torstai 27. marraskuuta 2014

Lumikuningatar / Michael Cunningham

Cunningham, Michael: Lumikuningatar
The snow queen, suom. Raimo Salminen
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 291 s.

Alkaako lumous haihtua? Siitä asti, kun romaani Illan tullen ilmestyi, olen muistanut ottaa Michael Cunninghamin listalle aina kun on kysytty mielikirjailijoita. Eikä aikomuksena toki ole häntä sieltä vieläkään tiputtaa, vaikka kumman vaisuksi lukukokemus tällä kertaa jäikin. En oikein tiedä miksi näin kävi, sillä Lumikuningatar toistaa kaiken mistä Cunninghamin kirjoissa yleensä pidän; kieli on kaunista, kertojanääni realistinen ja vilpitön, aiheet mielenkiintoisia mutta kuitenkin sopivan tuttuja, helposti samaistuttavia.

Alkuasetelma on Cunninghamille tyypillinen. Ollaan New Yorkissa, aviopari Tyler ja Beth jakavat asunnon edellisen veljen, Barretin kanssa. Veljesten läheistä suhdetta kuvataan paljon, takautumat lapsuuteen selittävät miesten suhtautumista asioihin aikuisina. Tyler on muusikko, Barret ja Beth työskentelevät yhteisen ystävänsä Lizin omistamassa muodikkaassa butiikissa. Ystäväpiiri on laaja, istutaan iltaa, keskustellaan taiteesta, rakastutaan, erotaan, ja kaiken aikaa pohditaan miksi on rakastuttu, miksi erottu ja oliko kaikki vaivan arvoista.

Tummimman juonteen tarinaan tuo Bethin sairaus. Tyler suree ja pitää huolta vaimostaan, mutta kun tämä kuolee, mies jää syyllisyydentuntoisena miettimään, tekikö oikein. Oliko oikein tuntea itsensä tärkeäksi, ottaa vaimon sairaus omaksi elämäntehtäväkseen? Voisiko Beth olla vielä hengissä, jos hän olisi toiminut jotenkin toisin? Tylerin pohdinnat ovat naiiveja, taikauskoisia ja turhia, mutta juuri niiden kuvauksessa piilee Cunninghamin kertomusten lumo. Sillä kaikkihan me pohdimme naiiveja ja turhia ajatuksia, vaikka vain harva kehtaa niistä kertoa.
"Iltana jona hän näki näkynsä, huojentuneena juurihoitouhan poistumisesta ja luvattuaan käyttää hammaslankaa entistä säännöllisemmin, Barret oli ylittänyt Great Lawnin ja oli lähestymässä kirkkaasti valaistua, suunnattomalta jäämöhkäleeltä näyttävää Metropolitan Museumia. Hän oli suunnannut linjan 6 junalle oikotietä, ja oksien pudotellessa pieniä lumipaakkuja hänen hartioilleen hän asteli ohuen jääkuoren saaneessa rouskuvassa, hopeanharmaassa lumessa tuntien iloa edes siitä että oli menossa kotiin Tylerin ja Bethin luo, siitä että joku odotti häntä. Hän tunsi itsensä turraksi, ikään kuin kauttaaltaan puudutetuksi. Hän mietti oliko hänestä nyt kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä tulossa - ei suinkaan traaginen intohimon ilmentymä, rakkauden pyhä narri, vaan pikemminkin - kuin keskiportaan johtaja joka on kirjannut yhden kaupan tappioksi (kyllä vain, yrityksemme salkku on kärsinyt joitakin takaiskuja mutta ei mitään katastrofaalista) ja käynyt sitten käsiksi seuraavaan, uusin joskin hivenen järkevämmin odotuksin. Hänestä ei enää tuntunut tarpeelliselta ryhtyä vastahyökkäykseen, jättää tunnin välein viestejä vastaajaan tai jäädä vahtimaan exänsä asuintaloa, vaikka olisi kymmenen vuotta aikaisemmin tehnyt täsmälleen niin: Barret Meeks, rakkauden soturi."
Suomenkielisen kirjan kansi on kaunis, mutta lumisen maiseman pehmentäminen satukirjamaiseksi tekee kuvasta vähän liiankin makean. Teki mieli googlettaa esiin alkuperäinen kansi, ja kuinka ollakaan, New Yorkissa on tyydytty hieman pelkistetympään esitykseen.

Lumikuningattaresta on ilmestynyt jo monta blogijuttua. Laillani hitusen pettyneitä ovat olleet mm. KatjaKaroliina ja Liisa.

Leena nostaa Lumikuningattaren Cunninghamin parhaiden teosten rinnalle ja Ullalle se tarjosi vangitsevan upean lukukokemuksen.

