tiistai 23. toukokuuta 2017

Vegetaristi / Han Kang


Kuva: Cecilia Paredes / Wikimedia Commons

Enpä olekaan pitkään aikaan lukenut mitään näin ahdistavaa. Etelä-korealainen Han Kang on kirjoittanut tarinan naisesta, joka kääntyy pois kanssaihmisistä ja katoaa oman mielensä syövereihin.

Yeong-hye on tavallinen, arkipäiväisen näköinen nainen, joka ei koskaan vaadi mitään itselleen. Hän on aina noudattanut muiden toiveita, täyttänyt kuuliaisesti ensin tyttären ja myöhemmin vaimon velvollisuudet. Sitten hän alkaa nähdä unia, joiden kauhukuvat saavat hänet lopettamaan lihan syömisen. Näin erikoinen käyttäytyminen ei sovi sen enempää naisen aviomiehelle kuin isällekään, jotka kummatkin yrittävät kaikin voimin murtaa yllättäen virinneen uppiniskaisuuden.

Sisar In-hye on toisaalta huolissaan siskostaan, mutta toisaalta paheksuu tämän käyttäytymistä. Myös In-hye on tottunut osaansa miehensä ja poikansa palvelijattarena. Hän hoitaa oman yrityksensä lisäksi kodin ja perheen, niin että taiteilijamies voi keskittyä omiin töihinsä. Kuinka ollakaan, työprojektien joukkoon eksyy myös Yeong-hye, josta tulee lankomiehelle jonkinlainen taideprojektiksi naamioituva seksuaalinen pakkomielle.

Kaksi naista, kaksi hyödykettä, joiden kaikenlaiseen arvosteluun ja hyväksikäyttöön miehillä on mielestään täysi oikeus. In-hye löytää tilanteesta jonkinlaisen ulospääsyn, mutta Yeong-hyen ainoa pakotie on luhistuminen sisäänpäin.
"Mihin toiseen todellisuuteen Yeong-hyen henki on mahtanut siirtyä jätettyään lihan taakseen kuin käärme luomansa nahan? In-hye muistaa, kuinka Yeong-hye seisoi käsillä käytävässä. Luuliko Yeong-hye sairaalan betonilattiaa metsän pehmeäksi maapohjaksi? Muuttuiko hänen ruumiinsa vankaksi puunrungoksi ja suikerteliko hänen kämmenistään valkoisia juuria, jotka kaivautuivat mustaan multaan? Kohosivatko hänen jalkansa kohti taivasta ja sukelsivatko hänen kätensä maapallon ytimeen saakka? Jännittyikö hänen ojentunut selkänsä, jotta hän voi kasvaa kahteen suuntaan? Imivätkö hänen solunsa auringon lämmössä märästä maasta vettä, kunnes hänen jalkoväliinsä puhkesi kukkia? Heräsivätkö nämä kuvitelmat hänen sielussaan, kun hän seisoi käsillä ja venyttäytyi niin pitkäksi kuin suinkin?"
Vegetaristia on suitsutettu paljon, se tuntuu olevan tämän kevään kirjallinen tapaus. Ja kyllähän sillä oma lumonsa onkin, ei sitä käy kieltäminen. Han Kangin lakonisesti etenevä teksti on vangitsevaa, sitä lukee jonkinlaisen hölmistyneen hurmoksen vallassa. On silti jotenkin hämmästyttävää, että Vegetaristista on tullut myyntihitti. Se on tyyliltään niin kummallinen ja sillä tavalla höpsähtänyt, että olisi paremminkin voinut kuvitella sen jäävän jonkin pienen piirin kulttiteokseksi.

Olen hieman kateellisena lueskellut kriitikoiden ja muiden lukijoiden feministisiä tulkintoja kirjasta. Olisinpa osannut lukea yhtä analyyttisesti, mutta kattia kanssa, minähän kiehuin kiukusta koko ajan! Ei meinannut millään hermo kestää lukea laumasta miehiä, jotka ihan vilpittömästi uskovat perheen naisten elämäntehtävän olevan miesten tarpeiden tyydyttämisen.

Siis oikeasti, ei kai tälläistä voi enää nykypäivänä olla, edes Aasiassa? Ja jos voisikin, riittääkö se tarinaksi? Ei riitä ainakaan minulle, ei enää nyt kun teini-iästä alkaa olla kymmeniä vuosia ja Lennä, uneksi sekä muut feministiset manifestit on jo aikaa sitten luettu. Jokin sovelias allegoria tai lennokas tulkinta olisi nyt tähän aivan välttämätön, mutta ei irtoa, ei nyt kun juutuin tuohon tahmeaan pintatasoon raivoamaan.

