maanantai 27. syyskuuta 2010

Muita hyviä ominaisuuksia

Muita hyviä ominaisuuksia / Petri Tamminen
Otava, 2010, 144 s.

Parikymmentä novellia tai esseetä, kaikissa enemmän tai vähemmän aiheena suomalainen mies, ujous ja häpeä.

Omakohtaiset huomiot aiheesta ovat osuvia ja kipeitä, mutta tosikkomaisuuteen Tamminen ei sorru. Ja kerrassaan virkistävää onkin lukea tekstiä, jonka on kirjoittanut mies, jonka ei ole aivan välttämätöntä ottaa itseään koko ajan kuolemanvakavasti.

Silti, aika suorasukaista ja rankkaakin tekstiä on mukana. Tässä Tamminen kertoo mistä Aki Kaurismäen elokuvien jurossa tunnelmallisuudessa on perimmältään kyse, s. 88:
"On mahdollista, että kaurismäkeläinen haavekuva toteuttaa itse itseään - tunnen miehiä, jotka hahmottavat ystävyyssuhteensa nikanderilais-melartinilaisen maailmakuvan läpi. Liikuttavaa haavekuvassa on kuitenki se, että se paljastaa mitä meiltä puuttuu. Ei suomalainen lyhytpuheisuus oikeasti ole yhteisymmärrystä, se on paljastumisen pelkoa, epätoivoista yritystä säilyttää kasvot. Emme me oikeasti anna toiselle tilaa, me vain emme piittaa. Ei toinen ihminen edusta meille armon ja yhteisymmärryksen  mahdollisuutta, toinen ihminen edustaa meille torjutuksi tulon mahdollisuutta."

Sitä vähän lukiessani ihmettelin, miksi niin alleviivaten korostetaan kyseessä olevan tarinan miehistä. Ihan kuin kaikki naiset olisivat jatkuvasti iloisesti häliseviä, aina oikeat sanat ja sutkautukset keksiviä seurueen keskipisteitä. Eihän näin ole, ihan samoja riittämättömyyden ja ujouden tunteita jakavat useimmat naisetkin. Ehkä joskus jopa suuremmin painein, eikös yrmeä nainen liene vielä suurempi kummajainen kuin yrmeä mies?

lauantai 25. syyskuuta 2010

Valkoinen nainen

Valkoinen nainen / Päivi Alasalmi
Gummerus, 2008, 311 s.

Ensimmäiset 150 sivua aiheuttivat suurta ihmetystä, en ole aiemmin lukenut Alasalmelta mitään, mutta muistelin, että hän olisi ollut peräti Finlandia-ehdokkaana. Kuinka siis teksti voi olla tällaista potaskaa, älytöntä selostusta entisen valokuvamallin rohkeista purjehdusretkistä valtamerillä ja elämästä loistohuvilassa Dar Es Salaamissa, onnellisessa avioliitossa täydellisen, luonnonpuistossa eläimiä suojelevan miehen kanssa hoitaen kahta suloista, pellavapäistä poikalasta. Idyllin täydentää mielenkiintoinen ystäväpiiri, joiden kanssa juhlitaan villisti paikallisten diskoissa ja jotka kertovat uskomattomia tarinoita afrikkalaisten elämästä.
Kuinka kadehdittavaa elämää jotkut viettävätkin!

Kerronta on sujuvaa ja jutut paikoittain mielenkiintoisiakin, mutta tympeitä töksähdyksiä sattuu silti tasaiseen tahtiin. Tyylistä tuli välillä mieleen Bonnie-sarja jota luin 12-vuotiaana, romanttinen lukemisto jota sai ostaa kerran kuussa kioskilta.

Kirjan puolessa välissä tapahtuu käänne. Päähenkilön, Anitan, rakas ystävä Gretchen ajaa alkoholinhuuruisen diskoillan päätteeksi mustan miehen yli ja mies kuolee. Ystävykset kerääntyvät Anitan ja Kimmon terassille lohduttamaan syyllisyyteensä pakahtuvaa Gretcheniä ja kiiltokuva alkaa repeillä. Alta ei paljastu totuutta, vaan uusi kuva, tällä kertaa hyvin tumma, kunkin kaunoja ja syyllisyydentunteita heijasteleva.

