maanantai 30. syyskuuta 2013

Kiinalainen puutarha / Markus Nummi

Nummi, Markus: Kiinalainen puutarha : romaani
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2004, 507 s. : kuv.

Markus Nummen Kiinalaisen puutarhan mukana pääsee siirtymään ajassa taaksepäin satakunta vuotta, kauas Itä-Turkestaniin. Kiinan, Venäjän, Intian ja Afganistanin rajamaille, aina Taklamakanin autiomaan reunalle asti.

Tapahtumat käynnistyvät lapsijoukon temmellyksen tuodessa vanhan marsalkan mieleen valokuvaan tallennetun hetken kauan sitten. Silloinkin kuvaan tuli mukaan jotain odottamatonta. Jotain, jota moni ei edes näe, mutta joka oikealla hetkellä paljastettuna pelastaa ihmishenkiä.

Pieni tyttö kyyhöttää pimeässä setänsä vierellä ja pyytää kiihkeästi tätä jatkamaan kertomusta. On vuosi 1933 ja alueella riehuu sota. Toisiaan tappavat ja ryöstävät kiinalaiset, venäläiset ja uiguurit; ateistit, muslimit ja kristityt. Jos näiltä jotain vielä jää jäljelle, siitä tekevät selvää vuoristoa kiertelevät rosvojoukot.

Tytön ja miehen pakomatka on päätynyt tällaisen rosvojoukon kynsiin. Seuraavan päivän valkenemisesta ei ole takeita, tyttö on peloissaan ja siksi sedän on kerrottava kaikki, alusta lähtien.

"Entä ... No kerrotko sitten..." aloitti Nora, epäröi, käänsi päänsä poispäin vaikka majassa oli niin hämärää, ettei Kamil erottanut hänen kasvojensa piirteitä.  
"Kerrotko millaista on aikuisten rakkaus." 
"Sinun täytyy malttaa", sanoi Kamil. "Me olimme silloin lapsia. Sinä olet lapsi." 
"Voi olla, ettei minusta tule koskaan aikuista", sanoi Nora. "Minä haluan tietää. Minä haluan tietää sinusta ja Rahila-tädistä." 
"Hyvä on", sanoi Kamil. "Minä kerron. Mutta ensin Kamilin ja Rahilan täytyy kasvaa aikuisiksi. Siihen voi mennä koko yö." 
"No jatka sitten", hoputti Nora.
Pimeässä tyrmässä käydyt keskustelut rytmittävät Kamilin tarinaa aurinkoisista päivistä kristityllä lähetysasemalla Kashgarissa. Lapsista suurin osa on orpoja, mutta kaukaa tulleet muukalaiset eivät ole pahoja, niin kuin kirjassa moneen kertaan todetaan. Ruotsalaiset sahibit ja khanimit eivät ehkä ymmärrä millaisia ristiriitoja heidän puheensa kolmipäisestä jumalasta aiheuttavat muslimiväestössä, mutta lapsille he osaavat luoda turvallisen kasvuympäristön.

Kun sota alkaa, kaikki muuttuu. Muutaman aluetta pelossa pitävän hirmuvaltiaan tyrannia muuttuu yleiseksi kaaokseksi, jossa tavalliset ihmiset kohtelevat toisiaan uskomattoman julmasti. Koston kierre kiihtyy ja pahiten tästä kärsivät naiset ja lapset. En oikein tiedä, miten väkivallasta pitäisi kirjoittaa, mutta pitkä ja paatoksellinen tarina pikkutyttöjen raiskaamisesta tuntui turhalta, jopa mauttomalta. Sen sijaan varkaan pojan, Hassanin tarina toi syvyyttä surulliseen kertomukseen. Ei pahuutta voine ymmärtää, mutta taustansa silläkin aina on.

