perjantai 31. tammikuuta 2014

Me tarvitaan uudet nimet / NoViolet Bulawayo

Bulawayo, NoViolet: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, suom. Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2013, 292 s.

"Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. Me ei syöty mitään aamulla ja tuntuu siltä että joku on ottanut lapion ja kaivanut vatsani typötyhjäksi."

Näin kertoo kirjan alussa Kulta, alakouluikäinen tyttö Paratiisista, köyhältä esikaupunkialueelta jostakin päin Zimbabwea. Ollaan 80-luvun alkupuolella ja entisten rhodesialaisten usko suureen muutokseen on alkanut jo vaihtua pettymykseksi. Zimbabwe on itsenäistynyt ja enemmistövallan kausi alkanut, mutta ei ilman ongelmia. Maan talous on romahtamaisillaan, aidsiin sairastuneiden määrä kasvaa kiihtyvällä vauhdilla, kouluja suljetaan ja inflaatio laukkaa. Kulta kavereineen ei näistä tiedä eikä huoli. Kaverukset viettävät päivänsä leikkien ja kinastellen, joskus myös kiinalaisia rakennustyömiehiä ja rikkaiden talonvartijoita härnäten.

Me tarvitaan uudet nimet ei ole omaelämäkerrallinen teos, mutta ammentaa silti suoraan kirjailijan muistoista. Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1981. Uusista nimistä puheen ollen, kirjailijan oma syntymänimi on Elizabeth Zandile Tshele. Sukunimi Bulawayo tulee kirjailijan kotikaupungin mukaan ja etunimi NoViolet yhdistää hänet nuorena kuolleen Violet-äidin muistoon, etuliite No- kun tarkoittaa sitä, että ollaan jonkun kanssa. Yhdysvaltoihin, Michiganiin, Bulawayo muutti 18-vuotiaana. Nykyisin hän asuu ja opiskelee Kaliforniassa.

NoViolet Bulawayo on kertonut valinneensa tarinan kertojaksi lapsen siksi, että on oppinut tuntemaan kotimaansa vain lapsen silmin. Kertojavalinta on oivallinen, koska Bulawayo pystyy näin pureutumaan moniin ongelmiin hyvin suorasukaisesti olematta silti saarnaava tai synkkä. Lapsi näkee tarkasti ja kertoo kaiken siekailematta, mutta myös unohtaa nopeasti ja suuntaa toivekkaana uusiin tavoitteisiin ja unelmiin. Bulawayo on upottanut kertomukseen mukaan liki uuvuttavan määrän järkyttäviä tapahtumia kotimaansa lähihistoriasta, mutta Kullan silmin nähtynä niistä tulee elettyä elämää, mielenkiintoista ja liikuttavaa.
"Kun me istutaan valkoinen mies rupeaa ottamaan meistä kuvia isolla kamerallaan. Nämä avustustyöntekijät totta vie tykkää ottaa kuvia aivan kuin me oltaisiin niiden oikeita ystäviä ja sukulaisia ja ne katsoisi kuvia myöhemmin kotonaan ja kertoisi meidän nimet mulle ystävilleen ja sukulaisilleen. Niille on ihan sama vaikka meidän likaiset ja risaiset vaatteet hävettää meitä ja meistä olisi parempi ettei ne ottaisi kuvia. Ne ottaa niitä silti, ottaa ja ottaa. Me ei panna vastaan koska me tiedetään että kuvaamisen jälkeen me saadaan lahjoitustavaroita."
Kirjan puolivälissä toteutuu Kullan unelma, hän pääsee tätinsä Fostalinan luo Amerikkaan, Destroyedmichygeniin. Samalla lapsen ääni vaimenee ja kerronta muuttuu. Kulta opettelee puhumaan muiden amerikkalaisten nuorten tavoin ja kertoo tyypillisiä murrosikäisten juttuja, mutta mukaan tulee myös tarkemmin määrittelemätön kertoja, joka kaipaa vanhaan kotimaahan ja kärsii sivullisuuden tunteesta uudessa isänmaassa.
"Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla."
Romaani Me tarvitaan uudet nimet on helppo määritellä maahanmuuttoproosaksi jota yhä ilahduttavammissa määrin julkaistaan nykyisin joka puolella maailmaa, jopa täällä meillä Suomessa. Mielenkiintoisempi juttu onkin sitten miettiä sitä, kuinka afrikkalainen Bulawayon ääni todella on, ja kuinka paljon siinä kuullaan niitä äänenpainoja, joita amerikkalaiset ja eurooppalaiset juuri tämän tyyppisessä kirjallisuudessa nimenomaan haluavatkin kuulla. Kirjan nimi We need new names viittaa paitsi zimbabwelaiseen tapaan antaa lapsille ilmeikkäitä nimiä, myös siihen, että kirjailija on halunnut luoda uuden tavan katsoa sekä kotimaataan että siirtolaisuutta Afrikasta länsimaihin ja kertoa niistä varsinkin amerikkalaiselle lukijakunnalle. Itse tutustuin teokseen suurella mielenkiinnolla, mutta jäin hiukan ihmettelemään sitä, ettei teos missään vaiheessa päässyt kunnolla yllättämään. En ainakaan myönnä kaivanneeni mitään mikä olisi järkyttänyt enemmän, mutta jotain uutta ja vieraampaa odotin kohtaavani.