Uhkaavat, valkoisiin pukeutuvat miehet ovat alusta asti mukana Anitan tarinassa. Kun kirjan mysteerit loppua kohti selvisivät, ihmettelin, etten alussa lainkaan arvannut mitä heidän mukana olonsa indikoi. Miesten irrallisuus muusta tarinasta on silmiinpistävää, mutta lukemistotarina on kerrottu niin todentuntuisesti, että oli mahdoton arvata miesten olevan ainoa todellinen asia, joka pääsee läpi Anitan psykoosista.

Todellisuudessa Anita onkin siis levottoman lapsuuden kokenut, alastonmallin töillä ensimmäiset rahansa ansainnut yh-äiti, joka päästäkseen eroon tyttärensä narsisti-isästä muuttaa yksin uuteen kaupunkiin. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta vähitellen valvotut yöt ja jatkuva, jakamaton vastuu lapsesta väsyttävät nuoren naisen. Apua ei ole helppo saada, eikä yhä syvemmälle masennukseen painuva jaksa sitä kunnolla etsiäkään. Masennus tiivistyy psykoosiksi, ja Anita sulkeutuu unelmaelämäänsä viihdekertomuksen kulisseissa.

Äärettömän surulliseksi kääntynyt tarina loppuu onneksi toiveikkaasti. Lepo ja sopiva lääkitys auttelevat Anitan takaisin arkimaailmaan, unelma-aviomies Kimmo muuttuu lääkäri Hannuksi ilman suurta ahdistusta, luopuminen pellavapäisistä pojista auttaa Anitaa saamaan pienen tyttärensä takaisin luokseen.

Vaikka tarinan alku ei ehkä olekaan parasta mahdollista kirjallisuutta, on se näin jälkikäteen ajatellen kuitenkin melko hulvaton mahdollisuus roiskia ilmoille hurjia unelmia ja myyttejä eksoottisesta Afrikasta. Ja antaa samalla lukijalle herkullisen mahdollisuuden miettiä, miksi kiiltokuvamaailma ei kiinnosta? Miksi on niin tylsää lukea siitä, että joku on onnellinen? Se, kuinka ihmiset etsivät onnea ja kaipaavat rakkautta, on aina mielenkiintoista, mutta jos joku kirjoittaa olevansa tyytyväinen elämäänsä, ketä kiinnostaa?

maanantai 20. syyskuuta 2010

14 solmua Greenwichiin

14 solmua Greenwichiin / Olli Jalonen
Otava, 2008, 381 s.

Kaksi miestä ja nainen lähtevät matkaan, tarkoituksena on kiertää maapallo 0-meridiaania pitkin. Graham ja Isla ovat Irlannin syrjäisellä rannikolla asuva aviopari, Petr heidän suomalaissyntyinen ystävänsä opiskeluajoilta Cambridgestä. Myöhemmin ryhmään liittyy myös Kari, isän kuoleman jälkeen veljeään tapaamaan tullut suomalaismies.

Kyseessä on Edmond Halley Memorial Societyn juhlavuoteen liittyvä kilpailu matkustusryhmille. Tiedemiehen muistoa kunnioitetaan matkaamalla pituuspiiriä pitkin samoin keinoin kuin Halleyn aikana oli mahdollista; kävellen, purjeveneellä ja ilmalaivalla.

Retkelle lähdetään Grahamin aloitteesta ja hän myös suunnittelee kaiken, pitää hallussaan matkalla tarvittavat dokumentit ja hoitaa yhteydenpidon hankkeen ohjausryhmään. Toinen pääkilpailijoista on Petr, Isla ja Kari ovat mukana avustajina. Varsinkin Kari on aluksi varsinainen altavastaaja, huonosti englantia osaava, vaeltamiseen tottumaton, hetken oikusta mukaan otettu pikkuveli.