Tarina on pitkä, 30 vuoden ja tuhansien kilometrien kulkemiseen Kashgarista Bombayhin tarvitaan yli 500 sivua. Mukana on paljon henkilöitä ja erilaisia ihmiskohtaloita, mutta kertomus säilyy silti eheänä ja elävänä. Vieras kulttuuri suodattuu nähtäväksi meille tutumpien silmien läpi, siinä on sekä outoja että helposti ymmärrettäviä piirteitä.

Kiinalainen puutarha kertoo sodasta ja ristiriidoista ryhmittymien välillä, mutta tarinan läpi kulkee myös valoisampi juonne. Se antaa toivoa siitä, että eri uskontokuntiin kuuluvien yksilöiden on mahdollista elää toisensa ja erilaisuutensa hyväksyen, jopa toisiaan rakastaen, ihmisinä ihmisten joukossa.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Jumala / Erik Wahlström

Wahlström, Erik: Jumala
Gud, suom. Leena Vallisaari
Schildts, 2012, 281 s.
Kannen suunnittelu Anders Carpelan

Teoksen aiheena on raamattu ja kirkkohistoria, mutta kovin monille uskonnollisen kirjallisuuden etsijöille tätä ei silti kannattane suositella. Tyylilaji on nimittäin satiiri. Mukana on vakaviakin teemoja, mutta teksti on koko ajan hauskaa ja terävää. Kristinuskon opinkappaleita ja aatehistoriaa käydään läpi laajasti, hienostuneesti ja riemukkaasti rienaten!

Kertomuksen alussa Jumala on nuori, kiimainen kloppi. Kiihkoissaan ja mielettömässä luomisen halussaan hän tarttuu jäykkänä sojottavaan siittimeensä, ja ahtaasta esinahasta huolimatta purskauttaa ilmoille alkuräjähdyksen, josta aika alkaa kiertyä esille. Aluksi kaikki on ihanaa, eläimet laiduntavat rinta rinnan virvoittavien vetten luo ja Aadam ja Eeva kisailevat viattomina vehreillä niityillä.

Mutta kauan tämä onni ei Jumalaa tyydytä. Taivaassa sentään arkkienkelit Mikael, Gabriel ja Rafael kumartavat auliisti päänsä ja osoittavat nöyrää alamaisuutta, mutta alhaalla maassa Jumalan voima ja kunnia ei ilmene tarpeeksi! Niinpä levoton kaikkivaltias käy toimeen ja saa aikaan mm. paratiisista karkoittamisen, vedenpaisumuksen ja valtaisan näyttelyhallin, jonka hyllyille on naulattu näytille valittuun kansaan syntyneiden poikalasten ympärileikatut esinahat.

Aika kuluu, historia kulkee kulkuaan ja Jumala vanhenee. Ajanlaskun alussa hän pohtii vanhemmuutta ja huomaa olleensa aika ankara isä. Hän kyynistyy ja vetäytyy yhä useimmin yksinäisyyteen. Vähitellen Jumala alkaa tinkiä periaatteistaan ja päästää jopa naisen, Marian, lähipiiriinsä. Lopuksi hän on valmis luovuttamaan kokonaan, ottaa mukaansa vanhan kaverinsa Saatanan, vetäytyy syrjään ja jättää vastuun Jeesukselle.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut kirkkohistoriasta, mutta tätä lukiessa aloin miettiä sitä, kuinka kauaskantoisia ja yhäkin arkielämään vaikuttavia juttuja sieltä löytyy. Hämmästyttävän monia asioita koulun uskonnontuntien perusteella onneksi kuitenkin tunnistin ja lopuista googlettelin innolla, milloin tahdoin tarkentaa tietojani kulloisestakin irvailun aiheesta.
"Luther.
Hän halusi, että kaikki ihmiset olisivat yhtä onnettomia kuin hän. Heidän piti tuntea itsensä toivottoman arvottomiksi ja ikuiseen piinaan tuomituiksi. Mitkään teot eivät voisi pelastaa heitä siltä. Eivät ansiot de congruo eivätkä de condigno.
Lutherin toivottomuus ja arvottomuuden tunne oli lähtöisin hänen synnystään ja kasvatuksestaan, mutta useimmilla tavallisilla ihmisillä oli jäljellä tietty määrä itsekunnioitusta. He eivät tienneet olevansa arvottomia. Luther kuitenkin oli mielihyvin valmis valistamaan heitä.
Hän halusi hieroa heidän nenäänsä heidän omiin ulosteihinsa kuin koiranpentujen, joita opetetaan sisäsiisteiski.
Vasta sitten Jumalan armo pelastaisi heidät."
Wahlströmin laatima Jumalan elämäkerta on paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä. Huumorin keinoin on kautta aikojen riisuttu kuninkailta uusia vaatteita ja paljastettu totuuksia, nyt vuorossa on itse Jumala arkkienkeleineen ja kirkkoisineen. Inhimillistäessään kohdettaan Wahlströmin voisi ajatella jopa luoneen Jumalan omaksi kuvakseen. Niin hauska kuin tuollainen ympärikäynti olisikin, ei väite kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Sen verran selvästi kirjailija pyrkii rikkomaan luutuneita valtarakenteita ja herättelemään meitä kantamaan vastuun ratkaisuistamme itse, oman moraalimme kannattelemina.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Jos lintu ei laula sinulle, laula sinä linnulle / Tiina Pystynen

