perjantai 19. helmikuuta 2016

Sanojen avaruus / Torsti Lehtinen



Torsti Lehtisen Sanojen avaruus ei ole mikään käytännön opas kirjoittamiseen, mutta teos on tavattoman hyödyllinen mietintä- ja keskustelukaveri jokaiselle, joka mielii selvitellä itselleen luovan kirjoittamisen mysteerejä. Mikä tekee tekstistä hyvää, kuinka syntyy mielenkiintoinen tarina? Millainen runo puhuttelee?

Teos on julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 2000, ja nyt siitä on tullut kolmas painos. Arktisen Banaanin laitos on tavattoman kaunis ja käteen sopiva, ihan oiva lahjakirjakin siis, ainakin niille parille pöytälaatikkokirjailijaille, jotka löytynevät jokaisen tuttavapiiristä.

Teos jakautuu kuuteen lukuun, joissa kussakin on useita alaotsakkeita. Aihealueesta toiseen siirrytään rivakasti, mutta koko kirjan läpäisee pohtiva ja filosofinen ote. Lehtinen antaa vain hyvin vähän suoranaisia ohjeita, mutta ajattelemisen aihetta hän sen sijaan antaa paljon.

Ensimmäinen luku on nimeltää Epäily ja epätoivo. Epäily ja ihmettely ovat luovuuden lähteitä, epätoivo taas vie meitä kohti sellaisia totuuden hetkiä, joiden jakamisella on suuri arvo.

Toisessa luvussa katsellaan maailmaa kirjailijan silmälasien läpi. Kysymys kuuluu, ovatko ne samalla paholaisen silmälasit, lasit joiden toinen linssi näyttää toista ja toinen toista? Vai onko niiden läpi katsellessa helppo löytää se kaipauksen kohde, josta kertoa?

Runous, taide ja uskonto - näin on nimetty vasta kolmas luku, vaikka noista kolmesta on kyse ollut jo alusta asti. Lehtinen puhuu paljon uskonnoista, Jumalasta ja vanhan testamentin henkilöistä, mutta kumma kyllä, edes minunlaistani ateistia ei ärsytä yhtään. Suurten kertomusten ja myyttien siivellä tässä luvussa tulee selväksi myös se, kuinka eroavat toisistaan käsitteet teema, aihe ja juoni. Lisäksi Lehtinen kehottaa kutakin etsimään omaa ominaislaatuaan. Siinä saattaa auttaa jopa oman tempperamenttityyppinsä tietäminen; oletko Hippokrateen laatimien määritelmien mukaan raskasmielinen melankolikko, rauhallinen flegmaatikko, vilkas sangviinikko vai kiivas koleerikko. Itsetuntemustaan kannattaa syventää myös pohtimalla tietoisesti omia eettisiä ja esteettisiä periaatteitaan.

Seuraavissa luvuissa käsitellään kieltä, muotoa ja sitä, voiko kirjoittamista opettaa.  Kielestä kirjoittaessaan Lehtinen antaa ehkä useimmat käytännön neuvonsa. Esimerkkien valossa on helppo ymmärtää vaikkapa se, että maailmassa ei ole lintuja, mutta variksia, harakoita ja sepelkyyhkyjä saatamme kyllä nähdä elävästi silmissämme myös romaania lukiessa.

Kaikkien lukujen lopussa on harjoituksia, joiden avulla voi treenata omaa kirjoittamistaan. Tehtävät ovat avoimia ja inspiroivia, niitä voi soveltaa omaan tarpeeseensa ja kirjoittaa joko nopean raapaleen tai vaihtoehtoisesti laajentaa tekstiä ties kuinka syvälliseksi esseeksi. 

Pienestä sivumäärästä huolimatta Sanojen avaruuteen mahtuu melkoinen määrä asiaa. Kirjan päättää kymmensivuinen henkilöluettelo. Jo sen pituudesta voi hiukan päätellä, millainen runsaudensarvi teos on. Eikä kyseessä ole silti mikään sitaattiluettelo, vaan päinvastoin sujuvasti etenevä ja mielenkiintoinen kokoelma ajatuksia, joita jokaisen kirjoittamista harrastavan on hedelmällistä pohtia.

Lainasin tämän nyt luetun niteen kirjastosta, mutta yksi lukukerta ei tunnu riittävän. Niinpä tilasin kirjasta itselleni oman kappaleen, Arktisen Banaanin omasta verkkokaupasta sain sen tällä hetkellä jopa hyvin edullisesti.

Lehtinen, Torsti: Sanojen avaruus - Opas luovaan kirjoittamiseen
Arktinen Banaani, 2015, 190 s.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Alihovimestari Minor / Patrick de Witt



Patrick deWittin edellinen romaani, Sistersin veljekset, on niin loistava teos, että se sai odottamaan tältä uusimmalta suomennokselta kai vähän mahdottomia. Kahden nuoren rakkaustarina keskiaikaisessa linnassa, turmeltuneen paronin silmien alla, aihe ja miljöökin lupasivat paljon.

Ja kyllähän Alihovimestari Minor hauska romaani on, ei siinä mitään. Mutta edeltäjiensä veroinen se ei ole.

Aivan ilmiömäinen kertoja deWitt silti kyllä on. Hän luovii taidokkaasti eri tyylilajien välillä, vaihtaa väriä kuin kameleontti tarinan vaihtuessa toiseen. Puhdistautuminen oli kirjoitettu Bukowskin tyyliin, Sistersin veljekset oli lännentarina ja nyt tämä uusin jäljittelee lähinnä veijaritarinoita. deWittille ei siis näytä riittävän se, että hän kehittelisi uuden juonen, miljöön ja henkilöt, vaan tarinan vaihtuessa hän haluaa aina ottaa haltuun myös uuden tyylilajin.  deWittiä ei voi kuitenkaan missään tapauksessa moittia imitaattoriksi. Romaaneissa on aina jokin persoonallinen ote, mukana on vähintään jokin sopivasti vinksahtanut pohjavire tai uusi ja yllättävä näkökulma sekä aiheeseen että genreen.
"Kului joitakin päiviä ja öitä. Lucy ja herra Olderglough istuivat paronin seurassa sekä yhdessä että vuorotellen, ruokkivat häntä, keskustelivat hänen kanssaan ja johdattelivat häntä pikkuhiljaa pois manian kourista samaan tapaan kuin lapsi voitaisiin ohjata pois karnevaalista. Eräänä aamuna Lucy meni paronin huoneisiin ja sai huomata, ettei mies ollut enää kahleissa vaan istui kylpyammeessaan hiukset leikattuina ja resuinen parta ajettuna niin että komean kulmikkaat kasvot paljastuivat. Hän luki paronittaren kirjoittamaa kirjettä kauhu kasvoillaan."Ettekö te iloitse hänen paluustaan, herra?" Lucy kysyi. Paroni taitteli kirjeen ja laski sen sivupöydälle. "Poikaseni, tiedän vain sen että toisinaan elämä on minun makuuni liian suuri". Sen sanottuaan hän painui veden alle, ja jonkin ajan päästä ammeen syvyyksistä nousi runsaasti kuplia, sillä paroni karjui veden alla."

Patrick DeWitt: Alihovimestari Minor
Undermajordomo Minor ; suomentanut Tero Valkonen
Siltala, 2015, 288 s.