maanantai 22. syyskuuta 2014

Edda / Eeva Kaarina Aronen

Aronen, Eeva-Kaarina: Edda
Teos, 2014, 371 s.
Ulkoasu Mika Tuominen
Eddan tarina on liikuttava sekoitus huvittavaa ja kauheaa, arkipäiväistä ja jännittävää. 50-luvun Töölössä pieni tyttö lukee vanhoja jumaltaruja ja antaa mielikuvituksensa lentää. Hän on Etta, kerrostalon pihaleikin suurpuhuja, joka johdattaa jumalsukuisia aasoja ullakon kanaverkkokäytävissä ja kellarin sokkeloissa. Leikki saa järkyttävän lopun, mutta Ettaa ei pelota, ei, vaikka pitäisi. 
"Mutta tervehdys yhä, kaikille kuuulijoille! Autiossa pihassa asuvat jättiläiset, he ovat ottaneet paikkansa, nyt, kun kaikki ne isät, jotka tänä iltana tulevat suoraan töistä kotiin, ovat kulkeneet pihan poikki kohti hernekeittokattilaa ja lättypannua. Yhdetkään kasvot eivät näy ikkunoissa tähyilemässä, missä pöydästä puuttuvat mahtavat lymyillä. Jumalsukuiset aasat on maailma unohtanut, ja he kulkevat etukäteen merkittyä reittiä pitkin lumikinosten harjaa, roskapönttöjen päältä ja talonmiehen työntökärryjen alta porttikonkiin, joka vie takapihalle.  
Jokainen piirsi oman merkkinsä seinän rappaukseen. Suurpuhuja E:n, Aatu A:n, Mäyrän kaksoset kaksi ykköstä, joiden poikki kulkee sahanterä. Musse ripsireunaisen soikion, jonka halkaisee pystysuora viiva, sillä hän on hullu. Brandtin Ripa ikuisuuden merkin, kumollaan makaavan kahdeksikon, Raili ristin, ja Emmi Kärppä kirjoittaa P.A. eli Paul Anka."
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ettasta on tullut Edda, pienen koulumuseon näyttelyiden elävöittäjä, taitava ompelijatar ja intohimoinen tanssija. Eddan koko elämä on jonkinlaista näytelmää tai näytöstä, johon hän ompelee lavasteet ja puvustuksen. Edda on yksin, mutta osaa pelin. Naisystäviä Eddalla ei ole, mutta miehiä hän tuo säännöllisesti kotiinsa tanssipaikoilta. Eddan suhtautuminen miehiin on mielenkiintoisella tavalla kummallista, hän arvioi heitä hyvin kylmästi mutta toisaalta ymmärtäväisesti, himoitsee ja inhoaa samanaikaisesti.

Työpaikalla Edda on outolintu, itseoppinut ja itsensä korvaamattomaksi tehnyt apulainen, joka tanssittaa kaikkia muita oman pillinsä mukaan. Kun museon uusin näyttely alkaa valmistua, Edda luulee löytäneensä hengenheimolaisen museon sivaripojasta, mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi.
"Edda tuijotti kahvimukiinsa. Otson sanat matkustivat hänen tajuntaansa kuin jono kaivoksen hiilivaunuja vuoren uumenista, ne kolkuttelivat hitaasti kiskoillaan toisiinsa kytkettyinä. Ne olivat likaisia ja raskaita ja lastattu kukkuroilleen mustilla kivillä.
Hän oli levittänyt elämänsä Otson eteen. Hän oli nähnyt, miten Otso oli täydentänyt sitä, kerännyt rekvisiittaa, tehnyt ehdotuksia ja lisäyksiä, keksinyt uutta. Edda oli ajatellut, että Otso näki hänet, näki Ettan ja Eetun ja Eddan, ja oli sen takia osannut kurottaa vielä pitemmälle kuin Edda olisi osannut.
Mutta Otson päässä oli Hollywoodin halpiskauhuleffa, koominen jo tekovaiheessa.
 - Niin, niin, Edda sanoi sitten raskaasti. - On niin monenlaista. Minä menen vielä hetkeksi lepäämään Andersin sohvalle, ennen kuin Annikki tulee touhuamaan."
Arosen teksti on huumaavan latautunutta. Hän kuvaa oivaltaen ja todentuntuisesti lasten leikkejä, tyttöjen ystävyyttä ja alkavaa aikuistumista. Varhaisnuoruuden seksuaalinen kehittyminen on usein pelonsekaista ja kiihkeää. Kertomuksen vangitsevuus selittyykin ehkä juuri sillä, kuinka taitavasti Aronen monistaa, venyttää ja tiivistää tätä järkyttävää tunnetta.

