tiistai 27. joulukuuta 2011

Täydellinen paisti

Täydellinen paisti / Satu Taskinen
Teos, 2011, 306 s.

En tiedä kuka Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajan valitsee, mutta voisin helposti uskoa, että asialla on nyt ollut sama raati kuin viimeksikin. Tämän vuotisen palkinnon saaja Täydellinen paisti muistuttaa rytmiltään ja tyyliltään niin paljon edellisvuoden voittajaa, Alexandra Salmelan 27 Eli kuolema tekee taiteilijan -romaania, kustantajakin on sama.

Täydellinen paisti valmistetaan ja nautitaan yhden päivän aikana. Wienissä asuva Taru Korhonen saa vieraakseen miesystävänsä äidin, sisaren ja sisarentyttären koirineen.  Taru päättää vakiinnuttaa asemansa suvun naisten joukossa kertaheitolla valmistamalla pöytään herkullisen, rasvaa tirsuvan itävaltalaisen perheyhteyden symbolin, täydellisen sianpaistin.

Taru touhuaa aamusta alkaen, mutta yksi toisensa jälkeen hänen suunnitelmansa kilpistyvät pieniin unohduksiin, sekaannuksiin ja muihin vastoinkäymisiin.  Hillitön energia uhkaa välillä jo hiipua olemattomiin, mutta yllättäen kaikki kuitenkin luonnistuu, aina jotenkin.

Tarina kuvaa hienosti sekopäistä tunnelmaa, johon saattaa ajautua vieraassa ympäristössä. Taru tuntuu olevan koko ajan epävarma siitä, onko ymmärtänyt oikein, tehnyt niin kuin piti, ollut niin kuin muutkin. Jakomielistä tunnelmaa lisää se, että Taru toisaalta ylenkatsoo miehensä perheen maalaismaisuutta ja "itävaltalaista" konservatismia, mutta toisaalta hän janoaa arvostusta ja yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan.

Hermostuneesti asiasta toiseen hyppelehtivä kerronta on tarkkanäköistä ja ajoittain hauskaakin, mutta toisaalta myös rasittavaa lukea. Tarina ei huvittanut, päinvastoin, jostain syystä se sai minut ennemminkin surulliseksi ja ärtyneeksi. Myönnän, että romaani on älykkäästi ja taiten rakennettu. Silti minun teki mieli jättää lukeminen kesken, en viihtynyt tämän tarinan parissa alkuunkaan.

Täydellisen paistin ovat lukeneet myös Kirsi, Susa, Leena Lumi, Arja, Nora, Karoliina, Booksy, Jaakko Antila ja Ina.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kallorumpu

Kallorumpu / Eeva-Kaarina Aronen
Teos, 2011, 389 s.

Enpä olisi uskonut, että on mahdollista kirjoittaa upea romaani ruokalistoista ja kastiketahroista! Tässä semmoinen nyt kuitenkin on, kirjan tunnelma lumosi heti ensi lehdiltä vaikka juonen kehittyminen edes jonkinasteiselle tapahtumatasolle antoi odottaa itseään lähes viimeisille sivuille asti.

Tarinassa on kaksi aikatasoa. Parhaillaan esitetään hylätyssä varastorakennuksessa erikoislaatuista elokuvaa. Sen tekijä kommentoi ja selittää filmin tapahtumia, esitys on elokuvan ensimmäinen ja jää myös ainoaksi. Elokuva kertoo yhden päivän tapahtumista marsalkka Mannerheimin kodissa Kaivopuistossa vuonna 1935. Huvilassa  valmistellaan illallisia, vieraiksi on kutsuttu mm. laulajatar Aulikki Rautawaara, runoilija Gripenberg, Juho ja Alli Paasikivi sekä Gerda ja Risto Ryti.