Onneksi muilta irtoaa. Katsokaa vaikka mitä kirjasta kertovat Omppu, Elegia ja Tuomas.



Vegetaristi / Han Kang
Ch'aesikchu¡uija, Deborah Smithin englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2017, 215 s.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Valaan suusta / Sjón

Jonah and the Whale / Pieter Lastman 1621
A.S. Byatt on sanonut: "Silloin tällöin joku kirjailija muuttaa koko kirjallisuuden kentän pääni sisällä. Viimeisin on ollut Sjón, jonka kirjat ovat hyvin jännittäviä ja poikkeavat kaikesta, mitä olen koskaan lukenut." 

Kirjallisuuden kenttä, millainenhan se minun pääni sisällä mahtaa olla? Varmaan sillä lailla jäsentymätön ja liikkuva, ettei yksittäisiä muutoksia ole helppo havaita, mutta erikoisen ja kirkkaan viivan Sjón sen kuvaan taatusti piirtää.  Sjón on maaginen sadunkertoja, yhtä aikaa lyyrinen ja raaka. Hän maalaa kuvansa maksoittuneella verellä ja kukkaisten kultapölyllä ja kertoo samassa lauseessa kauneimmasta rakkaudesta ja kaunaisimmasta vihasta.

Valaan suusta on historiallinen romaani, jonka henkilökuva Jonas Pálmasonista perustuu 1600-luvulla noituudesta syytetyn alkemistin Jón Guðmundssonin elämään. Sjón on ottanut lähtökohdakseen maallikkotiedemiehen muistiinpanoja, runoja ja luonnontieteellisiä kirjoituksia ja muodostanut niistä oman synteesinsä, kertoen tarinan miehestä, jonka uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus oli liikaa aikalaisille.

Jonas on herkkä, perhettään rakastava mies, jonka intohimo luonnon tutkimiseen vie perikatoon. Naistentautien parantaminen, henkien manaaminen ja teoriat maailman synnystä riittävät syyksi vainoon, jonka lopputuloksena Jonas karkoitetaan yksinäiselle Gullbjarnareyn saarelle. Miehen kova kohtalo kertautuu luonnonkuvauksessa, jossa Islannin rannikon karut maisemat kehystävät pieniä herkkiä yksityikohtia, merisirrin kulkua rantavedessä ja kukkien puhkeamista kallion koloihin.
Ja saari kohoaa ... Se nousee syvänteestä ... Vuorovesi perääntyy sen rannoilta ... Kalat pakenevat kuivalta maalta pimeään syvyyteen ... Vasta saapunut rantalintu seuraa vuoksen laskua, kipittää rantaviivaa pitkin ja nokkii maata jalkojensa juuressa ... Vesiraja vetäytyy nopeasti kuin neidon kädestä vedettävä silkkihansikas ... Maksanruskea leväpenkka kimaltelee aamuauringossa turvonneena ja haavoittuvaisena ... Veden alta paljastuu yhä enemmän mustasta kivikauluksesta, jonka päällä saari lepää ... Merilevä levittäytyy sen olkapäille ... Kaikki ympärilläni alkaa vihertää ... Mahla virtaa kasvien varsissa pingottaen niiden suonet ... Ruoho, joka vielä eilen oli kellastunutta, liehuu nyt saaren pään päällä kuin kirkkaanvihreä tuli ... Lämmin tuulenvire ennustaa auringonkeltaisten voikukkien tuloa ...
Tuomas Kauko sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Palkintoraati kiittää suomentajaa erikoisesti siitä, kuinka hienosti Sjónin kielen rikkaus, rytmi ja musiikillisuus ovat kuultavissa myös käännöksessä.



Sjón: Valaan suusta
Rökkurbýsnir - skáldsaga, suom. Tuomas Kauko
Like 2016, 271 s.




perjantai 5. toukokuuta 2017

Multa / Tiina Lehikoinen

Kuva: Pixabay/edgarwinkler

Alussa pieni saa turvaa suuresta, vaikka laakson pohjalla teroitetaankin jo heinähankoa ja kurjet suuntaavat kohti etelää aavistus talvesta sulkasissaan.