NoViolet Bulawayon esikoisromaani tuli laajasti huomatuksi päästessään Man Booker -palkintoehdokkaaksi viime vuonna. Aiemmin Bulawayo oli jo voittanut Afrikan Bookeriksi kutsutun Caine Prize -palkinnon novellilla Hitting Paradise.

Me tarvitaan uudet nimet on ollut oikea blogihitti ja kirjasta on pidetty paljon. Monet lukivat teoksen jo alkukielellä, ja Karoliina kuunteli sen äänikirjana, afrikkalaisine aksentteineen kaikkineen! Blogissa Reader, why did I marry him pohditaan mielenkiintoisesti teokseen liittyvää kurjuuden estetiikkaa, Lumiomenan Katja taas analysoi enemmän kirjan rakennetta ja Bulawayon käyttämää kieltä.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kotimaiset kirjablogit äänestävät taas edellisvuoden parhaista kirjoista. Tänään blogit julkaisevat ehdokkaansa voittajiksi, tulokset voi lukea huomenna kunkin äänestyksen emäntäblogista. 


Erjan lukupäiväkirjan ehdokkaat Blogistanian Finlandian voittajiksi ovat:

1. Forsström, Tua: Lokakuun iltana soudin järvelle : runoja
En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, suom. Caj Westerberg
Kansikuva Per Mäkitalo, päällys Anders Carpelan
Siltala, 2013, 43, [5] s.


2. Pirkko Soininen: Murretut päivät
Kansi: Merja Ylitalo
Kaarinan kaupunki, 2013, 69 s.




Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.



Erjan lukupäiväkirjan ehdokkaat vuoden 2013 Globalian voittajiksi ovat:

1. Doctorow, E. L.: Homer ja Langley
Homer & Langley, suom. Helene Bützow
Päällys: Marko Taina
Tammi, 2013, 220 s.


2. Egan, Jennifer: Sydäntorni
The keep, suom. Heikki Karjalainen
Keltainen kirjasto 443
Tammi, 2013, 346 s.


3. NDiaye, Marie : Kolme vahvaa naista Trois femmes puissantes, suom. Anna-Maija Viitanen
Graafinen suunnittelu Jarkko Hyppönen
Gummerus, 2013, 279 s.


Globaliaa emännöi Taika Kirjasfäärissä.


Tieto -kategoriaan asetan vain kaksi ehdokasta:





Tietokirjojen äänestystä emännöi Liisa blogissa Luetut, lukemattomat


Kuopus -sarjaan en itse aseta lainkaan ehdokkaita, luen niin vähän lasten- ja nuortenkirjoja. Niitä koskeva äänestystulos julkaistaan blogissa Les! Lue!

lauantai 25. tammikuuta 2014

Reviiri 15 - Varsinais-Suomalaisen kirjallisuuden vuosikirja

Reviiri 2013 : uuden kirjallisuuden vuosikerta
toim. Tommi Parkko, Maria Merikanto ja Salla Tuukkanen
ulkoasu Paula Kemppainen
Varsinais-Suomen taidetoimikunta 2013, 197 s.