Aikuisen Eddan tarinassa huomioni kiinnittyi yksityisen ja sosiaalisen minän erillisyyteen. Eddan sisällä palaa voimakkaita tulia, mutta hän salaa ajatuksensa ja suojautuu rooleihinsa. Edda kuvittelee manipuloivansa muita, mutta todellisuudessa hän taitaa jäädä ulkopuoliseksi vähän kaikesta, jopa omasta elämästään.

Eddan tarinaan ovat laillani ehtineet ihastua jo ainakin Arja ja KristaKaroliinankin mielestä romaani oli kiehtova ja autenttisen oloinen, mutta myös ahdistava.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.

Kissani Jugoslavia kertoo perheensä mukana Kosovon sotia Suomeen paenneen albaaninuorukaisen, Bekimin, ja hänen äitinsä Eminen tarinat. Äidin kertomus alkaa jo 1980-luvulta Jugoslaviasta, poika taas kuvaa elämäänsä nykyajan Helsingissä.

Tarinat pysyttelevät suurimman osan aikaa erillisinä. Niitä yhdistää kuitenkin vaikea ja epätasa-arvoinen suhde perheen isään, Bajramiin.
"Toisinaan ikävöin häntä, hänen ääntään, ja toisinaan en edes muista minkä näköinen hän oli. Sitten joudun kaivamaan eteisen vetolaatikosta valokuvat, ja aina ottaessani ne esiin kieltäydyn katsomasta niitä. Vilkaisen vain, sillä minä en haluakaan nähdä häntä, ja kun siitä huolimatta ajattelen häntä, haaveilen hänen läsnäolostaan, silloin teen jotain muuta, työnnän valokuvat takaisin laatikkoon ja juoksen tai siivoan tai luen. 
Silti hän onnistuu työntymään rivien väliin, lauseisiin joissa esiintyy tiettyjä sanoja, ja kirjaimiin joita on hänen nimessään sekä minun nimessäni, ja hän tulee kanssani lenkille ja kiilaa askelteni väliin, hän on läsnä kun kumpikaan jalkani ei kosketa maata, ja kun tiskaan samaa lasia niin kauan että se hajoaa käsiini, hän on siinä, haavassa joka sylkee verta viemäriin."
Lukijan silmien eteen avautuu tarinan edetessä paljon vierasta. Häämenojen kuvaus Jugoslavian maaseudulla on eksoottista vaikkakin hieman ahdistavaa. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, sodanuhka ja puhkeavat väkivaltaisuudet Pristinassa on kuvattu niin voimakkaasti eläytyen, ettei kenellekään voi jäädä epäselväksi, kuinka kauhistuttavaa Kosovon todellisuus 1990-luvun lopulla on ollut.

Eniten minua kuitenkin kiinnosti maahanmuuttajaperheen arjen kuvaus. Statovcin kertomana tarina on melko yksipuolisen ankea, mutta valinnat ovat teoksen yhtenäisyyden kannalta ymmärrettäviä. Ristiriidat vanhan ja uuden kotimaan kulttuurien välillä kuvataan lähinnä Bajramin henkilökuvan avulla. Isä on vaikea, hänen jäykkä hallitsevuutensa on tukahduttavaa. Silti hän on tärkeä ja jollain liki mahdottomalla tasolla myös rakas, aivan kuten vanha kotimaa. Sopeutuminen uuteen on vaikeaa, eikä suomalaisten suhtautuminen ja epäluuloisuus ainakaan helpota tilannetta. Olen iloinen, että tarinan loppuun on sijoitettu kuitenkin toivon pilkahduksia, kun sekä Bekim että Emine tuntuvat alkavan löytää paikkaansa uudessa kotimaassa.

Oman tasonsa kielellisesti hienoon kerrontaan tuo symboliikka. En tunne minkäänlaista intohimoa yrittää tarkasti määritellä tarinan kissojen ja käärmeiden merkityksiä, ne ovat parhaimmillaan tuikkiessaan kiehtovasti juuri sopivan sumeina.