Kirjassa tapahtuu hyvin vähän, mutta sen kertojan ääni on poikkeuksellisen vangitseva. Kummitusmaisella  tarkkuudella se tulkitsee talon elämää omaperäisistä näkökulmistaan; hiirikuninkaana kaapissa takkien seassa lymyten tai piiloutuen verhojen taakse salakuuntelemaan keskusteluja. Kertojan ihmillisyys on sydäntä raastavaa; hän ihailee suunnattomasti talon asukkaita, mutta on samanaikaisesti uteliaissa huomioissaan pikkumainen, kateellinen ja jopa  ilkeä. Kertoja kaipaa rakastamiensa "vuokralaisten" huomiota liki pakkomielteisesti ja  yrittää löytää paikkaansa talon hierarkiassa kuin henkensä hädässä.
"Joinakin öinä pääni palaa roviona ja palaan horteissani Kalliolinnantielle. Seison kadulla talon edessä ja leikkaan sen edestä auki niin, että jokainen kerros ja kerrosten jokainen huone näkyy kuin nukketalossa. Tai pommitetun talon raunioissa.
Tällaisena sen näen:
Ylhäällä seisoo peilinsä edessä alastomana vuokralainen, pitkänä ja komeana. Hän pyörähtelee kuin soittorasian nukke, ja kun hän kääntyy oikealle, hänen elimensä heilahtaa vasemmalle ja hänen suustaan sihisee loputon kuiskaus: olenko yhä kaunis? olenko yhä kaunis?
Viereisessä huoneessa tytär nojaa pöytään kyynärpäällään, hän tuijottaa minua lasittunein silmin ja pienet koirat hyppelevät kimittäen hänen nilkoissaan ja nykivät hänen helmojaan. Sitten hame ja alushame irtoavat ja valahtavat maahan. Hänkin istuu siinä puolialastomana, vain silkkinen paita roikkumassa laihoilta hartioiltaan, Savuke käryää ilmaan pysähtyneessä kädessä. Koko ajanhan hän on jähmettymäisillään, kun hänet näin. Omassa kuvassani hän on jo muuttunut suolapatsaaksi.
Salongissa nousevat ja laskevat pienet somat Meissen-kahvikupit, siellä istuvat rouvat Ramsay ja Propopé..."
Kallorumpu ei ole tyypillinen historiallinen romaani eikä myöskään suurmiehen elämäkerta. Se on pistämättömällä tyylitajulla rakennettu kiehtova tarina, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan loppuun saakka, kunnes mysteeri selviää.

Kallorummun ovat lukeneet myös Arja (Kulttuuri kukoistaa), Noora (NoraExlibris) , Peikkoneito ja Hymyilevä eläkeläinen.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Kiitos lukijoille ja kanssabloggareille  ihanista kommenteista ja mielipiteistä joita olette täällä lukupäiväkirjassa vuoden aikana käyneet antamassa!

Ja samoin suurkiitos niistä kaikista toinen toistaan mielenkiitoisemmista, upeista kirjallisuusjutuista joita olen saanut blogeistanne lukea!

Toivon kaikille runsaasti neliskulmaisia paketteja täynnä mukaansatempaavia tarinoita, riemastuttavia juttuja, sykettä nostavia väitteitä, hämmästyttäviä seikkailuja, liikuttavia kohtaloita, romantiikkaa ja kaikkea sitä, mitä nyt itse kukin tykkää lukea!

Ja muistakaakin sitten taas kertoa niistä minulle kans!

tiistai 13. joulukuuta 2011

Hyvästi tytöt

Hyvästi tytöt / Riku Korhonen
Sammakko, 2009

Muistan kuinka tämän kirjan ilmestyessä olin riemuissani sen aiheesta. Ihan vain nimen perusteella päättelin kyseessä olevan miehisen version ilmiöstä josta yleensä vain naiset ovat huolissaan.  Siitä, kuinka jossain vaiheessa kolmen-neljänkympin vaiheilla alat  muuttua näkymättömäksi, vastakkaisen sukupuolen huomionosoitukset laimenevat yleisluotoiseksi ihmisystävällisyydeksi eivätkä päät enää käänny suuntaasi kun saavut baariin.