Runous täällä kotinurkilla voi varsin hyvin! Mitään muuta ei voi ajatella, kun lukee vuoden 2013 Reviiriä. Tämä joka toinen vuosi Varsinais-Suomessa julkaistava uusia kirjoittajia esittelevä antologia keskittyy tällä kertaa runoihin. Tartuin kirjaan ajatuksella, että lukaisen sen nopeasti lävitse, varmasti siellä on pari kiinnostavaa uutta tekijää joukossa. No, ensimmäinen oli kiinnostava. Niin oli toinenkin. Ja kolmas. Ja niin edelleen...
Toki joku kirjoittajista tuli runoillaan vielä lähemmäksi kuin joku toinen, mutta taitavia olivat kaikki!

Antologian toimittanut runoilija Tommi Parkko on varustanut teoksen myös hyvällä esipuheella. Siinä paitsi esitellään kirjoittajia, valotetaan myös julkaisusarjan historiaa sekä kirjallisuuden rakenteiden ja toimitatavan muutoksia. Vielä 80-luvulla runoilijaksi saattoi ryhtyä liki yksinomaan jonkin suuren kustantamon tuella. Nykyisin tie voi aueta myös runotapahtumien, kirjallisuuslehtien ja verkkojulkaisujen kautta. Lisäksi kirjoittamisen opetuksen yleistyminen on vaikuttanut runojen julkaisemiseen. Tämänkin Reviirin kirjoittajista liki puolet on opiskellut luovaa kirjoittamista yliopistolla Turussa.

Pirkko Soinisen teksteihin olen ihastunut jo aikaisemminkin. Kuulin niitä ensimmäisen kerran viime syksynä kirjamessuilla, kun Pirkko itse niitä luki estraadilla tuoreena RunoKaarinan voittajana. Reviiriin valituissa runoissa on läsnä tunnistettava yhdistelmä arkista naisenelämää ja riipaisevan tuttua kaipausta, samoja teemoja jotka kiehtoivat minua jo palkitussa kokoelmassa Murretut päivät.

Asetu auringon läikkään ja mieti että olet riittävästi
saleissa peiliovet paukkuvat, helisevät
kristallikruunut, ikävä. 

Asetu selin häneen, ette te kuitenkaan tunnistaisi toisianne
vaikka asutte samaa taloa, hupakko kettu
joka juoksee itäisestä siivestä läntiseen.
...


Veera Kivijärvi kertoo etsineensä kirjoittamiseen inspiraatiota mm. Sirkka Turkan runoista. Runoissa on paljon luonto- ja eläinaiheita, mutta ne eivät suinkaan jää miksikään pikku tuokiokuviksi metsästä. Päinvastoin, ne laajenevat kertomuksiksi elämästä, sen monimutkaisuudesta ja vaikeuksistakin.

kuka on tuonut nahan tänne, sen tuoksu murenee hitaammin kuin  
muisto eläimestä
tai rukous jota tuuli karstaa, hapero verka

veteen, veteen minä mieluiten menisin
uittamaan hiukseni jotka laahasivat kiveä,
                                                       vanha villa ja suola
on pysyttävä kaukana syttyvistä pensaista
kun on itse huokoista puuta ja lyhde
… 


Jani Laitikas esittelee itsensä skeptikoksi, joka pitää käsitteiksi purkamattomissa olevista tunteista. Hänen runoissaan yhdistyy usein yllättäviä juttuja, hämähäkit saattavat kutoa lopputekstejä kuvakarttoihin ja matemaattiset suureet määrittää ihmisyyttä. Hyvänlaatuisesti hämmentävät tekstit vaikuttavat tarkkaan harkituilta ja niistä nousee mieleen vahvoja, kirkkaita kuvia.

Sijoitut hämärän kertomaan
avaruuteen. 

Tulisi osoitetuksi inhimillistetty geometrinen tila,
irreaalinen kaava. Epäsäännölliset muuttujat.
Tulen nähdyksi summana, yhdistä nämä
laajenevat pisteet. 


Huumori on lyriikassa harvinaista ja ehkä joskus vaikeaakin. Usein kaikenlaisesta näppäryydestä jää ainakin minulle tunne vain jonkinlaisesta understatementista. Tapani Heinosen runoissa huumori on vähän tätä lajia, mutta hän onnistuu silti olemaan uskottava, hassuissa heitoissa ei tunnu olevan kyse pelkästään rohkeuden puutteesta johtuvasta sanojen takaisinotosta. Ennemminkin hän tuntuu etsivän tekstiinsä vankkaa maapohjaa, asioiden hyväksymistä ilman teennäistä kohottamista, sellaisinaan.

