Tytöt / Emma Cline
Kuvassa ote kirjan kannesta |
Emma Clinen Tytöt on aikalailla täydellinen romaani. Sen juoni on mielenkiintoinen ja juuri sen verran pelottava että on pakko saada tietää kuinka kaikessa lopulta käy. Henkilöt ovat ainakin naislukijalle samaistuttavia, miljöönä ihana Kalifornia ja aikakausi sopivasti nostalginen 60-luku. Cline kirjoittaa todella hyvin, vetoaa tunteisiin ja vie lukijan heti syvälle mukaan tarinaan. Suomennoksen kieli on virheetöntä ja sisältöäkin löytyy. Clinen pohdinta Evien epätoivoisesta halusta tulla nähdyksi, olla joku tai ainakin kuulua johonkin ravistelee tavanomaista ajattelua taustalla pysyttelevistä tytöistä.
"Sen jälkeen kun olin huomannut puiston poikki oikaisevat tytöt, en saanut katsettani enää irti heistä. Mustatukkaisen tytön ja hänen seuralaistensa nauru oli kuin moite minun yksinäisyydelleni. Odotin jotakin, tietämättä mitä. Ja sitten se tapahtui. Nopeasti, mutta minä näin sen: mustatukkainen tyttö nykäisi mekkonsa kaula-aukkoa alemmas ja vilautti paljaan rintansa punaista nänniä. Keskellä puistoa jossa vilisi ihmisiä. Ennen kuin ehätin täysin uskoa silmiäni, tyttö kiskaisi mekon takaisin paikoilleen. Kaikki kolme nauroivat roisisti ja huolettomasti, kukaan ei edes vilkaissut, näkikö joku."
Tarinan runkona on teini-ikäisen Evien ajautuminen Charles Mansonin kulttia muistuttavaan ryhmään. Evien äiti ja isä ovat eronneet ja enemmän kiinnostuneita uusista puolisoistaan kuin tyttären kasvattamisesta. Riitautuminen parhaan ystävättären kanssa jättää Evien täysin yksin, tuuliajolle, josta kulttiin kuuluvan Suzannen on helppo poimia hänet mukaansa. Elämä ranchilla rocktähteydestä unelmoivan Russelin tyttöjoukossa tuntuu vapaalta ja villiltä, ja vaikka Evie välillä tajuaakin tulevansa hyväksikäytetyksi, ikävät kokemukset tuntuvat pieneltä hinnalta siitä, että saa kuulua tähän anarkistiseen ja yhteiskunnan säännöt kyseenalaistavaan ryhmään.
Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Vuonna 1969 kultin veritekojen aikaan Evie on 14-vuotias, nykyisyyteen sijoittuvissa jaksoissa hän on viisi-kuusikymppinen, toimeton, yksin ystävänsä huvilalla asusteleva nainen. Aikuinen Evie ei ole päässyt irti muistoistaan, paljolti varmaankin siksi, että ympäristö ei anna hänen unohtaa.
Evie on kuitenkin kasvanut erilaiseksi kuin äitinsä, jonka riippuvaisuutta miesystävistä kuvataan tarinassa hieman alentuvasti tai ei ainakaan mitenkään kovin suurta ymmärrystä osoittaen. Tämä onkin ainoa poikkeama selkeän feministisessä kerronnassa, tyttöjen käytökselle löytyy ymmärrettäviä syitä, mutta äidin käytös kuvataan edelleen syyllistävästi.
Silti juuri tämä naisen asemaa pohtiva aiheenkäsittely on kirjan parasta antia. Evie ja Suzanne ovat aidon oloisia nuoria; epävarmoja, rakkaudenkaipuisia ja aikalailla ihmeissään naiseutensa kanssa. Seksuaalisuuteen liittyvän vallan käyttö ei ole tytölle helppoa edes nykyisin, saati sitten 60-luvulla. Cline kuvaa hienovierisesti ja oivaltavasti tyttöjen ajelehtimista romantiikan ja seksin, alistumisen ja uhman sekä hallinnan ja anarkismin välillä.
