Kirjamuistikirja

Torsti Lehtisen Sanojen avaruus ei ole mikään käytännön opas kirjoittamiseen, mutta teos on tavattoman hyödyllinen mietintä- ja keskustelukaveri jokaiselle, joka mielii selvitellä itselleen luovan kirjoittamisen mysteerejä. Mikä tekee tekstistä hyvää, kuinka syntyy mielenkiintoinen tarina? Millainen runo puhuttelee? Teos on julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 2000, ja nyt siitä on tullut kolmas painos. Arktisen Banaanin laitos on tavattoman kaunis ja käteen sopiva, ihan oiva lahjakirjakin siis, ainakin niille parille pöytälaatikkokirjailijaille, jotka löytynevät jokaisen tuttavapiiristä. Teos jakautuu kuuteen lukuun, joissa kussakin on useita alaotsakkeita. Aihealueesta toiseen siirrytään rivakasti, mutta koko kirjan läpäisee pohtiva ja filosofinen ote. Lehtinen antaa vain hyvin vähän suoranaisia ohjeita, mutta ajattelemisen aihetta hän sen sijaan antaa paljon. Ensimmäinen luku on nimeltää Epäily ja epätoivo. Epäily ja ihmettely ovat luovuuden lähteitä, epätoivo taas

Patrick deWittin edellinen romaani, Sistersin veljekset , on niin loistava teos, että se sai odottamaan tältä uusimmalta suomennokselta kai vähän mahdottomia. Kahden nuoren rakkaustarina keskiaikaisessa linnassa, turmeltuneen paronin silmien alla, aihe ja miljöökin lupasivat paljon. Ja kyllähän Alihovimestari Minor hauska romaani on, ei siinä mitään. Mutta edeltäjiensä veroinen se ei ole. Aivan ilmiömäinen kertoja deWitt silti kyllä on. Hän luovii taidokkaasti eri tyylilajien välillä, vaihtaa väriä kuin kameleontti tarinan vaihtuessa toiseen. Puhdistautuminen  oli kirjoitettu Bukowskin tyyliin, Sistersin veljekset  oli lännentarina ja nyt tämä uusin jäljittelee lähinnä veijaritarinoita. deWittille ei siis näytä riittävän se, että hän kehittelisi uuden juonen, miljöön ja henkilöt, vaan tarinan vaihtuessa hän haluaa aina ottaa haltuun myös uuden tyylilajin.  deWittiä ei voi kuitenkaan missään tapauksessa moittia imitaattoriksi. Romaaneissa on aina jokin persoonallinen ote,