Täältä minä kurkistan
joogakurssin takarivistä
reumansyömällä selälllä
parinkymmenen pyllyn takaa 

Olen solmu
jota avaan
yhä uudestaan 

Olen jo perillä
mutta sinne on ensin löydettävä
pujoteltava laulavien lanteiden lomasta
äärettömyytensä äärelle
...


Lena Gottelier on kokoelman kirjoittajista ainoa, joka leikkitelee typografialla. Yleensä en sen suuntaisista kokeiluista innostu, mutta nyt kirjaimien paksunnokset ja kapiteelien epätavallinen sijoittelu keskelle sanoja toi runoihin rytmiä, ajatusta ja hauskuutta.

Gottelier taitaa huumorilajin muutenkin, ja aika ihanan räävittömällä tyylillä vieläpä. Aluksi kyllä ähkäisin lähinnä kai tuskastuneena runolle gynekologilla käynnistä, mutta ennenkuin ehdin kääntää sivua, olin jo myyty. Runojen tilanteet on helppo tunnistaa, vaikkei aivan samaa olisikaan kokenut.

Myyjätär vaikuttaa kovin nuorelta
ja kokemattomalta, osaako hän kertoa
millaista kuohuviiniä hääpäiväksi ostetaan,
kun ei ole kahteen viikkoon
puhuttu sanaankaan. Minä litistyn
torin ahtaassa lävessä, jonka talvet
ovat raidattomia mattoja ja savukalaa.  
...
Maakellarissa istun kevääseen ja pusken ituja,
paksuja valkoisia torahampaita.


Sanni Pesosen runot taas eivät aukene aivan helposti, mutta ehkä juuri siitä syystä niissä on jotain valtavan kiinnostavaa. Pesosen käyttämä kieli on yksinkertaista ja kirkasta, hän ei käytä mitään erikoisia sanoja tai outoja ilmaisuja. Jollain keinolla hän kuitenkin luo näihin pieniin salaperäisiin tarinoihin sellaista intensiteettiä, että ainakin minun on pakko pysähtyä kuuntelemaan melkein henkeä pidätellen.

Valja
Valjastit minut ensimmäisenä iltana.
Kaikki oli suloista ensin.
Naurua, olen tyttö,
olen laittanut kukkamekon ja jännittänyt.
 ...
Odotin, 
että myöhemmin
nauraisit kun näit
kun säps
räps 

en kai koskaan uskonut että
jää voisi viiltää vettä,
että joku voisi,


Otin tässä esille vain muutaman kirjoittajista. Luonnollisesti varmaankin juuri ne, joiden teksteihin joko heti samaistuin tai joiden vieraus aiheutti uteliaisuutta. Kokoelma on mittava ja kestää, tai oikeammin ehkä jopa vaatii, useammankin lukukerran. Sen hahmottaminen yhdellä lukemisella on melko mahdotonta jo siksi, että mukana on peräti 16 omanlaistaan runoilijaa. Seuraavalla kerralla huomioni osuu todennäköisesti taas johonkin muuhun, ja sitä oikein odotankin.

Muut antologiassa mukana olevat kirjoittajat ovat Marja Kangas, Mia Rönkä, Sofi Ylikoski, Elina Laine, Helianne Kallio, Kalle Talonen, Suvi Kauppila, Oskari Toivonen, Niina Oisalo ja Virpi Vairinen.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Tove Jansson : tee työtä ja rakasta / Tuula Karjalainen

Karjalainen, Tuula: Tove Jansson : tee työtä ja rakasta
Tammi, 2013,303 s.

Vuosi 2014 on Tove Janssonin juhlavuosi, hänen syntymästään tulee kuluneeksi 100 vuotta. Maaliskuun puolivälissä avautuu Ateneumissa suuri juhlanäyttely, jonka on kuratoinut Tuula Karjalainen. Nyt käsillä oleva elämäkerta on syntynyt samanaikaisesti näyttelyn suunnittelun kanssa.