Sitten eteen jysähtää ensimmäinen musta sivu. Se on järkyttävän musta ja muistuttaa kokoelman nimestä: Multa. Seuraavalla sivulla silmä on jo surusta turpea simpukka. 
"...marron alta maatuvat muukalaiset
lauma matoja lapio lapiolta muraa savea kuiluja
muistisairas ruumio, minne sinä menit meiltä..."
Huomaan taas olevani kovin konservatiivinen lukija. Uudissanat häiritsevät, vaikka samalla tajuankin niiden huomioarvon. Ruumiot ja surmikot ovat hienoja ja painavia sanoja, mutta ne tuntuvat silti sanaleikeiltä, ja leikin kepeys taas tuntuu tämän aiheen yhteydessä melkein sopimattomalta. En minä noita sanoja nyt oikeasti paheksu, mutta vähän hätkähdän kuitenkin.
"...kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemisellesi pohjaa
kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa..."
Läheisen muistisairaus on hämmentävä, vaikea kokemus. On hyvä, että asiasta puhutaan avoimesti ja kirjoitetaan jopa runoja. Vaikeiden tunteiden keskellä on helpottavaa, kun tietää muiden kokeneen samaa, lääkärien tutkineen ja todenneen, että moni oudoksuttava, vihastuttava tai jopa hävettävä muutos yksinkertaisesti vain kuuluu taudinkuvaan. Ei sairautta ja kuolemaa voi koskaan hyväksyä, mutta joskus taistelu niitä vastaan vie vain turhaan voimia. Aikaa ei saa kulkemaan taaksepäin eikä kaikkea korjattua hyväksi taas, mutta jotain voi silti tehdä. Voi olla läsnä ja muistaa sen oikean ihmisen vaikka hän oikeastaan olisikin jo poissa.
"...kantarelliaika, näen sinut yhä koivikossa,
valkoisena hulmuava maito
tai viaton valhe
sokeritoppakivellä jättiläisjänis rummuttaa vettä"
Lehikoinen kuvaa hienosti sitä, kuinka vaikeaa ja hidasta luopuminen on, kuinka surua on pakko kasketa ja työstää niin kauan, ettei enää jaksa enempää. Ehdin nyt lukea tämän kokoelman läpi kolme, osin neljäkin kertaa, mutta tuntuu, ettei se riitä vielä mihinkään. Olen varma, että tulen palaamaan tähän aiheeseen ja näihin ajatuksiin vielä monesti. Nytkin löysin jo useita tärkeitä kiinnittymiskohtia, sekä lohduttavan kauniita että rehellisen rumia kuvia, mutta suuri osa tekstistä jäi vielä odottamaan merkitysten jäsentymistä.
"...minkä pyhimyksen sinä valitset? minä valitsen auringon
ja mahdottomuuden, rationaalisuuden lepakot rummuttavat

kattoa, puissa lunta, valitsen luopumisen ja säilymisen,

kehä kehän jälkeen kantaa itsensä aamuun,

otsakotelossa sataa perhosia; toden teolla sataa kaikkea

paitsi vettä, haluan sinisen taivaan,

kirkkaan kupolin ja lentosään joka kantaa..."
Ylen Tanssiva karhu -runopalkintoehdokkaat tälle vuodelle julkistettiin keskiviikkona 3.5. Tiina Lehikoisen Multa on yksi ehdokkaista. Kuuntelin aiheesta Kultakuumeen ohjelman, jossa kirjallisuuskriitikot Fredrik Hertzberg ja Siru Kainulainen luonnehtivat sitä, mihin suuntaan nykyrunous on menossa. Heidän mukaansa kokeellisuus on itsestäänselvä osa joitakin runoteoksia, mutta nousussa on myös uudenlaista vilpittömyyttä. Runoissa puhuu minä, joka uskaltaa esittää ja väittää, joka ei ole ironinen vaan tosissaan ja vakava. Aivan kuten Lehikoinen ja Multa.

En malttaisi odottaa, lisää tätä, kiitos.




Tiina Lehikoinen: Multa
Poesia 2016, 101 s.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Tällä tavalla maailma loppuu / Philip Teir

