sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Sielut kulkevat sateessa / Pasi Ilmari Jääskeläinen

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Sielut kulkevat sateessa
Päällys: Jussi Karjalainen
Atena, 2013 (Bookwell), 550 s.

Tätä kirjaa olen odottanut luettavakseni jo kauan ja ihan poikkeuksellisella innolla. Jääskeläisen aiemmat romaanit, varsinkin ensimmäinen, Lumikko ja yhdeksän muuta, mutta myös Harjukaupungin salakäytävät kuuluvat parhaimpiin lukukokemuksiini ikinä! Molemmat ovat hauskoja ja jännittäviä ja onnistuvat yllättämään lukijan useampaan kertaan. Eikä sovi unohtaa myöskään novellia Kirje Lethelle kokoelmassa Valhe & Viettelys. Novelli on kerta kaikkiaan nerokas, kekseliäästi ja taitavasti rakennettu pieni elämäntarina.

Sateessa kulkevien sielujen kertomus alkaa keskeltä Judit Huuskon tavallistakin tavallisempaa elämää. Judit on nelikymppinen sairaanhoitajatar Jyväskylän seudulta. Hän kärsii homealtistumisesta töissä ja kyllästymisestä kotona. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta silti, väljähtänyt avioliitto ja mutkikas suhde aikuiseen tyttäreen eivät ole sitä, mitä Judit on elämältä halunnut.

Jääskeläinen on mestari luomaan mielenkiintoisia henkilökuvia. Tässäkin sekä Judit että hänen ystävättärensä Martta huokuvat alusta asti omaa aitoa persoonallisuuttaan, Judit mukakilttinä seurailijana ja Martta selvemmin itsetietoisena, ahneena uranaisena. Henkilökuvaus on elävää muussakin kerronnassa, mutta sitä syvennetään vielä sivuhuomautuksissa, joissa kirjailija puhuttelee lukijaa suoraan ja selittää lisää henkilöidensä motiiveja, mm. tähän tapaan:
"Palaan usein tutkailemaan Juditia tässä tilanteessa eri kulmista, häntä käännellen ja väännellen ja ja häntä koskevaa ymmärrystäni tarkentaen, sillä siinä alkaa hahmottua yksi uskon ja nimenomaan lapsenuskon keskeisistä piirteistä: se on sitä, että ihminen tohtii pyytää jotakin luottaen siihen, että pyyntö vähintäänkin kuullaan. Aikuiselle pyytäminen on usein vaikeaa ellei mahdotonta. Halutessaan jotain aikuinen joko ottaa, ostaa tai tyytyy toivomaan salaa - ani harvoin hän uskaltaa pyytää."
Tai näin:
"Toisin kuin Judit haluaa itselleen tai koko maailmalle uskotella, hän ei todella ole Marttaa kiltimpi ja harkitsevampi, vaan ainoastaan laskelmoivampi ja haluton ottamaan vastuuta tekemisistään.  
Hänen mieltään ei tarvitse kuoria kovin syvälle, kun jo huomaa mistä todella on kyse: kun antaa toisen hoitaa houkuttelun ja yllyttämisen samalla hienovaraisesti vihjaten, että tulee lopulta lankeamaan kiusaukseen, voi taivutelluksi tullut siirtää suuren osan seuraamuksiin liittyvästä vastuusta toiselle ja keskittyä nauttimaan lankeemuksestaan."
Kun Martta soittaa ja tarjoaa hyväpalkkaista tointa yksityisen kotisairaanhoitofirman palveluksessa pääkaupungissa, Judit ei epäröi lähteä. Hälytyskellot eivät soi, vaikka F-Remediumin hoitajilta vaaditaan syvää uskonnollisuutta ja täydellistä lojaalisuutta työnantajaa kohtaan. Vasta kun Judit saa asiakkaakseen tunnetun ateistin Leo Moreaun alkavat pienet epäilykset kaihertaa. Miksi firma on niin kiinnostunut Moreausta? Miksi persinger-sielunhoidot ovat pakollisia asiakkaille ja henkilökunnalle, vaikka niistä selvästi aiheutuu myös ongelmia? Mitä tapahtuu F-Remediumin toimistorakennuksen yläkerroksissa tänä Euroopan historian sateisimpana kesänä? Missä ovat ulkomaille jatkokoulutukseen lähetetyt hoitajat ja miksi Juditin ympärillä alkaa pyöriä katsetta väistäviä varjoja?

Jännitys kohoaa samaan tahtiin Juditin kriittisyyden kanssa. Samalla syvenevät kirjan teemat uskonnollisuuden ja vapaa-ajattelun ympärillä. Joukkoon sopeutumisen ja yksilön vastuun teemat ovat mielenkiintoisia ja vakaviakin, mutta tosikkomaista niiden käsittely ei ole. Rakkauteen ja ystävyyteen sekoittuva kilpailu ja kateus, ihmisten näkyvät ja sisäiset päämäärät ja niiden ristiriitaisuus ovat pohdinnan arvoisia aiheita. Jääskeläinen taitaa tunteisiin vetoamisen, mutta ei sorru pateettisuuteen. Jos sellaista vaaraa joskus ilmeneekin, vaikuttaa kirjailija saman tien työntävän kielen poskeen ja rientävän vapauttaman lukijan ahdingosta jollakin sopivasti nyrjähtäneellä nopealla leikkauksella.

Nautin suunnattomasti tarinan kehittelystä kirjan alkupuolella. Kauhu ja jännitys ovat aina parhaimmillaan, kun ilmassa on pelottavia kysymyksiä mutta vastausta ei vielä näy. Niin nytkin. En kyllästynyt arvailuun hetkeksikään, mutta sen sijaan kauhuelementtien pitkähkö vatvominen tarinan loppupuolella tuntui hieman sekavalta. Ehkä puutumiseni johtui siitä, etten tunne näitä Haamulinnojen perillisiä juuri lainkaan. Kirjassa vilisevät viittaukset muihin kauhutarinoihin menivät siis ohi. Niinpä lopun kammottavat tapahtumat olisivat minulle toimineet paremmin tiivistettyinä, hämärämpinä välähdyksinä.

Lopuksi on aivan pakko palata vielä uudelleen alkuun. Kirja nimittäin alkaa hykerryttävän mieltä lämmittävällä omistuskirjoituksella, se on "omistettu kirjabloggareille - verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille!" Lukija huomioidaan tarinan kulkiessa koko ajan muutenkin, intertekstuaalisuus ja viittaukset varsinkin kirjallisuushistoriaan riemastuttavat varmasti monia. Aivan ihastuttava yksityiskohta kertomuksessa on mystinen Nomi, Moreaun kotona vaelteleva herkeämättä romaaneihin keskittyvä perintözombie tai mikälie, isäntänsä useampaankin otteeseen pelastava lukija!