Kaiken järjen mukaan tämän kehityksen pitäisi olla tuttua sekä miehille että naisille, mutta ilmiön havaitsemiseen vaadittavaa herkkyyttä taitaa olla enemmän naisilla. Vai kuinka muuten selittyy se, että nuoret tytöt niin usein joutuvat kiusallisiin tilanteisiin vuosikymmeniä itseään iäkkäämpien setien käsityskyvyn omasta viehätysvoimastaan pettäessä kerran jos toisenkin?

Oikein arvasin, novellikokoelman lähtökohta oli juurikin tuo, kolmekymppisen miehen hämmenys siitä, että eräänä keväänä ihanat tytöt katsovatkin ohi. Eikä auta vaikka käy miestenhuoneessa toppaamassa etumustaan ja asettuu jäätelötötterön kera kevätlehmuksen alle, huomiota ei enää tipu. No, ei mies onneksi kauhean hädissään ole, löytää tilanteesta jopa hyviä puolia ja helpotusta.
"Vilkaisin ympärilleni. Aamupäivänhiljaisessa baarissa ei ollut yhtään tyttöä. Olin helpottunut. Täällä saattoi puhua rehellisesti. Ei tarvinnut istua tuolilla luonnottoman rentona tai ryhti jäykkänä kuin fakiirilla, ei tarvinnut vetää vatsaa sisään, esittää ja näytellä, hakea teräksenhohtoa silmiin, madaltaa ääntä automainostasolle, jännittää hauista kohtuuttomasti tuoppia nostaessa, sanoa kerran minuutissa jotain hauskaa niin kovaa että se kantautui naapuripöytiin, ei tarvinnut ponnahtaa tuolista dynaamisesti, kävellä salin poikki intensiivisesti, tempaista vessanovea dramaattisesti, kusta kohtalokkaasti, pestä käsiä määrätietoisesti ja palata pöytään aristokraattisesti. Saattoi vain istua, ryypiskellä laiskasti ja puhua rakkaalle ystävälle siitä, mikä sorti mieltä."
Hyvästi tytöt on ihanan hyväntuulinen novellikokoelma. Mukana on yli kaksikymmentä hupaisaa tyttökuvaa miehen muistelemana (ei välttämättä aina saman miehen, mutta sen noin kolmikymppisen kumminkin). Tarinoiden asetelmat ovat kivan kallellaan ja niiden absurdeja vyörytyksiä lukiessa tulee mieleen Miina Supisen jutut, mielikuvituksen lento on yhtä hurjaa ja muutenkin samansukuista.

Kirja oli Maanantailukupiirin kirjana tässä kuussa, ja meillä oli ilo saada kirjailija mukaan kokoontumiseemme. Oli mielenkiintoista kuulla kirjojen syntyprosesseista, angstisemman Lääkäriromaanin jälkeen kirjoitettu Hyvästi tytöt syntyi kuulemma melkein kuin itsestään. Sen voi helposti uskoa, niin vaivattomasti jutut etenevät. Ja jos novellien kirjoittaminen latasi kirjailijan akkuja, hyvän mielen niistä saa lukijakin!

Hyvästi tytöt -kokoelmasta ovat kertoneet myös Zephyr, Luru, Ina, Reeta Karoliina ja Jenni.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Painokoneet seis!

Painokoneet seis! : kertomuksia uuden journalismin ajasta / Johanna Vehkoo
Teos, 2011, 230 s.

Painokoneet seis! on ihailtavan selkeä ja mutkaton pamfletti journalismin  kriisistä.

Yhä useampi meistä on valmis vaihtamaan sanomalehtensä verkon tarjoamaan ilmaiseen pikauutispuuroon, sosiaalinen media uhkaa selättää uutistoimitukset jakelun vauhdissa ja viihdyttävyydessä. Tarvitaanko toimittajia siis enää mihinkään?