Pidän tästä romaanista paljon, mutta olen vaativalla tuulella. On ihmeen helppoa arvostella näin suurella ammattitaidolla tehtyä teosta, ja varmasti juuri sen täydellisyys saakin minut kaipaamaan repeämää, jonka kautta pääsisin tarkastelemaan ongelmaa tai pakkoa, joka ajoi kirjailijan kirjoittamaan juuri tämän kirjan. Mutta teoksen pinta on ehjä ja vähän liiankin kiiltävä, kurkistusaukkoa tai sopivan rosoista tarttumapintaa on vaikea löytää.
Etsiessäni tälle jutulle kuvitusta eksyin Peguin Booksin sivuille artikkeliin, joka käsittelee alkuperäisteoksen kansikuvaa. Kannen suunnittelija Suzanne Dean kertoo siinä, kuinka hän etsiessään sopivaa 60-luvun lopun tyylistä kuvaa, muisti valokuvaaja Neil Krugin ja tämän tarkoituksellisen rakeisen ja epätarkan tyylin. Jutussa esitellään kuvasarja, josta lopullinen kansi valittiin.
Emma Clinen Tyttöjä luettiin blogeissa ahkerasti heti romaanin ilmestyttyä viime syksynä. Linkitän nyt vähän laiskasti vain Arjalle Kulttuuri kukoistaa -blogiin, sieltä löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin.
Cline, Emma: Tytöt
The Girls, suom. Kaijamari Sivill
Kannen kuva: Neil Krug
Otava 2016, 298 s.
Tästä tuli heti lempparikirja. Minusta tässä oli rosoa vaikka kuinka paljon.
VastaaPoistaJuu, kyllä minäkin pidin tästä paljon, tyttöjen ajatukset ja koko oleminen saa tässä hienon ilmaisun. Ja kyllähän tuo kulttiin kuuluminen on tietysti hyvin keksitty tausta jolla päästää pohtimaan sitä, miksi tytöt niin helposti jäävät taustalle. Ja jos eivät jää, niin miksi seurauksena on usein ylilyönti, oli se sitten oikea tai vain paheksuvan ympäristön tulkintaa. Silti varmaan juuri tuo kultti on se juttu, joka sai kirjan minusta tuntumaan vähän liiankin täydelliseltä, ilkeämmin sanottuna laskelmoidulta.
PoistaLuen tämän kyllä viimestään tulevana kesänä, ihana auringonpolttama kansi ei sovi tämänhetkisen räntäsateen kanssa yksiin. ;)
VastaaPoistaTotta! Valkoinen vappu, onneksi aurinko ainakin täällä meillä päin paistelee jo aika kirkkaasti.
PoistaKannattaa lukea, kirja on todella hyvä. Huolellisesti harkitut lähtökohdat ja ajatuksia herättävä sisältö, ei kai sitä paljon muuta enää tarvitakaan :)
Olen Erja samaa mieltä, että tästä kirjasta puuttuu joku juttu tai sitten on joku juttu liikaa. Vaikka tämä on tosi kiinnostava kasvukertomus, niin hieman sellaista tunnetta jää, että on otettu tietyt palaset ja pantu ne yhteen, vaikka ne ei ihan yhteen sovikaan. Tavallaan tässä on monta tarinaa riippuen siitä, mistä näkökulmasta tätä lukee.
VastaaPoistaJoo, vähän niinkuin keräilty kaikki hyvä ja myyvä, ja ei kai siinä mitään pahaa, mutta ei se sydäntä särje eikä tajuntaa räjäytä :) Täydellinen suoritus ja entäs sitte?
PoistaMinulle tämä oli ihan täydellinen <3 Ihanaa, että luit Erja!
VastaaPoistaEn ihmettele ollenkaan että rakastat tätä. Ilman Mansonin kanssa flirttailua mäkin rakastaisin, nyt vaan vähän laimeemmin tykkään.
Poista