Lisää kirjasta ja kirjailijasta Pasi Ilmari Jääskeläisen omilta sivuilta: Kirjailija joka varasti Morfeukselta.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kukkia Birgitalle / Siina Tiuraniemi

Tiuraniemi, Siina: Kukkia Birgitalle
Minerva, 2013, 256 s.

Siina Tiuraniemen romaanin puitteet ovat ankeat, keskeisistä henkilöistä toinen on lievästi syrjäytynyt opiskelijanplanttu, toinen taas tylsistynyt vanhainkodin asukki. Kummallakaan ei ole juurikaan ystäviä mutta ongelmia sen sijaan on kosolti, niin rahan, alkoholin kuin kanssaihmistenkin kanssa tulee jatkuvasti vaikeuksia.

Ja uskokaa tai älkää, tästä asetelmasta ponnistaa aivan hervottoman hauska tarina! Juonikin mutkittelee hupaisasti, mutta parasta kirjassa on Tiuraniemen kirjoitustyyli. Kirjan takakannessa hänen huumoriaan luonnehditaan osuvasti salaviisaaksi. Tarinointi on kepeää, mutta aivan kuin huomaamattaan kertoja tulee lausuneeksi melkoisen suorasukaisia totuuksia päin lukijan naamaa. Ihan noin vain vilpittömästi, kuten tässäkin, kun Miska ensimmäisen kerran, äitinsä käskystä, tulee katsomaan Birgitta-tätiään hoitokotiin:
"- Miksi sinä tänne tulit?
Teki mieli vastata, että sitä minä itsekin ihmettelen, mutta hymyilin vain. Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuvat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta  elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää."
Miska tuo tädille kukkia, monivärisen tulppaanikimpun. Tarkoin harkittu kukkaisviesti ei kiinnosta Birgittaa tuon taivaallista, mutta hän keksii, että poikahan voisi tuoda hänelle jotain muuta! Miska ei innostu trokarin hommasta, mutta säälii viinanhimossa kärvistelevää vanhusta kuitenkin sen verran, että tulee heittäneeksi tälle taskussa kierineen marisätkän. Ja kun täti pääsee aineen makuun, hän haluaa lisää.

Kotona Miskaa harmittaa kämppiksen uusi tyttökaveri. Ville on Miskan lapsuudenystävä, paras kaveri jota poika ei ole tottunut jakamaan. Ja yhtäkkiä kämpässä hiippailee kevytjalkainen Emma-ihminen, joka keittelee kahvia keittiössä ja nukkuu Villen peiton alla.
"Tästä ei ollut puhuttu, mutta aavistin Emman tulevan jonakin päivänä. Ja pelkäsin sitä. Mikään ei olisi enää niin kuin ennen, ja minä olisin yksin. Yksin. Koska Villen kanssakin olen yksin mutta ilman Villeä niin yksin, ettei mitään järkeä. Ville on minun sosiaalinen puoleni, ilman sitä olen avuton. 
Ehkä ymmärrätte nyt hieman paremmin reaktioitani Emmaan. Kyse ei ollut kahvista, ei krapulasta, ei edes mustasukkaisuudesta. Kyse oli painajaisteni kauhukuvasta, jossa jään ikiajoiksi yksin. Emmassa näin itseni puolityhjässä yksiössä ruman kissan kanssa, asunto pursuaa tyhjiä tölkkejä ja pulloja, minä istun tuhruisena laverin reunalla ohuella vaahtomuovipatjalla ja seuraan, kuinka aurinko nousee ja laskee verhottoman ikkunan takana, ja ruma kissa kävelee edes takaisin odottaen, että kupsahdan ja se voi syödä naamani."
Pienimuotoisen juonen lomaan Tiuraniemi on luonut suuren joukon mielenkiintoisia henkilökuvia. Hahmot ovat karikoituja, mutta silti niin todentuntuisia ja inhimillisiä, että keräävät lukijan sympatiat takuuvarmasti. Sivuhenkilöidenkin nopeat luonnehdinnat ovat osuvia, varsinkin vanhainkodin hoitajat identtisine otsatukkineen ja sandaalinklipsutteluineen riemastuttivat minua.

Kerronta vaikuttaa kevyeltä, mutta mukana on useita vakavia teemoja. Nuoren ihmisen näennäinen vastuuttomuus, pelko yksinäiseksi sudeksi jäämisestä kavereiden alkaessa seurustella, sukulaiskateus, vanhusten eristyneisyys muusta yhteiskunnasta, syrjäytyminen, alkoholismi ja huumeet, rahan valta ihmissuhteissa, monenlainen seksuaalisuus ja rakkaus, siinä muutamia. Ja kaikki tämä sillä omintakeisella, ihanan salaviisaalla huumorilla.

Birgitan kukista kirjoitettuihin blogiarvioihin pääsee hauskimmin Siinan oman blogin kautta, kts. Ihminen välissä.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Ystäväni Rasputin / J.P. Koskinen

Koskinen, Juha-Pekka: Ystäväni Rasputin : romaani
WSOY, 2013, 355 s.

Grigori Rasputinin asema Venäjän tsaariperheen neuvonantajana ja luottoparantajana vallankumouksen aattona on mielikuvitusta kiihottava aihe. Siis oliko Rasputin pyhä henkiparantaja vai ahne rietastelija?

Koskisen romaani ei vahvista kumpaakaan huhua, vaan luo hullusta munkista vielä kolmannen, aikaisempaa hieman inhimillisemmän kuvan. Karismaattinen verenseisauttaja ja taitava poliittinen vehkeilijä näyttäytyy romaanissa myös viinaanmenevänä höperehtivänä ukkona, joka ei erota ystävää vihollisesta.

Lähelle henkilöä ja hänen kohtaloaan päästään nuoren Vasilin avulla. Vasili on köyhä poika, jonka Rasputin nappaa oppipojakseen pyhiinvallusmatkan varrelta. Poika seuraa oppi-isäänsä joka paikkaan; Jerusalemista Pokrovskojeen, Tsarskoje Selosta Pietariin ja Pyhän kolminaisuuden kirkon kautta syrjäkatujen saunoihin. Ja näistä kaikista Vasili kertoo. Lukijan lisäksi tapahtumista on kiinnostunut myös Anna Vyrubova, keisarinnan hovineiti. Anna kantaa Vasilille muistivihkoja joihin kirjata ylös kuulemansa ja opettaa jopa pojalle saksaa ja englantia, jotta tämä pystyisi tarkemmin raportoimaan mitä Rasputinin hurjissa illanvietoissa puhutaan.