No tokihan tarvitaan, mutta ei ehkä ollenkaan siihen mitä heistä monet tällä haavaa tekevät. On ajan tuhlausta kilpailla siitä, missä nopeimmin naamioidaan uutistoimistoilta napatut jutuntyngät uutisiksi tai kerkeimmin tuotetaan  "katso kuvat-klikkijournalismia". Vehkoon mielestä tällaisen tiedonvälityksen voisi jättää kokonaan amatöörien hoidettavaksi. Ammattilaisten kannattaisi sen sijaan nostaan kunniaan vanha kunnon tutkiva journalismi ja keskittyä lisäksi kukin omaan erikoisalaansa. Resepti lehdistön lamasta nostamiseen ei siis ole kovin uusi. Mutta ei se mitään, kun analyysi ja perustelut johtopäätökselle ovat näinkin mielenkiintoiset ja aukottomat kuin tässä. Erikoistumalla hitaaseen, aiheiden taustat esiin kaivelevaan laatujournalismiin on jo onnistuttu kääntämään levikkilukuja kasvuun, tämän osoittavat The Economist- ja San Francisco Panorama -lehtien esimerkit.

Ei Vehkoo toki tuomitse nettijournalismiakaan. Harvinaisen selkokielisesti hän lisäksi osaa nostaa esiin sen, mikä verkkouutisoinnissa toimii parhaiten. Nopeus, täydennettävyys ja joukkoistaminen ovat netin ominaisuuksia joita kannattaa hyödyntää. Sosiaalisen median kasvun merkitys journalistisen kulttuurin muutokselle on liki vallankumouksellinen; pyramidimaisesta tiedonvälityksestä on jo monin tavoin siirrytty verkostoihin. Tämän nopeimmin omaksuvat mediaorganisaatiot pääsevät hyödyntämään muutosta parhaiten, vanhaan jämähtäminen johtaa eristäytymiseen ja hitaaseen näivettymiseen.

Esimerkit sosiaalisen median ja ammattimaisemman tiedonvälityksen kytköksistä olivat kirjan parasta antia siksikin, että niihin liittyvät pohdinnat ovat mielestäni väljästi sovellettavissa muillekin aloille. Myös kirjastoissa ollaan jo kauan oltu kiinnostuneita some-ilmiöistä, mutta yhteisöllisyyden hyödyntäminen on ollut vielä vähäistä, niin hyvin kuin se tuntuisikin istuvan kirjastoaatteeseen. Osaisipa kirjastoalallakin joku riisua hypetyksestä mystiikan yhtä tehokkaasti kuin Vehkoo tässä, ehkä sitten alkaisivat käytännön ideatkin versoa!

Kiitokset lukuideasta Sallalle joka lukupäiväkirjassaan kertoessaan tämän syksyisen Kritiikin Päivän annista innostui suosittelemaan kirjaa!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Lehtiä syksyn arkistosta

Lehtiä syksyn arkistosta : Tomas Skarfeltin muistiinpanoja / Bo Carpelan
Blad ur höstens arkiv ; suomentanut Caj Westerberg
Otava, 2011, 206 s.

Tomas Skarfelt tuntee itsensä vanhaksi ja tarpeettomaksi. Hän on eronnut vaimostaan jo kauan sitten ja äskettäin jäänyt eläkkeelle valtion virasta, hän on sekä yksin että yksinäinen.

Vielä suurempaa väsymystä, kuin mies itse, tuntee hänen äitinsä joka sairaalassa odottaa pääsyä pois, kulkemista tummaan metsään jonne aviopuoliso lähti jo aiemmin. Tomas vierailee äidin luona, kuuntelee, pitää kädestä ja odottaa hänkin. Iloa molempien elämään tuo pieni Slanten-poika, joka lapsen vilpittömyydellä hakeutuu silloin tällöin vanhusten seuraan.

