tiistai 26. lokakuuta 2010

Puuma

Puuma / Marja Björk
Like, 2010, 203 s.

Björk on mestari antamaan kirjoilleen nimiä, jotka uskaliaasti viittaavat kiellettyyn seksiin. Ensimmäinen oli Posliini, nyt on vuorossa Puuma. Nimet vetävät takuulla uteliaita lukijoita, mutta ainakin Puuman sisältö jää melko mitäänsanomattomaksi.

Malla on viisikymppinen juristi, joka elää avoliitossa itseään hieman vanhemman Kaukon kanssa. Kauko parka hankkii leveää leipää, autoja ja kesäasuntoja, syö Viagraa ja kuntoilee, mutta ei silti riitä seksikkäälle puumalleen. Mallan onneksi viereiseen taloon muuttaa kolmionmuotoinen nuori poliisimies, joka jaksaa kouria jalkoväliä ja panna rajusti takaapäin bootseihin ja pitsikorsetteihin pukeutuvaa kertojaa.

Sivujuonena kulkee Mallan uskovan ystävättären, Riitan, tarina. Riitta luulee vihdoin löytäneensä rakkauden, uskovan miehen, Tuomaksen. Häitä aletaan suunnitella vauhdilla ja kovalla tohinalla, mutta aika nopeasti Tuomaksesta paljastuu ikäviä asioita. Mies on sairaalloisen mustasukkainen eikä ole ollut aivan rehellinenkään, oma asunto paljastuu vuokrakämpäksi eikä tulotaso muutenkaan ole sitä mitä Riitta on kuvitellut.

Takautumina kerrotaan Mallan lapsuudesta, äidin karkuretkistä tumman rakastajan luo ja tytön leikeistä parhaan ystävättären, mustalaistyttö Orvokin kanssa.

Kirjan lopun tunnelma poikkeaa oleellisesti alusta. Kauko saa sydänkohtauksen uimahallissa, joutuu 5 minuutiksi upoksiin eikä selviä. Mies makaa kaksi päivää koomassa sairaalassa, sitten lääkärit suosittavat letkujen irroittamista. Kuolema tulee puolessa tunnissa ja Malla jää yksin. Nyt yllättäen sama nainen, joka aiemmin mietti kuinka helpoimmin päästä eroon kulahtaneesta äijästään, sureekin menetystä voimakkaasti. Aika outoa, vaikka toisaalta, voihan noinkin tietysti käydä. Björkin kirjoitustyyli on niin lakoninen, että muutokseen ei oikein pysty eläytymään. Mallan kaipaus tuntuu lähinnä vain vähän säälittävältä ja suoraan sanoen aika hölmöltä.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Näkymätön

Näkymätön / Paul Auster
Invisible, suomentanut Erkki Jukarainen
Tammi, 2010, 303 s.

Vuonna 1967 Adam Walker opiskelee Columbian yliopistossa, rustaa runoja ja haaveilee kirjailijan urasta. Eräissä juhlissa hän kohtaa itseään hieman vanhemman pariskunnan, Bornin ja Margot'n.

Tutustuminen muuttaa Adamin elämän. Born sitoo nuoren miehen itseensä lupaamalla tämän luotsattavaksi uuden kirjallisuuslehden, Margot taas vie nuorukaisen vuoteeseensa. Asetelma  kuitenkin luhistuu pian, Margot palaa Pariisiin ja Born alkaa suunnitella avioliittoa onnettomuudessa pahoin vammautuneen ystävänsä vaimon kanssa.

Ennen Bornin lähtöä  miehet joutuvat ryöstöyrityksen uhreiksi. Osoittautuu, ettei mustan pojan ase ollut edes ladattu, mutta Born ehti jo sitä ennen vetää stiletin esiin ja tökätä sillä poikaa vatsaan. Kovapintainen Born haluaa paeta paikalta, mutta idealistinen Adam juoksee hälyttämään apua. Kun hän palaa paikalle, sekä Born että puukotuksen uhri ovat kadonneet. Myöhemmin ryöstöä yrittänyt poika löytyy kuolleena läheisestä puistosta, vatsassaan useita puukoniskuja.