Tapahtumat käynnistyvät hieman hitaasti mutta vauhti kiihtyy mitä lähemmäs vuoden 1917 vallankumousta tullaan. Aluksi Vasili on kuuliainen ja uskollinen oppipoika, eikä voi ymmärtää, miksi rakkaalla Griša-sedällä on niin paljon vihamiehiä. Epäilykset alkavat vaivata vasta kun poika tutustuu lihanhimon kuolettamiseen hurmoksellisissa saunajumalanpalveluksissa. Luottamus vähenee edelleen Rasputinin alkaessa yhä enemmän hyötyä asemastaan tsaariperheessä. Rahaa virtaa Grigorin taskuihin, vaikka erimielisyydet varsinkin keisarinna Aleksandran kanssa kasvavat.

Slaavilaista tunnelmaa Koskinen luo erityisesti dialogin avulla. Venäläiseen tapaan muunnellut lempinimet ja puhuttelutapa, esimerkiksi tsaarin ja tsaarittaren kutsuminen isä- ja äiti-kullaksi muistuttavat jatkuvasti, missä ollaan.

Romaanin juonen viimeiset käänteet ovat yhtä mylläkkää, kukaan ei enää tunnu tietävän mihin uskoa ja kehen luottaa. Vasilikin on eksyksissä; sedän karisma tuntuu kadonneen, boshevikkien agitaatio puhuttelee mutta uskonnon kieltäminen kauhistuttaa. Vain yksi on varmaa: Vasili on kauniin Anastasian lumoissa. Ja kun Anastasian henki alkaa olla uhattuna, Vasili on valmis mihin tahansa tämän pelastamiseksi.

Ystävästäni Rasputinista on kirjoitettu jo paljon blogiessa ja yleensä positiviiseen sävyyn, kirjasta on siis pidetty. Blogissa Tea with Anna Karenina Noora analysoi mielenkiintoisesti Koskisen käyttämiä kerronnan keinoja ja nostaa myös esiin tarinaan sisäänkirjoitettuja rinnakkaisia tulkintoja siitä, miksi tsaariperheelle kävi niin kuin kävi. Leena Lumi puolestaan valottaa asiantuntevasti faktan ja fiktion suhdetta kertomuksessa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Harjoitukset / Eleanor Catton

Catton, Eleanor: Harjoitukset
The rehearsal, suom. Tero Valkonen
Siltala, 2010, 332 s.

Uusseelantilainen Eleanor Catton sai äskettäin Man Booker -palkinnon romaanistaan Luminaries. Siltala-kustantamo julkaisee kirjasta suomennoksen ensi vuonna, sitä odotellessa lainasin kirjastosta kirjailijan esikoisteoksen, Harjoitukset.

Romaani sijoittuu kahdelle toisiaan muistuttavalle näyttämölle. High schoolin oppilaat Bridget, Julia ja Isolde opiskelevat saksofoninsoittoa. Opettajansa kyynisyydestä huolimatta tytöt kertovat tälle asioitaan estoitta, melkein kuin rippituolissa. Saksofoninopettajan suhtautuminen sekä tyttöihin että näiden äiteihin on erikoista; hän tekee huomioitaan molempien pyrkimyksistä hyvin kylmästi, liki tyystin vailla empatiaa.

Kadun toisella puolella teatterikoulussa oppilaiden on menestyäkseen oltava valmiita paljastamaan intiimeimmät hetkensä ja käyttämään niitä ilmaisunsa kehittämiseen. Liikunnanopettaja ja näyttelijätyön opettaja seuraavat ponnistuksia herkeämättä mutta kyllästyneinä, kaiken jo moneen kertaan nähneinä.

Näyttämöt yhdistää skandaali. High schoolissa paljastuu alaikäisen tytön ja jazzopettajan suhde. Teatterikoululaiset ottavat häväistysjutun lopputyönsä aiheeksi ja juorujen verkosto alkaa velloa, jokainen haluaa skandaalista osansa. Totuus jää toisarvoiseksi ja tapahtumasta tulee pelkkää materiaalia mitä moninaisempiin tarpeisiin.
"Isolde kävelee hitaasti, katsoo miten harmaan mudan ja leikatun ruohon likavana kohoaa yli hänen koulukenkiensä reunan aina sukkien nahkeaan villaan. Suurin osa tytöistä käyttää pääsisäänkäyntiä, ja Isolde on onnekseen täysin erityksissä kulkiessaan kohti kotiluokkaansa. Isolde on saanut tähän asti nauttia aivan erityisestä vapaudesta siitä lähtien kun herra Saladin lähti koulusta, sillä kaikki oppilaat ovat vaivaantuneita ja kiertävät häntä niin kuin hän olisi todella hauras, kun taas kaikki opettajat ovat tomeria ja poissaolevan tuntuisia ja pyrkivät ilmiselvästi kohtelemaan Isoldea täysin tavalliseen, näkymättömään tapaan. Yksityisyys on tervetullutta, mutta Isolde tietää että hänen muualta saadun maineensa varanto loppuu pian. Hän on pannut välinpitämättömän paheksuvasti merkille, että yksikään opettaja ei enää vertaa häntä hänen siskoonsa, ei edes verkkopallo-opettaja, joka toisteli yhteen aikaan mielellään: "Siis te kaksi - voisin vaikka vannoa että teidän kotinne vedessä on jotain."
Kirjan henkilöiden lähes absurdi rehellisyys riemastutti minua aluksi. Jatkuessaan aina vain yhtä säälimättömänä tyyli alkoi loppua kohden kuitenkin ahdistaa, hetkittäin jopa nolostuttaa. Kirjassa on runsain määrin dialogia, ja keskustelut käydään kuin mitään teeskentelemättömien alitajuntojen kesken, täysin häpeämättä, minkäänlaista syyllisyyttä tai myötätuntoa tuntematta. Romaani on monellakin tavalla taidokas, mutta mikään kepeä lukukokemus se ei ole.