Pettymys ihmisiä kohtaan häivähtää esiin silloin tällöin, mutta luonto ja sen kauneus eivät petä. Tomas viihtyy parhaiten lapsuudenkodissaan meren rannalla kirjoittamassa Elämänkirjaansa; muistoja ajan kulumisesta, havaintoja marraskuun melankolisesta kauneudesta.
"Tämä lehtisahailu, tämä pitsin nypläily, nämä yritykset ohittaa tai kiertää jotain väistämätöntä, joka astuu esiin valtavana varjona: minä näin hänet, tämän hahmon, joka on nokea ja savea, näin hänet, kun seisoin tässä, kuolleessa, mykässä huoneessa. Miten saisin voiton tästä sanansaattajasta, kivusta, joka kävi minuun kiinni.
 Nämä ainaiset yritykset määrittää kahden tähden välinen syvyys. Ratkaiseeko se mitään? Epävarmuus, särky, äkilliset järjettömät tyhjyydet, väärinkirjoitukset, poissaolo itsessäni: kysyn itseltäni: miksi olen tullut tänne Uddaan? Kaipaan - mitä? Tasapainoa, rauhaa, josta ei heijastuisi sitä kelpaamattomuutta, jonka vallassa olen ollut monta vuotta siitä lähtien kun jäin eläkkeelle. Ennenaikaisesti, tyhjänaikaisesti."
Teksti on äärettömän kaunista mutta melkein kestämättömän murheellista. Moni on kirjoittanut saaneensa lohtua tästä kirjasta. Jotain sellaista minäkin odotin, mutta kaikki tämä luopumisen tuska ei päästänyt minua ollenkaan niin helpolla. Välillä tuntui, että halusin väistää näitä mietteitä, en pystynyt keskittymään, ajatukset liukuivat muuhun. Jonkin lauseen runollinen kauneus sitten veti taas takaisin tekstiin, luin tankaten, palaillen lyhyiden lukujen alkuihin uudelleen ja uudelleen.

Kirjan loppuessa minulla oli tunne, etten oikeastaan ollut lukenut sitä ollenkaan. Olin vain etsinyt siitä jotain muuta kuin sitä, mitä sillä oli minulle tarjota. Luulenpa, että luen kirjan vielä toistamiseen, uudella asenteella, toivottavasti paremmin valmistautuneena suruun.

Lehtiä syksyn arkistosta -romaania on luettu paljon ja siitä on kirjoitettu jo monissa blogeissa, arvioita voi lukea ainakin seuraavista: Ilsen Juuri tällaista -blogista, Joanan Hiirenkorvista ja muista merkinnöistä, Marian Sinisen linnan kirjastosta, Katjan Lumiomenasta,  Omenatiikeristä, Anna Elinan Vielä yhdestä rivistä ja Jaanan Täällä toisen tähden alta.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Huorasatu

Huorasatu / Laura Gustafsson
Into, 2011, 294 s.

No jopas on reipasta tekstiä ja mikä vauhti, huhhuh!

Liki kolmesataa sivua kyseenalaistamista, pissispuhetta ja sorrettujen puolustamista, siis mitä tämä oikein on?
En minä tiedä ihan tarkkaan, mutta tunnelma on vähän sama kuin silloin, kun 15-vuotiaina asetuimme parhaan kaverin Katariinan kanssa Säästöpankin ikkunalaudalle arvostellaksemme kovaan ääneen ohikulkevien miesten takapuolia. Oli se meistäkin tyhmää, mutta kyllästytti ja oli sellainen tunne, että meillä on oikeus, ellei jopa ihan velvollisuus, antaa vähän takaisin!

