lauantai 14. tammikuuta 2017

Mehiläisten historia / Maja Lunde


Mehiläisten historia kertoo tarinaa kolmessa aikatasossa. Vuonna 1852 Englannissa William makaa voimattomana sängyssään. Vaimo ja tyttäret käyvät häntä katsomassa, mutta vasta Edmundin, Williamin melkein aikuisen pojan käynti saa aikaan muutoksen. Edmund jättää isälleen kirjan. Se kertoo mehiläisten kasvatuksesta, ja aihe kiehtoo Williamia. Hän alkaa suunnitella uudenlaista pesää, sellaista jossa mehiläiset eivät häiriintyisi hoitotoimenpiteistä ja josta niitä olisi helppo tarkkailla, niin että yhdyskunnan elämää pääsisi toden teolla tutkimaan.

Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George joutuu myöntämään tappionsa. Mehiläiskuolemista on uutisoitu jo vuosia, mutta nyt tuho alkaa ulottua myös hänen omaan huolella hoidettuun tarhaansa. Useimpien pesien pohjalta löytyy vain pari kuhnuria henkitoreissaan, ainoastaan muutamassa on vielä täysi hyrinä ja medenkeruu vauhdissa.

Vuonna 2098 mehiläisiä ei ole tavattu missään enää vuosikausiin. Kiinassa hedelmäpuita pölytetään käsin, tuhannet maatyöläiset kiipeilevät puihin ja tekevät hyönteisten tarkan työn pienet sudit käsissään. Tao, pienen pojan äiti on yksi heistä. Perheen ainoa lapsi on luonnollisesti vanhempiensa silmäterä. Tästä huolimatta valvonta herpaantuu hetkeksi ja poika pääsee juoksemaan yksin metsään. Hänet löydetään pian, mutta onnettomuus on ehtinyt jo tapahtua. Shokkitilaan vaipuva pienokainen kiidätetään ensin lähimmän kaupungin sairaalaan, sitten jonnekin kauemmas saamaan hoitoa.

Kaikissa tarinoissa on voimakas jännite, perheiden ihmissuhdevaikeudet liittyvät mehiläisten hoitoon ja luonnon ongelmiin ja lopuksi kaikki kolme tarinaa vielä kietoutuvat jännitällä tavalla yhteen. Tarinat ovat mielenkiintoisia ja halusin lukiessa kiihkeästi tietää, mitä henkilöille tapahtuu. Aihe on tärkeä ja loppuratkaisukin aivan kekseliäs, mutta silti jostain syystä tunsin itseni hieman pettyneeksi kun suljin kirjan.  Tarinasta jäi puuttumaan se viimeinen jokin, joka olisi tehnyt siitä vaikuttavan ja unohtumattoman.

Silti on pakko myöntää, että hiukan kyllä kylmäsi, kun heti seuraavana päivänä luin uutisen yhden kimalaislajin julistamisesta uhanalaiseksi Yhdysvalloissa.

Myös Lukuisan Laura ja Lumiomenan Katja olivat hieman pettyneitä, mutta Maailmakirjojen Marjatta Ripsaluomaan teos teki suuren vaikutuksen.

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Bienes historie, suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Tietyissä piireissä / Elizabeth Harrower

Kuva: Text Publishing Company 2015, ote pokkarin kannesta
Zoe ja Russel Howardilla on aina ollut kaikkea. Rakastavat vanhemmat, kaunis koti meren rannalla, ystäviä ja menestystä.  Nuorten itsevarmuus näyttää sisäsyntyiseltä, maailma on tehty heitä varten eikä heidän mieleensä hevillä juolahda, että joku muu saattaisi tuntea toisin.

Russel tutustuu orpoon sisaruspariin, Annaan ja Stepheniin. Hän tuo uudet ystävänsä kotiinsa ja huolimatta erilaisista lähtökohdista ja tulevaisuuden näkymistä nuoret ystävystyvät. Vuosien kuluessa ystävyys syvenee, Zoe ja Stephen menevät jopa naimisiin. Rakkaudesta ja fyysisestä vetovoimasta huolimatta pariskunnan on vaikea ymmärtää toisiaan. Vähitellen hyvätkin tarkoitukset alkavat kääntyä itseään vastaan ja varsinkin Zoe on ajoittain hyvin onneton.

