Kuolema ja nuori rakastaja
Kuolema ja nuori rakastaja : kolme kertomusta / Eeva Kilpi
WSOY, 1986
164 s.
Muuttuminen
Filosofian maisteri Anna Huovilainen päättää hylätä väitöskirjatyönsä. Työ on ollut valmisteilla jo useamman vuoden. Äkkiä, erään aivan onnistuneen seminaarimatkan jälkeen, Annaan iskee voimakas halu päästä eroon koko aiheesta. Päätöstä seuraa huimaava vapaudentunne; parvi linnunpoikasia pyrähtää lentoon tien pientareelta ja autoon tulvii avoimesta ikkunasta milloin kypsyvän ohran, milloin auringossa paahtuvan suon tuoksu.
Erakko
Saaralla on ikää, mutta hän haluaa silti asua yksin vanhassa pirtissä keskellä metsää. Hän kulkee metsässä vain polkuja pitkin, valokuvaa ystäviään perhosia ja miettii sitä, kuinka tärkeää ihmisen olisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, sitä mahdollisimman vähän tuhoten.
Saara ei kaipaa seuraa, mutta pojan perhe on hänelle tärkeä. Reinon pieni tytär Paula saa Saaran tuntemaan voimakkaasti, että vaikka hän ei koskaan oikein osannut olla äiti, nyt hän kyllä osaisi olla mummo!
Kuolema ja nuori rakastaja
Kaikkien kolmen tarinan keskushenkilönä on keski-iän ylittänyt nainen, joka rakastaa luontoa, jokaista pikku ötökkää ja heinänkortta. Eniten ahdistusta luonnon tuhoutumisesta ja eläinten kärsimyksistä heistä tuntee Elina Marto, opettajatar joka on tarinan alussa juuri saanut tietää kantavansa vatsassaan mahdollisesti pahanlaatuista kasvainta. Kasvaimen laadusta ei saada selvää, sillä Elina ei halua mennä leikkaukseen. Hän ajattelee mieluummin aikansa tulleen, se on parempi vaihtoehto kuin käyttää terveydenhuoltopalveluja, joiden kehittyminen nykyiselle korkealle tasolleen perustuu eläimille tuskaa tuottavien testausten tekemiseen.
Ennen kuolemaansa Elina haluaa potkaista maailman nurin, uudelle suunnalle. Hän saa vastakaikua ajatuksilleen nuorilta oppilailtaan. Muutamat näistä tosin ahdistuvat Elinan katsomuksista niin paljon, että ovat vaarassa menettää elämänhalunsa kokonaan.
Elinan ja häntä 17 vuotta nuoremman Ukin suhde on vapaa mutta täynnä rakkautta. Elina ei ole ikinä yrittänyt sitoa Ukkia, koska ei halua lapsia tämän kanssa. Siksi Ukilla on täytynyt aina olla valinnanvapaus lähteä ja saada lapsensa jonkun omanikäisensä kanssa. Sitä vapautta Ukki ei ole kuitenkaan koskaan halunnut käyttää, eikä halua vieläkään, vaikka Elina nyt saatuaan tietää lähestyvästä kuolemastaan alkaa taas puhua siitä.
Siinä, miten Elina kuvaa rakastumistaan Ukkiin, on jotain ihanan tuttua:
"Ukki mietti. Se antoi Elinalle tunteen, että hän oli sanonut jotain merkittävää. Tai ei ainakaan mitään, mikä olisi ollut heti kumottavissa.
- Voi olla, sanoi Ukki.
Kyllä osasikin. Jospa ihmiset vain tajuaisivat, että ratkaisivimmat sanat ihmissuhteissa olivat usein nimenomaan nämä kaksi, vaatimattomat 'voi olla'. Miten minä rakastan hänessä tätä ominaisuutta, miten minä tarvitsen sitä, ajatteli Elina. Että minä kaikista maailman pälpättäjistä onnistuinkin törmäämään tähän yhteen vaiteliaaseen, joka silti on tarkkaavainen."
Eeva Kilven kirjoista löytyy ihanan tuttuja juttuja, oivalluksia jotka on kokenut täsmälleen samoin ja jotka haluaa täysillä allekirjoittaa. Silti Kilpi ei kuulu mielikirjailijoihini. Osasyynä on varmaan kieli, joka ainakin tässä teoksessa tuntuu vähän vanhentuneelta. Ja voi osasyynä olla myös tarinoiden riipaiseva rehellisyys. Kaiken tunnustaminen on toisaalta rohkeaa, mutta joskus tunnustuksissa voi olla myös hieman säälittävä sivumaku.
Ajattelin, että harmi kun en lukenut näitä tarinoita heti niiden ilmestyttyä 1986. Olin silloin 25 vuotias, maailmantuska ei enää ollut pahimmillaan mutta vielä hyvässä muistissa. Kieli ei ehkä olisi tuntunut kovin raikkaalta silloinkaan, mutta ehkä olisin helpommin hyväksynyt tyylin vanhan naisen puheeksi. Nyt taidan jo samaistua henkilöihin, mutta en pysty hyväksymään kieltä omakseni.