Adam saa Bornilta uhkauskirjeen vaieta asiasta, mutta muutaman päivän kuluttua hän menee kuitenkin poliisin puheille. Born on silloin jo ehtinyt paeta maasta ja jää rangaistuksetta. Tämä vaivaa Adamia paljon,  niin että myös hän lähtee Pariisiin jossa tietää sekä Margot'n että Bornin oleskelevan. Hän suunnittelee kostavansa Bornille kertomalla tämän tulevalle vaimolle, millainen roisto mies on. Näin tapahtuukin, mutta sekä nainen että tämän Adamiin rakastunut tytär eivät ota uskoakseen. Syystä tai toisesta avioliitto kuitenkin peruuntuu, mutta tätä Adam ei taida koskaan saada tietää.

Osan tarinasta kertoo Jim, Adamin kirjailijana menestynyt opiskelutoveri, johon Adam vuosikymmenten kuluttua, ollessaan itse jo vakavasti sairaana, ottaa yhteyttä. Bornin menneisyydestä paljastuu lisää arveluttavia seikkoja. Lisäksi Jim lukiessaan Adamin luonnostelemaa romaanikäsikirjoitusta pääsee tutustumaan arkaluontoisiin tapahtumiin Adamin ja tämän sisaren Gwynin menneisyydessä.

Auster kertoo tarinan taidokkaasti kuten aina. Henkilöt ovat mielenkiintoisia; erikoisen kauniita, erikoisen pahoja tai muuten vaan erikoisia eikä tapahtumissakaan ole juuri mitään jokapäiväistä. Kaiken luulisi siis olevan hyvinkin vaikuttavaa, mutta jostain kumman syystä ei vain vaikuta! Ei löydy mitään tarttumapintaa, ei mitään yhteyttä oikeaan elämään. Ei ainakaan minun, mutta pelkäänpä, ettei oikein kenenkään.

Monimutkainen rakenne ihastuttaa ja juoni vie mennessään, niin että kirjan lukee sujuvasti parilla ahmaisulla. Yhtä sujuvasti se kyllä varmaan sitten taas unohtuukin.

torstai 21. lokakuuta 2010

Ketunmorsian

Ketunmorsian / Matti Larjavaara
Gummerus, 2010, 411 s.

Nyt jää kirja kesken. Olen kahlannut tätä kaksi iltaa ja ehtinyt lukea jo melkein kolmasosan, mutta en millään jaksa enempää.

Tästä ei irtoa minulle mitään, tai jos lievä ärsyyntyminen lasketaan, niin sitä sitten. Kirja on kirjoitettu jo parhaan keski-ikänsä ohittaneille miehille. Miehille, jotka haluavat samaistua viriiliin professoriin, jolla on peräti kaksi perhettä entuudestaan ja joka vielä nyt, kun vanhuus jo kolkuttelee ovelle, kykenee viettelemään itselleen uuden, nuoren naisen. Varmasti se on ihana päiväuni monelle, aivan kuten naisille ovat Angelikan ja muiden vastustamattomien kaunotarten tarinat.

Odotin jotain mielenkiintoista siitä, että tapahtumat sijoittuvat kirjallisuudentutkimuksen maailmaan, mutta kuvaukset seminaareista sun muusta opiskeluun liittyvästä olivatkin aivan uskomatonta potaskaa. Pahinta kaikesta on kuitenkin runsaasti käytössä oleva dialogi, se on kököintä mitä olen lukenut pitkään aikaan.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Harjunpää ja rautahuone

Aloitin lukemisen suurin odotuksin. Olen lukenut aiemmin vain yhden Joensuun dekkarin, muistaakseni se oli Harjunpää ja ahdistelija, ja pidin siitä paljon. Siinä kuvattiin rikollisen ajatusmaailmaa niin tarkkanäköisesti ja ymmärtävästi, että oli melkein pakko uskoa tarinan olevan totta. Se samanaikaisesti sekä ihastutti että ahdisti.

Nyt ei käynyt samoin. Harjunpää selvittelee raakoja seksuaalirikoksia, jotka kuvataan tarinan edetessä melko tarkasti. Seksi ja siihen liittyvä väkivalta on aina myyvä aihe, mutta nyt kerronnassa mättää jokin. Tämän tapaisia tarinoita on tottunut lukemaan ja katsomaan tv:stä myöhäisillan  pätkinä niin raflaavalla tyylillä toteutettuina, että Joensuun hieman myhäilevän poliisisedän kertomana tarina vaikuttaa oudolta.

