lauantai 27. elokuuta 2016

Lempi / Minna Rytisalo


Minna Rytisalo
Kuva Marek Sabogal / Gummerus

Lempin tarina saa lukijan heti koukkuun. Maatilan pihaan astelee tuntematon, mutta tutun näköinen nainen. Ja heti on selvää, että nyt kaikki muuttuu. Keitä ovat nämä ihmiset? Kuka katsoo sivusta, kuka on kirjoittanut kirjeet – lukija haluaa tietää lisää, ja mieluiten välittömästi!

Ja tietoa alkaa tulla. Viljami saa rintamalle kirjeitä, jotka ovat niukkuudessaan hämmästyttävän ilmaisuvoimaisia, ne sekä salaavat että paljastavat. Ne herättävät kysymyksiä, joiden vastaukset saattaa ymmärtää vasta kun on kuullut kolme kertomusta kokonaan.

Lempi itse on hiljaa, hän kuuntelee mykkänä kun muut kertovat mitä on tapahtunut. Puhuttelu on kerrontamuotona hyvin voimakas, se tuo tarinaan huiman kohtalonomaisen tunnun.

Ensimmäisen puheenvuoron saa Viljami. Sodan murtama mies muistelee kaunista kauppiaantytärtä jonka hämmästyksekseen sai emännäkseen Pursuojalle, vaikkakin vain lyhyeksi aikaa. Kerronnan taustana väreilee kesäinen luonto marjametsineen ja rantakaislikoineen. Kujeileva tyttö ja ujo poika ensin vain leikkivät kotia, sitten oppivat toisiinsa ja pian siitä, mikä alkoi pelkästä päähänpistosta, tulee ihan oikeaa rakkautta.
"Keskellä yötä heräsin siihen, kun tuijotit minua. Mäntysaippua tuoksui yhä. Painoit sormen huulilleni, nousit seisomaan valossa, joka paistoi siitä suunnasta kuin kesäöinä aina, tartuit hienon yöpaitasi helmoihin ja nostit kätesi ylös, heilautit itsesi alastomaksi yhdellä liikkeellä. Hiivin perässäsi ulos leppeään yöhön. Ulkona oli viileää, alkukesän kirkas avaruus joka puolella. Oli tyyntä ja hiljaista, se hetki kun linnutkin nukkuvat. Sääsket tulivat näin lämpimällä parissa päivässä. Vielä laiturillakin katsoit, että varmasti ymmärrän olla vaiti, ja minä kyllä ymmärsin vaikka olisin halunnut huutaa koko maailmalle. Veteen voi mennä niin varovasti, että sen pinta ei melkein säry, se vain tekee tilaa ja ottaa vastaan ja painautuu ihoon kiinni niin kuin ihminen toiseen. Uimme yöauringossa, varoimme tekemästä aaltoja, liu'uimme pitkin veden pintaa. Olisiko meidän pitänyt ajatella uhkaavia vaaroja? Partisaania puiden takana tai desanttia maakuopassa, vaanivia silmiä, pahoja merkkejä, kirjettä joka odotti lähtöleimaa vailla, luoteja, bakteereja, pahoja katseita, edellisten sukupolvien virheitä tai surun periytyvyyttä? Emme me ajatelleet. Me nousimme laiturille ja rantaan ja olimme vesi ja taivas, toisiinsa kietoutuneet koivunoksat, ja tuuli heilutti meitä yhteisessä rytmissä." 
Kun Viljami kutsutaan rintamalle tarinaa jatkaa Elli, piikatyttö joka on palkattu Lempille avuksi talonpitoon. Elli on hyvä työntekijä, avulias ja taitava, mutta hän kätkee sisimpäänsä suuren, katkeran salaisuuden. Kun Elli puhuu Lempistä, on vaikea uskoa, että kysymys on samasta henkilöstä johon Viljami juuri kertoi rakastuneensa. Herkkyys muuttuu laiskuudeksi, aistillisuus riettaudeksi, Ellin kertomusta värittää raivoisa kateus.

Viimeinen kertoja on Sisko, Lempin kaksoisisar. Hän punoo sisarensa elämästä taas uuden, erilaisen version. Sisko kertoo myös omista vaiheistaan saksalaisupseerin morsiamena ja kaksi hyvin erilaista rakkaustarinaa pääsevät näin mielenkiintoisesti vertautumaan toisiinsa.