Pystynen, Tiina : Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle
WSOY, 2013, 89 s. : kuv.

Tiina Pystynen on aina osannut laittaa ihanasti kampoihin vallitseville käsityksille naiseudesta, parisuhteesta, rakkaudesta ja monesta muutakin asiasta. Nyt lisämausteena naisen elämään on tullut vanheneminen. Ja kun Pystysen tapana on yleensäkin ollut vetää aihe auki pohjamutia myöten, päästään tässäkin heti siihen itseensä, kuolemanpelkoon. 
Morituri te salutant!


"Terveydenhoitaja kysyi ikääni. Muistelin, että se saattaisi olla 48.  
Niinkö nuori?  
Ei se täsmännyt. 53, ehdotin, mutta sekään ei pitänyt paikkaansa. Onneksi muistin, että olen syntynyt vuonna -55. Laskekoon siitä! 
Miten ihmeessä sitä ikänsä pystyisi muistamaan kun se joka vuosi vaihtuu?"
Lainauksista saa vain kalpean aavistuksen siitä, miltä juttu kirjasta luettuna tuntuu. Tästä puuttuvat sekä kuvat että Pystysen fontti, Pikkutintti Bold, jonka vaikutus juttujen sävyyn ja painotuksiin on suuri. Kovin moni ei hätkähdä, jos tässä kysyn, että voiko siihen kuolla, mutta kun Tiina Pystynen kysyy samaa verenpunaisine, horjuvine kaunokirjaimineen, se pysäyttää varmasti.

Hätkähdyttäviä ovat myös kirjan kuvat. Ne ovan rumankauniita ja suorasukaisia, kömpelyydessään paljastavia ja hellyttäviä. Joku voisi ajatella, että Pystysen kuvat eivät kunnioita kohteitaan, mutta minusta niistä huokuu lempeys ja hyväksyntä, jokaiselle sellaisenaan. Oikein virkistävää vastapainoa naistenlehtien ja mainosten naiskuvalle!

Aiemmista kuvakirjoista tämä poikkeaa ainakin väritykseltään. Nyt väriä on enemmän, tummansinistä ja mustaa on käytetty jopa taustoina. Mistään riemunkirjavuudesta ei silti ole kyse, väripaletti on tyylikäs ja miellyttää silmääni kovasti. Kirjoitus on ehkä hitusen vallannut tilaa kuvalta. Tekstipätkät ovat pitempiä kuin ennen, mutta säilyvät silti aforisminomaisina tokaisuina, tarkasti maaliinsa osuvina heittoina.
"Naisten saunaillassa esiteltiin uutta kasvogeeliä.  
En uskaltanut kokeilla. Minultahan saattaisi lähteä vaivoin hankitut rypyt!"

