Me tarvitaan uudet nimet / NoViolet Bulawayo

Bulawayo, NoViolet: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, suom. Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2013, 292 s.

"Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. Me ei syöty mitään aamulla ja tuntuu siltä että joku on ottanut lapion ja kaivanut vatsani typötyhjäksi."

Näin kertoo kirjan alussa Kulta, alakouluikäinen tyttö Paratiisista, köyhältä esikaupunkialueelta jostakin päin Zimbabwea. Ollaan 80-luvun alkupuolella ja entisten rhodesialaisten usko suureen muutokseen on alkanut jo vaihtua pettymykseksi. Zimbabwe on itsenäistynyt ja enemmistövallan kausi alkanut, mutta ei ilman ongelmia. Maan talous on romahtamaisillaan, aidsiin sairastuneiden määrä kasvaa kiihtyvällä vauhdilla, kouluja suljetaan ja inflaatio laukkaa. Kulta kavereineen ei näistä tiedä eikä huoli. Kaverukset viettävät päivänsä leikkien ja kinastellen, joskus myös kiinalaisia rakennustyömiehiä ja rikkaiden talonvartijoita härnäten.

Me tarvitaan uudet nimet ei ole omaelämäkerrallinen teos, mutta ammentaa silti suoraan kirjailijan muistoista. Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1981. Uusista nimistä puheen ollen, kirjailijan oma syntymänimi on Elizabeth Zandile Tshele. Sukunimi Bulawayo tulee kirjailijan kotikaupungin mukaan ja etunimi NoViolet yhdistää hänet nuorena kuolleen Violet-äidin muistoon, etuliite No- kun tarkoittaa sitä, että ollaan jonkun kanssa. Yhdysvaltoihin, Michiganiin, Bulawayo muutti 18-vuotiaana. Nykyisin hän asuu ja opiskelee Kaliforniassa.

NoViolet Bulawayo on kertonut valinneensa tarinan kertojaksi lapsen siksi, että on oppinut tuntemaan kotimaansa vain lapsen silmin. Kertojavalinta on oivallinen, koska Bulawayo pystyy näin pureutumaan moniin ongelmiin hyvin suorasukaisesti olematta silti saarnaava tai synkkä. Lapsi näkee tarkasti ja kertoo kaiken siekailematta, mutta myös unohtaa nopeasti ja suuntaa toivekkaana uusiin tavoitteisiin ja unelmiin. Bulawayo on upottanut kertomukseen mukaan liki uuvuttavan määrän järkyttäviä tapahtumia kotimaansa lähihistoriasta, mutta Kullan silmin nähtynä niistä tulee elettyä elämää, mielenkiintoista ja liikuttavaa.
"Kun me istutaan valkoinen mies rupeaa ottamaan meistä kuvia isolla kamerallaan. Nämä avustustyöntekijät totta vie tykkää ottaa kuvia aivan kuin me oltaisiin niiden oikeita ystäviä ja sukulaisia ja ne katsoisi kuvia myöhemmin kotonaan ja kertoisi meidän nimet mulle ystävilleen ja sukulaisilleen. Niille on ihan sama vaikka meidän likaiset ja risaiset vaatteet hävettää meitä ja meistä olisi parempi ettei ne ottaisi kuvia. Ne ottaa niitä silti, ottaa ja ottaa. Me ei panna vastaan koska me tiedetään että kuvaamisen jälkeen me saadaan lahjoitustavaroita."
Kirjan puolivälissä toteutuu Kullan unelma, hän pääsee tätinsä Fostalinan luo Amerikkaan, Destroyedmichygeniin. Samalla lapsen ääni vaimenee ja kerronta muuttuu. Kulta opettelee puhumaan muiden amerikkalaisten nuorten tavoin ja kertoo tyypillisiä murrosikäisten juttuja, mutta mukaan tulee myös tarkemmin määrittelemätön kertoja, joka kaipaa vanhaan kotimaahan ja kärsii sivullisuuden tunteesta uudessa isänmaassa.
"Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla."
Romaani Me tarvitaan uudet nimet on helppo määritellä maahanmuuttoproosaksi jota yhä ilahduttavammissa määrin julkaistaan nykyisin joka puolella maailmaa, jopa täällä meillä Suomessa. Mielenkiintoisempi juttu onkin sitten miettiä sitä, kuinka afrikkalainen Bulawayon ääni todella on, ja kuinka paljon siinä kuullaan niitä äänenpainoja, joita amerikkalaiset ja eurooppalaiset juuri tämän tyyppisessä kirjallisuudessa nimenomaan haluavatkin kuulla. Kirjan nimi We need new names viittaa paitsi zimbabwelaiseen tapaan antaa lapsille ilmeikkäitä nimiä, myös siihen, että kirjailija on halunnut luoda uuden tavan katsoa sekä kotimaataan että siirtolaisuutta Afrikasta länsimaihin ja kertoa niistä varsinkin amerikkalaiselle lukijakunnalle. Itse tutustuin teokseen suurella mielenkiinnolla, mutta jäin hiukan ihmettelemään sitä, ettei teos missään vaiheessa päässyt kunnolla yllättämään. En ainakaan myönnä kaivanneeni mitään mikä olisi järkyttänyt enemmän, mutta jotain uutta ja vieraampaa odotin kohtaavani.

