maanantai 4. lokakuuta 2010

Routaholvi

Routaholvi / Anne Michaels
The winter vault, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY, 2010, 320 s.

Kertojan ääni on hiljainen ja viisas, niin vaatimaton, ettei vaadi juuri lainkaan huomiota. Tarina virtaa tyynesti kuin suuret joet, Niili ja St. Lawrence, joiden rannalla tapahtumat eletään. Pinnanalaiset voimat ovat kuitenkin koko ajan läsnä, aavistettavissa.

Jeanin ja Averyn rakkaustarina alkaa Torontosta, mutta heti naimisiinmenonsa jälkeen he muuttavat Egyptiin, Sudanin rajaseudulle. Eletään 1960-lukua ja Assuanin padon rakentaminen on alkamassa. Abu Simbelin kalliotemppeleitä siirretään turvaan ja tuhannet nubialaiset joutuvat jättämään kotinsa. Näiden menetysten keskellä nuori aviopari tutustuu toisiinsa kertoen tarinoita lapsuudestaan, kuolleista isistä ja äideistä joiden kaipaamiseen ei tunnu tulevan loppua.

Surumielisyys muuttuu tragediaksi kuitenkin vasta kun Jean ja Avery menettävät pienen tyttärensä jo ennen tämän syntymää. Jeanin lohduttomuus on niin syvää, että Avery tuntee itsensä sen edessä voimattomaksi. He palaavat yhdessä kotiin Kanadaan, mutta muuttavat siellä erilleen asumaan.

Jean tutustuu puolalaiseen taiteilijaan Lucjaniin. Tämän menneisyyteen kuuluvat juutalaispojan kohtalo 1940-luvun Varsovassa ja sodan melskeisiin kadonneet vanhemmat. Jeanin ja Lucjanin suhde on monimutkainen. Lucjan rakastuu Jeanin herkkyyteen, mutta samalla ärsyyntyy siitä.

Muita tärkeitä henkilöitä kirjassa ovat Averyn äiti Marina ja Lucjanin taiteilijaystävät Ewa ja Pawel. Kaikkien näiden tarinat kutoutuvat yhteen menetysten verkoksi, jonka läpi kukin yrittää toisten avulla päästä jatkamaan elämäänsä.

Kirjan tunnelma on äärettömän surumielinen muttei kuitenkaan masentava. Haikeudesta huolimatta tarinan ottaa vastaan mielellään, se pysyttelee hienotunteisesti paperilla ja lukeminen tuntuu melkein terapeuttiselta. Kieli on niin kauniin runollista, ettei haittaa mitään, vaikka merkitystä ei aina aivan tarkalleen ottaen ymmärtäisi. Tunnelman ymmärtäminen riittää.

"Ottaa omakseen toisen kuva. Oppia tuntemaan, nimeämään ja pitämään tallessa kaikki se mitä toisen kasvoissa näkee kun itsekin, aikanaan, tulee osaksi toisen ilmettä; oppia sellainen kuuntelemisen tapa, johon mahtuu se mitä hän sinusta tietää. Oppia tuntemaan jokainen vivahde kun se paljastaa uuden menneisyyden ja kaiken, mikä voisi olla mahdollista. Nähdä toisen ihossa iän epäjohdonmukaisuudet: lapsen kädet ja ranteet ja korvat, nuoren naisen olkavarret ja sileät, kiinteät sääret - kaikki ruumiinosat näyttävät saavuttavan eri iän ja viipyvän siinä pitkään. Miksi ihmeessä ihmisruumis vanhenee niin epäjohdonmukaisesti? Katsellessaan Jeania pöydän yli, tai nyt, kun he makasivat kasvot rinnatusten, raajat raajoja vasten, Avery näki Jeanin kasvojen pehmenevän ilmeestä toiseen ja taas toiseen; niistä näkyi aina avoimuutta, pinnanalaista avoimuutta, ja sillä tavoin rakkaus avautuu rakkauteen, niin kuin veden pinnalla kävisi tuuli, tai valonsäde. Jeanin vieressä maatessaan Avery kuvitteli, että hänen ajatuksensakin voisivat muuttaa Jeanin kasvoja."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!