WSOY, 1986
164 s.
Muuttuminen
Filosofian maisteri Anna Huovilainen päättää hylätä väitöskirjatyönsä. Työ on ollut valmisteilla jo useamman vuoden. Äkkiä, erään aivan onnistuneen seminaarimatkan jälkeen, Annaan iskee voimakas halu päästä eroon koko aiheesta. Päätöstä seuraa huimaava vapaudentunne; parvi linnunpoikasia pyrähtää lentoon tien pientareelta ja autoon tulvii avoimesta ikkunasta milloin kypsyvän ohran, milloin auringossa paahtuvan suon tuoksu.
Erakko
Saaralla on ikää, mutta hän haluaa silti asua yksin vanhassa pirtissä keskellä metsää. Hän kulkee metsässä vain polkuja pitkin, valokuvaa ystäviään perhosia ja miettii sitä, kuinka tärkeää ihmisen olisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, sitä mahdollisimman vähän tuhoten.
Saara ei kaipaa seuraa, mutta pojan perhe on hänelle tärkeä. Reinon pieni tytär Paula saa Saaran tuntemaan voimakkaasti, että vaikka hän ei koskaan oikein osannut olla äiti, nyt hän kyllä osaisi olla mummo!
Kuolema ja nuori rakastaja
Kaikkien kolmen tarinan keskushenkilönä on keski-iän ylittänyt nainen, joka rakastaa luontoa, jokaista pikku ötökkää ja heinänkortta. Eniten ahdistusta luonnon tuhoutumisesta ja eläinten kärsimyksistä heistä tuntee Elina Marto, opettajatar joka on tarinan alussa juuri saanut tietää kantavansa vatsassaan mahdollisesti pahanlaatuista kasvainta. Kasvaimen laadusta ei saada selvää, sillä Elina ei halua mennä leikkaukseen. Hän ajattelee mieluummin aikansa tulleen, se on parempi vaihtoehto kuin käyttää terveydenhuoltopalveluja, joiden kehittyminen nykyiselle korkealle tasolleen perustuu eläimille tuskaa tuottavien testausten tekemiseen.
Ennen kuolemaansa Elina haluaa potkaista maailman nurin, uudelle suunnalle. Hän saa vastakaikua ajatuksilleen nuorilta oppilailtaan. Muutamat näistä tosin ahdistuvat Elinan katsomuksista niin paljon, että ovat vaarassa menettää elämänhalunsa kokonaan.
Elinan ja häntä 17 vuotta nuoremman Ukin suhde on vapaa mutta täynnä rakkautta. Elina ei ole ikinä yrittänyt sitoa Ukkia, koska ei halua lapsia tämän kanssa. Siksi Ukilla on täytynyt aina olla valinnanvapaus lähteä ja saada lapsensa jonkun omanikäisensä kanssa. Sitä vapautta Ukki ei ole kuitenkaan koskaan halunnut käyttää, eikä halua vieläkään, vaikka Elina nyt saatuaan tietää lähestyvästä kuolemastaan alkaa taas puhua siitä.
Siinä, miten Elina kuvaa rakastumistaan Ukkiin, on jotain ihanan tuttua:
"Ukki mietti. Se antoi Elinalle tunteen, että hän oli sanonut jotain merkittävää. Tai ei ainakaan mitään, mikä olisi ollut heti kumottavissa.
- Voi olla, sanoi Ukki.
Kyllä osasikin. Jospa ihmiset vain tajuaisivat, että ratkaisivimmat sanat ihmissuhteissa olivat usein nimenomaan nämä kaksi, vaatimattomat 'voi olla'. Miten minä rakastan hänessä tätä ominaisuutta, miten minä tarvitsen sitä, ajatteli Elina. Että minä kaikista maailman pälpättäjistä onnistuinkin törmäämään tähän yhteen vaiteliaaseen, joka silti on tarkkaavainen."
Eeva Kilven kirjoista löytyy ihanan tuttuja juttuja, oivalluksia jotka on kokenut täsmälleen samoin ja jotka haluaa täysillä allekirjoittaa. Silti Kilpi ei kuulu mielikirjailijoihini. Osasyynä on varmaan kieli, joka ainakin tässä teoksessa tuntuu vähän vanhentuneelta. Ja voi osasyynä olla myös tarinoiden riipaiseva rehellisyys. Kaiken tunnustaminen on toisaalta rohkeaa, mutta joskus tunnustuksissa voi olla myös hieman säälittävä sivumaku.
Ajattelin, että harmi kun en lukenut näitä tarinoita heti niiden ilmestyttyä 1986. Olin silloin 25 vuotias, maailmantuska ei enää ollut pahimmillaan mutta vielä hyvässä muistissa. Kieli ei ehkä olisi tuntunut kovin raikkaalta silloinkaan, mutta ehkä olisin helpommin hyväksynyt tyylin vanhan naisen puheeksi. Nyt taidan jo samaistua henkilöihin, mutta en pysty hyväksymään kieltä omakseni.
Kommentit
Lähetä kommentti