Vaikka romaani kertoo Lempin ja Viljamin tarinan, huomion vievät sittenkin Elli ja Sisko. Elliä raastava mustasukkaisuus ja vakaa usko siihen, että myös hänellä on oikeus ottaa osansa, tämä kaikki kuvataan todella väkevästi. Ellin kuvasta muodostuu kauhea ja kaunis, sillä niin väärin kuin tyttö toimiikin, häntä kohtaan ei voi olla tuntematta myös myötätuntoa.

Myös Siskon kohtalo viiltää sydäntä. Romantiikannälkäinen nuori haluaa uskoa unelmaansa, vaikka vihjeitä vastakkaisesta tulee jo suhteen alkuvaiheessa. Siskon matka Saksaan on surullinen ja järkyttävä, mutta hienoa on, että tyttö ei sittenkään suostu uhriksi vaan tarina kääntyy kertomukseksi selviytymisestä.


Pidin kirjasta erityisesti siinä kuvattujen voimakkaiden tunteiden vuoksi. Viljamin hellä rakkaus vasten Ellin katkeruutta, Siskon suuri pettymys ja kasvu itsenäiseksi aikuiseksi naiseksi ovat liikuttavia ja silti hyvin uskottavia tarinoita. En ole yleensä kovin kiinnostunut lähihistoriaan ja varsinkaan sota-aikaan sijoittuvista kertomuksista, mutta näille tarinoille Lapin sota antaa täydellisen kehyksen samalla kun ihmisten mielenliikkeiden kuvaus on ajatonta.

Kirjan kansi on tyylikäs ja virkistävän uudenlainen. Se ei kuitenkaan tunnu olevan ihan synkassa vahvan aiheen kanssa, ja antaa ehkä romaanin sisällöstä hieman liian värittömän ja laimean kuvan.

Lempi / Minna Rytisalo
Gummerus, 2016, 220 s.



sunnuntai 21. elokuuta 2016

Kaikki se mitä en muista / Jonas Hassen Khemiri

Jonas Hassen Khemiri
Kuva: Martin Stenmark / Aftonbladet
Saako tapahtuneesta oikeamman, totuudenmukaisemman kuvan, jos sitä katsoo useasta suunnasta, jos kuuntelee saman tarinan monen ihmisen kertomana? Vai hajoavatko muistot kappaleiksi, käsittämättömäksi kaleidoskooppikuvaksi, pelkiksi väreiksi ja sirpaleiksi?

Jonas Hassen Khemiri kokoaa kasaan kertomusta Samuelista, nuoresta miehestä joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Berliinistä takaisin Tukholmaan muuttanut kirjailija haastattelee Samuelin äitiä ja ystäviä ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, oliko kolari onnettomuus, vai ajoiko Samuel tieltä tahallaan?

Samuelin tyttöystävä Laide kertoo rakastumisesta ja koettaa selittää miksi kuitenkin jätti Samuelin, kämppäkaveri Vandad korostaa miesten ystävyyden läheisyyttä, sitä kuinka toinen aina tuki toista, kaikki oli yhteistä eikä rahaa ajateltu koskaan. Lapsuudenystävä Pantteri täydentää kertomusta sieltä täältä, kertoen kuitenkin eniten itsestään ja taiteilijaelämästään Berliinissä. Jokainen selittelee, tuntee syyllisyyttä ja halua syyttää mahdollisesta itsemurhasta muita.

Haastateltavat kertovat siis tapahtumista kukin omalla tavallaan, ja tapahtumia mielenkiintoisemmaksi nouseekin se, mitä kukakin muistaa ja haluaa kertoa. Muistamisen teema korostuu myös siinä, kuinka huolestunut Samuel on omasta unohtelustaan. Hän kerää itselleen kokemuspankkia ja haluaa epätoivoisesti muistaa ja tulla muistetuksi. Tätä taustaa vasten Samuelin tapaamiset dementoituneen isoäidin kanssa ovat liikuttavaa luettavaa.
Istumme kanttiinissa. Mummo katsoo ruokaansa. Hän ei ole koskenutkaan siihen.
"Etkö sä ole nälkäinen?" kysyn.
Hän istuu haarukka ojossa ja katsoo ruokaa kuin se olisi ristisanatehtävä. Lopulta hän keihästää sitruunalohkon ja syö sen kokonaisena.
"Nyt olen kylläinen."
"Haluaisitko sä kahvia?" kysyn.
"Mieluusti. Puolikkaan kupillisen. Mustana on hyvä, sanoi talonomistaja maalarille ja katui puheitaan. Ja jotakin makeaa olemme ansainneet tällaisen päivän jälkeen. Katso, onko siellä myynnissä vadelmaveneitä".
Hän ottaa esille lompakkonsa ja ojentaa minulle setelin. Kuitti todistaa, että kello on neljätoista minuuttia yli kaksi, kun palaan pöytään kahvin ja makean kera. 
Romaanin rakenne vaikuttaa aluksi hajanaiselta, mutta draaman kaari jäntevöityy pian ja kokonaisuus eheytyy kohti loppua. Kertojien epämääräisyyttä on käytetty nerokkaasti; kappaleet aloittaa kirjailija, mutta puheenvuoron riistää nopeasti joku tarinan henkilöistä. Aina ei ole tarpeen tietää kuka kertoo; kun Samuel ja Laide ovat suhteen alkuvaiheessa onnellisimmillaan ja liki yhteen sulautuneita, heillä on yhteinen ääni. Toisaalta tapahtuu traaginen onnettomuus, kun Vandad vihapäissään ei erota kahta eri henkilöä toisistaan.

