maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ruuska, Helena: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

Marja-Liisa Vartio : kuin linnun kirkaisu / Helena Ruuska
WSOY, 2012, 501 s.

Lukupiirissä virisi kiinnostus lukea jokin elämäkerta. Valintamme osui tähän suomalaiseen klassikkokirjailijaan, jonka moni tuntee nimeltä ja muistaa ehkä muutaman teoksenkin, mutta jonka elämänvaiheet eivät enää ainakaan nuoremmille liene kovin tuttuja. Itselläni oli hämärä tunne siitä, että jotain traagista Marja-Liisa Vartion elämään liittyi. Muutama vuosi sitten vaikutuin syvästi teoksen Hänen olivat linnut psykologisesta ihmiskuvauksesta ja kiinnosti kovasti tietää, millainen ihminen kirjan on kirjoittanut.

Helena Ruuskan kokoama elämäkerta on perusteellinen ja tarkka. Taustatyötä on tehty paljon, kirjeet ja päiväkirjat luettu tarkasti. Runsas taustamateriaali ja sen huolellinen referointi tekee kuitenkin lukukokemukselle hieman hallaa. Varsinkin kirjailijan nuoruusajasta on kirjattu ylös paljon sellaista, josta tarkkojen tietojen sijasta olisin mieluummin lukenut vain jonkin ylimalkaisemman selostuksen tai tulkinnan. Lienen pilalle hemmoteltu ja lukenut jo niin monta romaanimaisesti kirjoitettua elämäkertaa, etten enää osaa arvostaa tällaista tarkkaan historiankirjoitukseen pyrkivää esitystyyliä. Myös viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevista päiväkirjamerkinnöistä elämäkertaan siirtynyt vanhahtava kieli häiritsi minua hieman. Autenttisuuden sijaan se tuntui teennäiseltä.
"Pieksämäellä 16-vuotissyntymäpäivänään syyskuussa 1940 Marja-Liisa kyselee, mikä on hänen illusioninsa. Hän on juuri lopettanut Mika Waltarin läpimurtoromaanin Suuri illusioni, joka ilmestyi 1928 ja kuvaa 1920-luvun nuorten taiteilijoiden itsensä etsimistä. Tämäkin taiteilijoista kertova teos järkyttää Marja-Liisaa ja hän pitää siitä kovasti. Monisanaisesti hän yrittää nimetä illusionia omassa elämässään mutta toteaa, että Waltari on tavoittanut sen paremmin: "Tuossa kirjassa on niin kipeää tekevän värisyttävänä osattu vetää esille tuo suuri illusioni, joka on jokaisella, tosin vain eri muodoissa. Olen täynnä tuota kummallista, tuskallista tunnetta. Se on kaipausta jotain sellaista kohta, jota en koskaan täällä maailmassa saavuta."
Mielenkiintoisinta oli lukea 1950-luvun kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteyksistä ja tapaamisista. Sylvi Kekkosen kirjallisesta salongista saa Ruuskan kuvauksen perusteella melko jäykän kuvan, vaikka ystävyyttä tulevaan presidentinpuolisoon toisaalta alleviivataankin. Sen sijaan pienet anekdootit kanssakäymisestä naapurissa asuvien Pennasten kanssa ja keskusteluista Anhavien luona ovat eloisia ja värikkäitä. Kuva Paavo Haavikosta Suomen kirjallisuuden suurena yksinäisenä ei rikkoudu, vaan henkilökuva tästä Marja-Liisa Vartion toisesta aviomiehestä jää viileäksi ja kaukaiseksi.

Sekä Tuomas Anhavan että Paavo Haavikon merkitys Vartion tekstien esilukijoina ja editoijina nousee pohdinnan alaiseksi. Heidän kerrotaan suitsineen Vartion vuolasta ja monisanaista tyyliä yksinkertaisempaan, modernistisempaan suuntaan. Karhunpalvelus tuo tuski oli, mutta nostaa tietysti mieleen monellakin tapaa arveluttavia ajatuksia. Kenelle siis kunnia kuuluu, vaikkapa niinkin upeasta tekstistä kuin postuumisti julkaistu Hänen olivat linnut on?