Jassu ja Liisamari Seppälä taas avaavat hienosti Cunninghamin Lumikuningattaren yhteyksiä samannimiseen H.C. Andersenin satuun.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ihmepoika / Elias Koskimies

Koskimies, Elias: Ihmepoika
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 191 s.

Ihmepoika on raikas ja uskottavan oloinen nuorisokuvaus. Koskimies käyttää taidokkaasti monenlaisia keinoja romaania rakentaessaan. Hän kertoo, kuvaa ja näyttää, käyttää hyväkseen dialogia ja sen taukopaikkoja ja saa aikaan rytmin, joka kulkee ja kuljettaa mukanan. Kuolleita kohtia ei ole, mutta toisinaan lukija pysäytetään kyllä tehokkaasti, kun henkilöt heitetään amfiteatterin lavalle lausumaan klassisen näytelmän vuorosanoja.

Tyylilaji vaihtelee kuolemanvakavuudesta hersyvään pelleilyyn ilman sen pahempia saumakohtia. Aiheena on nuoren pojan kasvu aikuiseksi. Poika on tyytymätön ulkonäköönsä mutta sosiaalisesti taitava, luokan kovistytöt luottavat häneen ja pitävät häntä uskottunaan. Isän kuolema kuitenkin sysää pojan irralleen jengistä, ja vähitellen poika alkaa yhä enemmän kritisoida mielessään kaveripiirin touhuja ja miettiä sitä, mitä hän itse haluaa elämältä. Eikä riitä että poika tietää itse mitä haluaa, hän haluaa myös näyttää sen muille. Silläkin uhalla, ettei ryhmän hyväksyntää enää heruisikaan.

Mukana on niinkin vakavia aiheita kuin luopuminen, syrjäytyminen ja yksinäisyys. Olin hyvin vaikuttunut kirjan alusta, jossa kuolema tulee vierailulle perheeseen. Kieli on hiottu kauniiksi ja tapahtumat etenevät niin vaikuttavasti, että kylmät väreet kulkevat lukijan selkäpiissä. Silti tässäkin kulkee mukana pieni huumorin säie, punainen lanka joka jatkuu läpi koko teoksen. Ja välillä ryöpsähtää valloilleen hurjaksi ilotulitukseksi.

Vakavista teemoista huolimatta päällimmäiseksi teoksesta jäikin mieleeni hulvaton nuorisokuvaus. Itse olin 14-vuotias jo 70-luvulla, mutta muutos seuraavan vuosikymmenen lopulle ei vaikuta olleen kovin mittava. Nuorison kieli muuttuu toisaalta hurjaa vauhtia, mutta jokin samanlainen kekseliäs ja kapinoiva pohjavire siinä taitaa silti aina säilyä. Kun sitä vielä tehostetaan murre-efektillä, on vaikutus taattu.
"Viikko hautajaisten jälkeen rakennan pikkuveljen leikkimökkiin itselleni majan. Lojun siellä hellepäivästä toiseen ja kuvittelen olevani sivukylän syntisellä autiotalolla. 
"Ihanaaaaaaa sääää oot täällä", tytöt kirkuisivat ja rutistaisivat minut halaukseen. "Nyt ryypätää!!! AAAAAAEEEEEEEEIIIIIIIIIIK!"  
Me ryyppäisimme helmeilevää omenaviiniä tai banaanilikööriä. Marsa itkisi - jälleen: 
"Mää oon niin rakastunu Pökäleesee mutta se ei ees huomaa mua! 
Ei niin, sillä Pökäle on keskittynyt kampeamaan Tamppoonia autiotalon patjalle. Ja mikäli Tamppooni on oma itsensä eikä ole ottanut edellisyönä Jeesusta sydämeensä, hän antaa kammeta itsensä sinne ja ähisee sitten maailman tiukimpien farkkujensa kanssa. 
"Vituuuuuu mää oon nii kännissä ett mää en saa näitä poies!" 
Mutta Pökäle on nimensä mukainen miehekäs mies, jonka yläasteen päästötodistus oli viitonen. Hän ei ole turhaan rassannut mopojaan ja hajukuusilta löyhkääviä autojaan: yksistä teinitytön farkuista eroon hankkiutuminen ei ole hänelle homma eikä mikään. 
Tämä kaikki on niin SKANDAALIA. 
Tätä mieltä minä ja Sutu olemme. Olisimme. Istuisimme metsässä autiotalon takana ja olisimme PÖYRISTYNEITÄ: 
"Tamppooni on niiii LUTKA!" Sutu julistaisi ja minä olisin niiiiiiiin samaa mieltä."
Ihmepoika on herättänyt laajaa ihastusta blogeissa. Maija ja Krista ahmivat kirjan melkein yhdeltä istumalta, Katri samaistui, muttei niin voimakkaasti kuin oli odottanut, ja Pihi nainen kertoo siitä, kun tapasi kirjailijan kirjamessuilla.