Born to run - omaelämäkerta / Bruce Springsteen

Taas menin lankaan, kun uskoin mainospuheita loistavasti kirjoitetusta omaelämäkerrasta. Suuresta kirjallisuudesta ei nytkään ole kyse, mutta hällä väliä. Kun on muutamankin kerran hihkunut riemusta Sherry Darlingin tahdissa tai liikuttunut kyyneliin Independence Daytä kuunnellessa, niin eipä sitä ihan kauheasti häiriinny vaikka teksti onkin paikoitellen hieman vapaamuotoista, tai jos totta puhutaan, ihan kuin suoraan sanelukoneesta purettua.

Ja mahtuu väliin kirjallisia tähtihetkiäkin, kuten sivulla 29, kun Springsteen kertoo muistojaan kouluajoista 1950-luvulla ja avaa hiukan myös ajatuksiaan katolisuudesta.

"Tällainen on maailma, josta löysin oman lauluni alun. Katolisuudessa oli sitä runoutta, vaaraa ja pimeyttä, jotka kuvastivat sisintäni ja mielikuvitustani. Löysin karun, kauniin maan, mielikuvitusrikkaiden tarinoiden maan, sanoin kuvaamattomien rangaistusten ja äärettömien lahjojen maan. Se oli upea ja surkea maa, johon minä joko sovin tai minut sovitettiin. Ja se on kulkenut rinnallani valveunena kautta elämäni. Nuorena aikuisena yritin saada siitä tolkkua. Yritin vastata sen esittämään haasteeseen juuri siitä syystä, että on ylipäätään olemassa sielu, jonka ihminen voi menettää, ja rakkauden valtakunta, johon voi päästä. Levitin kaiken sen, mitä olin omaksunut, perheeni, ystävieni ja naapureideni kituuttavan elämän päälle. Tein siitä jotain, minkä kanssa pystyin painiskelemaan, mitä pystyin ymmärtämään, jotain mihin saattaisin pystyä jopa uskomaan. Niin hassulta kuin tämä kuulostaakin, minulla on "henkilökohtainen" suhde Jeesukseen. Hän on edelleen yksi minun isistäni, joskin hänen kohdallaan on kuten oman isäni kohdalla: en enää usko hänen jumalalliseen voimaansa. Minä uskon hartaasti hänen rakkauteensa, hänen kykyynsä pelastaa...mutta ei tuomita...sitä on muutenkin jo tarpeeksi."

Lapsuudesta ja varsinkin suhteesta isään Brucella riittää paljon kerrottavaa. Isä ei ollut mikään helppo ihminen, vaan pikemminkin pelottava, itseensä sulkeutunut ja äkkipikainen. Ymmärrys vanhaa miestä kohtaan kuitenkin kasvaa tarinan edetessä, ja Bruce myöntää näkevänsä isän edesottamuksissa myös yhtäläisyyksiä omaan käytökseensä varsinkin silloin, kun kaikki ei suju hyvin.

Nuoruusaikojen bändeistä New Jerseyssä on hauskaa lukea. Samaan aikaan elämäkerran kanssa julkaistiin äänite Chapter and Verse, jonka ensimmäiset biisit ovat ajoilta ennen E Street Bandia. The Castilesin Baby I kulkee rautalankakitaroineen tosi lujaa, mutta hauskinta siinä on ehkä kuitenkin poikien laulusoundi, jossa voi kuulla vielä pientä kehittymisen varaa. Steel Mill alkaa tuntua jo ihan kunnolliselta R&B:ltä ja mukaan valitulla biisillä He is guilty kuuluu jo tuttuja Springsteen -maneerejakin.

"Shoren uusin klubi Pandemonium Club oli avattu Sunset Avenuen ja maantie 35:n risteykseen. Se oli lainelautatehtaasta katsoen mäen juurella. Kävelyetäisyydellä. Siellä soitettiin pienellä lavalla baarin takana: soittajia erotti baaritiskin ääressä istuvista asiakkaista vain kapea ränni, jossa oli viinapulloja, jääpalalaareja ja oluthanoja. Baarimikkojen pyrstöt (tyttöjen nätit pyrstöt saivat illan kulumaan vikkelään), tiski, jakkaroilla istuvat asiakkaat, heidän takanaan seisoskelevat ja muutama pöytä sekä tanssilattia levisivät 180 asteen panoraamana bändin eteen. 
Pandemoniumin ('hullunmylly') ei tarvinnut nähdä kovin paljon vaivaa tehdäkseen nimelleen oikeutta. Se veti puoleensa monenkirjavaa, usein yhteensopimatonta yleisöä. Maantietä 35 kotiin rullaavat rekkakuskit, Monmouth Collegen opiskelijat, Shoreen rantalomalle saapuneet kesäturistit, musiikkia kuuntelemaan tulleet hipit ja kaikenkarvaiset baarikärpäset tunsivat vetoa Pandemoniumiin, koska se oli ajan hermolla ja sisustettu loisteliasta vaikutelmaa halvasti jäljitellen."