Elizabeth Harrower tutkistelee luokkaerojen vaikutuksia yksilöiden elämään kiihkottomasti ja ymmärtävästi. Hän ei tuomitse ketään, mutta näyttää sekä rikkaiden omahyväisen itseriittoisuuden että heikommasta asemasta ponnistavien katkeruuden ja alemmuudentuntoisuuden selkeästi ja arastelematta. Ihmisten ajatuksia kuvataan todella tarkasti, jokainen häilyntä ja epäily on kirjattu ylös. Osittain tämä sosiaalipsykologinen tarinankerronta päätyy melko ennalta arvattaviin johtopäätöksiin, mutta Harrower osaa kyllä yllättääkin juonta kehitellessään.

Olin löytävinäni tekstistä jonkinlaista kokeellisuuttakin. Tuntui kuin siitä olisi haluttu jättää pois tapahtumia toisiinsa liittäviä selittäviä kappaleita, juuri niitä jotka tavallaan tekevät romaanista romaanin, mutta jotka joissain vanhoissa romaaneissa saavat tekstin tuntumaan rautalangasta väännetyltä. Kokeilu ei kuitenkaan tunnu kovin onnistuneelta, autenttisuuden sijaan tuloksena on lievää hajanaisuutta ja liian nopeita siirtymiä. Joskus kerronta typistyy niin, että teksti muistuttaa näytelmän tai elokuvan käsikirjoitusta, toisin paikoin se taas on hyvinkin laveaa ja kuvailevaa.
"Kaskaat aloittivat auringon noustessa herätyskellon lailla ja herättivät hetkessä linnut. Aluksi ne olivat käheitä kuin nuoret amatöörit, harjoittelivat ensin ja heräsivät sitten täyteen ääneen. Stephen ja Zoe makasivat kuunnellen.He kulkivat rantaa pitkin ja uivat Russelin uima-altaassa ennen kuin muut heräsivät. Aurinko nousi vikkelään ja rakensi muotoaan muuttavan valokennon altaan vihreään pohjaan. Varhainen aamu oli hauras kuin lasi, ja Zoesta tuntui, kuin yhteys hänen ja Stephenin välillä olisi samalla lailla äärimmäisen hauras ja läpikuultava; henkäisy voisi lyödä sen pirstaleiksi. Stephen lipui veden poikki. Zoe hytisi ja veti kylpytakin ylleen, varoi ajattelemasta mennyttä tai tulevaa."
Harrowerin kerrontatavassa on jotain hieman vanhahtavaa, mutta tyylikkäällä tavalla. Kun muistaa sen, että tapahtumat sijoittuvat 1940-60 lukujen Australiaan ja että romaani on alunperin valmistunut jo vuonna 1971, ei tyyli enää kummeksuta, vaan ennemminkin voi ihmetellä sitä, kuinka hyvin teksti on kestänyt aikaa. Jostain syystä kirjailija ei halunnut julkaista teosta ennen kuin vuonna 2014 (The Text Publishing Company, Melbourne). Lueskelin muutamia haastatteluja löytääkseni syyn tähän, mutta ilmeisesti mitään sen kummempaa syytä ei ollut, kirjailija ei vain pitänyt teosta tarpeeksi elävänä.

Teoksen kieli oli yleisesti ottaen tarkkaa ja henkilöiden mielenliikkeitä hyvin kuvaavaa, mutta siinä oli myös jotain häiritsevää. Asioita oli paikoitellen ilmaistu kömpelösti ja kummallisilla sanavalinoilla. Huomiota kiinnittivät myös pikkuvirheet, mm. ylimääräiset tavuviivat ja sanojen virheellinen jakautuminen riveille.  Tuli väistämättä mieleen, että kääntäjällä on ollut kiire ja muutenkin
huolellinen viimeistely on harmillisesti jäänyt tekemättä. Arveluni vahvistui kun luin teoksen arvostelun Kiiltomadosta. Sanna Nyqvist raatelee siinä käännöksenmelko suorasukaisesti, alkutekstiin vedoten.

Kirjasta ovat bloganneet myös Tuija, Omppu, Ulla ja Katri.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, suom. Laura Vesanto
Kannen maalaus Sanna Kananoja,
kansi Outi Wihlman
Fabriikki Kustannus 2016, 223 s.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Ihminen on iso fasaani / Herta Müller

Kuva: Peter Turnley, ote suomennoksen 2. painoksen kannesta. 