Kokonaisuudesta muodostuu todentuntuinen ja elävä kuva nuorten aikuisten elämästä suurkaupungissa. On opiskeltu tai ei, työpaikkoihin ajaudutaan ilman sen suurempaa motivaatiota. Illat kuluvat kavereiden kanssa baareissa ja juhlien vaikka rahasta onkin tiukkaa. Khemiri ei korosta henkilöidensä etnistä alkuperää, eikä maahanmuuttajuus juurikaan motivoi tapahtumia romaanissa, mutta henkilöiden taustat paljastuvat kerronnan pienistä yksityiskohdista. Tarinassa on useita sivujuonia, mutta päällimmäiseksi nousevat teemat rakkaudesta ja ystävyydestä.

Kertomuksen edetessä henkilöt tulevat lukijaa lähelle, ainakin minä tunsin ymmärtäväni niin kiihkeää ja epäluuloista Laidea, itserakasta Pantteria kuin hyeenamaista selviytyjää Vandadiakin. Ja aivan erityisesti rakastin tietenkin Samuelia, hiukan hömelöä unohtelijaa, joka kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä halusi ensimmäiseksi kysyä sitä, kuinka nämä määrittelivät rakkauden.


Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Altt jag inte minns, suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2015, 291 s.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Uiden kotiin / Deborah Levy

Kuva elokuvasta The Swimmer (1968) ohj. Frank Perry
Deborah Levyn Uiden kotiin on hämmentävän upea kirja. Jo kirjan nimi kiusasi heti kun sen kuulin, se toi mieleen kuvia miehestä uimassa altaasta toiseen. Muistin hämärästi tunnelmaltaan hyvin omalaatuisen elokuvan ja aloin odottaa kirjalta jotain samaa. Enkä ollenkaan turhaan, Uiden kotiin osoittautui harvinaislaatuisen latautuneeksi ja voimakkaaksi tarinaksi.

Tarina alkaa keskiyöllä vuoristotiellä. Alpes-Maritimes, Ranska, heinäkuu 1994:
"Kun Kitty Finch irrotti otteensa ohjauspyörästä ja sanoi rakastavansa häntä, hän ei enää tiennyt olivatko sanat uhkailua vai keskustelua. Kittyn silkkimekko luisui harteilta tämän kumartuessa ohjauspyörän ylle. Tien yli juoksi jänis ja auto heilahti. Mies kuuli sanonvansa: Mitä jos vain heittäisit repun selkään ja lähtisit katsomaan Pakistanin unikkopeltoja niin kuin halusit?
Niin, nainen sanoi.
Hän haistoi bensiinin. Naisen kädet syöksähtelivät ohjauspyörällä kuin lokit, joita he kaksi tuntia sitten olivat laskeneet Hotelli Negrescon huoneestaan käsin.
Nainen pyysi häntä avaamaan ikkunan, jotta kuulisi hyönteisten huutavan toisilleen metsässä. Hän veivasi ikkunan auki ja pyysi naista, lempeästi, pitämään katseensa tiessä. "
Kuuluisa runoilija Joe Jacobs on perheineen lomailemassa huvilalla lähellä Nizzaa. Seurueeseen kuuluvat Joen vaimon Isabelin ja 14-vuotiaan tyttären Ninan lisäksi perheen ystäväpariskunta Laura ja Mitchell, huvilan talonmies Jurgen ystävineen sekä viereisen huvilan eläkkeellä oleva lääkäri, Madeleine Sheridan.