Juoni kulkee pääpiirteissään näin: Orvo on nuori, äitinsä ja isoisänsä kanssa olosuhteiden pakosta asuva mies. Hän on ammatiltaan hieroja, mutta tekee keikkaa myös maksullisena rakastajana, Herra H:na.

Yksi Orvon asiakkaista on Neea, kaunis pyörätuoliin sidottu ranskasta suomeen käännöstöitä tekevä opiskelijatyttö. Neea on tilannut Herra H:n luokseen, mutta ei sitten haluakaan tämän palveluksia. He kuitenkin keskustelevat ja tapaavat uudelleenkin, ja tutustuttuaan toisiinsa rakastuvat.

Samaan aikaan Orvon asiakkaita alkaa kuolla. Poliisi löytää yhden uhrin luota Orvon DNA:ta ja miehestä tulee epäilty. Hänet pidätetään samana iltana, jona hän on luvannut mennä Neean luokse tapaamaan tämän isää. Neea odottaa häntä ulkona ja huonoksi onnneksi paikalle osuu pari humalaista jätkää, jotka raahaavat Neean läheiseen puistoon ja raiskaavat.

Kun Orvo kuulee tämän, hänen kotioloissa piilossa kytenyt kostonhimonsa alkaa vaatia toimintaa. Hän ottaa vastaan SM-keikan, aikomuksena kostaa häntä hyväkseen käyttäville naisille roiman väkivaltaisella seksillä. Toisin kuitenkin käy, naiset pääsevät tapahtumissa niskan päälle ja lopulta Orvo viettää seuraavan yön vieraalla asunnolla patteriin kytkettynä. Samaan aikaan Neea odottaa rakastaan luokseen ja soittelee epätoivoisena tämän kännykkään. Kun Orvo ei tule eikä vastaa puhelimeen, Neean luulee tulleensa hylätyksi ja ottaa kuolemaan johtavan annoksen alkoholia ja lääkkeitä.

Tämä laukaisee lopullisesti Orvon vihan. On käynyt ilmi, että paappa on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen omaa tytärtään ja on näin Orvon isä. Pojan kostonhimo kohdistuu nyt sadistiseen isään ja ripustautuvaan äitiin. Hän kaivaa esille paapan vanhan kiväärin ja aikoo ampua molemmat.

Paappa on Orvoa vastassa oman aseensa kanssa. Orvon laukaus on tappava, mutta paappakin osuu. Orvo pääsee kuitenkin pakenemaan ja pakomatkalla hän tajuaa seksibisnestä pyörittävän Kurren oleva naisasiakkaiden murhien takana. Hän ryntää tämän toimistolle ja aikoo puristaa totuuden esiin. Tunnustuksen kuulevat myös Orvon verijälkiä seuranneet Harjunpää ja Onerva.

Eli juonenkäänteitä riittää vähän liiankin kanssa. Näin nopeasti referoituna tarina kuullostaan melkein tragikoomiselta, mutta ei se lukiessa sentään hassulta tuntunut. Mukana on osuvaakin luonnekuvausta, uhritkin on kuvattu ihan ihmisinä vaikkeivat ehkä niitä kaikkein lämmintunteisimpia naisia olekaan. Silti tarinassa on jotain häiritsevää hosumista sinne tänne. Toki on uskottavaa, että mikäli yhden ihmisen kontolle osuu tuollainen määrä epäonnea, mitä Orvolle tässä ladataan, ei tulos voi olla muuta kuin traaginen. Ehkä yksi tarinan ongelmista onkin juuri siinä, lopun katastrofi ei ole enää vain uskottavaa vaan ihan liiankin todennäköinen ja yllätyksetön.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Korallivaras

Korallivaras / Rebecca Stott
The coral thief ; suomentanut Arto Schroderus
Avain, 2010, 362 s.

Syksyn kaunein kirjankansi? Luultavasti kyllä, näytön kuva ei vain tee oikeutta paperiversiolle, joka on tässä nähtävää kuvaa tummempi ja pehmeämpi sävyiltään.