Huorasadussa on huima määrä henkilöitä. Tarujen jumalat Afroditesta Penelopeen seikkailevat yhdessä tavallisten Millojen ja Kallojen kanssa, miljöö vaihtelee Helvetin esikartanoista Taka-Töölöön. Juonta on ihan turha yrittääkään kovin tarkasti selostaa, mutta suurinpiirtein niin se menee, että ensin Milla ja Kalla päättävät tienata huoraamalla paljon rahaa. Sitten he kuitenkin päätyvätkin pelastusretkille Manalaan ja Bangkokin lapsipornokortteleihin, taistelevat ja alistuvat, onnistuvat ja pettyvät, heistä tulee vaimoja, koston jumalattaria, äitejä ja kirjastovirkailijoita. Ja melkein koko ajan he ovat helvetin vihaisia. Hienoa!
"Viha minussa tuli puuksi ja puun hedelmäksi. Siinä hedelmässä viha asui puhtaimmassa muodossaan. Ja siinä hedelmässä oli kaikki viha. Ja kun sinä söit hedelmän, viha tuli sinuun. Ja nyt se on minusta poissa. Nyt se viha on sinulla ja sinulle se kuuluukin. Ja toivon, en intohimoisesti mutta toivon kuitenkin että se viha syö sinut sisältäpäin niin kuin se söi minua. Ja että sinä voit tuntea sen tyhjyyden ja sen syödyksi tulemisen. Enkä toivo että kadut. Se on aivan samantekevää. Minä toivon että sinuun sattuu."
Lainauksen katkelma on harvinaisen synkkä, suurin osa tekstistä kun on hirteisen hauskaa. Mutta on joukossa muitakin yllättävän teräviä pistoja, vakavaksi vetäviä pätkiä väkivallasta, raiskaamisesta, hyväksikäytöstä.  Huorasatu voi aluksi vaikuttaa vitsiltä, mutta kun lukee pitemmälle, huomaa, että se kirkuu falsetissa kaikenlaista alistamista vastaan, paljastaa pyllynsä ahdasmielisten määrittelijöiden suuntaan ja on ihanassa rivoudessaan oikein virkistävä tapaus Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Huorasadusta on kirjoitettu myös Mari A:n kirjablogissa ja poikkeustilassa.

torstai 1. joulukuuta 2011

Ja muita novelleja

Ja muita novelleja / Joni Pyysalo
WSOY, 2011, 161 s.

Olen viime aikoina sattunut pariinkin tilaisuuteen, jossa Joni Pyysalo on ollut puhumassa. Tämän syksyisen Turun runoviikon vuoden -62 kohuseminaarin uusintana mainostetussa runoseminaarissa hän oli yksi panelisteista. Keskustelu oli mielenkiintoista, mutta paikoin hiukan  aggressiivista, mahtoivatko innoittaa perinteet vai paikalle varatut nyrkkeilyhanskat! Pyysalo näytti olevan melko turhautunut asetelmaan, häntä ei tainnut oikein kiinnostaa ottaa matsia muiden keskustelijoiden kanssa. Ja kun rakentava keskustelu oli vähissä, Pyysalo oli melko hiljaa.

WSOY:n syksyn kirjakierroksella sen sijaan puhe pulppusi. Jenni Pääskysaaren ei tarvinnut paljon edes haastatella, kertomusta kirjoittamisesta ja novellien syntymisestä riitti muutenkin. Kiinnostuin kokoelmasta paljon, mutta nyt hieman harmittaa, etten oikein enää muista miksi. Kirjoittamisen taustalla olleiden ideoiden kuuleminen oli hauskaa, mutta nyt kun luin varsinaista teosta, en löytänytkään enää samaa innostusta. Tunnelmat ovat vahvoja ja teksti sujuvaa, mutta tarinat jättivät minut silti ulkopuoliseksi. En pystynyt elämään niissä mukana vaikka monia asioita tosiksi tunnistinkin.

Mukana on kahdeksan novellia. Pituudeltaan tarinat ovat noin parikymmensivuisia, näkökulma on naisen, miehen tai pojan. Ensimmäinen on nimeltään N:o 11.236. Se kertoo ympäristötietoisesta naisesta, joka tuntee pakottavaa tarvetta lähteä katsomaan tiettyä tilataideteosta. Nainen vie lapset hoitoon, soittaa työpaikalle olevansa sairas ja taitaa jotenkin huijata miestäänkiin päästäkseen matkaan. Onko sammaloitunut, pahvilaatikoista metsään rakennettu labyrinttimainen muuristo sitten naisen odotusten mittainen kokemus, jää lukijalta tietämättä. Novelli loppuu, kun nainen pamppailevin sydämin pysäyttää autonsa saaristotien loppuessa, metsän reunassa.

Oranssit mursut kertoo miehestä, joka haluaa eroon tavaksi muodostuneesta parisuhteesta, omille jaloilleen, itsenäiseksi. Hän jättää puolisonsa moneen kertaan, palaa vaivihkaan takaisin ja lähtee taas. Ulos päästyään hän tuntee pakahduttavaa tarvetta päästä eroon myös estyneisyydestään, mutta luontevan yhteyden luominen urheilujoukkueen voittoa juhlivien kaupunkilaisten kanssa ei ota onnistuakseen.

