Me tarvitaan uudet nimet / NoViolet Bulawayo

Bulawayo, NoViolet: Me tarvitaan uudet nimet
We need new names, suom. Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2013, 292 s.

"Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. Me ei syöty mitään aamulla ja tuntuu siltä että joku on ottanut lapion ja kaivanut vatsani typötyhjäksi."

Näin kertoo kirjan alussa Kulta, alakouluikäinen tyttö Paratiisista, köyhältä esikaupunkialueelta jostakin päin Zimbabwea. Ollaan 80-luvun alkupuolella ja entisten rhodesialaisten usko suureen muutokseen on alkanut jo vaihtua pettymykseksi. Zimbabwe on itsenäistynyt ja enemmistövallan kausi alkanut, mutta ei ilman ongelmia. Maan talous on romahtamaisillaan, aidsiin sairastuneiden määrä kasvaa kiihtyvällä vauhdilla, kouluja suljetaan ja inflaatio laukkaa. Kulta kavereineen ei näistä tiedä eikä huoli. Kaverukset viettävät päivänsä leikkien ja kinastellen, joskus myös kiinalaisia rakennustyömiehiä ja rikkaiden talonvartijoita härnäten.

Me tarvitaan uudet nimet ei ole omaelämäkerrallinen teos, mutta ammentaa silti suoraan kirjailijan muistoista. Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa maan itsenäistymisen jälkeen vuonna 1981. Uusista nimistä puheen ollen, kirjailijan oma syntymänimi on Elizabeth Zandile Tshele. Sukunimi Bulawayo tulee kirjailijan kotikaupungin mukaan ja etunimi NoViolet yhdistää hänet nuorena kuolleen Violet-äidin muistoon, etuliite No- kun tarkoittaa sitä, että ollaan jonkun kanssa. Yhdysvaltoihin, Michiganiin, Bulawayo muutti 18-vuotiaana. Nykyisin hän asuu ja opiskelee Kaliforniassa.

NoViolet Bulawayo on kertonut valinneensa tarinan kertojaksi lapsen siksi, että on oppinut tuntemaan kotimaansa vain lapsen silmin. Kertojavalinta on oivallinen, koska Bulawayo pystyy näin pureutumaan moniin ongelmiin hyvin suorasukaisesti olematta silti saarnaava tai synkkä. Lapsi näkee tarkasti ja kertoo kaiken siekailematta, mutta myös unohtaa nopeasti ja suuntaa toivekkaana uusiin tavoitteisiin ja unelmiin. Bulawayo on upottanut kertomukseen mukaan liki uuvuttavan määrän järkyttäviä tapahtumia kotimaansa lähihistoriasta, mutta Kullan silmin nähtynä niistä tulee elettyä elämää, mielenkiintoista ja liikuttavaa.

"Kun me istutaan valkoinen mies rupeaa ottamaan meistä kuvia isolla kamerallaan. Nämä avustustyöntekijät totta vie tykkää ottaa kuvia aivan kuin me oltaisiin niiden oikeita ystäviä ja sukulaisia ja ne katsoisi kuvia myöhemmin kotonaan ja kertoisi meidän nimet mulle ystävilleen ja sukulaisilleen. Niille on ihan sama vaikka meidän likaiset ja risaiset vaatteet hävettää meitä ja meistä olisi parempi ettei ne ottaisi kuvia. Ne ottaa niitä silti, ottaa ja ottaa. Me ei panna vastaan koska me tiedetään että kuvaamisen jälkeen me saadaan lahjoitustavaroita."

Kirjan puolivälissä toteutuu Kullan unelma, hän pääsee tätinsä Fostalinan luo Amerikkaan, Destroyedmichygeniin. Samalla lapsen ääni vaimenee ja kerronta muuttuu. Kulta opettelee puhumaan muiden amerikkalaisten nuorten tavoin ja kertoo tyypillisiä murrosikäisten juttuja, mutta mukaan tulee myös tarkemmin määrittelemätön kertoja, joka kaipaa vanhaan kotimaahan ja kärsii sivullisuuden tunteesta uudessa isänmaassa.

"Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraissa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan; vaikka tietävät, että joutuvat puhumaan vaimeasti kuiskaten, koska eivät saa peittää äänillään entisten asukkaiden ääniä; vaikka tietävät, että joutuvat kävelemään varpaillaan, koska eivät saa jättää jalanjälkiä uuteen maahansa - muutenhan heidän saatettaisiin luulla vaativan sitä omakseen. Katsokaa miten he lähtevät joukolla menneet ja menetykset käsipuolessaan, katsokaa miten he lähtevät joukolla."

Romaani Me tarvitaan uudet nimet on helppo määritellä maahanmuuttoproosaksi jota yhä ilahduttavammissa määrin julkaistaan nykyisin joka puolella maailmaa, jopa täällä meillä Suomessa. Mielenkiintoisempi juttu onkin sitten miettiä sitä, kuinka afrikkalainen Bulawayon ääni todella on, ja kuinka paljon siinä kuullaan niitä äänenpainoja, joita amerikkalaiset ja eurooppalaiset juuri tämän tyyppisessä kirjallisuudessa nimenomaan haluavatkin kuulla. Kirjan nimi We need new names viittaa paitsi zimbabwelaiseen tapaan antaa lapsille ilmeikkäitä nimiä, myös siihen, että kirjailija on halunnut luoda uuden tavan katsoa sekä kotimaataan että siirtolaisuutta Afrikasta länsimaihin ja kertoa niistä varsinkin amerikkalaiselle lukijakunnalle. Itse tutustuin teokseen suurella mielenkiinnolla, mutta jäin hiukan ihmettelemään sitä, ettei teos missään vaiheessa päässyt kunnolla yllättämään. En ainakaan myönnä kaivanneeni mitään mikä olisi järkyttänyt enemmän, mutta jotain uutta ja vieraampaa odotin kohtaavani.

NoViolet Bulawayon esikoisromaani tuli laajasti huomatuksi päästessään Man Booker -palkintoehdokkaaksi viime vuonna. Aiemmin Bulawayo oli jo voittanut Afrikan Bookeriksi kutsutun Caine Prize -palkinnon novellilla Hitting Paradise.

Me tarvitaan uudet nimet on ollut oikea blogihitti ja kirjasta on pidetty paljon. Monet lukivat teoksen jo alkukielellä, ja Karoliina kuunteli sen äänikirjana, afrikkalaisine aksentteineen kaikkineen! Blogissa Reader, why did I marry him pohditaan mielenkiintoisesti teokseen liittyvää kurjuuden estetiikkaa, Lumiomenan Katja taas analysoi enemmän kirjan rakennetta ja Bulawayon käyttämää kieltä.