Herta Müller kuvaa elämää Ceaușescun ajan Romaniassa, maaseudulla pienessä toivonsa menettäneessä saksalaiskylässä. Teos koostuu lyhyistä tarinoista, jotka kaikki kertovat jonkin pienen, aluksi erilliseltä ja joskus mitättömältäkin tuntuvan yksityiskohdan kylän ihmisten elämästä. Mylläri Windisch vahtaa tyttärensä jalkoja tämän kävellessä. Kun jalkaterät kääntyvät ulospäin, se tietää isälle häpeää, sillä silloin kaikki kylän ukot näkevät, ettei tyttö ole enää neitsyt. Yövartija näkee unta kuivasta maasammakosta, joka puhuu hänelle vaimon suulla. Puusepän äiti ahmii melonia valkoisin kylmin hampain, mikään muu ei enää voi viilentää hänen suoliensa poltetta. Ja kylän keskellä kasvaa omenapuu, joka aina öisin syö itse omat omenansa.

Kaikilla kylän asukkailla on sama toive: päästä pois. Passia varten lahjotaan sekä pappia että pormestaria, ja tässä touhussa on kaikki kaupan.  Aivan samoin kuin oli silloin, kun Windischin vaimo Katharina oli viisi vuotta vankina Venäjällä.
Kun ruoho suli ensimmäisen kerran, kivisissä lumipälvissä kasvoi terävää, laihaa ruohoa. Katharina oli myynyt talvitakkinsa kymmenestä leipäviipaleesta. Hänen vatsansa oli siili. Katharina keräsi joka päivä tukun ruohoa. Ruohosoppa oli lämmintä ja hyvää. Siili veti pariksi tunniksi piikkinsä piiloon. Sitten tuli toinen lumi. Katharinalla oli villahuopa. Päivisin se oli hänen takkinaan. Siili pisteli. Pimeän laskeuduttua Katharina kulki lumen valoa kohti. Hän kyyristyi. Ryömi vartijan talon ohi. Katharina meni miehen rautasankyyn. Mies oli kokki. Hän sanoi Katharinaa Kätheksi. Kokki lämmitti häntä ja antoi hänelle perunoita. Ne olivat kuumia ja makeita. Siili veti pariksi tunniksi piikkinsä piiloon.
Müller kirjoittaa lyhyttä tikuttavaa lausetta, aivan kuin järkyttävät huomiot olisi saatava sylkäistyä ulos nopeasti sellaisinaan, ilman pehmentäviä välisanoja tai selitteleviä sivulauseita. Aluksi sähkösanomakieltä on ikävä lukea, mutta siihen tottuu ja jollain tavalla se tuntuu myös lisäävän sanoman vaikuttavuutta.

Ihmiskuvaus on ankaraa, Müller riisuu henkilönsä aivan paljaiksi, perustarpeidensa perään huutaviksi raakalaisiksi. Haaveista tai tunteista ei puhuta, edes häpeään ei kaikilla ole varaa. Samalla kerrontaa kuitenkin värittää myös mystisyys, joka tuo kauneutta ankeuden keskelle. Kertomuksen henkilöt eivät näitä satumaisia välähdyksiä tunnu huomaavan, mutta lukijalle ne näytetään ja se tekee lukemisesta vaivan arvoista.

Herta Müller sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Palkintolautakunnan perustelussa sanottiin mm. että hänen teksteissään yhdistyvät runouden tiiviys ja proosan suoruus. Ihminen on iso fasaani sopii hyvin määritelmään, se on sivumäärältään pieni mutta sisällöltään mittava romaani, jota lukiessa tarkkaavaisuuden ei kannata antaa herpaantua hetkeksikään.