Musiikin suhteen elämäkerta keskittyy juuri niihin levyihin, joihin toivoinkin. Ekalta levyltä, Greetings from Ashbury Park, en itse muista kuin yhden biisin, Blinded by the light. Sitä olen kuunnellut ihan pentuna kasettimankalta, tosin epäilen nauhoittaneeni radiosta Manfred Mann's Earth Bandin popimman version, vaan kukapa sitä enää tietää. Seuraavia älppäreitä The Wild, the Innocent and The E Street Shuffle, Darkness on the Edge of Town ja Born to run kuuntelin 80-luvun alkuvuosina tosi paljon ja oli mukava lukea niiden tekemisestä. Olisi voinut arvata, ettei levyjen loistelias soundi ole syntynyt aivan sattumalta, mutta oli silti yllättävää saada tietää vaikkapa The River'istä kuinka paljon sen äänittämiseen ja miksaamiseen on pistetty aikaa ja vaivaa.

"Jotkut miksimme jäivät äänipöydälle kolmeksi, neljäksi päiväksi, jopa viikoksi, kun me hössötimme, sähläsimme ja teilasimme toisiamme yrittäessämme onnistumatta saada mukaan kaikki haluamamme maailmat. Joillakin mikseillä on kolmepaikkainen ottonumero. Olimme väkivaltaisen pettyneitä ja ymmällämme, kirosimme veljiämme jotka julkaisivat levyjä ja menivät kiertueille kuten normaalit ihmiset ja viimein kysyimme jopa Jumalalta: miksi me, Herra, miksi? Lopulta Charlien käytyä kahdenkymmenen kappaleemme karusellin läpi toisen tai kolmannen kerran saavutimme jonkinmoisen voiton. Olimme onnistuneet. En suinkaan ollut unohtanut, että Bob Clearmountain oli miksannut kolmessakymmenessä sekunnissa "Hungry Heartin", josta pian tulisi (meidän ainoa) top 5 -hittimme, mutta emme olisi kuuna päivänä voineet työskennellä Bobin kanssa. HÄN OLI HELVETTI LIIAN NOPEA! Meillä oli tarve märehtiä, miettiä, älyllistää ja henkisesti masturboida itsemme lamaannuttavaan kiihkoon. Halusimme rääkätä itseämme, kunnes olisimme tehneet sen...MEIDÄN TAVALLAMME! Ja siihen aikaan E Streetissä meidän tapamme oli ainoa tapa, toisin sanoen VAIKEIN TAPA. Kuten Smith Barneyn pankkiiriliikkeen mainoksissa sanottiin, me teimme rahaa vanhan ajan tyyliin, ansaitsemalla, ja sitten poltimme sen, törsäsimme lukemattomiin ja taas lukemattomiin hedelmättömiin tunteihin valtaisassa teknisessä ryhmärunkkauksessa."

Born in the USA:n jälkeiset levyt käsitellään paljon lyhyemmin, kirjan loppupuoli keskittyy enemmän muuhun kuin musiikkiin. Aika laajasti Springsteen kertoo myös muuntautumisestaan kitaristista lauluntekijäksi, kiinnostumisestaan yhteiskunnallisista epäkohdista ja halustaan vaikuttaa niihin sanoitusten kautta.

Muutamia muusikkoystäviä kuvataan tarkemmin, sekä Little Steven että Clarence Clemons saavat molemmat omat lukunsa. Naissuhteistaan stara kertoo hienotunteisesti, moniakin viehättäviä tyttöystäviä mainitaan, mutta nimeltä kerrotaan vain kahdesta, ensimmäisestä vaimosta Julianne Phillips'istä ja nykyisestä aviopuolisosta Patti Scialfasta, joka on ollut jäsenenä bändissäkin jo vuodesta 1984.

Springsteen kirjoittaa avoimesti myös ongelmistaan. Tasapainoileminen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa stadionkiertueiden lomassa ei ole ollut helppoa. Masennukset ovat syventyneet iän karttuessa mutta toistaiseksi hyvä lääkitys on aina vähitellen nostanut elämänlaadun takaisin korkealle. Teos päättyy kodin, perheen ja kotiseudun ylistykseen. Epilogissa hymyilee loppusyksyn aurinkoinen päivä. Bruce käynnistää pyörän, kiristää kypärän ja kietaisee bandanan kasvoilleen, pujahtaa Manasquanin pikkukaupungista maantielle 34 ja ajaa pohjoiseen, kunnes liikenne harvenee.

"Pyörässäni ei ole katetta, joten sadan kilometrin tuntinopeudella puhaltava tuuli rökittää hellittämättä rintaani, puskee minua satulassa taaksepäin, uhkaa hiljaisella äänellä lennättää minut kolmensadan kiitävän teräskilon selästä ja muistuttaa minua siitä, että seuraava hetki ei anna jatkosta minkäänlaisia lupauksia ... ja muistuttaa myös siitä, miten hyvin asiat ovat tänä päivänä, tässä elämässä, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka onnekas olen..." 

Bruce Springsteen: Born to run - omaelämäkerta
käsikirjoituksesta suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2016, 534 s.