Emmin hieman tähän 300-sivuiseen opukseen tarttumista. Ajattelin, että olen lukenut Tovesta jo niin monesta lähteestä, etten ehkä haluaisi kahlata läpi kokonaista elämäkertaa. Olisiko ollut korea ulkonäkö joka sai kuitenkin aloittamaan lukemisen, ja katumaan en joutunut. Kirja on pullollaan tietoa, mutta onnistuu silti olemaan samalla kepeä ja innostava. Itse asiassa ihastuin teokseen niin paljon, että poikkesin Sammakossa ostoksilla. Yksi kirjan ansioista piilee nimittäin siinä, kuinka Toven vaiheet punotaan aikakauden muihin tapahtumiin ja ilmiöihin. Hyvä siis saada opus omaan hyllyyn, ennustan palaavani sen ääreen vielä useasti myöhemminkin, tarkistamaan milloin mitäkin asiaa.

Teoksen ulkoasu on tosiaankin huomiota herättävän kaunis. Kullattuine kirjaimineen ja heleine väreineen kirja on kuin korulipas jonka haluaa heti avata. Kanteen valittu valokuva on minulle entuudestaan outo, en olisi ehkä edes tunnistanut kohdetta tästä nuoruudenkuvasta. Muutenkin kirjassa on ilahduttavan paljon kuvia, joskaan ennennäkemättömiä niistä ei liene monikaan. Useimmat on nähty aeimmin lehtipiirroksina tai kirjankuvituksena tai ovat tuttuja vanhemmista elämäkerroista. Mutta yhtäkaikki, kuvia on silti hauska katsella. Ensin hiukan ihmettelin sitä, ettei edes maalauskuvia ole painettu kiiltävälle paperille. Värit toistuvat kuitenkin yllättävän kauniisti pehmeältäkin alustalta ja yhtenäinen ulkoasu luo kirjaan mukavan rauhallisen tunnelman.

Kirja alkaa siitä, kun Tove ensimmäisen kerran potkaisee äitinsä vatsanpeitteisiin. Tämä tapahtuu Ilonkadulla, Rué de Gaité'lla Pariisissa juuri ennen ensimmäisen maailmasodan syttymistä. Vanhemmista, Signe Hammarsten-Janssonista ja Viktor Janssonista kerrotaan alussa paljon, eikä ihme, heidän vaikutuksensa Toven elämään ja taiteeseen oli merkittävä. Äidiltä Tove sai loppumatonta tukea ja turvaa, suhde isään oli toisinaan vaikeampi.

Nuoruusajan taideopinnot, ystävyydet ja rakkaudet olivat mielenkiintoista luettavaa. Tovelle tärkeitä henkilöitä olivat mm. Tapio Tapiovaara, Sam Vanni, Eva Wichman ja Atos Wirtanen. Varsinkaan Toven yhteyksistä aikakauden suomenkieliseen vasemmistoälymystöön en ollut tiennyt mitään, mutta lukiessa palaset loksahtelivat hauskasti kohdilleen. Luulen nyt ymmärtäväni entistä paremmin, mistä ovat peräisin monet niistä filosofisista piirteistä, joista Janssonin romaaneissa ja kertomuksissa aivan erityisesti pidän.

Sota-aika oli Tovelle raskasta. Hän pelkäsi rintamalle joutuneiden läheistensä puolesta ja tunsi ahdistusta ja voimattomuutta väkivallan uhan alla. Samalla hän kuitenkin kykeni piirtämään aiheesta rohkeita pilapiirroksia. Niitä julkaisi erityisesti ruotsinkielinen poliittinen pilalehti Garm.

Tuula Karjalainen korostaa Toven halua tulla arvostetuksi ja muistetuksi taidemaalarina. Maalauksia esitellään kirjassa, mutta suurempi huomio kiinnitetään silti piirroksiin ja kuvitustöihin. Erityisen mielenkiintoista oli lukea monumentaalimaalauksista, joita Tove sodan jälkeen teki mm. lastensairaaloihin Helsingissä ja Kotkassa, Haminan seurahuoneelle ja Helsingin kaupungintalon ruokasaliin.