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani
Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, suom. Raija Jänicke
Tammen keltainen kirjasto 1990, 110 s.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät / Maylis de Kerangal

Kuva: Cocoparisienne/Pixabay

Elävät ja kuolleet, kaksi suurta kertomusta joihin Maylis de Kerangal kietoo tuhat pienempää tarinaa. Vedenjakajana on hetki, jolloin ihmissydän siirretään rintakehästä toiseen.
"Sydän nostetaan pois Simon Limbresin ruumiista. Sen voi nähdä irrallaan ja se tuntuu käsittämättömältä, lyhyen hetken voi tarkastella sen massaa ja volyymiä, katsoa sen symmetristä muotoa, pullistumia sen molemmilla puolilla, sen kauniin karmiinin- tai sinooperinpunaista väriä, siinä voi yrittää nähdä rakkauden universaalin kuvasymbolin, pelikorttien tunnuksen, t-paidan logon - I♥NY - kuninkaiden hautoihin ja pyhäinjäännöslippaisiin veistetyn korkokuvan, veijari-Eroksen symbolin, uskonnollisten kuvien Jeesuksen pyhän sydämen - niissä sydäntä pidellään kädessä ja näytetään maailmalle, verisiä kyyneliä valuvana mutta hehkuvan valon ympäröimänä - tai kaikki tekstiviestien kuvaikonit, jotka välittävät mitä erilaisimpia lemmentunteita. Virgilio tarttuu siihen ja upottaa sen välittömästi maljaan, jossa on läpinäkyvää nestettä, kardioplegialiuosta, joka varmistaa elimelle 4 °C lämpötilan - sydän täytyy viilentää nopeasti, jotta se säilyisi mahdollisimman hyvin - minkä jälkeen koko hoito pakataan steriiliin turvapussiin, sitten toiseen pussiin ja sen jälkeen kaikki viedään jäämurskan ympäröimänä pyörillä varustettuun kylmälaukkuun. "

Maylis de Kerangalin tavassa kertoa on jotain valtavan vaikuttavaa. Kieli on samanaikaisesti sekä tunteellista että hyvin kylmää, poikansa pian menettävien vanhempien hätä vertautuu lääketieteelliseen tarkkuuteen. Teksti vyöryy eteenpäin ilman turhia pisteitä, kiihtyvän hengityksen tahtiin. Kertoja näkee aivan kaiken mitä ympärillä tapahtuu ja kirjaa sen ylös sellaisenaan, selittelemättä. Sattuman oikut ja elämän hauraus korostuvat ilman että niitä tarvitsee mitenkään osoitella.


Kotimaassaan Ranskassa romaani on saanut jo kokonaista kymmenen kirjallisuuspalkintoa ja näiden lisäksi se on listattu Man Booker International -palkintoehdokkaaksi. Suomalaisissa lehdissä teosta on arvosteltu harvakseltaan, mutta uusimmassa Parnassossa (6-7/2016) on kirjasta ja sen kirjoittajasta Tommi Melenderin tekemä haastatteluun perustuva laajahko ja mielenkiintoinen artikkeli. Kerangal kertoo siinä mm. kirjallisista soittolistoista, joita hän kerää omaa kirjoittamistaan varten. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät -romaania työstäessään hän oli lukenut erityisesti Francois Villonin runoja ja Claude Simonin romaaneja, kuoleman kulttuurihistoriaa, ornitologiaa ja lääketiedettä käsitteleviä teoksia sekä surffauslehtiä. Yksityiskohtia pursuva, tarkka kirjoitustyyli saa artikkelissa selityksen, kun Kerangal kertoo sen olevan kaunokirjallisen eetoksensa kulmakivi. "Sellainen kirjailija, joka ei piittaa yksityiskohdista, on laiska ja välinpitämätön, eikä hänen proosansakaan voi olla syvää ja merkityksellistä", kirjailija sanoo.

Kerangalin kerronnan tarkkuus sai Ompun miltei anomaan armoa, Lukuneuvoja pyytää Kerangalia lisää ja äkkiä ja Mummo matkalla toteaa romaanin peräti "palauttavan asiat - ne elämää suuremmat - laakista oikeisiin mittasuhteisiin". En siis ole ainoa vaikuttunut.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Réparer le vivants
suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2016, 255 s.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ja nyt hiljaisuus / Marion Brasch

Potsdamer Platz marraskuussa 1975, kuva Edvard Valachovic Flickr

Marion Brasch syntyi Itä-Berliinssä vuonna 1961. Hänen isänsä Horst Brasch oli hyvässä asemassa puolueessa ja kohosi peräti kulttuuriministeriksi vuosina 1966-1969. Romaani Ja nyt hiljaisuus kertoo Braschin perheen tarinan alkaen kuusikymmentäluvulta melkein nykypäivään, aina siihen asti, kunnes Marion on ainoana jäljellä.

