Kirjamuistikirja

Melkein pelotti ryhtyä lukemaan tätä kirjaa. Aiheesta tuli niin elävästi mieleen yksi 80-luvun suosikkielokuvistani, Frances . Se on Jessica Langen ja Sam Shepardin tähdittämä ja Graeme Cliffordin ohjaama elokuva lahjakkaasta ja kunnianhimoisesta näyttelijästä Frances Farmerista, joka Hollywoodin pinnallisuuteen tympääntyneenä suistuu ensin päihteisiin ja lopulta menettää hermonsa niin, että joutuu psykiatriseen sairaalaan. Siellä häntä hoidetaan mm. insuliini- ja sähköshokein. Elokuva on hieno mutta äärettömän surullinen.  Oamaru Busty Beach Kuva:  Pil / Flickr Framen ja Farmerin tarinoissa on yhtäläisyyksiä, mutta onneksi tässä Riitta Jalosen romaanissa päähenkilö, uusiseelantilainen kirjailija  Janet Frame  selviää viime vuosisadan puolivälin epäinhimillisestä psykiatrisesta hoidosta huomattavasti amerikkalaista kohtalontoveriaan paremmin. Kirjan takakannessa kerrotaan teoksen olevan  osoitus taiteen voimasta, siitä kuinka kieli ja sanat voivat pelas...

Kuva: Flickr / [i.c.e.] Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaanin lukeminen herätti lukupiirissä halun lukea jotain muutakin Australiaan sijoittuvaa. Pyysin tutuilta kirjabloggareilta suosituksia, ja saamastani pitkästä listasta valitsimme Tim Wintonin Maantiemusiikkia. En tiedä kuinka hyvin melko epäsosiaaliset päähenkilöt Georgie, Luther ja Jim käyvät keskivertoaustralialaisista, mutta luonnonkuvauksessa saatiin juuri sitä mitä kaivattiinkin. Tarina alkaa White Pointista, pienestä kalastajakylästä Australian lounaiskolkassa. Kylän edustalla on pitkä ja kaunis ranta. Siellä on useimmiten autiota, sillä varsinkin miesten ajan vie raskas työ merellä. Kalaa ja äyriäisiä pyydetään kilpaa ja toisten saaliita kadehtien, salakalastajia ei suvaita.  Georgie on 40-vuotias maailmaa kiertänyt levoton sielu, joka omaksikin yllätyksekseen on asettunut kylän mahtimiehen Jimin avopuolisoksi ja sijaisäidiksi tämän kahdelle pojalle. Suhde ei alunalkaenkaan ollut kovin intoh...

Kuva: Leo-setä / Flickr   Huikaisee tuo tieto, että Katja Kallion uuden romaanin päähenkilön esikuvana on todellinen henkilö, vuosina 1864 -1918 elänyt Amanda Fredrika Aaltonen! Tätä irtolaiselämää viettänyttä, Pariisin, Moskovan ja Hampurin kolunnutta ja lopulta Seilin mielisairaalaan päätynyttä nuorta naista kohtalontovereineen on tutkinut sosiologi Jutta Ahlbäck-Rehn , jonka väitöskirjasta Turun Sanomat teki pienen jutun sen esittämisen alla tammikuussa 2006. Tutkimisen mahdollistivat poikkeuksellisen laajat lääketieteelliset merkinnät, joita Seilissä tuona aikana hoidettavina olleista naisparoista tehtiin. Amandan diagnoosi oli insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus . Jo nimityksestä on helppo päätellä, millaisesta ongelmasta on ollut kyse. Siitä en olisi niin varma, oliko kyseessä sairaus, mutta takuulla kuitenkin jotakin, joka aikalaisten mielestä oli varminta saada pois silmistä, elinikäiseen karkoitukseen entiselle spitaalisten saarelle Seilii...