perjantai 13. syyskuuta 2013

Taivaslaulu / Pauliina Rauhala

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu
Gummerus, 2013, 281 s.
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka

Aiheen puolesta en kiinnostunut tästä kirjasta, en uskonut nuorella lestadiolaisäidillä olevan paljoakaan sellaista kerrottavaa, josta haluaisin lukea. Minut innostivat lukemaan Rauhalan tekstistä poimitut kauniit ja runolliset lainaukset, joita alkoi ilmestyä blogeissa samaan tahtiin kuin kiittäviä arvioita kirjasta.
"Kun katson lapseni kasvua, voin kuulla kohinaa. Vaikka lapsi on minussa kiinni kuin pahka koivussa, en voi olla tuntematta ylpeyttä: koivunmahlani kasvattaa hänet vahvaksi ja terveeksi. Minun diplomityöni on tehty, kun läpikuultavista sormista tulee pulleita herneenpalkoja ja ohuet linnunjalat muuttuvat leivinliinan alla kohonneiksi vehnäpitkoiksi. Minun väitöskirjani on valmis, kun imukuppisuu herahtaa hampaattomaan nauruun ja silmiin syttyvät auringonkukat. Ja kun rakastava katseeni on ympäröinyt pienen ihmisen niin kokonaiseksi, ettei hän ikinä täysin katoa, minä niiaan ja kumarran ja Jumala taputtaa taivaassa."
Pidemmälle lukiessa kelkkani alkoi kääntyä. Rauhalan kieli on todella taidokasta, mutta ei kuitenkaan sitä kirkasta ja kylmää jota eniten rakastan. Alkuihastuksen jälkeen kauniit runokuvat alkoivat paikoin tuntua jopa kuorrutukselta, jonka alle jäävä tila oli tukahduttavan ahdas.

Yllätyksekseni sain huomata sittenkin kiinnostuvani enemmän siitä, mitä Rauhala tahtoo sanoa. Minulle Taivaslaulu on ennenkaikkea äidin ja naisen tarina, vaikka kertomus etenee myös perheen ja yhteisön kautta. Myös perheen isän, Aleksin, hämmennys ja etsintä on tärkeää kirjan juonen kannalta, mutta keskiössä on kuitenkin Vilja, joka kaikesta onnesta huolimatta väsyy.

Tarina alkaa kaikkivoipaisuuden tunteella, kun Vilja ja Aleksi, laulun sanoin, keksivät rakkauden. He ovat varmoja onnistumisestaan, heidän rakkautensa riittää ja vie yli vaikeuksien. Vuosia näin onkin, mutta perheen jatkuvasti kasvaessa Vilja alkaa voida huonosti. Toistuvat raskaudet rikkovat fysiikan ja kyvyttömyys määrätä omasta kehosta ja seksuaalisuudesta lannistaa mielen.
"Kun mietin Jumalaa, joka kampeaa lentoon lähteviä lintuemoja pesänreunalta pesänpohjalle piipertämään, käytön puutteessa surkastuneita pikkulinnunsiipiä alkaa kutittaa selkäpuolellani. Minun on vaikea istua aloillani. Nokastani kuuluu huuto kuin autontorvi. Silmiin syttyvät hätävilkut. Suihkuava kyynelneste jäätyy tuulilasille. Siipisulat kohisevat selässä ja on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan. Leveiksi ja kantaviksi, tuulta ja pyryä pelkäämättömiksi."
Vilja ehtii käydä hyvin lähellä lopullista luovuttamista. Samaan aikaan Aleksi punnitsee tarkkaan arvojaan ja päättää lopulta vaimon terveyden menevän kaiken muun edelle. Yhteisön oikeus määrätä jäsentensä intiimeimmistäkin asioista joutuu kyseenalaiseksi, eikä vapaus jättää yhteisö riitä ratkaisuksi ongelmiin.
" Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhot ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laakson lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut."
Taivaslaulu on aiheeltaa rohkea ja asenteeltaan vilpitön romaani. Ihailen Rauhalan kykyä katsoa aihetta tyynesti usealta kannalta ja kertoa näkemästään näin kauniisti ja koskettavasti. Toivon, että kirjaa luetaan sekä uskonnollisissa että maallisissa piireissä, sillä on paljon annettavaa molemmille.