Matkan edistyessä ryhmän dynamiikka muuttuu. Karin arvo kasvaa kehittyvän purjehdustaidon myötä, hän alkaa vähitellen saada sananvaltaa ryhmän asioihin. Myös Isla, joka on nuorena joutunut tekemään vaikean valinnan Grahamin ja Petrin välillä, kiinnostuu nyt Karista. Grahamin aluksi kaiken muun alleen hautaava idealismi alkaa väistyä Karin käytännöllisten ratkaisujen tieltä.

Kun vihdoin päästään perille, takaisin Greenwichiin, Graham ja Petr ovat jo kokonaan poissa pelistä. Petr on kuollut ja Graham henkisesti lopussa. Kari ja Isla ottavat heidän paikkansa, jotta kilpailun voittoon liittyvä mediasirkus saadaan hoidettua. Totuutta matkasta muokataan rajusti, jopa Petrin kuolinaikaa muutetaan sopivammaksi sankaritarinaan.

Aina kun Olli Jalonen mainitaan, ei toki hänen käyttämäänsä kieltä kehumatta jätetä. Tässä kirjassa luontokuvaus on todella taidokasta, mutta persoonallisilla sanajärjestyksillä kikkailu ärsyttää välillä. Verbien jättäminen lauseen loppuun tuntuu jännittävän painokkaalta ratkaisulta muutaman kerran. Kun tapa vielä yhdistyy usein kieltomuotoon, syntyy surumielinen tunnelma, ihan kuin rakennekin kertoisi luovuttamisesta, alakulosta. Aivan nerokasta siis, mutta kärsii valitettavasti pienen inflaation toistuessaan monta kertaa samassa tekstissä.

Myös henkilöiden luonteenlaatu tulee jollain tavoin kuvattua myös lausetasolla. Kertomuksen pääosassa on selvästi matka ja matkan edetessä vaihtuva luonto. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta niihin liittyvät tapahtumat pidetään piilossa, kunkin omissa ajatuksissa. On kuin luontokuvaus olisi kirjoitettu päälauseilla, rakkaustarina ja miesten ystävyyssuhteissa tapahtuvat muutokset sivulauseilla.

Toisaalta, helppoahan tällaisesta aihepiiristä on kirjoittaa hyvin, kun saa koko ajan käytellä mitä viehättävimpiä maantieteellisiä ja jopa kartografisia termejä:

[Onko geoidista kukaan pystynyt kaikkia pisteitä paikoilleen asettamaan? Vuoret nousevat ja laskevat, manner ui toisesta irti eikä merissä ole sen enempää rauhaa eikä muuttumatonta.
Onko Telluksen kuu lunaidi jos Tellus on geoidi?]

[Summa Geographican aukeamilla pienin mittakaava on yhden suhde miljardiin. 1 cm = 10 000 km. Vaikka kaikki kartat olisi leikattu vierekkäin projektioina auki, niin kuinka pieni sellainen sivu maailmasta karttakirjassa on?]

Kirjan alku tuntui vähän puisevalta, mutta kun tarina nappasi, se teki sen kunnolla. Jalonen osaa koukuttaa lukijan. Petrin kuolemaa alkaa ennakoida; miksi Kari pääsee referoimaan lukijalle veljensä muistiinpanoja jo retken kestäessä? Islankin puolesta aloin pelätä, kun tarinan loppupuolella Kari alkaa kertoa tapahtumista hellästi salaperäiselle Maarialle; kuka hän on, eikö alkaneella rakkaustarinalla olekaan onnellinen loppu?

lauantai 11. syyskuuta 2010

Veteen pudonneet


Veteen pudonneet / Riitta Jalonen
Tammi, 2007, 130 s.

Luin muutama vuosi sitten Riitta Jalosen romaanin "Kuvittele itsellesi mies" ja se muistissa odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat kovat. Paha kyllä odotukset jäivät suurimmalta osalta täyttymättä. Samanlaista hurjaa intensiteettiä tarinoissa kieltämättä on, mutta nyt aihe jättää hieman kylmäksi.

En ole oikein koskaan innostunut lapsikuvauksista, aikuisen eläytyminen lapsen maailmaan tuntuu usein teennäiseltä ja tarkoitushakuiselta. Ehkä täytyy vanheta vielä vähän lisää halutakseen palata muistoissa lapsuuteen asti, kuka tietää, ehkä sekin aika vielä tulee.