Kirjan rakenne on monimutkainen mutta tarina pysyy kuitenkin hyvin koossa ja helposti ymmärrettävänä. Kronologia vaihtaa suuntaa kesken kaiken, eri aikatasojen tarinat kulkevat ristikkäin ja saattavat sekoittua toisiinsa ja joskus tuntuu jopa siltä, että puhuja vaihtuu kesken lauseen. Silti kokonaisuuden läpäisevä omaperäinen tyyli kokoaa kirjan johtoajatuksen selkeästi esille. Se usuttaa miettimään totuuden ja tarinoiden suhdetta sekä sitä, miten monenlaisia variaatioita näistä molemmista ihmiset eri tilanteissa ja erilaisin tarkoitusperin toisilleen kertovat.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Blogistanian parhaat kirjat vuonna 2013

Kirjasäätiö julkisti Finlandia -ehdokkaansa tänään. Blogeissa mietitään jo kuumeisesti omia ehdokkaita vuoden parhaiksi kirjoiksi. Kukin äänestykseen osallistuva blogi julkaisee ehdokkaansa maanantaina 27.1.2014 klo 10.  Tulokset julkaistaan äänestysten emäntäblogeissa seuraavana päivänä, tiistaina 28.1.2014 klo 10.
Kilpailukategorioita on tänä vuonna neljä. Tässä kategoriat emäntäblogeineen:

Blogistanian Finlandia 2013
Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. 
Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.


Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.
Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri. 


Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.
Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue! 

Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa. 
Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.
Tarkempia ohjeita äänestyksestä ja siihen osallistumisesta voi lukea yllä mainituista emäntäblogeista.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Murretut päivät / Pirkko Soininen

Pirkko Soininen: Murretut päivät
Kansi: Merja Ylitalo
Kaarinan kaupunki, 2013, 69 s.

Pirkko Soininen voitti esikoiskokoelmallaan Murretut päivät tämänvuotisen Runo-Kaarina-kilpailun. Kirja julkaistiin Turun kirjamessuilla lokakuun alussa. Olin saanut hyvältä ystävältä vinkin mennä katsomaan tilaisuutta, luvassa oli "huikeita, väkeviä, sielukkaita runoja".

Ja koska suosittelu tuli luotettavalta taholta, minä menin. Kuuntelin luentaa ja pidin kuulemastani paljon. Kun esikuvina mainituiksi tulivat vielä kaksi mielirunoilijaani, Kristiina Wallin ja Tua Forsström, päätin vastoin tapojani hankkia kirjan itselleni saman tien, lainaamatta sitä ensin kirjastosta.

Seuraavaksi messuohjelmassa oli kirjaston peliseminaari ja siellä erään hieman pitkäveteisen puheenvuoron aikana kaivoin runokirjan esille. Mikä ihana yllätys, luin kirjan takaliepeestä tekijän pitävän blogia nimeltä Tuulen naapurina! Olen jo kauan seurannut sitä tiiviisti. Blogissa on upeita valokuvia ja hienoa, omaperäistä tekstiä, jonka olen usein ajatellutkin olevan kuin runoa. Monesti aiheena on jotakin täältä Turusta, ja ihailen sitä, kuinka arkipäiväisistä asioista tulee kauniita ja merkityksellisiä kun niitä vain osaa oikein katsoa.

Sama tunne tuli aloittaessani lukemista nyt. En muista milloin olisin viimeksi ajatellut mielihalulla mustaviinimarjamehua, mutta kun runossa sitä tarjoillaan, olisin heti tahtonut saada oman lasilliseni minäkin.

Murretut päivät on laaja kokonaisuus joka jäsentyy muutaman aiheen ympärille. Tärkeimpinä teemoina esiin nousevat kaipaus ja ajan kuluminen, muistojen ja unelmien suhde. Runoissa on palapelimäistä, osittaista toistoa ja runot viittaavat toisiinsa niin, että aiheet pääsevät kehittymään tarinaksi.

Kertojana on nainen, joka tutustuu vanhaan mieheen. Mies on särmikäs mutta samalla kiehtova, sen lisäksi että nainen tuntee velvollisuudekseen huolehtia miehestä, hän kiinnostuu myös tämän menneisyydestä ja kuvittelee jopa, millaista olisi ollut rakastua mieheen nuorena.
"Niin istumme iltaa, minä ja kuoleva mies. 
Liukuvat kuvat luomieni alla. 
          Menee sinne ja ihmettelee, miksei useammin mene. 
          Olisi jalkaa ja kättä, jalkaa ja kättä, käsi kädessä 
          kuolleiden kanssa. 
Öljylampun hämärässä on vaikea lukea ja siksi puhumme illat 
pääksytysten. Aamu 
          piirtää pinkopahviin kultakaloja 
          eltaantunutta aurinkorasvaa 
          peilissä maailman kaunein tyttö..." 
Runojen tiivis ja aistillinen tunnelma on kahlittu pienin, jännittävin keinoin. Mies ja nainen mm. pitävät melkein loppuun saakka kohteliasta etäisyyttä teitittelemällä toisiaan.

Runoihin liittyy myös asiatekstimäisiä alaviitteitä. Tietosanakirjamaisen selityksen osuvuus runon aivan toisenlaiseen maailmaan heittää kokonaisuuden komeasti irti arkimerkityksistä. Fysiikan lait yhdistyvät ihmisen henkiseen romahtamiseen ja eliöiden regeneraatiokyky onnettomasta rakkaudesta toipumiseen. Runon ja asiaviitteen vuoropuhelu luo herkullisen kaaoksen. Tekstit joutuvat keskenään painiin jossa asiateksti koettaa saada niskalenkkiä runosta, muttei lopulta kuitenkaan onnistu. Runo karkaa otteesta ja käyttää omalla tavallaan hyväkseen viitteidenkin merkitykset.

Aivan koko aikaa ei nainen vietä kuolevan miehen seurassa, on myös matkoja Bosporinsalmen historiallisille rannoille ja hetkiä kotona tyttären kanssa. Matkarunot ovat vaikuttavia, mutta kaikkein eniten minua lähelle tulevat äidin tarkkasilmäiset kuvaukset lapsen kasvamisesta ja itsenäistymisestä. Tämän runon tilanteen tunnistan ihan tarkkaan, juuri näin se menee:
"pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun palaat, 
mustat siivet silmäkulmassa ja tolpat jalkojen alla, siellä ne 
huojuvat yrittäen unohtaa, miltä maistui domino ja maito, se 
tunne, kun joku pitelee vatsan alta veden päällä, polskit ja luotat, 
sen he yrittävät unohtaa, kun lähtevät vilkuttamatta, pujottavat 
käden pojan käteen, 
naurettavan pieni käsi"

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kolme vahvaa naista / Marie NDiaye

NDiaye, Marie : Kolme vahvaa naista 
Trois femmes puissantes, suom. Anna-Maija Viitanen
Graafinen suunnittelu Jarkko Hyppönen
Gummerus, 2013, 279 s.

