemaan Vietnamiin. Itsekin tiedän istuneeni leffateatterissa tuolloin, mutten muista elokuvasta oikeastaan muuta kuin helikoptereiden roottorien lavoista lähtevän äänen yhdistymisen musiikkiin sekä oman toiveeni, että ampuminen ja räjähtely loppuisivat jo! Nyt tekisi mieli katsoa leffa uudestaan ja tutkailla sen eroja ja yhtäläisyyksiä Conradin romaanin kanssa.


Kommentit

  1. Minulla on tämä samainen kirja hyllyssäni, mutten ole vielä saanut aikaiseksi sitä lukea. Täytyy nyt kaivaa jostain pinosta esille muistutukseksi, että sen voisi lukaista.

    Minä muuten tykkään vanhasta kielestä enkä koe vanhahtavan tyylin lauserakenteita tylsinä. Minusta ne ovat jopa ihastuttavia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhahtava kieli on usein mielenkiintoistakin, se jotenkin paljastaa kaikenlaisen huijaamisen paremmin kuin nykykieli. En oikein osaa selittää, mutta vanhoista teksteistä on siis hauska pongailla esim. sanontoja, jotka ovat jääneet pois käytöstä, usein sen ymmärtää hyvin miksi näin on käynyt.

      Minä luin lapsena paljon vanhoja kirjoja, niitä kun löytyi kotoa ja mökiltä, luulen, että niiden vaikutus näkyy vieläkin kun kirjoitan. Tunnen aina välillä vastustamatonta kiusausta käyttää jotain iänikuista sanamuotoa, vaikkei se niin tyylikkäältä kuulostakaan :)

      Poista
  2. Minä muistan tämän kirjan opiskeluajoilta vaikuttavana ja vähän pelottavanakin lukukokemuksena. Tosin myös minua hiukan häiritsi jo silloin (parikymmentä vuotta sitten) niin kovin vahva valkoisen miehen näkökulma... Kirjan julkaisusta oli tietysti jo tuolloin kulunut jonkin verran aikaa ja ajat muuttuneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se näkökulma jotenkin hämmensi, kun minullakin oli tästä käsitys voimakkaana kannanottona imperialismia vastaan. Mutta tietenkin on muistettava tuo ilmestymisajankohta viime vuosisadan alussa, voidaan kai olla tyytyväisiäkin että ajatukset on siitäkin taas selventyneet näissä tasa- ja eriarvoisuusasioissa.

      Poista
  3. Hieno asian tunteva bloggaus, kiitos.

    Omaa bloggausta en voi kehua, mutta lisäsin siihen viime viikolla saamani vanhan "painoksen" kansikuvan, joka on minusta naivistisen osuva, ja löytyy täältä.

    http://joklaaja.blogspot.fi/2011/11/joseph-conrad-pimeyden-sydan-ja-francis.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tietämykseni tästä kirjasta oli kyllä heikonlainen ennen tätä, mutta kun aihe tuli lukupiiriläisiltä, tuon modernismin kautta, niin toki halusin kaivella taustoja vähän normaalia enemmänkin.

      Tällaisella klassikolla on noita erilaisia kansia aivan mahdoton määrä, tuo viimeksi lisäämäsi on hieno ja sopii kirjalle hyvin. Minäkin tutkailin noita kansia, niiden muuttuminen ajan kuluessakin on niin mielenkiintoista. Tummat värit kuvaavat paremmin kirjan sisältöä, mutta silti itse ihastuin eniten tähän aika värikkääseen kanteen: http://goo.gl/hTglO

      Poista
    2. Kyllä todella vaikuttava kansi!

      Poista
  4. Jossain lukemassani kirjassa mainittiin tämä, ja kipin kapin kirjastosta hain Pimeyden sydämen itselleni. En millään olisi jaksanut lukea, mutta kahlasin läpi. Oli ihan käsittämättömän puuduttava, en saanut siitä mitään irti. Ja minun painokseni oli todella pientä pränttiä, se ei helpottanut lukemista yhtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joopa joo, eihän tästä oikein meinannut jäädä paljon käteen. Jotkut luontokuvaukset, kun mentiin siellä Kongojoella, oli tyyntä ja sumu nousi, olivat minusta hienoja, mutta muuten oli kyllä tarkkaavaisuus herpaantumaisillaan minullakin koko ajan.

      Mutta kuten Jorikin omassa jutussaan sanoo, mielenkiintoisinta on kaikki se, mitä tähän liittyy. Tätä on tutkittu paljon ja monet taiteilijat ovat saaneet tästä innoitusta omiin töihinsä, näistä kaikista muodostuu aika mieletön ajatusten verkko joka yllättäen onkin paljon mielenkiintoisempaa kuin itse teos.

      Se onkin aika hauskaa, kuinka melkein mistä asiasta tahansa voi tulla mielenkiintoista kun siitä saa enemmän tietoa. Se on vähän kuin jotain peliä joka vie mennessään, ainakin jos sattuu olemaan vähän keräilijäluonne :)

      Poista
  5. Tuo elokuva minunkin täytyy vielä katsoa. Jotenkin odotan sen olevan ihan erilainen kuin lukukokemus oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllä se on ihan eri tarina kun sekä aika että paikka on eri, henkilöistäkään ei ole muistaakseni tunnistettavissa kuin Kurtz. Ajattelin itsekin kaivaa leffan esille että pääsen vertailemaan, mielenkiintoista nähdä kuinka paljon siinä on mukana alkuperäisideasta.

      Työkaveri vinkkasi toisenkin mielenkiintoisen leffan joka samalla tavalla mukailee tämän romaanin ideaa. Hertzogin Aguirre - jumalan viha vie tarinan vielä kauemmas historiaan, 1500-luvulle, espanjalaisten konkistadorien edesottamuksia seuraamaan.

      Poista
    2. Kannattaa hankkia DVD, jossa eri versioita, minusta pisin versio on paras, ja lyhin huono. Lyhimmässä versiossa olennaisia kohtauksia, jotka syventävät painostavuutta ja huulluutta, on leikattu, mutta lopussa kaikk ei jäsenny minusta luontevasti, eli suositan pisintä versiota.

      Poista
    3. Lainasinkin heti eilen tuon, olin sunnuntaivuorossa kirjastossa ja Redux-versio sattui olemaan paikalla.

      Vaikka luulin, etten muista ekasta katselukerrasta juuri mitään, taisin muistaakin yllättävän paljon ja olin jopa huomaavinani niitä lisättyjä kohtia.

      Elokuvassa oli oikeastaan enemmän yhtäläisyyksiä mitä olisin luullut, ja oli mielenkiintoista seurata, kuinka henkilöiden piirteitä ja repliikkejä oli siirretty tähän uuteen tarinaan.

      Samoin kuin ideoiden kehittelyä, tai ainakin minusta tuntui, että joitain ajatuksia mitä Conradilla on mukana vain viitteellisesti, oli tässä jatkettu ja ehkä konkretisoitukin. Tästä hyvä esimerkki on Kurtzin puheet lopussa, kun hän pohtii sitä, olisiko hänen pitänyt välittää toisten ihmisten näkökannoista enemmän vai vähemmän.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!