Kuva: Anneileino / Pixabay
Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu sijoittuu suureellisesta nimestään huolimatta aika pieneen mittakaavaan, se kertoo perheen kesästä huvilalla Maitolahdella, jossain Pietarsaaren lähellä meren rannalla. Tarina alkaa intiimillä kuvauksella autosta, jossa äiti ja poika odottavat ukkoskuuron loppumista. Hetki on lyhyt mutta toimii loistavana johdatuksena kertomuksen pysähtyneeseen, hieman pahaenteiseen tunnelmaan.
"Vihreä Toyota on pysäköity rannan tuntumaan, metsäkumpareelle. Sataa, vesi uurtaa auton ympärille liejuun purosia, jotka virtaavat metsän suuntaan, mustikanvarpujen joukkoon.
Poika ajattelee äidin liioittelevan, he piiloutuvat näin vain siksi että äiti pitää seikkailuista. He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sisälle odottamaan ukonilman laantumista.
"Renkaat eivät johda sähköä", äiti sanoo, "missään ei ole niin hyvässä turvassa kuin autossa. Pyöräthän on tehty kumista. Istumme täällä, kunnes aurinko taas tulee esiin, ei siihen kauan mene", hän sanoo, vaikka poika näkee, että pilvipeite on paksu ja harmaa, läpitunkematon.
Näennäisesti tarinassa tapahtuu hyvin vähän. Äiti Julia kirjoittaa romaania, isä Erik naukkailee grogeja yhä aikaisemmin päivällä. Perheen teini-ikäinen tytär Alice löytää ensimmäisen poikaystävän, nuorempi veli Anton etsii tietä pois äidin helmoista.

Naapurihuvilalla eletään suurempaa draamaa, siellä asuvat Julian nuoruudenystävä Marika ja Chris, karismaattinen ympäristöaktivisti ja maailmanloppua ennustavan Aniara-liikkeen perustaja. Huvilalla majailee myös epämääräinen joukko Chrisin seuraajia, mm. rastatukkainen ruohoa pössyttelevä Ville ja kreikkalainen tyttö Helena, Chrisin uusin sängynlämmittäjä.

Henkilöiden välillä on jännitteitä. Kukin miettii niitä itsekseen, oikeastaan vain toisilleen melko vieraat Kati ja Anders puhuvat keskenään ja käsittelevät ongelmiaan. Kati on naapurihuvilalla asuva tuore leski ja Anders Erikin nuorempi veli, jonka elämässä vähän kaikki on jäänyt kesken. Erik ei kerro perheelleen, että on menettänyt työnsä, Julia suree hiljaa väljähtänyttä avioliittoa ja paikallaan junnaavaa romaanikäsikirjoitusta, Marika ei halua kenenkään tietävän, ettei elämä Chrisin kanssa ollutkaan sitä mitä hän odotti.

Pidän Teirin viileästä mutta kuitenkin ymmärtävästä tavasta kuvata henkilöitään. Varsinkin lapsikuvaus on loistavaa. Alice pohtii ihastumistaan Leoon yllättävänkin aikuismaisesti, mutta yllättävän aikuiseksi tuon ikäinen tyttö usein itsensä tunteekin, vaikka käytös saattaisikin välillä viitata muuhun. Äidissä kovin kiinni olevan Antonin pelokkuus riipaisee. Sitä on hieman vaikea ymmärtää, mutta tunne välittyy silti hyvin, kun pieni poika hämärässä kesäyössä kerää rohkeutta poistua pihapiiristä.

Mitä pidemmälle luin romaania, sitä enemmän se alkoi näyttää spiraalimaiselta allegorialta, jossa kaikki symboloi kaikkea. Auton suljettuun tilaan suojautuminen kertautuu ihmisten tavassa elää tutuissa umpiossaan. Maailman tilasta ja luonnon tuhoutumisesta saatetaan kyllä paasata, mutta silti halutaan jatkaa omaa pientä mukavaa elämää aivan kuten ennenkin, mistään luopumatta. Jollain kierolla tavalla tarina, jossa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, onnistuu siis kertomaan sen, millä "tavoin maailma loppuu, ei paukahtaen, vaan kitisten".

Myös Tuija kiinnitti huomiota tarinan symbolisuuteen ja Suketus henkilökuvaukseen.




Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Så här upphör världen, suom. Jaana Nikula
Otava 2017, 287 s.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Tytöt / Emma Cline

