sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta / Cormac McCarthy


McCarthy, Cormac : Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta
Blood meridian, suom. Kaijamari Sivill
WSOY, 2012, 408 s.
Sarjassa Aikamme kertojia

"He ratsastivat siitä maasta alas jyrkkään rotkoon, kalistelivat yli kivien, halkeamien viileiden sinisten varjojen. Arroyon kuivassa hiekassa vanhoja luita ja maalattujen saviastioiden sirpaleita ja kivissä heidän yläpuolellaan uurrettua kuvakirjoitusta, oli hevosta ja puumaa ja kilpikonnaa, oli kypärin ja kilvin varustettuja espanjalaisia ratsumiehiä jotka halveksivat kiveä ja hiljaisuutta ja itse aikaa. Halkeamissa ja raoissa kymmenien metrien korkeudessa oli korsipesiä ja korkean veden aikana kiilautunutta roskaa ja jostain nimettömästä kaukaisuudesta ratsastajat kuulivat ukkosen jylyä ja vahtivat tummentaisiko uhkaava sade kapean taivaankaistaleen heidän yllään ja pujottelivat kanjonin lähekkäin puristuneiden kylkien välistä ja kuolleen joenpohjan kuivat valkoiset kivet olivat pyöreitä ja sileitä kuin arvoitukselliset munat."

Cormac McCarthyn Veren ääriin on vaikuttava lukukokemus. Jopa niin vaikuttava, että lukeminen on vaikeaa, ainakin minä tarvitsin jatkuvasti pieniä hengähdystaukoja. Tiesin koko ajan, että tätä en jätä kesken, mutten silti pysynyt tiiviisti kirjan ääressä. Melkein huomaamattani, säännöllisin väliajoin, liukenin jonnekin muualle, hakemaan tai tekemään jotain muuta.

On melkein uskomatonta, kuinka kirjailija pystyy säilyttämään kerronnan intensiteetin näin henkeä salpaavana yli 400 sivun ajan. Persoonallinen ja oudon kipeällä tavalla herkkä tyyli luo lukijan ihmeteltäväksi rujon maailman 1800-luvun puolivälin Pohjois-Amerikasta. Meksikonsodan  jälkimainingeissa armeijat alkavat hajota ja väkivalta raja-alueilla muuttuu entistäkin sekasortoisemmaksi. Intiaanien päänahat ovat halutuinta valuuttaa, mutta tapettaviksi kelpaavat kyllä muutkin, niin ihmiset kuin eläimetkin.

Tarinan henkilögallerian muodostaa Kapteeni Glantonin rosvojoukko, jonka jäsenistä monilla on esikuvinaan oikeita historiallisia henkilöitä. Ovela Toadwine, toisistaan mittaa ottavat musta ja valkoinen Jackson, pappismies Tobin, hiljaiset Delawareintiaanit ja monia muita persoonallisuuksia ratsastaa joukon mukana, mutta heistä useimmat jäävät lukijalle melko tuntemattomiksi.

Tarinan keskeisintä henkilöä ei ole nimetty, häntä kutsutaan läpi tarinan yksinkertaisesti vain pojaksi. Poika syntyy Leonidien tähdenlentojen yönä vuonna 1833, menettää äitinsä heti syntyessään ja jää elämään alkoholisoituneen ja väkivaltaisen isän kanssa. Hän ei opi tietämään nimeään koska isä ei milloinkaan lausu sitä. 14-vuotiaana katkeroitunut lapsi karkaa kotoa ja alkaa vaeltaa kohti länttä. Kapakkatappelun jälkeen pelastuakseen vangitsemiselta poika värväytyy ensin kenraali Whiten armeijan osastoa teeskentelevään laittomaan sissijoukkoon ja sen tuhouduttua Glantonin päänahanmetsästäjiin.

Glantonin joukkiossa poika kohtaa vastaparinsa, Tuomari Holdenin. Tuomari on suuri ja karvaton valkoinen mies, joka tahtoo saada kaiken hallittavakseen ja sitten tuhota sen. Hän inventoi ympäristöään tiedemiehen tarkkuudella, pitää yksinkertaisille miehille yleviä saarnoja sodan pyhyydestä ja rakastaa yhtälailla niin tanssia kuin tappamistakin. Pelottavinta tuomarissa on se, että hänen motiivejaan on mahdoton ennustaa tai ymmärtää.

