perjantai 10. maaliskuuta 2017

Luovan kirjoittajan työkirja / John Gillard


Kirjoittaminen on nykyisin suosittu harrastus, päätellen siitä kuinka paljon erilaisia luovan kirjoittamisen oppaita julkaistaan. Niitä on mukava lueskella, mutta aika usein minulta jäävät niissä ehdotetut harjoitukset tekemättä. Aikeita kyllä on, mutta jotenkin se tekeminen silti unohtuu ja sitä huomaa kirjoittelevansa vaan niitä näitä, tai niitä samoja mitä ennenkin.

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja on jotenkin jäntevämmän oloinen kuin tavanomaiset kirjoitusoppaat. Se jakautuu pariinkymmeneen osaan, joilla kullakin on oma kirjailijansa harjoittelijalle esikuvaksi. Kappaleet alkavat parisivuisella kirjailijaesittelyllä, joissa on mukana lyhyet elämäkertatiedot, pienet esittelyt pääteoksista ja kevyttä analyysia kirjailijan tyylistä. Kutakin kirjailijaesittelyä seuraa kolme harjoitusta, jotka on suunniteltu niin, että harjoittelija pääsee hyödyntämään juuri oppimiaan tyyliseikkoja. Aika innostavaa!

Esittelyt alkavat Virginia Woolfista ja etenevät mm. Kafkan, Hemingwayn ja Vonnegutin kautta kohti nykyaikaa. Suomennosta on täydennetty kahdella kotimaisella kirjailijalla, mukaan ovat päässeet Katja Kettu ja Anja Snellman.

Harjoitukset vaikuttavat helpoilta toteuttaa ja työkirjaan on varattu tilaa muistiinpanoille. Sekä esittelyt että harjoitukset näyttävät minusta sellaisilta, että ne soveltuisivat loistavasti esim. lukion kirjallisuuden opetukseen. Toki näitä itsekseenkin voi tehdä, mutta hyvän äikänmaikan syventävien tietojen ja keskustelun jälkeen harjoittelu olisi varmasti vielä antoisampaa.

Luovan kirjoittajan työkirjaan ovat tutustuneet myös TuijaUlla ja Maria.



Gillard, John: Luovan kirjoittajan työkirja :
20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta

Creative Writer's Notebook :
20 Great Authors & 70 Writing Exercises,
suom. Urpu Strellman
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell
Art House 2017, 192 s.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Jäähyväiset sukuromaanille / Jusa Peltoniemi

.

Tarina alkaa sukutaulusta ja siitä, kuinka Höbackan suku todistettavasti mainitaan jo vanhassa testamentissa. Ja siitä se sitten jatkuu ilman sen kummempaa päätä tai häntää yli kolmesataa sivua. Aikajana venyy nykypäivään asti ja sillä liikutaan suvereenisti sinne tänne ja lisäksi edestakaisin. Poliittiset aatteet ja herätysliike antavat taustaa kerronnalle.

Miljöötä hallitsee Keski-Pohjanmaa, Peltoniemen kotiseutu, mutta Helsinkiin ja Leningradiinkin matkataan. Keskeisin tapahtumapaikka on kuitenkin Kokkolan Citymarket, johon kuuden ällän ylioppilas Jaako Heinämäki on hakeutunut töihin suurin odotuksin.

"Juuri tänä aamuna osastopäällikön jokseenkin kanttinen pää näytti tavallistakin neliskulmaisemmalta ja Jaako ilmoitti heti lähtevänsä kahville. Hän istuu pimeässä vessassa Citymarketin varastossa ja voitelee peräpukamiaan. Se on ainoa paikka koko tabernaakkelissa, jossa kesä-, ilta- ja viikonlopputyöläinen saattaa edes hetken ajan nauttia yksinäisyyden ooppiumista. Kesällä tarkoitukseen sopii Puutarhakalustemyymälän peltihalli marketin kyljessä. Mutta sekin on nyt jo suljettu ja liian kylmä työpäivän pieniin terapiahetkiin ja kivunhoitoon. Vessaan Jaako pääsee luikahtamaan varaston jätkien huomaamatta. Heillä ei tunnu palkkansa eteen olevan muuta tehtävää kuin vittuilla Jaakolle. Viimeksi hän sai kuulla ettei selvästikään osaa ajaa trukkia. Trukkikortti on Citymarketin miestenpiirin perusvaatimus."