Eräänä aamuna uima-altaasta löytyy vieras alaston nainen. Kitty Finch on siellä kädet levällään, pitkät punaiset hiukset veden pinnalla kelluen. Tilanteen rauhoituttua, kun on todettu, ettei altaassa ole karhua vaan tyttö ja että tyttö lisäksi on täysin kunnossa, Isabel yllättää muut pyytämällä Kittyä liittymään seurueeseen. Tässä vaiheessa kaikki vaikuttaa viattomalta, tyttö on asunut talossa aiemminkin, hän tuntee omistajan ja paikan rastatukkainen talonmies Jurgen on hänen ystävänsä. Kukaan ei vielä tiedä että Kitty lähes pakkomielteisesti ajattelee Joen runojen olevan puhetta suoraan hänelle itselleen. Kukaan ei tiedä, että hän kantaa vanhaa kaunaa naapurin iäkästä rouvaa kohtaan. Silti on kummallista, että Isabel pyytää tyttöä jäämään. Tietääkö Isabel itsekään, miksi?

Levy on luonut uima-altaan ympärille todella hienon henkilögallerian. Henkilöiden eri-ikäisyys ja muukin erilaisuus antavat kerronnalle laveutta, tarinaa tulee katsottua erilaisista näkökulmista kun se kerrotaan monen suun kautta. Laura ja Mitchell jäävät hieman sivuun, mutta kaikkien muiden persoonallisuus tulee hyvin esiin. Kuvaus on pienieleistä mutta syvällistä, Levy piirtää henkilöidensä omalaatuisuuden esille tarkasti ja paljastaa samalla kunkin elämän tragedian. Henkilöiden väliset suhteet ovat kiihkeitä, mutta tunnelmaa hallitsee kuitenkin surumielisyys, joka mykistää. Voit tietää toisesta kaiken, etkä silti välttämättä ymmärrä, mikä hänet ajaa raiteiltaan. Tai vaikka ymmärtäisitkin, et pysty estämään, voit vain mykistyneenä todistaa tuhoa.

Deborah Levy on brittiläinen runoilija ja kirjailija. Hän on syntynyt Etelä-Afrikassa, mutta muuttanut vanhempiensa kanssa Lontooseen jo lapsena. Lehtihaastettaluissa Levy on pohtinut kasvuympäristöstä irtautumisen merkitystä kirjoittamiselle. Hän ei koe palaavansa samoihin aiheisiin uudelleen ja uudelleen, mutta myöntää kuitenkin, että lapsuudessa koetut menetykset ovat vaikuttaneet aihevalintoihin.

Levy'n tuotannosta suurin osa sijoittuu 90-luvulle. Tuolloin julkaistujen näytelmien ja novellien jälkeen tuotannossa oli pitkähkö tauko, jonka tämä nyt suomennettu Uiden kotiin vuonna 2011 katkaisi. Tämän jälkeen on alkukielellä julkaistu jo toinenkin romaani, Hot Milk.

Suomennoksen on kustantanut melko uusi tulokas alalla, Fabriikkikustannus. Tämän turkulaisen osuuskunnan sivuilla luvataan julkaista "vuodessa neljä tiivistä mestariteosta, joista et välttämättä muuten koskaan kuulisi." Koko vuoden tai puolen vuoden kirjat on mahdollista tilata verkkokaupasta etukäteen erittäin edullisesti. Tänä vuonna julkaisulistalla on Levy'n romaanin lisäksi Laura Restrepon Intohimon saari ja Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä, molemmat hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavia teoksia. Kurkatkaa ihmeessä sivuja, sieltä löytyy muutakin tutustumisen arvoista!



Levy, Deborah: Uiden kotiin

Swimming home, suom. Laura Vesanto
Kannen kuvat Galina Gallo, ulkoasu Outi Vihlman
Fabriikkikustannus 2016, 144 s.

maanantai 8. elokuuta 2016

Kielletty hedelmä / Liv Strömquist


Liv Strömquist on ruotsalainen radioääni, feministi ja sarjakuvapiirtäjä. Hänen työnsä ovat samanaikaisesti vakavia ja humoristisia, niillä on vankka yhteiskunnallinen sanoma. Kielletty hedelmä on ensimmäinen Strömquistilta suomennettu kokonainen albumi, mutta alkukielellä on saatavana useampiakin. Ruotsissa Strömquistin sarjakuvat ovat niittäneet kiitosta ja palkintoja.