Marie NDiaye on syntynyt ja kasvanut Pariisissa, mutta ammentaa kirjoittaessaan upeasti senegalilaisista juuristaan. Lennokkaat hypyt mielikuvitusmaailmaan ja muutenkin ilkikurinen asioiden yhdistely kuuluvat tyyliin, samoin kuin kursailematon aihevalinta ja rehevän naturalistinen ihmiskuvaus. Kun tähän vielä lisätään asetelma neuvokkaista naisista patriarkaatissa, alkaa kuva romaanista olla jo aika tarkka.

Kukin kolme naista saavat romaanissa oman, pienin yksityiskohdin toisiinsa liittyvän tarinansa. Triptyykin avaa Norah, joka isänsä kutsusta saapuu takaisin synnyinkotiinsa. Isän ja tyttären rakkaudeton mutta vahva riippuvuussuhde paljastuu heti tarinan alussa.
"Siinä hän seisoi kylmä valonhohde ympärillään, ikään kuin olisi pudonnut pröystäilevän talonsa ovensuuhun puutarhan liekkipuista, sillä, ajatteli Norah, joka oli taloa lähestyessään katsellut ulko-ovea portin lävitse, ovi ei ollut avautunut päästämään ketään ulos - ja silti siinä illansuun hämyssä oli äkkiä seisonut isä, valoa hohtava kutistunut mies, joka tuntui saaneen päähänsä jättimäisen nuijaniskun, niin että Norahin muistama sopusuhtainen hahmo oli muuttunut kaulattomaksi paksukaiseksi, jolla oli lyhyet ja raskastekoiset jalat. 
Isä katseli hänen tuloaan liikahtamatta, eikä mikään isän empivässä, hiukan eksyneessä katseessa paljastanut, että hän oli odottanut, pyytänyt, suorastaan rukoillut tulemaan luokseen - siinä määrin kuin sellainen mies ylipäätään kykeni pyytämään apua, ajatteli Norah."
Seuraavassa tarinassa kertojana on mies, Rudy Descas. Hän kertoo elämästään, jonka kaikki vastoinkäymiset kiertyvät yhden pakkomielteen ympärille. Tämä pakkomielle on Fanta, vaimo, joka ei enää rakasta. Rudyn kiihkeä tilitys on itsepetoksen korkeaveisu, jolla ensin huijataan lukijaakin, mutta joka vähitellen purkautuu ja paljastaa mistä Rudyn ja Fantan elämässä on kysymys. Miehen luonnekuvan kruunaa elävä selostus peräpukamista, jotka kutiavat yhtä kiusallisesti kuin häpeä ja alemmuudentunne joita hän kantaa sisällään.

Kolmannen kertomuksen päähenkilönä on Khady, nuori nainen joka piipahtaa pienessä sivuroolissa jo aiemmissa tarinoissa. Khadyn kohtalona on aviomiehen kuoltua joutua sukulaisten elätettäväksi. Kälyjen armeliaisuus lapsetonta ja köyhää leskeä kohtaan ei kanna kauas, ja syvälle oman mielensä horroksiin turvaan vaipuneen Khadyn ainoaksi toivoksi jää lähtö pitkälle ja epätoivoiselle matkalle kohti Eurooppaa.
"Hän hyppäsi veteen. 
Hän rämpi takaisin rantaan, lähti juoksemaan hiekassa läpi pimeyden, joka kävi sitä mustemmaksi mitä kauemmas vene jäi, ja vaikka pohkeeseen sattui hirvittävästi ja sydän hakkasi niin että häntä oksetti, se kirkas, kiistämätön tietoisuus, että hän oli tehnyt jotain, minkä oli itse päättänyt, kun oli yhtäkkiä tullut siihen tulokseen, että veneestä oli lähdettävä jos halusi pysyä hengissä, täytti hänet hurjalla, kiihkeällä, pyörryttävällä ilolla, ja samaan aikaan hän tajusi, ettei ollut ikinä ennen päättänyt täysin itsenäisesti mistään merkittävästä asiasta, koska avioliittoonkin hänellä oli ollut kiire suostua, kun hänen naapurinsa, rauhallinen ja ystävällinen mies, oli häntä kosinut ja suonut näin mahdollisuuden muuttaa pois isoäidin luota, mutta silti, hän ajatteli hengästyneenä juoksuaan jatkaen, silti hänelle ei ollut syntynyt tunnetta, että hän määräsi omasta elämästään, puhumattakaan siitä että hänen, Khady Demban, elämää olisivat säädelleet hänen omat valintansa, sillä mies oli valinnut hänet ja onneksi osoittautunut hyväksi ihmiseksi, mutta sitä hän ei ollut tiennyt, kun valinta oli kohdistunut häneen, vaan oli vastannut myöntävästi kiitollisena, helpottuneena siitä että oli tullut valituksi. 
Hän vajosi nääntyneenä hiekalle."
Kertomusten rytmi on kiihkeä, lauseet rynnistävät eteenpäin pitkinä ryppäinä, liki tajunnanvirtana. Silti tekstiä on helppo lukea, hyppelehtivänäkin se etenee loogisesti ja hyvällä rytmillä. Perusjuoniltaan tarinat ovat melko tavallisia ja arvattavia, mutta niiden mielenkiinto piileekin muualla. NDiaye on varmasti tiennyt mihin pyrkii. Silti kirjaa lukiessa tulee tunne, kuin ikäänkuin huomaamatta, sivulauseissa ja pienissä yksityiskohdissa tultaisiin paljastaneeksi aivan olennaisia piirteitä pohjoisafrikkalaisesta kulttuurista, naisten alistetusta asemasta ja Eurooppaan siirtolaisiksi lähtevien monimutkaisista ongelmista.

Mikään valtava blogimenestys Kolme vahvaa naista ei vielä ole ollut, mutta on kirjaa toki jo luettu. Karoliina vertaa romaania Sofi Oksasen Puhdistukseen, koska molemmat kirjat ovat sekä kriitikkojen suosikkeja että myyntimenestyksiä. Hannasta taas oli mielenkiintoista etsiä tarinoista yhdistäviä tekijöitä ja muita linkkejä, jotka auttavat hahmottamaan romaanin kolmeen jakautuvaa kokonaisuutta.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Sata suosikkikirjaa ja yllytyshullut kirjabloggarit!