Muita tarinankerronnalle oleellisen tärkeitä henkilöitä ovat Jaakon serkku Rolf, setä Pentti ja vaari Aleksi. Silloin tällöin viitataan myös heitä edeltäneisiin Jusseihin ja Johanneksiin, kuten kunnon sukuromaanissa kuuluukin. Yksi riemastuttavimmista tarinassa pistäytyvistä henkilöistä on EU:n komission puheenjohtaja Jaques Delors, joka vieraillessaan Kokkolassa haluaa tutustua suomalaisiin kulinaristisiin erikoisuuksiin. Vaimoja ja muitakin naispuolisia henkilöitä vilahtelee kertomuksessa lähinnä kai luomassa perusteita myös hieman rasvaisemmalle huumorille.

Teksti kulkee nopsaan ja nokkelana ja tekijällä on selvästi ollut hauskaa sitä kirjoittaessaan. Ja lienevät siitä muutkin nauttineet, olihan teos ilmestymisvuonnaan 2000 Finlandia-palkintoehdokkaana. Minut tällainen hieman isotteleva huulenheitto vie aika kauas mukavuusalueelta, mutta melkein loppuun asti jaksoin silti romaanin lukea.

Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa -listalle teos päätyi hervottomana satiirina työelämän muutoksesta, jossa ihmisen osaamisen ja työn tarjonnan kohtaamattomuus tulee esille raadollisella tavalla. Listan laatineet toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak toteavat, että Peltoniemi kuvaa työelämän murrosta terävästi ja pystyy näyttämään lukijalle talouden ja ihmiselämän mielekkyyden välille avautuvan ammottavan kuilun.

Kirja on mahdollista lukea ilmaiseksi verkossa. Tarvitset vain kirjastokortin tai Yle Tunnuksen jolla kirjautua Kansalliskirjaston verkkosivustoon.

Peltoniemi, Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille
Talonpoikaisrapsodia. Tislattu, mutta lyhentämätön
WSOY 2000, 307 s.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Runon tuntu / Siru Kainulainen

Kuva: Manoj Vasanth / Flickr
Luen mielelläni runoja, mutta niistä on kumman vaikea kirjoittaa. En tiedä onko syynä se, että runojen tulkitseminen on usein niin henkilökohtaista, ettei kaikkea tohtisi jakaa muiden kanssa. Vai onko yksinkertaisesti vain niin, että minulla ei ole sanoja tai kieltä millä kuvata runon lukukokemusta. Enkä tarkoita tällä nyt sitä, etten puhu kirjallisuudentutkimusta. Oppikirjoista voisin ehkä onnistua kaivamaan esille jambit ja trokeet, syntaksin ja säkeenylitykset, troopit ja figuurit. Perinteiset runoanalyysin keinot ovat kaikki mielenkiintoisia ihan sinällään, mutta vertautuvat kuitenkin lukukokemukseen vähän kuin anatomian tietämys siihen, miltä tuntuu syleillä rakasta ihmistä.