NoViolet Bulawayon esikoisromaani tuli laajasti huomatuksi päästessään Man Booker -palkintoehdokkaaksi viime vuonna. Aiemmin Bulawayo oli jo voittanut Afrikan Bookeriksi kutsutun Caine Prize -palkinnon novellilla Hitting Paradise.

Me tarvitaan uudet nimet on ollut oikea blogihitti ja kirjasta on pidetty paljon. Monet lukivat teoksen jo alkukielellä, ja Karoliina kuunteli sen äänikirjana, afrikkalaisine aksentteineen kaikkineen! Blogissa Reader, why did I marry him pohditaan mielenkiintoisesti teokseen liittyvää kurjuuden estetiikkaa, Lumiomenan Katja taas analysoi enemmän kirjan rakennetta ja Bulawayon käyttämää kieltä.

Kommentit

  1. Tämä oli kyllä huikea kirja!
    Mielenkiintoista kuulla taustoja kirjailijanimen valinnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin hauska tuo nimijuttu, NoViolet kuulostaa niin erikoiselta enkä olisi ikinä arvannut tuota tarkoitusta! Mielikuvitusta nimi kuitenkin kiihotti, mietiskelin että miksi joku on nimetty EiVioletiksi, että mitähän hän sitten ei ole...:)

      Poista
  2. Minulla tämä vielä odottaa vuoroaan. Olen kyllä kiinnostunut ja herkullinen kansikin houkuttaa :)! Nyt jäin miettimään tuota, kun kirjoitit kirjan yllättämättömyydestä.... Mullakin on tiettyjä odotuksia, toivottavasti saan tästä hyvän lukukokemuksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä Paula, kyllä tämä on hyvä kirja, taisin kirjoittaa vähän kalseammin kuin oli tarkoituskaan.

      Itse asiassa aluksi ihailin kovasti sitä, kuinka taitavasti Bulawayo ujutti sitä lähihistoriaa lapsen tarinaan mukaan. Jossain vaiheessa se vain alkoi tuntua vähän liiankin järjestelmälliseltä, mukana on niin monta ulkomaanuutisista tuttua ongelmaa. Mutta älä anna sen haitata, kirjassa on paljon muutakin sisältöä ja kokonaisuutena se on hieno.

      Poista
  3. Olen jälkikäteen miettinyt, että olinko tämän teoksen suhteen turhankin kriittinen, mutta jotenkin minulla vaan nousi päällimmäiseksi kurjien asioiden luettelointi, joka tuntui jotenkin itsetarkoitukselliselta. Toisaalta voisihan tuon nähdä niinkin päin, että Bulawayo kirjoittaa, kuten kirjoittaa näpäyttääkseen länsimaisia lukijoita tyyliin "tällaistahan te haluatte lukea, tällaisenahan te Afrikan maat näette". Löytäisitkö Erja tuolle jälkimmäiselle ajatukselle mitään tukea Bulawayon kirjasta, kun sinulla on kirja tuoreessa muistissa. Itse en osaa ottaa kantaa, pitäisi lukea teos uudestaan tuo näkökulma silmällä pitäen.