Muumipeikoille ja heidän ystävilleen on kirjan loppupuolella varattu paljon tilaa, aikuisille tarkoitetuista kirjoista kerrotaan vähemmän. Selväksi tulee kuitenkin sekin, että Tove oli toisinaan hyvinkin kyllästynyt rooliinsa peikkojen äitinä. Muumipeikkoihin liittyy silti eräs Tovea aivan erityisesti ilahduttanut elämänvaihe, tutustuminen teatterimaailmaan. Muumeista on tehty oopperaa, näytelmiä, elokuvia, kuunnelmia radioon ja animaatioita televisioon. Varsinkin alussa Tove oli produktioissa innokkaasti mukana, usein hyvän ystävänsä Vivica Bandlerin tukemana. Myöhemmin monia tuotantoja valvoi Toven veli Lars.

Tuulikki Pietilään Tove tutustui 1950-luvun puolessa välissä. Aikuisiällä alkanut kumppanuus toi naisten elämään levollisuutta ja onnea, kuvataiteilija ymmärsi toista kuvataiteilijaa. He jakoivat rakkauden matkustelemiseen ja saaristoon ja nauttivat molemmat käsillä tekemisestä, mm. monenlaisesta rakentelusta. Muumikuvaelmien tekeminen ja puuhailu yhteisellä saarella Klovharulla oli molemmille mieleistä. Työkaveri kirjastolla kertoi tehneensä kirjaa lukiessaan tähän liittyen ilahduttavan huomion; elämäkerta on ensimmäinen, jossa Toven rakkaussuhteita samaan sukupuoleen ei enää käsitellä tabuna, vaan samalla tavoin muiden suhteiden kanssa.

Viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin. En ihmettele yhtään, että kirja on ehditty jo palkitakin. Hassua kyllä, vaikka ennen lukemista ajattelin tietäväni Tovesta tarpeeksi, nyt haluan tietää lisää! Satuin huomaamaan nettikirjakaupassa Boel Westinin kirjoittaman, vuonna 2008 suomeksi julkaistun elämäkerran todella edulliseen hintaan ja nyt kirja odottelee tuolla jo hyllyssä lukijaansa. Erityisen mielenkiintoisen Westinin teoksesta tekee se, että kirjoittaja on kirjallisuudentutkija. On hauskaa päästä vertailemaan, poikkeavatko hänen painotuksensa paljonkin kuvataiteisiin keskittyneen Karjalaisen valinnoista.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Popula / Pirjo Hassinen

Hassinen, Pirjo : Popula
Otava, 2012, 318 s.

Pirjo Hassisen Popula valikoitui lukupiirin tammikuun kirjaksi siksi, että tarvittiin kirja, joka herättää ajatuksia ja jonka henkilöihin on helppo samaistua. En tiedä osuiko valinta aivan nappiin. Ajattelemaan teos kyllä pisti, mutta tuon samaistuminen taisi jäädä hieman vähemmälle. Yllättävän hyvin tunsin silti ymmärtäväni henkilöiden tekoja ja motiiveja, varmaankin Hassisen taitavan psykologisen kerronnan ansiosta.

Miksi sitten tarvittiin juuri tällainen kirja? 

Lukupiirillämme oli vieraana ryhmä teatteriharrastajia Aurajoen tarinateatterista. Tapaamisen tarkoituksena oli kokeilla kaunokirjallisen lukukokemuksen purkamista tarinateatterin keinoin. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että vastaamalla esityksen ohjaajan kysymyksiin kerroimme vaikutelmiamme kirjasta ja siitä, millaista omakohtaista kokemusta meillä oli samoista aiheista. Näyttelijät kuuntelivat ja improvisoivat kertomastamme pieniä esityksiä. Näimme eläviä patsaita, kohtaamisia ja upeita pieniä näytelmiä aivan samantien! Touhu oli niin jännittävää ja mielenkiintoista, ettemme olisi malttaneet lopettaa ollenkaan, juuri ja juuri ehdimme ulos ennen kirjaston sulkemista.

Populan henkilögalleria on laaja. Keskeisimmät henkilöt ovat naapurukset Pirjo ja Perttu, joiden ystävyyden moniulotteisuus on yksi romaanin mielenkiintoisimmista kertomuslinjoista. Pirjo on keski-ikäinen nainen, joka täyttää elämänsä akvarellimaalauksella ja viinin lipittelyllä. Perttu työskentelee kirjan alussa portsarina, mutta menettää tarinan edetessä työpaikkansa. Tästä alkaa viinan ja pillereiden vauhdittama luisuminen porukoihin, joissa epäily väkivaltarikoksista on arkipäivää.