Teoksessaan Runon tuntu Siru Kainulainen käsittelee runoanalyysia kokonaisvaltaisemmin kuin mihin on totuttu. Keskeisessä asemassa tarkastelussa on rytmi, joka lyriikan keinoista ehkä voimallisimmin vaikuttaa siihen, miltä runo lukijasta tuntuu.
"Rytmi tuntuu jokapäiväisessä elämässämme. Rytmi kuuluu ruumiillisuuteen hengityksessä, sydämenlyönneissä, askelluksessa, vuorokausi- ja vuodenkierrossa; rytmi jäsentää fyysistä elämäämme monin tavoin. Olemme osa rytmejä ja rytmit ovat osa meitä, kuten Majakovski havainnoi. Rytmillä on erityinen kyky tarttua kiinni, kutsua, hoputtaa tai vietellä vastaanottaja mukaan menoonsa silloinkin, kun emme tietoisesti havaitse sitä, ehkä juuri siksi että maailman meno, ajan kulku ja luonnossa tapahtuvat toiminnat ovat rytmikkäitä. Rytmi on keskeinen runon toimija ja vaikuttaa myös, kun kyse on vapaasta rytmistä. Sirkka Turkan, Eeva-Liisa Mannerin, Paavo Haavikon, Arto Mellerin ja monen muun klassikon tuotantoa tuskin voi lukea törmäämättä rytmin vaikutuksiin ja merkityksiin."
Toinen Kainulaisen pohdinnassa tärkeäksi nouseva teema on kokeellisuus. En ole kovin innostunut kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Kärsivällisyyteni ei tahdo riittää merkityksettömiltä tuntuvien sivujen selailuun, ja usein kokeelliset tekstit näyttävät minusta vain hassuilta ideoilta tai jopa kertakäyttöisiltä vitseiltä. En siis pysty lukijana nauttimaan kokeellisuudesta, mutta Kainulaisen kirjoitukset avasivat kuitenkin hyvin näkymiä siihen, mitä kokeellisuus saattaa merkitä runoilijoille itselleen, kirjallisuudenhistorialle ja sen tutkijoille sekä ajan kuluessa myös itse kirjallisuudelle.
"Menetelmällisyys, kokeellisuus ja koettelevuus koskettavat sääntöjä, niiden mahdollisuuksia ja rajoittavuutta. Ne toimivat pelin ja leikin tapaan niin, että lukiessaan ottaa tai tulee ottaneeksi osaa ja kantaa kielen, runon ja sääntöjen suhteeseen. Lukijan tullessa osaksi säännöstöä alistuu tahtoen tai tahtomattaan siihen, mihin toden totta muutenkin joutuu: kielen systeemiin, jonka vallassa olemme myös puhuessamme. Runoilmaisussa sääntöjä voidaan tehdä aineellisesti näkyväksi ja kohosteiseksi toisella tavoin kuin normikommunikaatiossa: ne ilmaistaan ja esitetään kirjaimin, merkein ja sanoin. Ilmaisun materiaalisuuden kirjoitettu korostaminen on runon kontaktihalukkuuden osoitus. Se tarkoittaa kielen tunnun asettamista osaksi fyysistä, sosiaalista, kulttuurista ja yhteiskunnallista tilannetta. Sillä lailla vedotaan lukemisen aistimellisuuteen ja ruumillisuuteen, jotka ovat elimellinen osa kommunikaatiota yleisemminkin. Lukijan liikuttelu on osa tätä prosessia, jossa tarvitaan vastavuoroisuutta ja halua lähteä tekstin matkaan sillä tavoin kuin se tuntuu meitä rytmittävän. Kyse on leikistä ja pelistä, kamppailusta ja kutsunnasta: lukemisen kuluessa otetaan runot omiksi, lähelle tai etäämmäs. Samalla tullaan osaksi runouden pitkää perinnettä, jossa kaikenlainen koettelu on ennemminkin sääntö kuin poikkeus."
Kainulainen havainnollistaa ajatuksiaan monin esimerkein, mukana on sekä runoklassikkoja Aleksis Kivestä lähtien että monia juuri nyt ajankohtaisia runoilijoita: mm. Harry Salmenniemen, Pauliina Haasjoen ja Kristian Blombergin tuotantoa käsitellään laajasti.


Runoista kirjoittamisen vaikeus jäänee minulle ongelmaksi edelleen, huolimatta siitä kuinka suurella mielenkiinnolla tämän teoksen luin. Suosittelen silti Runon tuntua lämpimästi kaikille, joita runojen lukeminen ja niiden ilmaisukeinojen pohtiminen kiinnostaa. Teksti on paikoitellen melko käsitteellistä ja abstraktia, eli hieman keskittymistä siis vaaditaan. Vaiva kannattaa silti nähdä, se palkitaan ruhtinaallisesti. Kainulainen ei nimittäin jätä analyysejään tuolle yllä mainitulle anatomiselle tasolle, hän laittaa likoon paljon enemmän.