Muistutan vielä, että kotimaisten kirjablogien kampanja 
Suomen Pakolaisavun lukutaitotyön tukemiseksi on
edelleen 
käynnissä.

Oman avustuksesi voit käydä antamassa 
bloggareiden Jelpi-sivun kautta.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Veristen varjojen ooppera / Marissa Mehr

Mehr, Marissa: Veristen varjojen ooppera
Päällys Martti Ruokonen
WSOY, 2013, 285 s.
"Jousisoitinten varovainen kuiskinta virisi ilmassa. Jokaisen nuotin erotti toisistaan, viulu toisensa jälkeen piirsi kuvaansa keltaiseen sateeseen. Lehtiä oli hetki hetkeltä enemmän, Julietten oli vaikea nähdä ympäristöään. Lehdet vilisivät silmissä, täyttivät näkökentän. Hän tunsi hipaisun ja kääntyi, muttei nähnyt ketään. Ei, vaikka oli tuntenut sen selkeästi. Kosketuksen.
Ääriviivat sumenivat ja menettivät merkityksensä. Hän hengitti syvään ympäristön lahoa tuoksua. Viulut, altot ja sellot virittyivät viimeiseen sointuun. Kielet jännittyivät ja maisema värjäytyi kullanruskeaksi.
Maailma oli väriä."
Marissa Mehrin esikoisteos on hurja ja voimakas romaani. Se vie lukijan syvälle intohimojen puristukseen, aivan kuten oopperakin. Oopperaan sentimentaalisuus tuntuu kuuluvan mukaan itsestään selvästi, kirjallisessa muodossa moisesta melodraamasta saattaisi helposti tulla noloa. Tässä, kirjoittaessaan oopperaa tekstiksi Mehr välttää kuitenkin ylitunteellisuuden sekoittamalla taitavasti toisiinsa totta ja kuviteltua.

Veristen varjojen oopperassa on paljon tummia kuvia. Romaanin Moskova on aivan muuta kuin matkailumainoksissa. Kullatuissakin saleissa kyllä käydään, mutta tutummiksi tulevat kuitenkin pienet säälittävät asunnot, joissa hana tiputtelee ruosteista vettä ja katosta roikkuu vanha hehkulamppu ilman varjostinta. Oopperatalojen pitkät käytävät kaikuvat kylmästi ja niiden pimeissä tarvikevarastoissa haisee pöly ja home.

Tarinan keskiössä on Juliette, oopperaohjaaja joka pakenee äitinsä kuristavan vaativaa muistoa Pariisista Venäjälle, pieneen Trupovon kaupunkiin. Kulttuurishokki on melkoinen, venäjää taitamaton Juliette tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi jopa uudessa työyhteisössään. Myöhemmin muuttaessaan Moskovaan nainen joutuu vielä enemmän eksyksiin, omia reittejä ympäristöön ei löydy.

Trupovossa ooppera harjoittelee Pjotr Tshaikovskin Jevgeni Oneginia. Pääosassa on komea baritoni Dmitri, josta tulee Julietten rakastaja. Lavalla mies on tunteikas ja hurmaava, mutta kotona ynseä ja komenteleva. Jo suhteen alussa ilmenevistä huonoista enteistä huolimatta yksinäisestä Juliettesta tulee nopeasti täysin riippuvainen arvaamattomasta Dmitristä.

Perusjuoni onnettomasta rakkaudesta on siis melko yksinkertainen, mutta sitä rikastaa jatkuva kekseliäs rinnastaminen oopperan kulkuun ja sen henkilöiden kohtaloihin. Joitain verisimpiä kohtauksia kavahdin, olen aina ajatellut väkivaltaisuuden ja intohimoisuuden sotkemisen toisiinsa olevan paha erehdys. Pääosin kuitenkin ihailin mielikuvien rohkeutta ja symboliikkaa.