Kuvassa ote kirjan kannesta

Emma Clinen Tytöt on aikalailla täydellinen romaani. Sen juoni on mielenkiintoinen ja juuri sen verran pelottava että on pakko saada tietää kuinka kaikessa lopulta käy. Henkilöt ovat ainakin naislukijalle samaistuttavia, miljöönä ihana Kalifornia ja aikakausi sopivasti nostalginen 60-luku. Cline kirjoittaa todella hyvin, vetoaa tunteisiin ja vie lukijan heti syvälle mukaan tarinaan. Suomennoksen kieli on virheetöntä ja sisältöäkin löytyy. Clinen pohdinta Evien epätoivoisesta halusta tulla nähdyksi, olla joku tai ainakin kuulua johonkin ravistelee tavanomaista ajattelua taustalla pysyttelevistä tytöistä.
"Sen jälkeen kun olin huomannut puiston poikki oikaisevat tytöt, en saanut katsettani enää irti heistä.  Mustatukkaisen tytön ja hänen seuralaistensa nauru oli kuin moite minun yksinäisyydelleni. Odotin jotakin, tietämättä mitä. Ja sitten se tapahtui. Nopeasti, mutta minä näin sen: mustatukkainen tyttö nykäisi mekkonsa kaula-aukkoa alemmas ja vilautti paljaan rintansa punaista nänniä. Keskellä puistoa jossa vilisi ihmisiä. Ennen kuin ehätin täysin uskoa silmiäni, tyttö kiskaisi mekon takaisin paikoilleen. Kaikki kolme nauroivat roisisti ja huolettomasti, kukaan ei edes vilkaissut, näkikö joku."
Tarinan runkona on teini-ikäisen Evien ajautuminen Charles Mansonin kulttia muistuttavaan ryhmään. Evien äiti ja isä ovat eronneet ja enemmän kiinnostuneita uusista puolisoistaan kuin tyttären kasvattamisesta. Riitautuminen parhaan ystävättären kanssa jättää Evien täysin yksin, tuuliajolle, josta kulttiin kuuluvan Suzannen on helppo poimia hänet mukaansa. Elämä ranchilla rocktähteydestä unelmoivan Russelin tyttöjoukossa tuntuu vapaalta ja villiltä, ja vaikka Evie välillä tajuaakin tulevansa hyväksikäytetyksi, ikävät kokemukset tuntuvat pieneltä hinnalta siitä, että saa kuulua tähän anarkistiseen ja yhteiskunnan säännöt kyseenalaistavaan ryhmään.

Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1969 kultin veritekojen aikaan Evie on 14-vuotias, nykyisyyteen sijoittuvissa jaksoissa hän on viisi-kuusikymppinen, toimeton, yksin ystävänsä huvilalla asusteleva nainen. Aikuinen Evie ei ole päässyt irti muistoistaan, paljolti varmaankin siksi, että ympäristö ei anna hänen unohtaa.

Evie on kuitenkin kasvanut erilaiseksi kuin äitinsä, jonka riippuvaisuutta miesystävistä kuvataan tarinassa hieman alentuvasti tai ei ainakaan mitenkään kovin suurta ymmärrystä osoittaen. Tämä onkin ainoa poikkeama selkeän feministisessä kerronnassa, tyttöjen käytökselle löytyy ymmärrettäviä syitä, mutta äidin käytös kuvataan edelleen syyllistävästi.

Silti juuri tämä naisen asemaa pohtiva aiheenkäsittely on kirjan parasta antia. Evie ja Suzanne ovat aidon oloisia nuoria; epävarmoja, rakkaudenkaipuisia ja aikalailla ihmeissään naiseutensa kanssa. Seksuaalisuuteen liittyvän vallan käyttö ei ole tytölle helppoa edes nykyisin, saati sitten 60-luvulla. Cline kuvaa hienovierisesti ja oivaltavasti tyttöjen ajelehtimista romantiikan ja seksin, alistumisen ja uhman sekä hallinnan ja anarkismin välillä.

Pidän tästä romaanista paljon, mutta olen vaativalla tuulella. On ihmeen helppoa arvostella näin suurella ammattitaidolla tehtyä teosta, ja varmasti juuri sen täydellisyys saakin minut kaipaamaan repeämää, jonka kautta pääsisin tarkastelemaan ongelmaa tai pakkoa, joka ajoi kirjailijan kirjoittamaan juuri tämän kirjan. Mutta teoksen pinta on ehjä ja vähän liiankin kiiltävä, kurkistusaukkoa tai sopivan rosoista tarttumapintaa on vaikea löytää.

Etsiessäni tälle jutulle kuvitusta eksyin Peguin Booksin sivuille artikkeliin, joka käsittelee alkuperäisteoksen kansikuvaa. Kannen suunnittelija Suzanne Dean kertoo siinä, kuinka hän etsiessään sopivaa 60-luvun lopun tyylistä kuvaa, muisti valokuvaaja Neil Krugin ja tämän tarkoituksellisen rakeisen ja epätarkan tyylin. Jutussa esitellään kuvasarja, josta lopullinen kansi valittiin.

Emma Clinen Tyttöjä luettiin blogeissa ahkerasti heti romaanin ilmestyttyä viime syksynä. Linkitän nyt vähän laiskasti vain Arjalle Kulttuuri kukoistaa -blogiin, sieltä löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin.


Cline, Emma: Tytöt
The Girls, suom. Kaijamari Sivill
Kannen kuva: Neil Krug
Otava 2016, 298 s.