    Joka tapauksessa kyllä tämä on ns. hyvää kirjallisuutta, koska vieläkin pohdituttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen miettinyt tätä kirjaa niin paljon lukemisen jälkeen, että ihan siitä syystä kävin lisäämässä sille tuon viimeisenkin tähden, kyllä tämä on täydet pisteensä ansainnut.

      Olen vähän samoilla linjoilla kanssasi, mutta en ihan. Kurjuuden tuottamisen Bulawayo minusta väistää aika hienosti juuri tuolla lapsikertojalla. Vaikka Kulta onkin kai aika vakava lapsi, silti hänenkin äänensä kuuluu tuolta shantytownista minulle huutelevan, että täällä sitä vain elellään eikä turhia murehdita.

      Eli ongelmat marssitetaan lukijan eteen aika lailla kuivasti todeten, että näin on, eikä tästä sen enempää. Mutta minä en kokenut tätä minään näpäytyksenä, vaan pikemminkin keinona päästä ääneen. Eli tavallaan juuri kuin sanoitkin, mutta vähän eri tavalla jatkaen; tällaistahan te haluatte lukea, siis tällaista minun on kirjoitettava (eikä niin kuin haluaisin).

      Pitäisi varmaan perehtyä vähän paremmin muiden maanosien kirjallisuuksiin, afrikkalaisiinkiin. Tuntuu vain siltä, että aina kun kirjallisuudessa mainostetaan uutta ääntä jostain kauempaa, tarkemmin tutustuen kirjoittaja on kyllä syntynyt jossain eksoottisessa paikassa, mutta nykyisin opettaa kirjallisuutta jossain amerikkalaisessa yliopistossa.

      En osaa oikein selittää, mitä uutta olisin tähänkin teokseen kaivannut. Jotenkin vain hämmästyttää se tuttuus, että ollaanpas me täällä Suomessakin hyvin perillä siitä, mitä toisella puolella maailmaa tapahtuu. Tai ehkä vain takerruin lukiessa niihin samanlaisuuksiin ja tuttuihin juttuihin, enkä osannut lukea mitään uutta.

      Poista
  4. Tämä odottaa minuakin kirjahyllyssä... En ole vielä mitenkään älyttömästi innostunut kirjan lukemisesta, mutta kieltämättä kehuja saaneet kirjat kiinnostavat aina... Enkä ole "maahanmuuttoproosaa" lukenut herra ties milloin viimeeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas odotin tätä niin kovasti, etten malttanut odottaa että saisin kirjastosta!

      Maahanmuuttoproosa on minullakin jäänyt viime aikoina aika vähille, mutta nyt kun innostuin tästä, ajattelin tarkastella aihetta vähän enemmänkin, myös töissä. Ensin tarkoituksena oli esitellä nimenomaan täällä kotimaassa ilmestyneitä, mutta kun kuulin että niistä on tulossa jotain isompaakin näyttelyä tms., mietin että josko minä sitten ottaisinkin aiheeksi naiskirjailijat jotka kirjoittavat siirtolaisten oloista Amerikassa. Itselleni tulee äkkiä mieleen ainakin Chimamanda Ngozi Adichie, Jhumpa Lahiri ja Jean Kwok, mutta onhan niitä muitakin, olisi kiva esitellä joitain vähän vähemmänkin tunnettuja joita kuitenkin on suomennettu.

      Poista
  5. Minäkin aion lukea tämän pian, siksi luin arviosi vain silmäillen ja aion palata tänne myöhemmin. :)

    Oli mielenkiintoista lukea taustaa kirjailijan oman nimen tiimoilta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, odotan innolla että pääsen kuulemaan mielipiteesi.

      Guardianin Books -sivuilla on paljon taustatietoa kirjailijasta, juttuja oli kiva lukea kun osa niistä ajoittuu jo aikaan ennen Booker-ehdokkuutta: http://www.theguardian.com/books/noviolet-bulawayo

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!