Pirjo ja Perttu ovat toisilleen tärkeitä, mutta suhteen kehittyminen ei ole suoraviivaista. Kumpikin miettii tahollaan toisen odotuksia mm. seksin suhteen, peläten aiheuttavansa pettymyksen poiketessaan sekä naisten- että miestenlehtien roolimalleista.

Pirjon suhde tyttäreen, Ritaan, on ongelmallinen ja täynnä väärinkäsityksiä, mutta Ritan ottotyttären Tuulian kanssa Pirjo viihtyy. Äiti-tytär-suhteiden kuvauksissa ollaan melkoisen mielenkiintoisilla jäljillä, mutta kovin pitkälle niissä ei edetä. Ritan kriittisyys äitiä kohtaan on aihe, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin tulkintoja, mutta tarina pysyttelee melko konkreettisella tasolla. Pirjo töhrii palkitun taidemaalari Marilan kukkamaalauksen. Maalauksen toteutus ei miellytä Pirjoa, eikä se hänen mielestään ansaitse saamaansa arvostusta. Rita ei voi ymmärtää äitinsä motiiveja ja häpeää tempausta.

Paljon muutakin tapahtuu ja monille tapahtumille tarinassa on yhteistä se, että merkittäviä muutoksia ihmisten elämään aiheuttavat hetkelliset hermostumiset ja maltin menettäminen. Pikaistuksissa laukaistusta loukkauksesta seuraa avioero, suutuspäissä tehdystä asiakkaan ulosheittämisestä työpaikan menetys, viinihiprakassa suhaistusta töhrimisestä rikossyyte. Vääjäämättä alamäkeen suistuvia elämäntarinoita yhdistää myös syrjäytymisen tunne ja siitä johtuva katkeruus.

Ja mikäpä olisikaan hedelmällisempää kasvualustaa Populalle, puolueelle joka ymmärtää pientä ihmistä ja lupaa pitää tämän puolia vääriä vallanpitäjiä ja näiden hyysäämiä muukalaisia vastaan. Sekä Pirjo että Perttu tuntevat löytävänsä uuden henkisen kodin, puolueen lakimieskin ymmärtää heitä molempia. Oikein muotoiltuna Pirjon tauluntöhrintä muuttuu taidepoliittiseksi kannanotoksi ja Pertun väkivaltainen käytös yökerhon ovella asiakkaiden sankarilliseksi suojelemiseksi. Hassinen on kuvannut todella taitavasti syitä siihen, mikä saa ihmiset kiinnostumaan oikeistopopulistisista liikkeistä. Yksi kirjan kammottavimmista mutta samalla mielenkiintoisimmista henkilöistä onkin Kalmari, nuori puoluejohtaja joka ei kaihda mitään keinoja suosionsa kasvamattamiseksi.

Ymmärrän hyvin miksi, ja arvostankin sitä, että Hassinen on halunnut kirjoittaa tästä aiheesta. Kirjan lukeminen ei ollut kuitenkaan mikään nautinto, kerronnan tarkkanäköisyys ja rehellisyys tuntuivat liiankin armottomilta. Paikoittain liki inhorealistinen ihmiskuvaus ja sai minut kaipaamaan mukaan enemmän toivoa ja uskoa parempaan.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Kuvanveistäjän tytär / Tove Jansson

Jansson, Tove: Kuvanveistäjän tytär
Bildhuggarens Dotter, suom. Kristiina Kivivuori
WSOY, 1969, 126 s.

Tänä vuonna juhlitaan Tove Janssonia. Hänen syntymästään tulee kuluneeksi 100 vuotta ja näyttelyitä ja tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa. Tove 100 -sivustolla voi tutustua tarkemmin kaikkeen siihen, mitä missäkin on suunnitteilla. Juhlavuosi huomioidaan myös monissa kirjablogeissa. Reeta Lue! Les!-blogissa haastaa sekä bloggaajat että blogien lukijat mukaan juhlintaan.

Toivon ehtiväni lukea tänä vuonna mahdollisimman paljon uudelleen Janssonin kirjallista tuotantoa. Ihastuin muumikirjoihin nuorena, niiden maailma oli niin lohdullisen hyväksyvä. Kaikki pienet ötökät uskalsivat rohkeasti olla juuri sellaisia kuin olivat, miksen siis minäkin.