Kuva: Ryan Hyde / Flickr

Hesari kyseli taannoin lukijoiltaan 2000-luvun suosituimmista suomalaisista romaaneista. Äänestystuloksesta laadittiin 100 kirjan lista, joka innoitti Kirjainten virran Hannan haastamaan kirjabloggareita lukemaan ne kaikki.

Ja mehän luimme!

Lue sinäkin, tässä kyytipojaksi tuore arvio jokaisesta listalle päässeestä romaanista:

1. Sofi Oksanen: Puhdistus
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) 
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa  
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 
8. Katja Kettu: Kätilö                     
9. Antti Hyry: Uuni                      
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi                   
11. Pirkko Saisio: Punainen erokirja                                       
12. Arne Nevanlinna: Marie                            
13. Riikka Pulkkinen: Totta 
14. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän 
15. Hannu Raittila: Canal Grande
16. Jari Tervo: Myyrä 
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani 
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri 
19. Bo Carpelan: Kesän varjot 
20. Markus Nummi: Karkkipäivä 
21. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö 
22. Mikko Rimminen: Nenäpäivä 
23. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja 
25. Hannu Väisänen: Vanikan palat
26. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen 
28. Jari Tervo: Layla 
29. Olli Jalonen: Poikakirja          
30. Katri Lipson: Kosmonautti 
31. Riikka Pulkkinen: Raja 
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 
34. Hannu Väisänen: Toiset kengät 
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin 
36. Antti Tuuri: Ikitie 
37. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha 
38. Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani                         
39. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta 
40. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat   
41. Rakel Liehu: Helene                                                          
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä 
43. Jari Tervo: Troikka 
44. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet     
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa         
46. Juha Itkonen: Kohti 
47. Kristina Carlson: William N. päiväkirja 
48. Heidi Köngäs: Dora, Dora     
49. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies                  
50. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
51. Miika Nousiainen: Maaninkavaara  
52. Eve Hietamies: Yösyöttö
53. Joel Haahtela: Katoamispiste 
54. Jari Tervo: Ohrana 
55. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta 
56. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät 
57. Arto Salminen: Kalavale 
58. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
60. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
61. Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa 
62. Sirpa Kähkönen: Hietakehto                     
63. Erik Wahlström: Jumala 
64. Riikka Pulkkinen: Vieras 
65. Turkka Hautala: Salo 
66. Arto Salminen: Ei-kuori 
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras 
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta 
69. Johanna Sinisalo: Linnunaivot 
70. Joel Haahtela: Elena                         
71. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu 
72. Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria 
73. Miina Supinen: Liha tottelee kuria 
74. Reko Lundán: Ilman suuria suruja 
75. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun 
76. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi 
77. Petri Tamminen: Enon opetukset 
78. Anja Snellman: Parvekejumalat
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka 
80. Laura Save: Paljain jaloin 
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike 
82. Jari Järvelä: Veden paino 
83. Leena Lander: Käsky           
84. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt 
85. Ranya ElRamly: Auringon asema 
86. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi 
87. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone 
88. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis 
89. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin 
90. Arto Salminen: Paskateoria 
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta                
92. Laura Gustafsson: Huorasatu
93. Riku Korhonen: Lääkäriromaani 
94. Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
95. Juha Seppälä: Mr. Smith 
96. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi 
97. Satu Taskinen: Täydellinen paisti         
98. Tuomas Kyrö: Liitto 
99. Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos 
100. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita

maanantai 30. syyskuuta 2013

Kiinalainen puutarha / Markus Nummi

Nummi, Markus: Kiinalainen puutarha : romaani
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2004, 507 s. : kuv.

Markus Nummen Kiinalaisen puutarhan mukana pääsee siirtymään ajassa taaksepäin satakunta vuotta, kauas Itä-Turkestaniin. Kiinan, Venäjän, Intian ja Afganistanin rajamaille, aina Taklamakanin autiomaan reunalle asti.

Tapahtumat käynnistyvät lapsijoukon temmellyksen tuodessa vanhan marsalkan mieleen valokuvaan tallennetun hetken kauan sitten. Silloinkin kuvaan tuli mukaan jotain odottamatonta. Jotain, jota moni ei edes näe, mutta joka oikealla hetkellä paljastettuna pelastaa ihmishenkiä.

Pieni tyttö kyyhöttää pimeässä setänsä vierellä ja pyytää kiihkeästi tätä jatkamaan kertomusta. On vuosi 1933 ja alueella riehuu sota. Toisiaan tappavat ja ryöstävät kiinalaiset, venäläiset ja uiguurit; ateistit, muslimit ja kristityt. Jos näiltä jotain vielä jää jäljelle, siitä tekevät selvää vuoristoa kiertelevät rosvojoukot.

Tytön ja miehen pakomatka on päätynyt tällaisen rosvojoukon kynsiin. Seuraavan päivän valkenemisesta ei ole takeita, tyttö on peloissaan ja siksi sedän on kerrottava kaikki, alusta lähtien.

"Entä ... No kerrotko sitten..." aloitti Nora, epäröi, käänsi päänsä poispäin vaikka majassa oli niin hämärää, ettei Kamil erottanut hänen kasvojensa piirteitä.  
"Kerrotko millaista on aikuisten rakkaus." 
"Sinun täytyy malttaa", sanoi Kamil. "Me olimme silloin lapsia. Sinä olet lapsi." 
"Voi olla, ettei minusta tule koskaan aikuista", sanoi Nora. "Minä haluan tietää. Minä haluan tietää sinusta ja Rahila-tädistä." 
"Hyvä on", sanoi Kamil. "Minä kerron. Mutta ensin Kamilin ja Rahilan täytyy kasvaa aikuisiksi. Siihen voi mennä koko yö." 
"No jatka sitten", hoputti Nora.
Pimeässä tyrmässä käydyt keskustelut rytmittävät Kamilin tarinaa aurinkoisista päivistä kristityllä lähetysasemalla Kashgarissa. Lapsista suurin osa on orpoja, mutta kaukaa tulleet muukalaiset eivät ole pahoja, niin kuin kirjassa moneen kertaan todetaan. Ruotsalaiset sahibit ja khanimit eivät ehkä ymmärrä millaisia ristiriitoja heidän puheensa kolmipäisestä jumalasta aiheuttavat muslimiväestössä, mutta lapsille he osaavat luoda turvallisen kasvuympäristön.