Kolmas tärkeä tekijä tarinassa on luonto. Sen kuvaus on jatkuvaa, aavikkomaisemat ympäröivät kaikkea tapahtuvaa. Kaupunkiepisodit ryyppäämisineen ja remuamisineen ovat lyhyitä, suurimman osan ajasta miehet ratsastavat Sonoran ja Mojaven aavikoilla. Luonnon armottomuus on samaa luokkaa sosiaalisen  elämän ankaruuden kanssa. Auringon polte ja yön kylmyys voi tappaa siinä missä vihollinen tai petollinen kumppanikin.

Toisaalta tarina kulkee loppuaan kohti hyvinkin suoraviivaisesti, miehet ratsastavat verilöylystä toiseen, ovat vuoroin voittoisia ja vuoroin henkihieverissä. Ajoittain kerronta kuitenkin hajoaa lähes käsittämättömäksi harhailuksi, hurmeisiksi painajaisiksi. Tapahtumat kirjaa kaikentietävä, lähes profeetallinen kertoja joka katsoo henkilöihin jostain korkealta, pettyneenä ja myötätuntoa tuntematta.

Kertomus on niin täynnä selittämättömän kammottavaa väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, että sitä lukiessa alkaa väistämättä etsiä selityksiä ja myös jonkinlaista oikeutusta tarinalle. Miksi vaaralliselle aavikolle lähdetään aina uudelleen, miksi miesten välille ei synny ystävyyttä eikä edes sääliä, miksi tuomari alkaa vainota poikaa? Voidaanko pojassa hiljalleen heräävä säälintunne ja rohkeus uhmata itsevaltaista tuomaria nähdä toivon kipinänä? Onko hän myös vallan vaihtumisen symboli, peräti amerikkalaisen ihannevaltion ensimmäinen airut? Lähimainkaan kaikkea en pysty itselleni selittämään ja taas kerran, hieman paradoksaalisesti, juuri se tekee kirjasta niin äärettömän kiehtovan.

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Tuomo, molemmat yhtä lailla vaikuttuneina sen vahvasta tunnelmasta. Lisäksi netissä on mahdollista lukea Vesa Rantaman teoksesta tekemä gradu, jossa varsinkin ekokriittisen lähestymistavan käyttäminen tulkinnan apuna herätti mielenkiintoni.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Koti maailman laidalla / Michael Cunningham


Cunningham, Michael : Koti maailman laidalla
A home at the end of the world, suom. Marja Alopaeus
Gummerus, 2001, 436,[1] s.

Illan tullen oli ensimmäinen Michael Cunninghamin romaani jonka luin. Se ilmestyi suomeksi vuonna 2011 ja oli yksi parhaista lukukokemuksistani tuolloin.

Koti maailman laidalla tulee tunnistettavasti samasta lähteestä, mutta jo pari vuosikymmentä aiemmalta ajalta. Se ei yllä samanlaiseen helppouteen ja harmoniaan kuin myöhempi teos, mutta pieni rouheus ei toisaalta ole lainkaan pahasta. Ihmissuhdeasetelmat ovat tässä toisinaan melko kipeitä, mutta samat motiivit, jotka kantavat Illan tullen -romaania, erilaisuuden hyväksyntä ja elämän arvokkuuden näkeminen ovat jo mukana ja kuljettavat tarinaa lempeästi ahdistusten yli.

Kertomuksen keskeiset henkilöt ovat Jonathan ja Bobby, jotka tapaavat ensi kerran koululaisina ja vastoin kaikkia odotuksia ystävystyvät. Pojat ovat luonteeltaan liki toistensa vastakohtia, mutta heistä tulee erottamattomat. Parivaljakko luuhaa vapaa-aikansa Jonathanin huoneessa levyjä  kuunnellen ja pilveä poltellen. Myös Jonathanin nuori äiti Alice on kotona kaiket päivät. Alicen on vaikea hyväksyä  aiemmin niin läheisen poikansa pyrkimyksiä irrottautua. Muodostuu omalaatuinen kolmiodraama äidin onnistuessa kiilaamaan itsensä poikien väliin.