Tarinan alussa Elsi opettelee numeroita nieleskelemällä niitä tarkoittavia äänteitä kurkusta alas, seitsemän tuottaa eniten vaikeuksia. Isän Anglia seisoo pihalla ja äiti kiertää tukkaa papiljoteille, odotellaan tuttavapariskuntaa kylään, pelaamaan korttia. Kun puhelin soi, isä vastaa ja vakavoituu: isoisä on kuollut.

Elsi muistaa isoisän vain hämärästi, mutta kuoltuaan vanha mies aloittaa uuden elämän tytön mielikuvituksessa. Pienen Elsin nenä valuu usein verta, silloin mieleen heilahtaa helposti puukko, isoisältä perinnöksi jäänyt. Kun murrosikä alkaa salakavalasti hämmentää tyttöä, isoisä saapuu mukaan tilanteisiin tuomaan niihin uutta näkökulmaa. Vanhoja salaisuuksia paljastuu ja tilalle kasvaa uusia. Ne ovat Elsin omia, entisiä vaikeampia selvittää.

"Juoksemme Könkkölästä omalle puolelle järveä. Antero tahtoo sukeltaa kalana, minä sukellan viereen. Antero on kala ja minä myös.
Illalla kävelen kirjastoon ja etsin kirjoista kuvia hukkuneista. Kun olen katsonut kuvia tarpeeksi kauan, en ole enää varma haluanko lääkäriksi parantamaan sairaita ja pelastamaan melkein kuolleita takaisin henkiin. Juoksen kotiin ja oksennan vessanpönttöön. Kaikki mitä suustani tulee ulos, on hukkuneitten nielemää vettä."

tiistai 7. syyskuuta 2010

Oikukas kuolema

Oikukas kuolema / José Saramago
As intermitências da morte ; suomentanut Erkki Kirjalainen
Tammi, 2008, 253 s.

Teoksen alkuosa on lievetekstin mukaan hersyvää yhteiskunnallista satiiria, jolle lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen, mutta minulta vitsit menivät pahasti ohi.

Idea on kieltämättä hauska; eräänä uudenvuodenyönä kuolema tekee lakon, kukaan ei enää kuole. Tarina poukkoilee ja katkeilee kuitenkin niin, etten pystynyt lainkaan keskittymään. Lisäksi pisteettömyys aiheutti jos ei ihan hengenahdistusta niin ainakin tavatonta ärsyyntymistä. Vähällä oli, ettei kirja jäänyt kesken!

Mutta hyvä oli ettei jäänyt. Loppuosan rakkaustarina on nimittäin kertakaikkiaan lumoava! Kaunis naisen hahmon ottava tuoni päättää ryhtyä sittenkin hoitamaan taas tehtäviään. Hän ottaa käytäntöön tavan lähettää valituilleen kirjeen, eräänlaisen varoituksen viikkoa ennen kuolemaa. Yksi kirjeistä kuitenkin palaa aina takaisin lähtettäjälle. Tuoni lähtee ottamaan selvää miksi näin käy, ja päätyy yksinäisen, Bachin soolosellosarjoja harjoittelevan 50-vuotiaan kaupunginorkesterin muusikon luokse.

Tuonen tarkoituksena on tietysti toimittaa kirje perille ja unohtaa mies, mutta kerran toisensa jälkeen tapahtuu jotain, joka estää aikeet. Eräänä yönä tuoni on miehen asunnolla ja pyytää tätä soittamaan itselleen Bachin soolosellosarjan numero 6. Mies estelee ensin, hän pelkää preludissa olevan kohtia joista ei selviäisi, mutta kun hän lopulta kuitenkin suostuu, vaikea kohta sujuu niin ettei hän itse edes huomaa urotyötään, onnelliset kädet saavat sellon kuiskaamaan, puhumaan, laulamaan ja ärjymään...