Tarinan lähtöasetelma on hykerryttävä. On vuosi 1815, Jean-Babtiste Lamarck on vain hieman aiemmin esittänyt luonnonhistoriaa mullistaneen teoriansa hankittujen ominaisuuksien perriytymisestä. Ensimmäiset evoluutioteoriat ovat siis juuri puskemassa esiin kun nuori Daniel Connor lähtee Edinburghista Pariisiin jatkamaan vertailevan anatomian opintojaan kuuluisan professori Georges Cuvierin johdolla. Muutenkin maailma on mullistumassa; samana kuumana heinäkuun yönä kun Danielin arvokkaat matkatavarat varastetaan, keisari Napoleon viruu brittialus HMS Bellerophonilla matkalla kohti Saint Helenan vankilasaarta.

Danielin opinnot uhkaavat tyssätä heti alkuunsa, kun salaperäinen filosofi-kaunotar varastaa pojan haltuun uskotut tieteelliset käsikirjoitukset ja korallinäytteet. Järkytyksestä toivuttuaan ja muutaman päivän Pariisin iloista nautittuaan Daniel ottaa yhteyden pahamaineiseen Monsieur Jagot'hon. Tämä on Bureaun johtaja, joka on kohonnut asemaansa ilmiantamalla entisiä kanssarikollisiaan vankiloissa. Rikos sinänsä ei tunnut kiinnostavan Jagot'ia, mutta kun Daniel kuvailee varasta, poliisijohtajan tarkkaavaisuus herää. Selviää, että kyseessä on Jagot'n erityislistalla oleva Lucienne Bernard, entinen kreivitär ja mestarivaras, joka on ottanut elämäntehtäväkseen pihistää vallankumouksen nimissä aristokraateilta riistettyjä taide-esineitä ja keräilyharvinaisuuksia ja palauttaa niitä alkuperäisille omistajilleen.

Daniel saa Jagot'lta ohjeen ilmoittaa heti, mikäli tapaa Luciennen uudelleen. Pian näin tapahtuukin, mutta Daniel ei tunnekaan halua ilmiantaa älykästä ja viehättävää naista. Päinvastoin, hän haluaa kiivaasti luottaa tähän ja uskoa, kun Lucienne lupaa palauttaa aarteet heti tutkittuaan niitä tarpeekseen. Kun Lucienne vielä vie pojan vuoteeseensa, juttu on selvä; Danielista tulee Luciennen apuri.

Seuraa monipolvisia seikkailuja. Lucienne kiristetään tekemään vielä yksi vaikea ja vaarallinen kaappaus. Se kohdistuu Jardin de Plantesiin, jonne Napoleon on kerännyt kaikki sotasaaliina maailmalta raahaamansa luonnonhistorialliset aarteet.  Luciennen olisi turvallisempaa jo paeta Pariisista, mutta hänen on pakko suostua hankkeeseen saadakseen takaisin kaapatun tyttärensä, Delphinen. Juttuun sekaantuu myös tyttären isä ja muutama muukin Luciennen entinen rakastaja, mikä on omiaan aiheuttamaan mustasukkaisuutta. Danielia kuitenkin tarvitaan välttämättä, sillä hän työskentelee Jardinissa ja pystyy hankkimaan alueesta tarkan kartan.

Monimutkaisten ja hieman sekavienkin juonenkiemuroiden kautta hanke onnistuu, Lucienne varaskoplineen ja tyttärineen pääsee pakenemaan. Daniel jää Pariisiin ja saa poliisit uskomaan koko joukon tuhoutuneen pakoreittinä käytetyn kaupungin alla risteilevän louhoksen sorruttua. 

Kirjan viimeisillä sivuilla Daniel istuu Derbyshiren työhuoneessaan lukemassa Charles Darwinin juuri ilmestynyttä menestysteosta, Lajien syntyä (1859). Kirja saa hänet muistelemaan Luciennea, naista joka näki koralliriuttojen kasvussa viitteitä samalle ajatteluamme mullistaneelle teorialle jonka Darwin perusteli havainnoillaan mehiläisistä, kyyhkysistä ja kastemadoista.