Kun koulu loppuu, Jonathan lähtee opiskelemaan ja muuttaa New Yorkiin. Hän luo siellä itselleen uuden elämän, mutta Bobby jää ikääkuin hänen tilalleen Alicen luo asumaan. Vasta kun Jonathanin isän, Nedin terveydentilan heikentyminen vaatii pariskuntaa muuttamaan terveellisemmän ilmaston toivossa Arizonaan, Alice saa aikaiseksi potkaista Bobbyn omilleen.

Jonathan ja Bobby ovat pitäneet yhteyttä vain harvakseltaan, mutta nyt Bobby soittaa Jonathanille ja pyytää päästä hänen luokseen asumaan. Vain vähäksi aikaa, siksi kunnes löytää itselleen oman asunnon. Tarkoituksella tai ilman, itselleen luonteenomaisesti Bobby kuitenkin luiskahtaa kiinteäksi osaksi Jonathanin uutta perhettä. Jonathanin asuinkumppani Clare ensin säälii Bobbya, sitten kiintyy häneen ja lopulta melkein rakastuu. Clare ja Jonathan ovat vuosikausia suunnitelleet hankkivansa lapsen, ja nyt lapsen isäksi valikoituukin Bobby!

Asetelma toistuu vielä kolmannenkin kerran. Mustasukkaisuuden ja itsesäälinpuuskien laannuttua kolmikko muuttaa maalle tarkoituksena kasvattaa Rebecca-tytär yhdessä. Eräänä viikonloppuna vieraisille kutsutaan myös Jonathanin aiempi kumppani Erich, joka varsinkin vanhan ystävänsä kauhuksi osoittautuu sairastuneen aidsiin. Jonathan olisi valmis hylkäämään Erichin, Clare sietää tätä juuri ja juuri  mutta Bobby tuntee sympatiaa. Hän on valmis huolehtimaan heikkenevästä miehestä ja pitämään tälle seuraa viimeiseen asti.

Näiden kolmen kolmiodraaman kautta Cunninghan käy läpi valtavan määrän tunteita. Perheet ja parisuhteet saattavat näyttäytyä sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta kun tarkemmin katsotaan, ovat ne kaikki sitä samaa; perusinhimillistä tarvetta kuulua ryhmään, rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Kirjahullun mietteissä kirjan todetaan olevan henkeäsalpaava ja myös Naakku suosittelee sitä, vaikkei pitänytkään sen henkilöistä.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Teemestarin kirja / Emmi Itäranta


Itäranta, Emmi : Teemestarin kirja
Teos, 2012, 266 s.

Teemestarin kirja on kekseliäs yhdistelmä tuttua luonnonmaisemaa ja eksoottista kulttuuria. Eletään tulevaisuudessa, ehkä muutaman sadan vuoden päässä nykyhetkestä. Teekulttuuri on aikojen kuluessa kotiutunut meillekin, lähelle viimeisiä puhtaita pohjavesialueita.

Mutta nyt maailmasta on loppumassa vesi! Jopa pohjoisen lähteet kuivuvat, kasteluvettä ei ole saatu enää aikoihin ja pesu- ja juomavettäkin riittää ihmisille vain säännöstellen.

Teemestarin tytär Noria keräilee tavaroita muovihaudasta ja ratkoo niiden avulla menneisyyden arvoituksia ystävänsä Sanjan kanssa. Hän opiskelee isänsä johdolla teeseremoniaa ja vaalii suvun vanhaa salaisuutta, läheisen tunturin luolissa pulppuavan lähteen sijaintia. Tehtävä on vaarallinen, sillä veden hallintaoikeus on jo kauan kuulunut  vain sotilaille, ja vesirikoksesta seuraa ankara rangaistus, jopa kuolema.

Teos on raikkaasti uudenlainen yhdistellessään alueita ja kulttuureja, joita ei ole totuttu liittämään toisiinsa. Tyylillisestikin se on omanlaisensa, jonkinlainen sadunomainen dystopia. Taitava kerronta ja mielenkiintoinen juoni tekee teoksesta hauskan lukea, mutta täysin en kuitenkaan teokseen ihastunut. Mukana on monia uudissanoja, joista osa aivan nerokkaitakin, mutta toistettaessa niiden teho kuluu nopeasti loppuun ja erikoisuus kääntyy itseään vastaan. Myöskään henkilöiden nimeäminen ei ole mielestäni aivan luontevaa, nimien runollisuus tuo tarinaan vähän liikaa lastenkirjamaisuutta.