Mies nukahti, nainen ei. Silloin nainen, tuoni, nousi vuoteesta, avasi laukun, jonka oli jättänyt musiikkihuoneeseen, ja otti sieltä violetin kirjeen. Hän katsoi ympärilleen ikään kuin olisi etsinyt paikkaa, johon sen voisi jättää, pianon päälle, sellon kielten väliin tai itse makuuhuoneeseen tyynyn alle, jolla miehen pää lepäsi. Niin hän ei tehnyt. Hän meni keittiöön, sytytti tulitikun, vaatimattoman tulitikun, vaikka olisi voinut tuhota paperin pelkällä katseellaan ja muuttaa sen tuskin näkyväksi tomuksi, vaikka olisi voinut sytyttää sen sormiensa kosketuksella, mutta silti aivan tavallinen arkinen tulitikku poltti poroksi tuonen kirjeen, jonka vain tuoni itse voi tuhota. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Tuoni meni takasin sänkyyn, sulki miehen syliinsä ja käsittämättä mitä hänelle oikein tapahtui, hänelle joka ei koskaan nukkunut, tunsi kuinka uni sai hellästi hänen silmäluomensa painumaan kiinni. Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Kuolema ja nuori rakastaja

Kuolema ja nuori rakastaja : kolme kertomusta / Eeva Kilpi
WSOY, 1986
164 s.

Muuttuminen
Filosofian maisteri Anna Huovilainen päättää hylätä väitöskirjatyönsä. Työ on ollut valmisteilla jo useamman vuoden. Äkkiä, erään aivan onnistuneen seminaarimatkan jälkeen, Annaan iskee voimakas halu päästä eroon koko aiheesta. Päätöstä seuraa huimaava vapaudentunne; parvi linnunpoikasia pyrähtää lentoon tien pientareelta ja autoon tulvii avoimesta ikkunasta milloin kypsyvän ohran, milloin auringossa paahtuvan suon tuoksu.

Erakko
Saaralla on ikää, mutta hän haluaa silti asua yksin vanhassa pirtissä keskellä metsää. Hän kulkee metsässä vain polkuja pitkin, valokuvaa ystäviään perhosia ja miettii sitä, kuinka tärkeää ihmisen olisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, sitä mahdollisimman vähän tuhoten.

Saara ei kaipaa seuraa, mutta pojan perhe on hänelle tärkeä. Reinon pieni tytär Paula saa Saaran tuntemaan voimakkaasti, että vaikka hän ei koskaan oikein osannut olla äiti, nyt hän kyllä osaisi olla mummo!

Kuolema ja nuori rakastaja
Kaikkien kolmen tarinan keskushenkilönä on keski-iän ylittänyt nainen, joka rakastaa luontoa, jokaista pikku ötökkää ja heinänkortta. Eniten ahdistusta luonnon tuhoutumisesta ja eläinten kärsimyksistä heistä tuntee Elina Marto, opettajatar joka on tarinan alussa juuri saanut tietää kantavansa vatsassaan mahdollisesti pahanlaatuista kasvainta. Kasvaimen laadusta ei saada selvää, sillä Elina ei halua mennä leikkaukseen. Hän ajattelee mieluummin aikansa tulleen, se on parempi vaihtoehto kuin käyttää terveydenhuoltopalveluja, joiden kehittyminen nykyiselle korkealle tasolleen perustuu eläimille tuskaa tuottavien testausten tekemiseen.

Ennen kuolemaansa Elina haluaa potkaista maailman nurin, uudelle suunnalle. Hän saa vastakaikua ajatuksilleen nuorilta oppilailtaan. Muutamat näistä tosin ahdistuvat Elinan katsomuksista niin paljon, että ovat vaarassa menettää elämänhalunsa kokonaan.

Elinan ja häntä 17 vuotta nuoremman Ukin suhde on vapaa mutta täynnä rakkautta. Elina ei ole ikinä yrittänyt sitoa Ukkia, koska ei halua lapsia tämän kanssa. Siksi Ukilla on täytynyt aina olla valinnanvapaus lähteä ja saada lapsensa jonkun omanikäisensä kanssa. Sitä vapautta Ukki ei ole kuitenkaan koskaan halunnut käyttää, eikä halua vieläkään, vaikka Elina nyt saatuaan tietää lähestyvästä kuolemastaan alkaa taas puhua siitä.