Kirjoittaminen on nykyisin suosittu harrastus, päätellen siitä kuinka paljon erilaisia luovan kirjoittamisen oppaita julkaistaan. Niitä on mukava lueskella, mutta aika usein minulta jäävät niissä ehdotetut harjoitukset tekemättä. Aikeita kyllä on, mutta jotenkin se tekeminen silti unohtuu ja sitä huomaa kirjoittelevansa vaan niitä näitä, tai niitä samoja mitä ennenkin. John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja on jotenkin jäntevämmän oloinen kuin tavanomaiset kirjoitusoppaat. Se jakautuu pariinkymmeneen osaan, joilla kullakin on oma kirjailijansa harjoittelijalle esikuvaksi. Kappaleet alkavat parisivuisella kirjailijaesittelyllä, joissa on mukana lyhyet elämäkertatiedot, pienet esittelyt pääteoksista ja kevyttä analyysia kirjailijan tyylistä. Kutakin kirjailijaesittelyä seuraa kolme harjoitusta, jotka on suunniteltu niin, että harjoittelija pääsee hyödyntämään juuri oppimiaan tyyliseikkoja. Aika innostavaa! Esittelyt alkavat Virginia Woolfista ja etenevät mm. Kafkan , Hem...

Kuva:  Andrew Bennet / Flickr Luen aika vähän dekkareita, en oikeastaan kaipaa jännitystä tai ovelia juonia ollenkaan. Silti, niinä harvoina kertoina kun viime aikoina olen dekkariin tarttunut, olen nauttinut lukemisesta aika lailla. Niin kuin viime yönäkin, kun rikoskomisario Ray Stevens vihdoin alkoi päästä jyvälle pienen pojan yli ajaneen Jenna Grayn salaisuuksista. Kello kävi kahtatoista, mutta minä käänsin sivua sivun jälkeen, mukavan tietoisena siitä, että aamulla kello ei herättäisi vapaapäiväläistä ollenkaan. Kertomuksen käynnistävä onnettomuus tapahtuu Bristolissa jossa komisario Stevens työskentelee viehättävän apulaisensa Katen kanssa. Kaupungista ei kuitenkaan kerrota paljoakaan, huomattavasti merkittävämpi miljöö tapahtumien kannalta on Penfach, jossain Walesin rannikolla sijaitseva pieni lomakylä. Sinne onneton Jenna Gray pakenee painajaisiaan, kauniille mutta yksinäiselle rannalle jolta turistit ovat jo syksyn tultua lähteneet.  Ensin Jenna käpertyy itsee...

Kuva: Peter Turnley, ote suomennoksen 2. painoksen kannesta.  Herta Müller kuvaa elämää Ceaușescun ajan Romaniassa, maaseudulla pienessä toivonsa menettäneessä saksalaiskylässä. Teos koostuu lyhyistä tarinoista, jotka kaikki kertovat jonkin pienen, aluksi erilliseltä ja joskus mitättömältäkin tuntuvan yksityiskohdan kylän ihmisten elämästä. Mylläri Windisch vahtaa tyttärensä jalkoja tämän kävellessä. Kun jalkaterät kääntyvät ulospäin, se tietää isälle häpeää, sillä silloin kaikki kylän ukot näkevät, ettei tyttö ole enää neitsyt. Yövartija näkee unta kuivasta maasammakosta, joka puhuu hänelle vaimon suulla. Puusepän äiti ahmii melonia valkoisin kylmin hampain, mikään muu ei enää voi viilentää hänen suoliensa poltetta. Ja kylän keskellä kasvaa omenapuu, joka aina öisin syö itse omat omenansa. Kaikilla kylän asukkailla on sama toive: päästä pois. Passia varten lahjotaan sekä pappia että pormestaria, ja tässä touhussa on kaikki kaupan.  Aivan samoin kuin oli silloin, ku...

"Ei sitä kaivoa voi tyhjentää, se kaivo on yhteydessä syviin vesiin joissa leikimme lapsina, ja siellä valtamerien pohjattomissa syvyyksissä lentounemme syntyivät" Noilla sanoilla kokoelma alkaa, ja minusta tuo on niin kauniisti sanottu, että voisin tatuoida nuo rivit olkapäähäni. Ehkäpä sen vielä teenkin. Claes Andersson kirjoittaa suoraan ja kiertelemättä vanhenemisesta ja kuolemasta. Runoissa unohdetut ystävät nukkuvat mullassa juurien keskellä ja kertoja itsekin vaeltaa jo kohti reunaa , mutta ei hätää, jaksan ja haluan lukea nämä runot koska reunaa kohti ei raahusteta surkutellen vaan tanssien ja nauraen. Runo (ambulanssi veden alla)  on helppo tulkita kertomukseksi siitä, kuinka Andersson sydänkohtauksen jälkeen elvytettiin takaisin kuoleman rajalta. Seuraava sivu on omistettu Eeva-Liisa Manner ille, jonka runojen Andersson on kertonut auttaneen itseään vaikeissa elämäntilanteissa, silloin kun on tuntunut siltä ettei ehkä enää selviä. Liki 80 ikävuotta ja...

