lauantai 23. huhtikuuta 2016

Nainen parvekkeella / Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen


Taidemysteeri jonka keskiössä on Albert Edelfeltin taulu, tapahtumapaikkoina Pariisi ja Ruissalo, eikö vaikutakin hyvältä?

Varasin kirjan heti kun kuulin siitä ja viime viikolla sain sen vihdoin käsiini. Se tuli juuri sopivasti alkuviikosta ratkaisten samalla ongelman mitä lukea kirjaston ääneenlukupiirissä keskiviikkona. Esittelemme Rotundan ääneenlukupiirissä viikottain uusia suomalaisia romaaneja, kerromme vähän kirjailijoista ja kirjojen taustoista ja sitten luemme ääneen kirjan alusta. Yleensä meillä on mukana kaksi romaania joista tunnin aikana ehtii lukea parikymmentä sivua kummastakin. Nainen parvekkeella on kirje- tai oikeammin sähköpostiviestiromaani, mutta hyvin se soveltui ääneenluettavaksikin. Vähän takeltelin alussa osoitekenttiä lukiessani, mutta eivätköhän @-merkit viimeistään paljastaneet kuulijoillekin mistä oli kyse.

Taustatietoakin oli kirjasta hyvin saatavissa, kuuntelin mm. Yle Areenasta ohjelman, jossa kirjailijat kertoivat, kuinka romaani alkoi syntyä oikeana kirjeenvaihtona kuvitteellisten henkilöiden välillä. Epun roolihenkilö oli Salome Virta, nuori Berliinissä asuva dokumenttiohjaaja, jonka elämä on melkoisessa kaaoksessa, mutta joka saa hienon tilaisuuden ohjata dokumenttifilmin Albert Edelfeltistä ja aivan erityisesti hänen taulustaan Nainen parvekkeella. Salomen kirjeisiin vastasi Suomesta Pirkko A.S. Joenmaana, iäkkäänä ja yksinäisenä taiteenharrastajana, jonka Salome epäilee hankkineen omistukseensa kyseisen taulun.

Kirjeiden kirjoittaminen oli ollut aluksi hauskaa ja innostavaa, mutta jonkin ajan kuluttua kirjailijoista oli alkanut tuntua, etteivät kirjeet yksin jaksaisi kantaa kokonaisen romaanin rakennetta. Tässä vaiheessa oli otettu mukaan lisää kertojia, mm. peliteollisuudessa rikastunut öykkärimäinen Tuomas kiivaine rakastajattarineen sekä Baptiste ja Hortense Mullins, pariisilainen portinvartijapariskunta, joiden näkemänä kuvataan Edelfeltin ja Virginien yhteiselämää 1880-luvun Pariisissa.
"Kello on viisi aamuyöllä. Kuunvaloa tulvii kaduille ja huoneisiin, niihin tuhansiin pariisilaisiin koteihin, joissa nukutaan, valvotaan levottomina, nähdään painajaisia, säpsähdellään hereille ja vaivutaan jälleen uneen. Hortense Mullins nukkuu sikeästi vuoteessaan mukavan illan jälkeen. Talo on jääkylmä, mutta heillä kaikilla on monta monituista vilttiä päällään.
Maalariherran ja rouvan lapset nukahtivat jo yhdeksän aikoihin kylki toisen kylkeä vasten. He ovat nyt kolmatta yötä peräjälkeen Hortensen ja Baptisten luona. Ei ole Hortensen asia ihmetellä, miksi rouva pyysi heitä ottamaan lapset luokseen, vaikka pariskunta on itsekin ilmeisesti kotona. Hortensesta tuntuu, että asunnossa on riidelty kovasti. Hän kävi, herra nähköön, ei olisi pitänyt, mutta hän oli utelias, oven takana kuuntelemassa ja asunnosta kuului rouvan itkua ja miehen huutoa. Hänelle tuli siitä kaikesta hirvittävän huono olo ja vähällä oli, ettei hän kolkuttanut oveen. Hän toivoo, että asiat selviävät ja lapset voivat pian palata kotiin." 
Pariisiin dokumentintekoa varten matkustava Salome tapaa siellä mm. hieman raiteiltaan suistuneen taiteentutkija Dubuffetin, jonka on onnistunut saada haltuunsa arvokkaita luonnoksia Nainen parvekkeella -maalauksesta.  Dubuffet ei halua paljastaa kenellekään mihin on piilottanut luonnokset, vain Salome saa nähdä ne dokumentointia varten. Mies pelkää olevansa hengenvaarassa, joku on selvästikin päättänyt saada haltuunsa sekä luonnokset että maalauksen, hinnalla millä hyvänsä.

Taidemysteerien lisäksi Salome haluaa selvittää myös omaa menneisyyttään. Salomen nuorena kuolleen äidin elämästä paljastuu yllättäviä seikkoja, kun Salome löytää tämän vanhan ystävän, Julien. Salomen ja Julien keskustelujen jälkeen myös A.S. Joenmaalla on selitettävää, paljastuu nimittäin että hän ei ole alussa pelannut aivan avoimin kortein.