Kakkoslaatu taas kertoo naisesta, joka haluaisi tulla toimeen ilman ylivoimaiseksi kokemaansa aviomiestä. Naisen auto hajoaa ja hän päättää selvitä sen korjauttamisesta yksin. Tarkoituksena on lisäksi löytää erityisen  hyvä ja halpa korjaaja, mutta tämä jää tarkoitukseksi. Korjauspäivät lisääntyvät ja lasku sen kun kasvaa  naisen kaikesta nokkeluudesta huolimatta. Vieraassa kaupungissa yksin odotellessaan naisella on kuitenkin hyvää aikaa mietiskellä avioliittoaan ja syntyy monta oivallusta siitä, missä kaikki meni vikaan.

Tee ilman marmeladia on kertomus nuoren miehen vaipumisesta psykoosiin. Näkökulma on miehen itsensä ja tarina aika vaikuttava, mitä nyt hieman ärsyynnyin siitä, että psykoosin syveneminen on seurausta tietokonepeliriippuvuudesta. Voihan näin tietysti usein ollakin, mutta miten se nyt kuitenkin tuntui aika kuluneelta jutulta löytää tässäkin syyllinen netistä.

Maksimaalinen tila on taas kertomus väljähtäneestä avioliitosta, nyt jonkinlaisen edustusrouvan hieman väsähtäneesti kertomana. Yhteinen elämä on oikeasti loppunut mutta kulisseista pidetään kiinni, surullista.

Pelastaumissuunnitelma kertoo masennuksesta. Diagnoosin saanut mies ei tahtoisi syödä mielialalääkkeitä, vaan sinnitellä muilla keinoin. Tuntiessaan, että vielä jaksaa muuttaa elämäänsä, mies hankkii keilahallin. Kesken innokkaan hallinkunnostuksen mielenterveys kuitenkin tekee tepposet, mies innostuu ideoimaan mm. tositelevisiovisailun "Kenen paska?" ja kirkollisveroarpajaiset. Ja lopulta keilahallin täyttävät suuret, valkoiset perhoset, joita kukaan muu näe.

Pilkkijakkara on jäätävä tarina miehestä, joka hoitaa syöpään kuolevaa vaimoaan. Kukaan ei ole paha, mutta tilanne on niin vaativa, että siinä ei yritetäkään nähdä mitään hyvää. Ahdistava, pysähdyttävä tarina. Voisikohan tätä pitää eläytyvänä kuvauksena siitä, kun mies ei osaa puhua tunteistaan?

Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta on vähän nulikkamaisesta nimestään huolimatta aika fiksusti rakennettu tarina. Se kertoo melko ironisesti itsesääliin vajonneesta kirjailijasta, joka kustantajan pyynnöstä  yrittää korjata vanhoja novellejaan. Kertomusta kuljettavat eteenpäin vuorotellen vanhat novellit ja uusi tarina, ja vuorottelu toimii hienosti. Novelli liittyy tyylillisesti myös kirjan kanteen, jonka ideasta ja ulkonäöstä pidän kovasti. Kuva ei tee kannelle oikeutta, näkyviin ei tule kirjan kaunista selkää eikä kansipaperin värikään ole lähellekään oikeaa vanhaa älykkäänhaaleaa vihreää.

Korjausmerkein koristellut käsikirjoitukset ovat minusta aina olleet kiehtovan näköisiä. Kiehtovuus johtunee yksinkertaisesti siitä, että korjausmerkeistä useimmat ovat minulle tuntemattomia, niillä varustetut kirjoitukset ovat siis melkein kuin salakirjoitusta. Samalla merkkeihin liittyy jokin suuri auktoriteetti ja viisaus, niillähän on korjattu tekstiä! Aika surkuhupaisa mutta ihan onnellinen asiaintila; korjausmerkit jääkööt tulevaisuudessakin minulle salaisuudeksi.

Ja vielä on sanottava, että kokoelman nimi on mielestäni loistava!