Tunnen klassista musiikkia todella huonosti, oopperassakin olen käynyt vain kaksi kertaa elämässäni. Se hieman harmitti tätä lukiessa, kirjasta olisi saattanut saada vielä enemmän irti jos varsinkin ooppera olisi tutumpaa. Savonlinnan oopperajuhlille osallistuminen on silti ollut jo kauan haaveeni. Veristen varjojen hurmaamana googlailin tietoja Jevgeni Oneginista ja huomasin, että juhlilla olisi viime kesänä ollut mahdollisuus nähdä ooppera kohutun Zholdakin ohjaamana. Ainakin esitys on ollut visuaalisesti näyttävä, Itä-Savon verkkosivuilla on siitä videokooste ja arvio.

Mutta löysin muutakin, eli pääsen kuin pääsenkin katsomaan Jevgeni Oneginia, vieläpä aika pian! Finnkinon Oopperasarjassa on esityksiä siitä lokakuun alkupuolella, varasin liput samantien.

Veristen varjojen oopperasta ovat bloganneet jo ainakin Arja ja Sara. Myös Marissan omassa Café pour les idiots -blogissa on tietoa kirjasta ja hieman sen kirjoittamisestakin.


Muistutan vielä, että kotimaisten kirjablogien kampanja
Suomen Pakolaisavun lukutaitotyön tukemiseksi on
käynnissä 13.9.2013 asti.

Oman avustuksesi voit käydä antamassa
bloggareiden Jelpi-sivun kautta.

torstai 5. syyskuuta 2013

Tule mukaan lahjoittamaan lukutaitoa!

Sinulle ja minulle lukutaito on itsestäänselvyys, mutta maailmassa on miljoonia ihmisiä, joille se ei sitä vielä ole. Eikä kyse ole lapsista, vaan peräti liki joka kuudennelta aikuiselta puuttuu taito lukea ja kirjoittaa.


Lukutaidottomuuden taustalla on yleensä köyhyyttä ja sotaa, varsinkin pakolaisleirien hankalissa olosuhteissa koulunkäynti on vaikeaa. Suomen Pakolaisapu on kansalaisjärjestö, joka edistää pakolaisten ja paluumuuttajien perusoikeuksien toteutumista Suomessa ja maailmalla. Pakolaisapu tekee työtä lukutaidon kohentamiseksi tällä hetkellä Liberiassa, Sierra-Leonessa, Ugandassa ja Thaimaassa. Koulutuksiin osallistuu vuosittain noin 16 500 nuorta ja aikuista.


Kotimaiset kirjablogit keräävät rahaa Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Jos haluat blogisi mukaan, katso ohjeet kampanjaa organisoineen Hannan Kirjainten virrassa -blogista.

Keräykseen voit osallistua Jelpi-sivumme kautta, tule mukaan!
"Lukutaito on yksi tärkeimmistä taidoistamme – se on myös rikkaus, jota kukaan ei voi viedä meiltä pois. Haastamme Sinut lahjoittamaan ja antamaan muille mahdollisuuden nauttia lukutaidon hyödyistä!"

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Vain pahaa unta / Aino & Ville Tietäväinen

Tietäväinen, Aino ja Ville: Vain pahaa unta
WSOY, 2013, 47 s.

Monilla lapsilla on ennen kouluikää kausi, jolloin he näkevät paljon painajaisia. Muistan jostain kuulleeni, että pahat unet liittyvät mielikuvituksen ja ajattelun kehitykseen aika luonnollisena osana, eivätkä välttämättä siis ole merkki mistään sen suuremmista ongelmista. Paras lääke painajaisiin taitaa usein ollakin turvallinen syli ja aikuisen tyyni vakuutus, että uni ei ole totta, ei tarvitse enää pelätä.