Kun sota alkaa, kaikki muuttuu. Muutaman aluetta pelossa pitävän hirmuvaltiaan tyrannia muuttuu yleiseksi kaaokseksi, jossa tavalliset ihmiset kohtelevat toisiaan uskomattoman julmasti. Koston kierre kiihtyy ja pahiten tästä kärsivät naiset ja lapset. En oikein tiedä, miten väkivallasta pitäisi kirjoittaa, mutta pitkä ja paatoksellinen tarina pikkutyttöjen raiskaamisesta tuntui turhalta, jopa mauttomalta. Sen sijaan varkaan pojan, Hassanin tarina toi syvyyttä surulliseen kertomukseen. Ei pahuutta voine ymmärtää, mutta taustansa silläkin aina on.

Tarina on pitkä, 30 vuoden ja tuhansien kilometrien kulkemiseen Kashgarista Bombayhin tarvitaan yli 500 sivua. Mukana on paljon henkilöitä ja erilaisia ihmiskohtaloita, mutta kertomus säilyy silti eheänä ja elävänä. Vieras kulttuuri suodattuu nähtäväksi meille tutumpien silmien läpi, siinä on sekä outoja että helposti ymmärrettäviä piirteitä.

Kiinalainen puutarha kertoo sodasta ja ristiriidoista ryhmittymien välillä, mutta tarinan läpi kulkee myös valoisampi juonne. Se antaa toivoa siitä, että eri uskontokuntiin kuuluvien yksilöiden on mahdollista elää toisensa ja erilaisuutensa hyväksyen, jopa toisiaan rakastaen, ihmisinä ihmisten joukossa.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Jumala / Erik Wahlström

Wahlström, Erik: Jumala
Gud, suom. Leena Vallisaari
Schildts, 2012, 281 s.
Kannen suunnittelu Anders Carpelan

Teoksen aiheena on raamattu ja kirkkohistoria, mutta kovin monille uskonnollisen kirjallisuuden etsijöille tätä ei silti kannattane suositella. Tyylilaji on nimittäin satiiri. Mukana on vakaviakin teemoja, mutta teksti on koko ajan hauskaa ja terävää. Kristinuskon opinkappaleita ja aatehistoriaa käydään läpi laajasti, hienostuneesti ja riemukkaasti rienaten!

Kertomuksen alussa Jumala on nuori, kiimainen kloppi. Kiihkoissaan ja mielettömässä luomisen halussaan hän tarttuu jäykkänä sojottavaan siittimeensä, ja ahtaasta esinahasta huolimatta purskauttaa ilmoille alkuräjähdyksen, josta aika alkaa kiertyä esille. Aluksi kaikki on ihanaa, eläimet laiduntavat rinta rinnan virvoittavien vetten luo ja Aadam ja Eeva kisailevat viattomina vehreillä niityillä.

Mutta kauan tämä onni ei Jumalaa tyydytä. Taivaassa sentään arkkienkelit Mikael, Gabriel ja Rafael kumartavat auliisti päänsä ja osoittavat nöyrää alamaisuutta, mutta alhaalla maassa Jumalan voima ja kunnia ei ilmene tarpeeksi! Niinpä levoton kaikkivaltias käy toimeen ja saa aikaan mm. paratiisista karkoittamisen, vedenpaisumuksen ja valtaisan näyttelyhallin, jonka hyllyille on naulattu näytille valittuun kansaan syntyneiden poikalasten ympärileikatut esinahat.

Aika kuluu, historia kulkee kulkuaan ja Jumala vanhenee. Ajanlaskun alussa hän pohtii vanhemmuutta ja huomaa olleensa aika ankara isä. Hän kyynistyy ja vetäytyy yhä useimmin yksinäisyyteen. Vähitellen Jumala alkaa tinkiä periaatteistaan ja päästää jopa naisen, Marian, lähipiiriinsä. Lopuksi hän on valmis luovuttamaan kokonaan, ottaa mukaansa vanhan kaverinsa Saatanan, vetäytyy syrjään ja jättää vastuun Jeesukselle.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut kirkkohistoriasta, mutta tätä lukiessa aloin miettiä sitä, kuinka kauaskantoisia ja yhäkin arkielämään vaikuttavia juttuja sieltä löytyy. Hämmästyttävän monia asioita koulun uskonnontuntien perusteella onneksi kuitenkin tunnistin ja lopuista googlettelin innolla, milloin tahdoin tarkentaa tietojani kulloisestakin irvailun aiheesta.
"Luther.
Hän halusi, että kaikki ihmiset olisivat yhtä onnettomia kuin hän. Heidän piti tuntea itsensä toivottoman arvottomiksi ja ikuiseen piinaan tuomituiksi. Mitkään teot eivät voisi pelastaa heitä siltä. Eivät ansiot de congruo eivätkä de condigno.
Lutherin toivottomuus ja arvottomuuden tunne oli lähtöisin hänen synnystään ja kasvatuksestaan, mutta useimmilla tavallisilla ihmisillä oli jäljellä tietty määrä itsekunnioitusta. He eivät tienneet olevansa arvottomia. Luther kuitenkin oli mielihyvin valmis valistamaan heitä.
Hän halusi hieroa heidän nenäänsä heidän omiin ulosteihinsa kuin koiranpentujen, joita opetetaan sisäsiisteiski.
Vasta sitten Jumalan armo pelastaisi heidät."
Wahlströmin laatima Jumalan elämäkerta on paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä. Huumorin keinoin on kautta aikojen riisuttu kuninkailta uusia vaatteita ja paljastettu totuuksia, nyt vuorossa on itse Jumala arkkienkeleineen ja kirkkoisineen. Inhimillistäessään kohdettaan Wahlströmin voisi ajatella jopa luoneen Jumalan omaksi kuvakseen. Niin hauska kuin tuollainen ympärikäynti olisikin, ei väite kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Sen verran selvästi kirjailija pyrkii rikkomaan luutuneita valtarakenteita ja herättelemään meitä kantamaan vastuun ratkaisuistamme itse, oman moraalimme kannattelemina.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Jos lintu ei laula sinulle, laula sinä linnulle / Tiina Pystynen

Pystynen, Tiina : Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle
WSOY, 2013, 89 s. : kuv.

Tiina Pystynen on aina osannut laittaa ihanasti kampoihin vallitseville käsityksille naiseudesta, parisuhteesta, rakkaudesta ja monesta muutakin asiasta. Nyt lisämausteena naisen elämään on tullut vanheneminen. Ja kun Pystysen tapana on yleensäkin ollut vetää aihe auki pohjamutia myöten, päästään tässäkin heti siihen itseensä, kuolemanpelkoon. 
Morituri te salutant!