"Ajattelen Luciennea yhä. Kuvittelen, että tapaamme sattumalta asemalaiturilla tai vilkkaalla kadulla. Se tapahtuu aina sattumalta ja aina kiireessä, koska jommankumman meistä on ehdittävä junaan tai koska vallitsee jokin epämääräinen vaaran tunnelma. Toisinaan hän kysyy näissä kuvitelluissa kohtaamisissamme, olenko löytänyt uuden rakkauden. Minä sanon kyllä. En muuta. En kuvaile naisia, joita olen rakastanut - lontoolaista näyttelijää, jota seurasin Roomaan, perijätärtä tai nuorta leskeä - enkä varsinkaan kerro hänelle älykkäästä ja tummasilmäisestä naisesta, jonka kanssa avioiduin ja joka ensi tapaamisessamme hänen isänsä luona Derbyshiressä antoi käyttööni kirjastonsa ja näytti minulle Cuvierin La Régne Animalin osat, jotka olivat juuri saapuneet Pariisista. Hän lukisi ne ranskaksi, hän sanoi. Ranskalainen luonnonhistoria kun oli paljon kiinnostavampaa."

torstai 7. lokakuuta 2010

Nukentekijä

Nukentekijä / Guðrún Eva Mínervudóttir
Skaparinn ; suomentanut Juha Peura
Atena, 2010, 296 s.

Pitkään aikaan en ole törmännyt näin omituiseen tarinaan.

Sveinn on taideopintoihinsa pettynyt kuvanveistäjä, joka hankkii elantonsa tekemällä silikonisia seksinukkeja yksinäisille miehille. Lóa on jo melkein loppuun asti väsynyt yksinhuoltaja, joka on ottanut vapaata töistään mainostoimistossa. Hänellä on kaksi tytärtä, Ìna ja Margrét, joista jälkimmäinen kärsii vakavasta anoreksiasta.

Lóa ja Sveinn tutustuvat, kun Lóan autosta puhkeaa rengas. Sveinn vitkastelee ensin, mutta katsoo sitten kuitenkin velvollisuudekseen auttaa pihassaan itkevää naista. Urakan pitkittyessä Sveinn kutsuu Lóan sisään ja tarjoaa hänelle viiniä, jota Lóa tapansa mukaan lipittää siinä määrin, että sammuu tuoliinsa.

Varhain aamulla Lóa herää ja alkaa tutkia asuntoa. Sveinnin työhuoneelta löytyy useita keskeneräisiä ja yksi täysin valmis nukke, kurvikas mustatukkainen Got-Chick Alma, kasvot tyyppiä Lovely, vartalotyyppi 1. Epätoivoisen äidin mielessä viriää mieletön idea; muiden seuraa karttavan tyttären voisi ehkä totuttaa ihmisiin nuken avulla! Lóa varastaa nuken ja ajaa tiehensä ennen kuin Sveinn ehtii herätä.

Margrét on päästetty kotiin sairaalasta ylioppilaskirjoitusten ajaksi. Tyttö pänttää koulukirjojaan liki neuroottisesti ja milloin hän ei lue, hän kinastelee äitinsä kanssa tarvitsemansa ravinnon määrästä.

Kun viimeinen kokeista päättyy ja Lóa saapuu koululle hieman myöhässä hakemaan Margrétia, tyttöä ei näy missään. Margrétin takki roikkuu naulakossa, puhelin on taskussa. Kukaan opettajista ei tiedä minne tyttö olisi voinut mennä, ystäviltä on turha kysellä koska heitä ei ole ollut enää vuoteen, kahteen.

Samaan aikaan Sveinn on saanut selville Lóan osoitteen ja saapuu paikalle hakemaan takaisin nukkeaan. Hän haluaa tavata Lóan myös siksi, että kuvittelee tämän olevan saamiensa uhkailusoittojen takana. Sveinn on  huonossa kunnossa pudottuaan pyykkikorin päältä yrittäessään vaihtaa lamppua kattovalaisimeen. Lääkehuuruissaan hän vuorostaan väsähtää vierailun aikana ja jää Lóan luokse useammaksi päiväksi.

Kirjan ihmissuhteet ovat omalaatuisia. Henkilökuvaus on suorasukaista eikä mairittele ketään, ihmisten kanssakäyminen on usein epäystävällistä. Silti on täysin luonnollista, että lähes vieras ihminen jää toisen luokse yöksi, useammaksikin. Oikein ketään ei arvosteta mutta kaikkia siedetään.

Tarinan päättyessä samat tapahtumat kerrotaan kahteen kertaan, vain hieman muunnellen, erikseen sekä Lóan että Sveinnin kannalta. Idea on hauska ja erilaiset näkökulmat paljastavat pikkuhiljaa sen, mitä kukakin on luullut ilmaisseensa ja kuinka eri tavalla toinen on asian käsittänyt. Ihmetyttää vain, miksi keino otetaan käyttöön vasta niin myöhäisessä vaiheessa, olisi ehkä ollut hyvä käyttää sitä läpi kirjan.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Routaholvi

Routaholvi / Anne Michaels
The winter vault, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY, 2010, 320 s.