Vain pahaa unta kertoo sarjakuvataiteilija Ville Tietäväisen pienen Aino -tyttären unista tämän ollessa 3-6 vuotias. Ainoa ajavat öisin metsässä takaa jättiläispuput korkokengät jaloissaan, hänen unissaan syttyy tulipaloja ja niissä kuljetaan päättymättömissä pimeissä porraskäytävissä. Kaikkein eniten minua hätkähdytti uni, jossa turvallinen isä, joka yö toisen jälkeen kuuntelee ja rauhallisesti juttelemalla saa pelon hälvenemään, uhkaa muuttua piirrokseksi, pelkiksi mustiksi ääriviivoiksi!

Albumi ei vaikuta aivan yhtä viimeistellyltä kuin edeltäjänsä, Finladia-palkittu Näkymättömät kädet, mutta sen suunnittelussa on tehty muunlaisia hienoja ratkaisuja. Pieni unennäkijä on paitsi antanut teokselle aiheen, saanut myös itse vaikuttaa kirjan ulkoasuun piirroksin ja suorin lainauksin unikuvauksistaan. Erilaisten kuvien asettelu ja tekstien taitto sivuille viekin vaikutelmaa enemmän kuvakirjan suuntaan, sarjakuva jää hieman taustalle.

Lumiomena -blogin Katjan 7-vuotias tytär antoi tälle kirjalle tuhat tähteä, eli vertaisryhmää aihe taatusti kiinnostaa. Ja kyllä tässä vanhemmillekin löytyy ihan mukavasti samaistumiskohteita.


tiistai 3. syyskuuta 2013

Ostan vain harvoin kirjoja...


Ostan vain harvoin kirjoja, niitä kun on työn puolesta niin helposti saatavilla muutenkin. Nuorempana yksi lauantain huveista oli koluta kaupungin kaikki kirjadivarit, vaan eipä ole tullut pitkään aikaan lähdettyä kierrokselle. Hauskaa se varmasti olisi vieläkin, mutta tuskin entisenlaisia määriä kirjoja kotiin kuitenkaan enää laahaisin. Kirjaston yltäkylläisyydessä minusta on tullut tosi kranttu.

Ne harvat kirjat jotka vielä omaan hyllyyni kelpuutan, ostan sitten melkein hinnalla millä hyvänsä. Muistan vain muutaman kerran jolloin haluamani opus on jäänyt kauppaan liian kalliin hinnan vuoksi. Viimeksi kun näin kävi, kyseessä oli uusi kirjallisuushistoria jota en millään raaskinut hankkia heti ilmestymisen jälkeen, vaan vasta pienen nikottelun jälkeen. Onneksi himoitsen kalliita kuvateoksia vain harvoin, yleensä hankin romaaneja tai runokirjoja jotka sopivat laihalle kukkarolleni paljon paremmin.

Turussa on hyvä kirjakauppatilanne; on Akateemista, Suomalaista ja Kansallista sekä muutama muu pienempi ja erikoistuneempi kauppa. Kaksi kirjakauppaa on kuitenkin minun mielestäni ylitse muiden. Pieni Kirjapuoti sijaitsee omien reittieni suhteen vähän hankalasti ja vaikka ihaillen sen tapahtumia seuraankin, siellä tulee käytyä todella harvoin. Mutta Sammakon Kirjakauppa on onneksi aivan kirjaston vieressä, sinne on helppo pistäytyä. Niinpä kävinkin siellä kun päätin lähteä mukaan Marissan ideoimaan blogitempaukseen, jonka ideana on kertoa muistakin kirjahankinnoista kuin vain niistä kaikkein edullisimmista löydöistä.

Ihan heti en kirjaa mukaani saanut, mutta se tilattiin minulle ja kävin äsken tuosta kulman takaa noutamassa oman kappaleeni Tua Forsströmin kokoelmasta Lokakuun iltana soudin järvelle, hintaan 21 €. Mitätön hinta siitä ilosta, että saan milloin tahansa palata lokakuun järvelle ja iltaan, jolloin ruusuja laskeutuu pohjaan.