Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.

Kissani Jugoslavia kertoo perheensä mukana Kosovon sotia Suomeen paenneen albaaninuorukaisen, Bekimin, ja hänen äitinsä Eminen tarinat. Äidin kertomus alkaa jo 1980-luvulta Jugoslaviasta, poika taas kuvaa elämäänsä nykyajan Helsingissä.

Tarinat pysyttelevät suurimman osan aikaa erillisinä. Niitä yhdistää kuitenkin vaikea ja epätasa-arvoinen suhde perheen isään, Bajramiin.
"Toisinaan ikävöin häntä, hänen ääntään, ja toisinaan en edes muista minkä näköinen hän oli. Sitten joudun kaivamaan eteisen vetolaatikosta valokuvat, ja aina ottaessani ne esiin kieltäydyn katsomasta niitä. Vilkaisen vain, sillä minä en haluakaan nähdä häntä, ja kun siitä huolimatta ajattelen häntä, haaveilen hänen läsnäolostaan, silloin teen jotain muuta, työnnän valokuvat takaisin laatikkoon ja juoksen tai siivoan tai luen. 
Silti hän onnistuu työntymään rivien väliin, lauseisiin joissa esiintyy tiettyjä sanoja, ja kirjaimiin joita on hänen nimessään sekä minun nimessäni, ja hän tulee kanssani lenkille ja kiilaa askelteni väliin, hän on läsnä kun kumpikaan jalkani ei kosketa maata, ja kun tiskaan samaa lasia niin kauan että se hajoaa käsiini, hän on siinä, haavassa joka sylkee verta viemäriin."
Lukijan silmien eteen avautuu tarinan edetessä paljon vierasta. Häämenojen kuvaus Jugoslavian maaseudulla on eksoottista vaikkakin hieman ahdistavaa. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, sodanuhka ja puhkeavat väkivaltaisuudet Pristinassa on kuvattu niin voimakkaasti eläytyen, ettei kenellekään voi jäädä epäselväksi, kuinka kauhistuttavaa Kosovon todellisuus 1990-luvun lopulla on ollut.

Eniten minua kuitenkin kiinnosti maahanmuuttajaperheen arjen kuvaus. Statovcin kertomana tarina on melko yksipuolisen ankea, mutta valinnat ovat teoksen yhtenäisyyden kannalta ymmärrettäviä. Ristiriidat vanhan ja uuden kotimaan kulttuurien välillä kuvataan lähinnä Bajramin henkilökuvan avulla. Isä on vaikea, hänen jäykkä hallitsevuutensa on tukahduttavaa. Silti hän on tärkeä ja jollain liki mahdottomalla tasolla myös rakas, aivan kuten vanha kotimaa. Sopeutuminen uuteen on vaikeaa, eikä suomalaisten suhtautuminen ja epäluuloisuus ainakaan helpota tilannetta. Olen iloinen, että tarinan loppuun on sijoitettu kuitenkin toivon pilkahduksia, kun sekä Bekim että Emine tuntuvat alkavan löytää paikkaansa uudessa kotimaassa.

Oman tasonsa kielellisesti hienoon kerrontaan tuo symboliikka. En tunne minkäänlaista intohimoa yrittää tarkasti määritellä tarinan kissojen ja käärmeiden merkityksiä, ne ovat parhaimmillaan tuikkiessaan kiehtovasti juuri sopivan sumeina.

Kommentit

  1. Tämä kisumirri odottelee yöpöydällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, toivottavasti pääset pian lukemaan, kiva nähdä sitten mitä sinä tästä sanot!

      Uskoisin että tykkäät kyllä.

      Poista
  2. Kyllä tämä kissa pitäisi nyt vihdoin varata kirjastosta, niin paljon kiinnostavaa siitä on saanut lukea. Kiitos Erja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että joskus näinkin päin, olen saanut sulta monta hyvää suositusta!

      Ja sullahan on nyt muutenkin tätä kissateemaa tänä syksynä :)

      Poista
  3. Olen juuri lopettelemassa Hassan Blasimin, Tampereella asuvan irakilaiskirjailijan novellikokelmaa ja olen kovin vaikuttunut. Tämä Kissani Jugoslavia sopisi tavallaan hyvin jatkoksi Irakin Purkkajeesukselle! Eeva H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, sulla on siinä hyvä sarja alullaan.

      Hienoja kirjoja molemmat, jollain tavalla samnalaisia mutta myös hyvin erilaisia :)

      Poista
  4. Erja, yrtin aloitella tätä, mutta kun ei imassut mukaansa, niin ei. Nythän olemme tänään saaneet kuulla, että HS:n raati palkitsi kirjan vuoden parhaana esikoisena. Yhden kerran olin samaa mieltä po. raadin kanssa ja se oli se Taskisen Täydellinen paisti. Toisaalta, eihän me ehditä tässä elämässä lukea edes kaikki niitä kirjoja, joita niin haluaisimme.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne aina lähde viemään, ei. Ja olihan tässä jotain aika tavanomaistakin, mutta välillä Statovci taas yltää sellaiseen vimmaan, sanomisen iloon ja kauneuteen, että minä vaan haukoin henkeä ihastuksesta.

      Pitäsiko sittenkin opetella sitä pikalukua :D Eikä!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!