Siru Kainulainen: Runon tuntu
Osuuskunta Poesia 2016, 147 s.

torstai 9. helmikuuta 2017

Irti liitoksistaan / Alain Claude Sulzer

Kuva: Unsplash / Pixabay

Alain Claude Sulzer
on sveitsiläinen kirjailija, jolta on tähän mennessä julkaistu Suomessa kolme teosta. Helen Mosterin suomentama Irti liitoksistaan on näistä suomennoksista toinen.

Tarinan keskiössä on kuuluisa pianisti, Marek Olsberg, joka yhtäkkiä, kesken Berliinin filharmonian konsertin, tekee jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Marekin elämä muuttuu kertaheitolla, mikä jo sinänsä on yllättävää, mutta vielä yllättävämpää on se, kuinka mittavasti tapahtuma vaikuttaa useiden muidenkin elämään.
"Noin kolme minuuttia ennen Hammerklavier-sonaatin, tuon pianomusiikin virstanpylvään viimeisen osan loppua, noin yhdeksän minuuttia kestäneen soiton jälkeen vähän ennen maaliin pääsyä Marek Olsberg pysähtyi odottamatta ja kohotti hitaasti kätensä. Se että kappale ei ollut lopussa vaan hän oli keskeyttänyt sen etuajassa, että nyt siis tapahtui jotain epätavallista, kävi heti selväksi jopa niille, jotka eivät olleet kuulleet tätä sonaattia koskaan aiemmin eivätkä tunteneet vielä, tai toistaiseksi, sooloesityksiin kuuluvia tapoja: Marek Olsberg sulki pianon kannen liikkeellä, joka ei jättänyt pienintäkään epäilyn sijaan päätöksen lopullisuudelle. Ja hän sanoi soinnittomalla äänellä lujaa ja kuuluvasti, ei ehkä niin kuuluvasti, että se olisi kuulunt valtavan rakennuksen viimeiseen nurkkaan saakka: "Se oli siinä."
Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana ja juoni rakentuu taitavasti kerroksittain eri ihmisten tarinoiden varaan. Jokainen tarina sivuaa jossain kohdin Marekia ja keskeytyvää konserttia, kertomukset limittyvät yhteen kuin palat pelissä ja toistavat vuorotellen samaa teemaa kuin fuugassa, jota orkesteri solisteineen soittaa.

Henkilöiden suuri lukumäärä saattaa aluksi hämmentää lukijaa, mutta Sulzer saa nopeasti tuotua esiin kunkin persoonallisuuden, mitään sekaantumisen vaaraa ei lopulta ole. Pianistimaestron lisäksi tutustumme Estheriin ja Thomasiin, vanhaan vakiintuneelta vaikuttavaan aviopariin; vaimoltaan salaa elostelevaan Johannekseen ja tämän liikematkalla seuralaispalvelusta tilaamaan perhetyttöön Marinaan; Sophieen ja hänen kummityttöönsä Klaaraan, jotka pitkään jatkuneen kyräilyn jälkeen löytävät yhteisymmärryksen; köyhään tarjoilijapoikaan Lorenziin josta tilaisuus tekee varkaan; Marekin agenttiin Claudiukseen ja tämän kauniiseen nuoreen rakastajaan Nicoon, joiden välit rikkoutuvat juuri ennen konserttia sekä tietenkin Astridiin, työlleen omistautuneeseen sihteeriin, joka juuri konsertin alkaessa joutuu massiivisen migreenikohtauksen kouriin.