Teemestarin kirja on saanut jo ainakin pari kirjallisuuspalkintoa ja blogeissa siitä on useita mainintoja, yleensä hyvinkin ihastuneita. Joana nautti hiljentymisestä tämän jouluna lukemansa kirjan äärellä, Kirsin se täräytti melkein sanattomaksi ja Mikolle se oli peräti täydellinen lukuelämys!
Jenni löysi tyylistä hieman haparointiakin, Liisa taas vaikuttui sekä Itärannan kyvystä kuvitella tulevaisuuden maailmaa että hänen tavastaan kertoa tarinaa.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Blogistanian Finlandia 2012

Erjan lukupäiväkirjan ehdokkaat

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Tarkoitus on lisätä kotimaisen kirjallisuuden laaja-alaista lukemista. Lisää tietoa kilpailusta saa Sallan lukupäiväkirjasta, jossa myös tulokset julkaistaan keskiviikkoiltana 2.1.2012.

Erjan lukupäiväkirjan ehdokkaat vuoden 2012 palkittaviksi ovat seuraavat:


1. Syyspurjehdus / Johan Bargum, 3 pistettä
Seglats i september ; suomennos: Marja Kyrö
Tammi, 2012, 119 s.

Elin, Olof ja Harald. Kaksi hyvinvoinnin kulissit sisäistänyttä miestä ja kaunishiuksinen nainen, jolla on valta valita kumman  kanssa olla yksinäinen.

Jokaisesta henkilöstä saa helposti typistettyä hirviön; Harald elää firmalleen ja tekee töitä yötkin, Olofin moraali perustuu talouden ja kannattavuuden lakeihin. Elin jättää laivan ennen kuin se uppoaa (tai oikeammin myydään) ja vaihtaa konkurssiuhkan alla kärvistelevän yrittäjämiehen lainoja jakelevaan pankkiiriin.

Mutta tarina ei tietenkään ole näin yksioikoinen, päinvastoin. Lue lisää...

2. Joku on nukkunut vuoteessani / Kristiina Lähde, 2 pistettä
Teos, 2012, 220 s.

Eräänä aamuna herätessään nainen löytää sängystään vieraan miehen. Aika pian alkaa vaikuttaa siltä, että mies asuu samassa asunnossa, on asunut jo jonkin aikaa.

Kun kuulin tästä upean mielipuolisesta alkuasetelmasta, kiinnostuin. Sitten kirjailijaa haastateltiin aamutv:ssä ja mielikuva muuttui. Tarina alkoi vaikuttaa oikealta kliseiden sumalta: mies ei puhu, nainen ja mies eivät kohtaa, parisuhde on kulissi ja puolisot  kaavoja toistavia robotteja. Eipä paljon kiinnostanut enää, mutta olin varannut kirjan jo aiemmin ja kun se tuli, aloin kuitenkin lukea. Onneksi! Mitään näin mielenkiintoista, hauskaa ja ajatuksia herättävää en ole nimittäin lukenut pitkään aikaan.  Lue lisää...

3. Dora Dora / Heidi Köngäs, 1 piste
Otava, 2012

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer, hänen sihteerinsä Annemarie Kempf, estraditaiteilija Himmelblau, sinfoniaorkesterin viulisti Borries ja tulkki Eero Kallankari ovat matkalla Petsamoon joulukuussa 1943. Speer ajaa, ulkona pimeässä vihmoo lunta, pakkanen kiristyy. Autossa on hiljaista, matkalaiset palelevat, jokainen miettii omiaan.  Lue lisää...

Taas vähän nolona huomaan saman minkä viime vuonnakin, eli enimmäkseen on tullut  luettua käännöskirjallisuutta. Se että kotimaassa julkaistaan paljon ja monenlaista, on mielestäni upeaa, varsinkin tänään itsenäisyyspäivänä tätä etukäteen ajastettavaksi kirjoitellessa se tuntuu tärkeältä. Mutta kaikkea ei ehdi lukea kukaan, eikä liene kovin järkevää ahdistua ajatuksesta. Parempi vain nauttia tilanteesta, että tarjolla on vaikka kuinka paljon hienoja kirjoja, jokaiselle jotakin ja vielä vähän lisää!