Siinä, miten Elina kuvaa rakastumistaan Ukkiin, on jotain ihanan tuttua:
"Ukki mietti. Se antoi Elinalle tunteen, että hän oli sanonut jotain merkittävää. Tai ei ainakaan mitään, mikä olisi ollut heti kumottavissa.
 - Voi olla, sanoi Ukki.
Kyllä osasikin. Jospa ihmiset vain tajuaisivat, että ratkaisivimmat sanat ihmissuhteissa olivat usein nimenomaan nämä kaksi, vaatimattomat 'voi olla'. Miten minä rakastan hänessä tätä ominaisuutta, miten minä tarvitsen sitä, ajatteli Elina. Että minä kaikista maailman pälpättäjistä onnistuinkin törmäämään tähän yhteen vaiteliaaseen, joka silti on tarkkaavainen."

Eeva Kilven kirjoista löytyy ihanan tuttuja juttuja, oivalluksia jotka on kokenut täsmälleen samoin ja jotka haluaa täysillä allekirjoittaa. Silti Kilpi ei kuulu mielikirjailijoihini. Osasyynä on varmaan kieli, joka ainakin tässä teoksessa tuntuu vähän vanhentuneelta. Ja voi osasyynä olla myös tarinoiden riipaiseva rehellisyys. Kaiken tunnustaminen on toisaalta rohkeaa, mutta joskus tunnustuksissa voi olla myös hieman säälittävä sivumaku.

Ajattelin, että harmi kun en lukenut näitä tarinoita heti niiden ilmestyttyä 1986. Olin silloin 25 vuotias, maailmantuska ei enää ollut pahimmillaan mutta vielä hyvässä muistissa. Kieli ei ehkä olisi tuntunut kovin raikkaalta silloinkaan, mutta ehkä olisin helpommin hyväksynyt tyylin vanhan naisen puheeksi. Nyt taidan jo samaistua henkilöihin, mutta en pysty hyväksymään kieltä omakseni.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Vieraan turva

Vieraan turva / Ian McEwan
The comfort of strangers ; suomentanut Marja Alopaeus
Otava, 2010, 138 s.

Mary ja Colin ovat lähteneet lomalle Venetsiaan. Maryn lapset on jätetty isänsä luokse, pariskunta haluaa olla kahden.

Aluksi aika tuntuu kuluvan nukkumiseen, hitaisiin valmistautumisiin ulos lähtöön, sopivan ravintolan etsiskelyyn ja eksyneeseen vaelteluun vieraassa kaupungissa. Hiljaisuuden täydellistää mykkäkoulu, jonka syytä kumpikaan ei enää muista.

Sitten Mary ja Colin törmäävät Robertiin. Tämä hiukan mauttomasti pukeutuva latinorakastaja opastaa taas kerran eksyneen pariskunnan ruokailemaan omistamaansa baariin. Myöhemmin Mary ja Colin vierailevat myös Robertin kodissa ja tutustuvat tämän sairaalloiseen vaimoon, Carolineen. Vierailu sujuu hiukan töksähtelevästi, mutta sillä on yllättäviä seurauksia.

Kun Mary ja Colin ovat taas kahden, he löytävät entistä läheisemmän yhteyden toisiinsa. He linnoittautuvat hotellihuoneeseensa neljäksi päivät, rakastelevat lähes lakkaamatta, ja kun eivät enää jaksa, puhuvat. He muistelevat suhteensa alkuaikoja ja juhlivat sitä, että pystyvät yhä herättämään intohimonsa henkiin.

Vähitellen Mary ja Colin alkavat taas kaivata muiden ihmisten joukkoon ja lähtevät rannalle. Uituaan ja viruttuaan auringossa koko päivän he palaavat laivalla, joka rantautuu aivan Robertin ja Carolinen asunnon eteen. Caroline seisoo parvekkeella, huomaa heidät ja viittoo luokseen. Mary ja Colin eivät haluaisi mennä, mutta tuntevat olevansa pakotettuja, niin innokkaasti heitä on vannotettu viimeeksi tulemaan uudelleen. Syynä haluttomuuteen on myös Maryn edellisenä yönä näkemä painajainen. Unessa Mary oli tajunnut, että hänen edellisellä vierailulla tarkastelemansa suttuinen, mutta silti kehyksiin laitettu valokuva esitti Colinia.