Romaanin juoni on mutkikas ja täynnä jännittäviä koukkuja. Kolme aikatasoa, Edelfeltin 1800-luvun lopun Pariisi, A.S. Joenmaan nuoruuden aika samassa kaupungissa 1980-luvulla ja Salomen ja Tuomaksen nykyisyys kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Rikosjuoni tulee näkyvästi esille vasta lopussa, mutta salaperäisiä kysymyksiä historiasta, sekä Salomen äidin että Virginien kohtaloista kohoaa esiin matkalla varrella alusta loppuun.

Radio-ohjelma päättyy lupaavasti. Seuraava taidemysteeri on jo suunnitteilla, kirja ilmestynee kahden vuoden kuluttua keväällä.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Akvarelleja Engelin kaupungista / Jukka Viikilä



Akvarelleja Engelin kaupungista koostuu lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, joita tämä suomalaiseen kaupunkisuunnitteluun ehkä kaikkein voimakkaimmin vaikuttanut arkkitehti tekee suunnitellessaan Senaatintorin kansallismaisemaa. Ensimmäiset merkinnät ovat vuodelta 1816, jolloin Johan Carl Ludvig Engel muutti Turusta Helsinkiin ja aloitti valtavan työnsä.

Takakannessa teosta kutsutaan fiktiiviseksi yöpäiväkirjaksi. Arkkitehti pohtii ensisijaisesti suunnitelmiaan, empirefasadien sopusointuisuutta ja monumentaalirakennusten keskinäisten suhteiden tasapainoa. Muistiinmerkintöjen luonne on kuitenkin yksityinen, niihin sisältyy paljon epäröintiä ja tyytymättömyyttä olosuhteisiin. Engel kuvaa Helsinkiä syrjäisenä niemennokkana, jossa kylmä tuuli vaeltaa kallioilla yhtä yksinäisenä ja raakana kuin tämän pimeän rannikon asukkaatkin.

Muutaman kerran Engel mainitsee Charles Bassin, kilpailijan, joka on kuitenkin vaaraton koska ei ole pystynyt seuraamaan aikaansa. Tärkein työtoveri on J.A. Ehrenström, Helsingin uudelleenrakennuskomitean puheenjohtaja ja kaupungin asemakaavan luoja.

Keskeisessä osassa kerrontaa on myös perhe, Berliiniin ikävöivä vaimo Charlotte jolle Engel jatkuvasti lupaa pikaista paluuta kotiin ja sairaalloinen tytär Emilie, isän silmäterä.

Pidän äänestä jonka Viikilä Engelille antaa. Lukiessa tuntee tutustuvansa kunnianhimoiseen, mutta samalla aika hiljaiseen ja vaatimattomaan mieheen. Hurmaavimmillaan fiktiivinen Engel on kertoessaan talvipuutarhastaan, joskin ihmettelin mistä hän on saattanut saada piikikkäitä salkoruusuja. Sympatiaa herättää myös miehen huoli perheestä, sekä lisääntyvä syyllisyydentunne siitä, ettei hän vie rakkaitaan takaisin Berliiniin ennenkuin on jo liian myöhäistä.
"2. toukokuuta 1824
Mustarastas on nostanut valon kevyen vaatteen kirkon tapuliin ja aloittanut pitkälinjaisen fuugan. Musiikki lävistää ihmisten tietoisuudet vielä kaukana esikaupunkien rajalla, mutta vain harva joka musiikin kuulee, kuuntelee, valo on niin sisäistä ja läpinäkyvää että sitä tuskin huomaa, on vain äkkiä onnellisempi, työ tuntuu helpolta ja kiire katoaa. Pysähdyn Bulevardilla ja haistelen ilmaa. Koira saa mullasta otteen. Olen menettänyt kilomäärin askelteni painoa." 

Päiväkirjamuoto tekee romaanin rakenteesta helposti jäykän. Loppua kohden nämäkin öiset muistiinpanot tuntuvat hiukan alkavan toistaa itseään, mutta onneksi Viikilän taidokas ja runollinen kieli pelastaa tunnelman.

Johtuisiko jonkinlaisesta kaksoisroolista todellisiin henkilöihin pohjautuvana mutta kuitenkin fiktiivisenä kertomuksena, että luin romaania koko ajan poikkeuksellisen tietoisena sen keinoista. Tarkoitan, että vaikka nautinkin lukemisesta, en silti tempautunut mukaan tapahtumiin ja tunnelmiin, vaan ennemminkin mietin kirjailijan sanavalintoja ja lähteitä. On aina mielenkiintoista kuulla romaanien taustoista, mutta näiden akvarellien värisävyjen alkuperästä olisi aivan erityisen mielenkiintoista saada lisätietoa.

Akvarelleja Engelin kaupungista on harvinaisen yhtenäinen ja huolellisesti viimeistelty kokonaisuus. Jenni Noposen suunnittelemasta kannestakin pidän todella paljon, se on huomiota herättävän kaunis ja samalla aiheeseen sopiva.

Viikilä, Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016, 215 s.