Perheen tarina on traaginen. Isä on syntyperältään juutalainen ja joutunut lähtemään pakoon natsi-Saksaa Englantiin ja Kanadaan. Hän tuo perheensä takaisin Berliiniin toisen maailmansodan jälkeen, mutta nuori itävaltalainen vaimo ei koskaan kotiudu sinne kunnolla. Äiti kuolee syöpään Marionin ollessa vielä koululainen, mutta se ei vielä riitä, perhe hajoaa vielä lisää poliittisista syistä.

Marionin isoveljet ovat molemmat taiteilijoita ja arvostelevat toisinaan ankarastikin kotimaansa hallintoa. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan yksi pojista menee isän mielestä kritiikissään liian pitkälle ja isä antaa poikansa ilmi Stasille. Poika joutuu vankilaan ja isä menettää paikkansa puolueessa. Nuori Marion tasapainoilee isän ja veljien välillä, hän ei haluaisi särkeä isän sydäntä mutta ei myöskään menettää veljiään, joita sekä ihailee että kadehtii.

Brasch kirjoittaa muistoistaan tyynesti. Hän kertoo itseään useastikin pyydetyn kirjoittamaan perheestään. Nyt hän vastaa pyyntöön, mutta ei ehkä niinkuin oli odotettu. Braschin tekstissä ei kaiu sen enempää marxilainen ideologia kuin DDR:n järjestelemään kohdistuvaa kritiikkikään. Hän etenee rauhallisesti, kirjoitustyyli on melkein lakoninen, toisinaan kuitenkin pienellä haikeudella maustettu. Muurin murtuminenkaan ei saa Braschia hihkumaan, hän on tapahtumaan jopa hiukan pettynyt.

Vaikka suoranainen osoitteleva kritiikki puuttuukin, on tarinaan silti sisäänrakennettu joitain aiheita, joille voi halutessaan antaa symbolisia, yhteiskunnallisiakin merkityksiä. Yksi mielenkiintoisimmista teemoista on hiljaisuus, tarkemmin sanoen puhumattomuus. Äidin syöpä koetetaan lakaista maton alle sillä, että siitä ei puhuta. Länteen loikanneista ystävistä ei puhuta, kirjan henkilöitä ei nimetä, henkilöllisyys pitää lukijan itse selvittää vihjeiden kautta. Jopa lakoninen kirjoitustyyli antaa ymmärtää, että kertoja ei ole aikeissa tunnustaa mitään tai puhua suutaan puhtaaksi. Avoimen ja rehellisenkin tarinan alle jää vielä salaisuuksia, asioita joita voimme vain arvailla, joista emme tule koskaan saamaan varmuutta.
"Vaikenimme. Vanhin veljeni katsoi tarkkaan isäni valokuvaa, joka oli otettu muutama viikko ennen hänen kuolemaansa. Sairaus oli jo jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa, siitä huolimatta hän vaikutti rentoutuneemmalta kuin aikoihin. "Joskus tulen näyttämään samalta kuin hän." Veljeni laittoi kuvan oman pinonsa päälle. "Sinä käyt tunteelliseksi" nuorin veljeni totesi päätään pudistaen. "Ukko potki sinua takapuoleen ja yhtäkkiä haluat näyttää samalta kuin hän."
"Kenties se on tunteikasta. Mutta minulla on täysi oikeus siihen. Olen menettänyt isäni ja kotimaani menetän nyt jo toisen kerran."
"Hän on myös minun isäni", nuorin veli sanoi. "Ja tämä on myös minun maani. Ja sitäpaitsi kenties myös minä haluan ukon valokuvan."
"Nyt lopettakaa", sanoin. "Puhutte aina perheestä ja siitä, että meidän on pidettävä yhtä, ja sitten te käytte toistenne kimppuun. Valokuvasta voidaan teettää kopioita. Minulla on negatiivi."

"Sinä ja sinun paska harmonian tarpeesi". Nuorin veli katseli minua ilme kireänä. "Tuollainen käy hermoille."
"Anna hänen olla. Hän on oikeassa".
Vaikenimme ja jatkoimme tavaroiden jakoa. 
.


Brasch, Marion: Ja nyt hiljaisuus - romaani suurenmoisesta perheestäni

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie,
suom. Arja Rinnekangas
Lurra Editions 2014, 421 s.