Miehet lähtevät Robertin baariin. Matkalla Colin ihmettelee, miksi Robert mainitsee niin usein hänen nimensä jutellessaan ystäviensä kanssa. Italiaa taitamattomana hän ei ymmärrä toisen esittelevän häntä uutena rakastajanaan.

Marylle kuvio sen sijaan selviää Carolinen paljastaessa syyt sairaalloisuutensa. Caroline ja Robert menivät naimisiin jo hyvin nuorina. Molemmat toivoivat saavansa lapsia, mutta Caroline ei tullut raskaaksi. Tutkimuksissa selvisi, että syy lapsettomuuteen oli Robertissa. Robertille asia oli arka ja alkoi vähitellen muuttaa miehen suhtautumista vaimoon; hän alkoi satuttaa tätä kun he olivat sängyssä. Ensin vain vähän, mutta lopulta niin rajusti, että Carolinen selkäranka vammautui vakavasti. Ja mikä kummallisinta, väkivallan jatkuessa vuosikausia, Caroline alkoi nauttia kivusta ja nöyryytyksestä.

"Olimme tulleet pisteeseen jota kohti olimme kaiken aikaa olleet menossa. Eräänä iltana Robert tunnusti todella haluavansa vain yhtä asiaa. Hän halusi tappaa minut rakastellessamme. Hän oli täysin vakavissaan ... Menin kivusta tainnoksiin mutta ennenkuin silmissäni pimeni muistan vielä miettineeni: nyt se tapahtuu. Enää en voi perääntyä. Tietenkin minä tahdoin tulla tuhotuksi!"

Carolinen kertomus ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa, hän on löytänyt keinon perääntyä. Hänen Marylle tarjoamansa yrttitee sisältää huumetta, joka lamaa naisen niin, ettei tämä kykene vastustelemaan tai päästämään ääntäkään. Kun miehet palaavat baarista, Mary yrittää varoittaa Colinia jonka tietää olevan vaarassa. Tämän kaikki huomio kuitenkin kohdistuu Maryn auttamiseen, eikä Colin tajua paeta ennenkuin on liian myöhäistä. Ajoittain heräillessään tokkurastaan Mary joutuu avuttomana todistamaan kammottavaa näytelmää. Kun hän vihdoin seuraavana aamuna pystyy taas toimimaan, Caroline ja Robert ovat jo kaukana ja Colin makaa kuolleena hänen edessään allaan jo maksoittunut verilammikko.

Aihe on rajuudessaan lähes makaaberi mutta tarina on kerrottu taidokkaasti. Takakannessa mainitaan kyseessä olevan trilleri, mutten ole ihan varma asiasta. Trillerissä jännitystä kiristetään ovelasti vähä vähältä, tässä taas pelataan hyppäyksenomaisilla yllätyksillä, tavanomaisesta käännytään yhtäkkiä ääriolosuhteisiin.

Muistan kuinka ihastunut olin nuorena Almodovarin Matador-elokuvan naishahmoon, joka orgasmin hetkellä surmasi rakastajiaan tarkoin suunnatulla hiuspiikin iskulla niskaan. Vaarallinen pikadora! Se oli hauskaa leikkiä, riemastuttava vastaisku kaiken maailman Don Juaneille. Ei järkyttänyt pätkääkään.

Ei Vieraan turvakaan mikään varsinainen dokumentti parisuhdeväkivallasta ole, mutta mietitityttää ja kammoksuttaa kyllä roimasti enemmän kuin Almodovarin seksi-kuolema-rinnastukset.

Hiukan minua rupesi vaimaamaan sellainenkin ajatus, että piileekö tarinassa moraalinen opetus?  Että huonosti käy ja näpit palaa, jos vakavien asioiden kanssa ryhtyy liian rohkeasti leikkimään?