Taas menin lankaan, kun uskoin mainospuheita loistavasti kirjoitetusta omaelämäkerrasta. Suuresta kirjallisuudesta ei nytkään ole kyse, mutta hällä väliä. Kun on muutamankin kerran hihkunut riemusta  Sherry Darlingin  tahdissa tai liikuttunut kyyneliin  Independence Daytä kuunnellessa, niin eipä sitä ihan kauheasti häiriinny vaikka teksti onkin paikoitellen hieman vapaamuotoista, tai jos totta puhutaan, ihan kuin suoraan sanelukoneesta purettua. Ja mahtuu väliin kirjallisia tähtihetkiäkin, kuten sivulla 29, kun Springsteen kertoo muistojaan kouluajoista 1950-luvulla ja avaa hiukan myös ajatuksiaan katolisuudesta. "Tällainen on maailma, josta löysin oman lauluni alun. Katolisuudessa oli sitä runoutta, vaaraa ja pimeyttä, jotka kuvastivat sisintäni ja mielikuvitustani. Löysin karun, kauniin maan, mielikuvitusrikkaiden tarinoiden maan, sanoin kuvaamattomien rangaistusten ja äärettömien lahjojen maan. Se oli upea ja surkea maa, johon minä joko sovin tai minut...

. Tätä kirjaa lukiessani odotin koko ajan jotain järisyttävää tapahtuvaksi. Ja omituista kyllä, samanaikaisesti, olin kiitollinen siitä, että niin ei käynyt. Kertomus on dramaattinen, mutta arkipäivän lumous ei murru. Järkyttävimmät kohtaukset tapahtuvat kaikkein yksityisimmässä tilassa, ihmisen ajatuksissa. Kyseessä on kolmiodraama, jossa kaksi naista rakastaa samaa miestä. Helmi saa tietää Laurin syrjähypystä, mutta päättää pitää paljastumisen salassa. Paljon myöhemmin, Laurin jo kuoltua, Helmi tapaa miehensä salarakastetun Kertun, ja naiset ystävystyvät. Kertomus kulkee eteenpäin vaihdellen 50-luvun nuorten aikuisten elämästä 2000-luvulle ja vanhuuden kynnykselle. Keskeiset henkilöt ovat Helmi ja Kerttu, kaksi erilaista mutta omalla tavallaan vahvaa naista. Molempien elämään mahtuu salaisuuksia, asioita joista ei puhuta. "Kuvittelin Laurin ilmeen kun istuisin harmaana kyyhkysenä ja suuni avautuisi kuin käärmeellä ja käärmeen läpikuultavien hampaiden välistä näkyisi p...

Minna Rytisalo Kuva Marek Sabogal / Gummerus Lempin tarina saa lukijan heti koukkuun. Maatilan pihaan astelee tuntematon, mutta tutun näköinen nainen. Ja heti on selvää, että nyt kaikki muuttuu. Keitä ovat nämä ihmiset? Kuka katsoo sivusta, kuka on kirjoittanut kirjeet – lukija haluaa tietää lisää, ja mieluiten välittömästi! Ja tietoa alkaa tulla. Viljami saa rintamalle kirjeitä, jotka ovat niukkuudessaan hämmästyttävän ilmaisuvoimaisia, ne sekä salaavat että paljastavat. Ne herättävät kysymyksiä, joiden vastaukset saattaa ymmärtää vasta kun on kuullut kolme kertomusta kokonaan. Lempi itse on hiljaa, hän kuuntelee mykkänä kun muut kertovat mitä on tapahtunut. Puhuttelu on kerrontamuotona hyvin voimakas, se tuo tarinaan huiman kohtalonomaisen tunnun. Ensimmäisen puheenvuoron saa Viljami. Sodan murtama mies muistelee kaunista kauppiaantytärtä jonka hämmästyksekseen sai emännäkseen Pursuojalle, vaikkakin vain lyhyeksi aikaa. Kerronnan taustana väreilee kesäinen luonto marjamet...