Albumin ensimmäinen osa on nimeltään Miehet, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi. Strömquist esittelee siinä seitsemän toinen toistaan uskomattomampaa historiallista tositarinaa, kukin oman aikansa lääketieteen huippukeksintöjä. Aloitusvuoron saavat anti-onania ja John Harvey Kellog (kyllä, sama mies keksi aamiaismurot). Kellogin ylevänä tavoitteena oli estää naisia koskettelemasta itseään ja keinoksi hän keksi syövyttävän karbolihapon. Sitä levitettiin klitoriksen päälle, ja jopa häipyivät epäpuhtaat mieliteot, naiset säästyivät kohtusyövältä, epilepsialta, hulluudelta sekä yleiseltä henkiseltä ja fyysiseltä debiiliydeltä.
Isaac Baker-Brown taas katsoi käteväksi poistaa klitorikset leikkauksella.
John Money tykkäsi leikellä enemmänkin, ainakin jos klitoris oli liian suuri.
Klitoriksen koosta olivat kiinnostuneita myös keskiajan noitaoikeudenkäyntien järjestäjät. He olivat vakuuttuneita siitä, että noita oli tunnistettavissa sukuelimessä olevasta oudosta ulokkeesta.
Ja sitä rataa, Strömquist listaa näitä älyttömyyksiä suorasukaisesti ja hauskasti, niin järkyttäviä kuin tarinat oikeasti ovatkin.

Sarjakuvassa Kukonheltta ylösalaisin pohditaan sitä, miksi meidän kulttuurimme haluaa unohtaa naisen ulkoisten sukuelinten olemassaolon. Aiemmin, muinaisissa yhteiskunnissa, vulvan näyttämistä kuvattiin patsaissa ja reliefeissä. Kuvia vulvasta oli sijoitettu temppelien sisäänkäyntien ympärille, pyhille paikoille ja hautaholveihin. Nyt Nasan avaruuteen lähettämän viestin ihmiskuvissa miehen sukuelin on piirretty paikalleen, mutta naisen jalkojen välistä pikkuinen viivakin on sensuroitu pois.

Tätä seuraa AAH HAA! Sarjakuva orgasmista. Seuraavassa on pieni lainaus Strömquistin modifioimasta tekstistä. Kuulostaa tutulta, mutta jokin ei nyt täsmää. Pistää miettimään, että kenen lähtökohdista orgasmi oikein tavallisesti onkaan määritelty?
"Joillekin miehille seksistä nauttiminen ei ole sama asia kuin orgasmin saaminen, sillä jotkut miehet nauttivat enemmän muista asioista kuin orgasmista. On miehiä, jotka eivät kykene saamaan orgasmia, kokeilivat he mitä niksejä tai apukeinoja tahansa. Edes maailman taitavin rakastajatar ei voi antaa miehelle orgasmia, jos mies ei pysty päästämään irti itsetietoisuudestaan ja rentoutumaan. Mies ei välttämättä toivo orgasmia joka kerta ollessaan yhdynnässä. Joskus hän on tyytyväinen, kun vain tuntee olevansa lähellä naista, tuntiessaan läheisyyttä ja hellyyttä. Keskeytetty yhdyntä tarkoittaa sitä, että yhdyntä keskeytetään, ennen kuin nainen on saanut orgasmin."
Feeling Eve - tai - me kaikki kaipaamme äitiemme puutarhoihin on Eevan monologi joka kertoo lähinnä häpeästä. Eeva häpeää kuukautisia, omaa sukuelintään ja oikeastaa kaikkea, mikä liittyy johonkin "siellä alhaalla". Eevan monologi on albumin ainoa värikäs sarjakuva, muut ovat mustavalkoisia tai niissä on käytetty korkeintaan yhtä korostusväriä.
Viimeinen sarjakuva, Blood Mountain, jatkaa häpeästä puhumista, mutta nyt keskitytään kuukautisiin.