Nyt aloitin lapsuudenmuistelmista. Kuvanveistäjän tytär on kertomuskokoelma, jossa pieni Tove tarkastelee ympäristöään isän ateljeessa Katajanokalla ja kesäisin Pellingin merimaisemissa. Tarinoiden tunnelma on sadunomainen ja jännittävä. Perhe, serkut ja ystävät ovat koko ajan ympärillä, mutta silti pieni tyttö seikkailee ennenkaikkea omillaan, mielikuvituksensa varassa. Äiti ja isä ovat usein uppoutuneita työhönsä ja tyttö liikkuu kotona kuin näkymätön omissa maailmoissaan. Hän luo ympärilleen hirmuisia myrskyjä, rakentaa kotipesän joka hautautuu lumeen, kokoaa jopa kultaisen vasikan nähdäkseen, suuttuuko Jumala.

Tällä kertaa ihastuin aivan erityisesti kertomukseen nimeltä Tyllihame. Siinä Tove ryömii äidin vaatekaappiin mustan juhlahameen alle. Hän katsoo ylös ja tuntee olevansa pimeässä hississä, isossa sadepilvessä tai hautajaisissa. Pieni nykäisy helmasta, ja hame putoaa tytön niskaan.
"...Minä kuulin miten vaateripustin katossa heilui ja kitisi. Pitkän aikaa istuin siinä hiljaa piilossa. Sitten kömmin vaatekomerosta ulos ja hame tuli mukana. Jatkoin matkaa välikön läpi sadepilvessä joka sihisi ja kahisi ympärilläni ja tuntui karhealta kasvoihin. Ketään ei ollut kotona...
...Minä kömmin isän suuren työpeilin eteen joka seisoi lattialla kipsilaatikkoa vasten. Iso musta pehmeä eläin kömpi sieltä minua vastaan. Tulin varovaiseksi ja pysähdyin. Eläin oli muodoton. Se oli niitä sellaisia, jotka voivat levätä ja madella huonekalujen alle tai muuttua mustaksi sumuksi joka tihenee tihenemistään kunnes se on tahmea ja tulee päälle kaikkialta ja tarttuu kiinni..." 
Mustat eläimet juoksentelevat ateljeen rojun seassa, nuuhkivat ja haistelevat ja niitä tulee enemmän joka kerta kun ne huutavat toisiaan. Lopulta ne alkavat ulista hiljaa ja siitä tyttö ymmärtää, että ne ovat sittenkin vaarattomia. Hän päättää ajaa ne ulos ja avaa kaikki ovet ja ikkunat, jopa uuninpellitkin hän kääntää ammolleen.

"Panin äidin juhlahameen komeroon ja suljin oven. Sitten menin salonkiin ja katselin lumikinosta. Se lepäsi lattialla niin kauniisti pitkänä kaarena ja kasvoi hiljalleen. Lumi kuiskasi tullessaan ikkunasta sisään. Korkeasaaressa kaikki eläimet olivat rauhoittuneet ja lakanneet ulisemasta kun olivat saaneet seuraa. Ikkunaverhot lepattivat ja muutama piirros kohoili seinällä. Huone oli kylmä ja uuden näköinen ja minä olin rauhallinen ja ajattelin että olinpa sentään järjestänyt kaiken aika hyvin. Oikeastaan olin tehnyt vain sen mitä jokaisen kunnon kansalaisen kuuluisi tehdä. Tarkoitan että: kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin." 
Kuvanveistäjän tyttären tarinat ovat fiktiivisiä, mutta niissä on niin vahva eletyn tuntu, että on melkein mahdotonta olla sijoittamatta Tovea itseään mukaan tarinoihin. Myös Toven isä, kuvataiteilija Viktor Jansson ja äiti, kuvittaja Signe Hammarsten-Jansson ovat muiden sukulaisten muassa tunnistettavasti läsnä.

Vuoden 1991 suomenkielisen laitoksen takakannessa luvataan, että luettuamme teoksen ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.  Ja totta se on, tarinoista löytyy monia muumitarinoiden hahmojen sukulaissieluja, serkkuja ja esi-isiä. Mutta mikä tärkeintä, niissä näyttäytyy myös se sama upea mielikuvituksellisuus joka teki mahdolliseksi Muumilaakson kaikkine asukkaineen.