Marekin tarve päästä irti oravanpyörästä sysää liikkeelle sattumusten vyöryn joka kertautuu muutoksena kaikkien tarinan henkilöiden elämässä. Ilmisyynä saattaa olla aikataulun muutos, valheesta kiinni jääminen tai jokin muu aivan mitätön pikkuseikka, mutta jollain tavalla maagisesti Marekin ajatuminen taitekohtaansa sysää kaikki muutkin liikkeelle uusiin, yllättäviin suuntiin. Aivan kuin keskushenkilön äkillinen tarve romahduttaa julkisivu ja palauttaa elämä omiin käsiin, yksinkertaisten totuuksien äärelle, leviäisi ympäristöön sentrisenä aaltona joka pakottaa kaikki toisetkin arvioimaan uudelleen sen, mitä he elämältä haluavat.

Sulzerin kerrontatyyliin kuuluu tarkkanäköinen ja lakoninen näyttäminen. Oma viehätyksensä on kappaleissa, joissa huolellisesti opus opukselta kerrotaan, mitä konserteissa on soitettu, sekä kuvauksessa järjestelmällisyydestä flyygelin valinnassa. Myös ihmisten toimintaa kuvataan pikkutarkasti tosiasioita todeten. Jollain kumman tavalla Sulzer kuitenkin kykenee samalla herättämään myös sympatiaa. Aluksi vierailta tuntuneet henkilöt alkavat tuntua samaistuttavilta ja ennen kuin huomaakaan, saattaa löytää itsensä miettimästä sattuman oikkuja ja sitä, miten pienestä kaikki joskus voi olla kiinni.



Irti liitoksistaan / Alain Claude Sulzer

Aus den Fugen ; suom. Helen Moster
Kannen kuva: Rax Rinnekangas
Lurra Editions 2014, 287 s.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Hajo / Harri Nordell

Kuvassa ote kirjan takakannesta

Pystytkö palauttamaan mieleen hetken, kun pimeänä yönä käänsit kasvosi ylös ja äärettömänä avautuva tähtitaivas salpasi hengen? Tai sen, kun tunsit häviäväsi sumuun kuusimetsässä, siellä kullanvihreän sammalen ja sinkiltä hohtavan naavan välissä?

Jos et pysty, lue Harri Nordellin runokokoelma Hajo. Tai lue vaikka pystyisitkin, mieltä kohottavia hetkiä tuskin on kenenkään elämässä liikaa.
"Yksin ja kirkas
maailmantyhjyydestä
tanssiva lumi"
Monet runot kokoelmassa ovat hyvin lyhyitä, jotkin niistä saattavat muistuttaa jopa haikuja. Niissä tiivistyy usein jokin suuri tunne, luonnonkokemus tai kohtaaminen. Kuvissa on aurinkoa ja purjeita, tuulta, metsää ja avomerenvaloa. Siellä on lempeää sumua ja kesäyön hämärää, mutta myös polttavaa kalkkia ja poljettu syrinks ja kieliluu. Joskus mukana on myös toinen.
"Nousen 
nimesi tikkaita 
särkyviä
kaikkiaakkosia 
iisoppia, vettä
lumivokaaleja 
tule
tuletko sinä
valonsäteessä
vilukko"
Äänneasu on tärkeä, usein mukaan pujahtaa myös jokin ensi katsomalta merkityksetön, kauniisti soiva äänne tai uudissana, joka kuitenkin löytää tarkoituksensa kun runon hahmottaa kokonaisuutena. Tyypillistä runoilijalle on myös liittää sanoja toisiinsa yllättäviksi, ennen kuulemattomiksi yhdyssanoiksi. Rytmi rikkoutuu vain harvoin, useimmin se vie lukijaa eteenpäin kuin tanssissa.
"oliko si oliko mi ja puheen oka joka jaettiin
sillä naulata vettä."
Näissä runoissa tarinat kerrotaan niin välähdyksenomaisina, että kaikesta ei ihan helposti saa kiinni. Mutta niissä kohdin, missä jokin minulle kolahti, se kolahti kovaa.



Harri Nordell: Hajo
Grafiikka Marjaana Virta
WSOY 2016, 66 s.