"Terveydenhoitaja kysyi ikääni. Muistelin, että se saattaisi olla 48.  
Niinkö nuori?  
Ei se täsmännyt. 53, ehdotin, mutta sekään ei pitänyt paikkaansa. Onneksi muistin, että olen syntynyt vuonna -55. Laskekoon siitä! 
Miten ihmeessä sitä ikänsä pystyisi muistamaan kun se joka vuosi vaihtuu?"
Lainauksista saa vain kalpean aavistuksen siitä, miltä juttu kirjasta luettuna tuntuu. Tästä puuttuvat sekä kuvat että Pystysen fontti, Pikkutintti Bold, jonka vaikutus juttujen sävyyn ja painotuksiin on suuri. Kovin moni ei hätkähdä, jos tässä kysyn, että voiko siihen kuolla, mutta kun Tiina Pystynen kysyy samaa verenpunaisine, horjuvine kaunokirjaimineen, se pysäyttää varmasti.

Hätkähdyttäviä ovat myös kirjan kuvat. Ne ovan rumankauniita ja suorasukaisia, kömpelyydessään paljastavia ja hellyttäviä. Joku voisi ajatella, että Pystysen kuvat eivät kunnioita kohteitaan, mutta minusta niistä huokuu lempeys ja hyväksyntä, jokaiselle sellaisenaan. Oikein virkistävää vastapainoa naistenlehtien ja mainosten naiskuvalle!

Aiemmista kuvakirjoista tämä poikkeaa ainakin väritykseltään. Nyt väriä on enemmän, tummansinistä ja mustaa on käytetty jopa taustoina. Mistään riemunkirjavuudesta ei silti ole kyse, väripaletti on tyylikäs ja miellyttää silmääni kovasti. Kirjoitus on ehkä hitusen vallannut tilaa kuvalta. Tekstipätkät ovat pitempiä kuin ennen, mutta säilyvät silti aforisminomaisina tokaisuina, tarkasti maaliinsa osuvina heittoina.
"Naisten saunaillassa esiteltiin uutta kasvogeeliä.  
En uskaltanut kokeilla. Minultahan saattaisi lähteä vaivoin hankitut rypyt!"

perjantai 13. syyskuuta 2013

Taivaslaulu / Pauliina Rauhala

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu
Gummerus, 2013, 281 s.
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka

Aiheen puolesta en kiinnostunut tästä kirjasta, en uskonut nuorella lestadiolaisäidillä olevan paljoakaan sellaista kerrottavaa, josta haluaisin lukea. Minut innostivat lukemaan Rauhalan tekstistä poimitut kauniit ja runolliset lainaukset, joita alkoi ilmestyä blogeissa samaan tahtiin kuin kiittäviä arvioita kirjasta.
"Kun katson lapseni kasvua, voin kuulla kohinaa. Vaikka lapsi on minussa kiinni kuin pahka koivussa, en voi olla tuntematta ylpeyttä: koivunmahlani kasvattaa hänet vahvaksi ja terveeksi. Minun diplomityöni on tehty, kun läpikuultavista sormista tulee pulleita herneenpalkoja ja ohuet linnunjalat muuttuvat leivinliinan alla kohonneiksi vehnäpitkoiksi. Minun väitöskirjani on valmis, kun imukuppisuu herahtaa hampaattomaan nauruun ja silmiin syttyvät auringonkukat. Ja kun rakastava katseeni on ympäröinyt pienen ihmisen niin kokonaiseksi, ettei hän ikinä täysin katoa, minä niiaan ja kumarran ja Jumala taputtaa taivaassa."
Pidemmälle lukiessa kelkkani alkoi kääntyä. Rauhalan kieli on todella taidokasta, mutta ei kuitenkaan sitä kirkasta ja kylmää jota eniten rakastan. Alkuihastuksen jälkeen kauniit runokuvat alkoivat paikoin tuntua jopa kuorrutukselta, jonka alle jäävä tila oli tukahduttavan ahdas.

Yllätyksekseni sain huomata sittenkin kiinnostuvani enemmän siitä, mitä Rauhala tahtoo sanoa. Minulle Taivaslaulu on ennenkaikkea äidin ja naisen tarina, vaikka kertomus etenee myös perheen ja yhteisön kautta. Myös perheen isän, Aleksin, hämmennys ja etsintä on tärkeää kirjan juonen kannalta, mutta keskiössä on kuitenkin Vilja, joka kaikesta onnesta huolimatta väsyy.

Tarina alkaa kaikkivoipaisuuden tunteella, kun Vilja ja Aleksi, laulun sanoin, keksivät rakkauden. He ovat varmoja onnistumisestaan, heidän rakkautensa riittää ja vie yli vaikeuksien. Vuosia näin onkin, mutta perheen jatkuvasti kasvaessa Vilja alkaa voida huonosti. Toistuvat raskaudet rikkovat fysiikan ja kyvyttömyys määrätä omasta kehosta ja seksuaalisuudesta lannistaa mielen.
"Kun mietin Jumalaa, joka kampeaa lentoon lähteviä lintuemoja pesänreunalta pesänpohjalle piipertämään, käytön puutteessa surkastuneita pikkulinnunsiipiä alkaa kutittaa selkäpuolellani. Minun on vaikea istua aloillani. Nokastani kuuluu huuto kuin autontorvi. Silmiin syttyvät hätävilkut. Suihkuava kyynelneste jäätyy tuulilasille. Siipisulat kohisevat selässä ja on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan. Leveiksi ja kantaviksi, tuulta ja pyryä pelkäämättömiksi."
Vilja ehtii käydä hyvin lähellä lopullista luovuttamista. Samaan aikaan Aleksi punnitsee tarkkaan arvojaan ja päättää lopulta vaimon terveyden menevän kaiken muun edelle. Yhteisön oikeus määrätä jäsentensä intiimeimmistäkin asioista joutuu kyseenalaiseksi, eikä vapaus jättää yhteisö riitä ratkaisuksi ongelmiin.
" Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhot ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laakson lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut."
Taivaslaulu on aiheeltaa rohkea ja asenteeltaan vilpitön romaani. Ihailen Rauhalan kykyä katsoa aihetta tyynesti usealta kannalta ja kertoa näkemästään näin kauniisti ja koskettavasti. Toivon, että kirjaa luetaan sekä uskonnollisissa että maallisissa piireissä, sillä on paljon annettavaa molemmille.

Muistutan vielä, että kotimaisten kirjablogien kampanja 
Suomen Pakolaisavun lukutaitotyön tukemiseksi on
edelleen 
käynnissä.

Oman avustuksesi voit käydä antamassa 
bloggareiden Jelpi-sivun kautta.