Kielletty hedelmä on hieno ja tärkeä teos, se puoltaa paikkaansa vaikkei ihan mielisarjakuvieni joukkoon ylläkään. Tyyli on makuuni hiukan liian opettavainen, eikä piirrosjälkikään ihan kauheasti miellytä. Piirroksista tulevat mieleen 80-luvun suttuiset punksarjakuvat, ja sikäli tyyli sopii aiheeseen. Se julistaa sopivan uhmakkaasti, ärhäkkäästi sopivaisuussäännöistä piittaamatta. Ihailen sitä, kuinka hienosti Strömquist osaa liittää kovat faktat hauskaan kerrontaan. Sarjakuvaa lukiessa tunteiden kirjo oli suuri; nauratti, kauhistutti, suututti, olin surullinen, voimaannuin ja voih, niin monessa kohdin samaistuin. Toivoisin varsinkin nuorten naisten tutustuvan Strömquistin teräviin huomioihin ja ainakin omille tyttärilleni aion voimallisesti tyrkyttää tätä albumia luettavaksi.

En löytänyt Helsingin sarjakuvafestivaalin esiintyjälistasta Liv Strömquistin nimeä, vaikka keväällä ilmestyneessä tiedotteessa kerrottiin hänen olevan tulossa paikalle. Onkohan vierailu peruuntunut?

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Kunskapens frukt, suom. Helena Kulmala
Sammakko 2016, 143 s.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Haudattu jättiläinen / Kazuo Ishiguro


Kuva: FraserElliot / Flickr
Axl ja Beatrice ovat vanha, toisiaan syvästi rakastava pariskunta. Heitä kohdellaan huonosti kotikylän luolayhdyskunnassa ja he päättävät lähteä matkalle yli Ison tasangon, etsimään poikaansa joka on lähtenyt vanhempiensa luota jo kauan sitten.
"He kulkivat lähekkäin, Axl melkein vaimonsa kannoilla. Siitä huolimatta Beatrice hymisi tasankomatkan aikana joka viidennellä tai kuudennella askelella kuin litaniana: "Axl, oletko siellä?" Ja Axl vastasi aina: "Täällä ollaan, prinsessa." Rituaalivuoropuhelun lisäksi ei puhuttu muuta. Silloinkin kun he tulivat jättiläisen hautakummulle, ja Beatrice viittilöi hätäisesti heitä siirtymään polulta kanervikkoon, he jatkoivat kysymistä ja vastaamista, aivan kuin olisivat halunneet antaa mahdollisesti kuulosteleville demoneille väärän kuvan aikeistaan. Axl pälyili koko ajan taivasta siltä varalta, että se pimenisi äkkiä tai nousisi nopeasti etenevä sumu, mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään, ja sitten Iso tasanko jäi taakse. Kun he kapusivat pienen, laululintujen täyttämän metsikön poikki, Beatrice ei sanonut mitään, mutta Axl huomasi hänen koko olemuksensa rentoutuvan, ja hän lakkasi hokemasta kysymystään."
Matkalla vanhukset kohtaavat petollisia munkkeja, ritareita, sotureita, keijuja ja hirviöitä. He päätyvät jopa osallisiksi hankkeeseen, jonka tarkoituksena on surmata vanha naaraslohikäärme, Querig. Mato makaa luolassa henkitoreissaan, mutta vieläkin sen hengityksen höyry sumentaa ihmisten ajatukset, muuttaa muistot ja saa viisaimmatkin unohtamaan menneet.

Mutta onko parempi muistaa vai unohtaa? Keltit ja saksit ovat eläneet jo jonkin aikaa sovussa sodittuaan aiemmin ankarasti. Jos lohikäärme kuolee, alkaako kostonkierre uudelleen? Entä kuinka käy kauneimmankin rakkauden, kun puolisot taas muistavat kaikki toisilleen aiheuttamansa pettymykset?

Näitä Ishiguro pohtii, ja pukee pohdintansa myyttisen sadun muotoon. Tarina on paikoittain kiehtovan kömpelö ja sen toisteisuus tuo mieleen vanhat legendat. Henkilöt on kuvattu tyyppeinä, mutta he eivät yllättäen käyttäydykään tyypilleen uskollisesti, vaan hyvät ja pahat, pettäjät ja petetyt vaihtavat paikkaa kuin piirileikissä.

Kirjan liki 400 sivua lukee yhdessä humahduksessa, niin taitavasti Ishiguro kuljettaa kertomusta. Tarinan loppuratkaisu on omiaan jättämään lukijan hämmentyneeksi, ehkä pettyneeksikin. Uskon silti kirjan kauniin haikean tunnelman jäävän mieleen pitkäksi aikaa. Ison tasangon korkean taivaan alla on ajatuksen hyvä epäillä ja liikkua.

Ishiguro, Kazuo: Haudattu jättiläinen
The Buried Giant, suom. Helene Bützow
Tammi 2016, 378 s.