Liv Strömquist on ruotsalainen radioääni, feministi ja sarjakuvapiirtäjä. Hänen työnsä ovat samanaikaisesti vakavia ja humoristisia, niillä on vankka yhteiskunnallinen sanoma. Kielletty hedelmä  on ensimmäinen Strömquistilta suomennettu kokonainen albumi, mutta alkukielellä on saatavana useampiakin. Ruotsissa Strömquistin sarjakuvat ovat niittäneet kiitosta ja palkintoja. Albumin ensimmäinen osa on nimeltään Miehet, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi. Strömquist esittelee siinä seitsemän toinen toistaan uskomattomampaa historiallista tositarinaa, kukin oman aikansa lääketieteen huippukeksintöjä. Aloitusvuoron saavat anti-onania ja John Harvey Kellog (kyllä, sama mies keksi aamiaismurot). Kellogin ylevänä tavoitteena oli estää naisia koskettelemasta itseään ja keinoksi hän keksi syövyttävän karbolihapon. Sitä levitettiin klitoriksen päälle, ja jopa häipyivät epäpuhtaat mieliteot, naiset säästyivät kohtusyövältä, epilepsial...

Kuva: FraserElliot / Flickr Axl ja Beatrice ovat vanha, toisiaan syvästi rakastava pariskunta. Heitä kohdellaan huonosti kotikylän luolayhdyskunnassa ja he päättävät lähteä matkalle yli Ison tasangon, etsimään poikaansa joka on lähtenyt vanhempiensa luota jo kauan sitten. "He kulkivat lähekkäin, Axl melkein vaimonsa kannoilla. Siitä huolimatta Beatrice hymisi tasankomatkan aikana joka viidennellä tai kuudennella askelella kuin litaniana: "Axl, oletko siellä?" Ja Axl vastasi aina: "Täällä ollaan, prinsessa." Rituaalivuoropuhelun lisäksi ei puhuttu muuta. Silloinkin kun he tulivat jättiläisen hautakummulle, ja Beatrice viittilöi hätäisesti heitä siirtymään polulta kanervikkoon, he jatkoivat kysymistä ja vastaamista, aivan kuin olisivat halunneet antaa mahdollisesti kuulosteleville demoneille väärän kuvan aikeistaan. Axl pälyili koko ajan taivasta siltä varalta, että se pimenisi äkkiä tai nousisi nopeasti etenevä sumu, mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiä...

"Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekkään rantaa. Ei kukaan muu kuin me." Kirjan etuliepeeseen painettu lainaus nosti silmien eteen kauniin tummasävyisen kuvan yksinäisestä rannasta, jonka hiekkaan vuorovesi tekee monimutkaisia kuvioita. Kun samaisessa liepeessä kerrottiin myös, että romaani on valittu Ison-Britannian parhaaksi esikoisromaaniksi vuonna 2015, kiinnostuin lisää. Kuva Flickr: Formly beach / Gavin Wray Alkuasetelma lupaa paljon; pieni seurakunta on lähdössä pääsiäisen ajan pyhiinvaellusmatkalle. Odotetaan ihmettä, joka parantaisi mykän pojan. Seurakunnan vanha pappi on kuollut äskettäin salamyhkäisissä olosuhteissa eikä uuden papin käytös miellytä kaikkia. Tyytymätön on varsinkin rouva Smith, Ton...

. Hieman harhaanjohdetuksi tunsin itseni kun aloittelin tämän elämäkerran lukemista, ja vähällä oli, ettei teoksen nimi alkanut vaikuttaa huonolta vitsiltä. Joni Mitchell omin sanoin ,  ja sitten Malka Marom kertoo lähinnä itsestään. Jos Joni oli mainittu, oli kyse siitä, kuinka Malka keksi hänet, kuinka Malka ensimmäisenä tajusi kuinka lahjakas Joni oli, kuinka Malkan kannustus oli aivan ratkaisevan merkityksellistä Jonin uran alkuvaiheessa, kuinka tärkeä ystävä Malka oikein Jonille olikaan... Totta varmaan joka sana, mutta huokaisin helpotuksesta kun Marom lopulta pääsi asiaan, eli Joni Mitchellin haastatteluihin. Olen ollut fani jostakin 70-luvun lopulta, ainakin siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa kuulin biisin Coyote elokuvassa The Last Waltz . Joni jäi tuosta taltioinnista mieleen myös siitä, kuinka hän huolehti hetkellisesti hieman avuttomasta maanmiehestään Neil Youngista.  Elämäkerta on koostettu kolmesta haastattelusta, joista kaksi ensimmäistä ovat jo 197...

. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Beckombergan sairaalaan 1980-luvulla. Tukholman Brommassa sijaitseva Beckomberga oli tuolloin Euroopan suurin mielisairaala, siellä saattoi olla samanaikaisesti jopa 2000 potilasta. 13-vuotias Jackie käy sairaalassa katsomassa isäänsä Jimiä, joka on otettu osastolle liiallisen alkoholinkäytön ja itsetuhoisuuden takia.  Jackie viettää sairaalassa paljon aikaa. Hän saapuu sinne lähes päivittäin vaikkei isä aina edes saavu tapaamisiin. Tyttö istuu sairaalan puistossa yksin tai muiden potilaiden kanssa, tutustuu heihin ja sairaalan henkilökuntaan, jopa rakastuu itseään melkoisesti vanhempaan Pauliin. Salaisuudeksi jää, miksi Paul on potilaana, mutta jotain väkivaltaista asiaan liittyy. Kotonakin Jackie on usein yksin, kun äiti Lone joko uppoutuu kirjoihinsa tai matkustaa ympäri maailmaa. Kuulostaa rankalta, eikö vain? Kumma kyllä kirjaa lukiessa aiheen surullisuutta ei tule paljon ajatelleeksi. Järkyttäviä asioita ei millään tavoin salailla...

. Savukeidas tunnetaan lähinnä esseistä, runokirjoista ja muilta unohtuneiden klassikkojen käännöksistä. Nyt kustantamo laajentaa myös uuteen proosaan, ja ensimmäisenä julkaistaan turkulaisen toimittajan Kirsi Alanivan esikoisromaani Villa Vietin linnut. Teos voitti Turun yliopiston Luovan kirjoittamisen oppiaineen ja Savukeitaan yhdessä järjestämän käsikirjoituskilpailun viime talvena. Kirjan takaliepeessä kerrotaan Alanivan aloittaneen romaanin kirjoittamisen ruissalolaisen huvilan pihamaalla. Tunnelma on helppo aistia, voin kuvitella loppukesän täyteläisen kostean, hiljalleen viilenevän illan. Meren tuoksu on tuttu, mutta siinä on mukana myös jotain salaperäistä, jotain joka on tullut kaukaa merivirtojen mukana. Vanhojen tammien varjot venyvät pitkiksi ja tuuli suhisee rannan ruovikossa punoen tarinaa sille, joka haluaa kirjata sen muistiin. Ehkä hiukkasen tuossa romantisoin kirjoitusprosessia, mutta Villa Vietin lintujen vahva tunnelma on omiaan innoittamaan moiseen. Rom...

Hotel Sapiensissa majailee erikoinen joukko eloonjääneitä. Tarinaa kertovat mm. epäluuloisuuteen taipuvainen pilvien tarkkailija, ystävällinen rouva Arki-ihminen, maailman viimeinen lapsi Sakari, mielenterveyspotilas H.H. ja hänen yhä pahemmin häiriintyvä terapeuttinsa, Mr. Higgs eli Higgsin bosoni sekä Peik, joka iltaisin käy kirjeenvaihtoa kuolleen tyttärensä kanssa. Heitä kaikkia kaitsevat nunnat, robottiparvi joiden kollektiivinen, hyvää tarkoittava tekoäly hallitsee ihmiskuntaa, sitä mitä siitä vielä on jäljellä. Asiakkaiden ajankuluksi hotellissa vierailee myös ennallistettuja, jonkinlaisia eri aikakausien vaikuttajien haamuja. He pitävät luentoja ja joskus myös keskustelevat asukkien kanssa, toisinaan hieman yllättävilläkin tavoilla. Aikoinaan Descartes huomautti, että aistit eivät paljasta havaitsijalle ilmiöiden todellista luonnetta, vaan kenties kaikki meidän havaintomme antavat todellisuudesta virheellisen kuvan. Jokin on kuitenkin varmaa, niin hän kirjoitti: oma mi...