Kertojan ääni on hiljainen ja viisas, niin vaatimaton, ettei vaadi juuri lainkaan huomiota. Tarina virtaa tyynesti kuin suuret joet, Niili ja St. Lawrence, joiden rannalla tapahtumat eletään. Pinnanalaiset voimat ovat kuitenkin koko ajan läsnä, aavistettavissa.

Jeanin ja Averyn rakkaustarina alkaa Torontosta, mutta heti naimisiinmenonsa jälkeen he muuttavat Egyptiin, Sudanin rajaseudulle. Eletään 1960-lukua ja Assuanin padon rakentaminen on alkamassa. Abu Simbelin kalliotemppeleitä siirretään turvaan ja tuhannet nubialaiset joutuvat jättämään kotinsa. Näiden menetysten keskellä nuori aviopari tutustuu toisiinsa kertoen tarinoita lapsuudestaan, kuolleista isistä ja äideistä joiden kaipaamiseen ei tunnu tulevan loppua.

Surumielisyys muuttuu tragediaksi kuitenkin vasta kun Jean ja Avery menettävät pienen tyttärensä jo ennen tämän syntymää. Jeanin lohduttomuus on niin syvää, että Avery tuntee itsensä sen edessä voimattomaksi. He palaavat yhdessä kotiin Kanadaan, mutta muuttavat siellä erilleen asumaan.

Jean tutustuu puolalaiseen taiteilijaan Lucjaniin. Tämän menneisyyteen kuuluvat juutalaispojan kohtalo 1940-luvun Varsovassa ja sodan melskeisiin kadonneet vanhemmat. Jeanin ja Lucjanin suhde on monimutkainen. Lucjan rakastuu Jeanin herkkyyteen, mutta samalla ärsyyntyy siitä.

Muita tärkeitä henkilöitä kirjassa ovat Averyn äiti Marina ja Lucjanin taiteilijaystävät Ewa ja Pawel. Kaikkien näiden tarinat kutoutuvat yhteen menetysten verkoksi, jonka läpi kukin yrittää toisten avulla päästä jatkamaan elämäänsä.

Kirjan tunnelma on äärettömän surumielinen muttei kuitenkaan masentava. Haikeudesta huolimatta tarinan ottaa vastaan mielellään, se pysyttelee hienotunteisesti paperilla ja lukeminen tuntuu melkein terapeuttiselta. Kieli on niin kauniin runollista, ettei haittaa mitään, vaikka merkitystä ei aina aivan tarkalleen ottaen ymmärtäisi. Tunnelman ymmärtäminen riittää.

"Ottaa omakseen toisen kuva. Oppia tuntemaan, nimeämään ja pitämään tallessa kaikki se mitä toisen kasvoissa näkee kun itsekin, aikanaan, tulee osaksi toisen ilmettä; oppia sellainen kuuntelemisen tapa, johon mahtuu se mitä hän sinusta tietää. Oppia tuntemaan jokainen vivahde kun se paljastaa uuden menneisyyden ja kaiken, mikä voisi olla mahdollista. Nähdä toisen ihossa iän epäjohdonmukaisuudet: lapsen kädet ja ranteet ja korvat, nuoren naisen olkavarret ja sileät, kiinteät sääret - kaikki ruumiinosat näyttävät saavuttavan eri iän ja viipyvän siinä pitkään. Miksi ihmeessä ihmisruumis vanhenee niin epäjohdonmukaisesti? Katsellessaan Jeania pöydän yli, tai nyt, kun he makasivat kasvot rinnatusten, raajat raajoja vasten, Avery näki Jeanin kasvojen pehmenevän ilmeestä toiseen ja taas toiseen; niistä näkyi aina avoimuutta, pinnanalaista avoimuutta, ja sillä tavoin rakkaus avautuu rakkauteen, niin kuin veden pinnalla kävisi tuuli, tai valonsäde. Jeanin vieressä maatessaan Avery kuvitteli, että hänen ajatuksensakin voisivat muuttaa Jeanin kasvoja."