keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Laudatur / Peter Sandström

.
On helteinen elokuu vuonna 1988. Peter on vierailulla Uudessakaarlepyyssä, lapsuudenkodissaan. Hän näkee vanhempansa ensimmäistä kertaa samalta tasolta, aikuisina itsenäisinä ihmisinä, ei vain äitinä ja isänä. Samalla hän ymmärtää heidän suhteestaan jotain sellaista, josta ei oikeastaan haluaisi olla tietoinen. Mutta aika on kulunut, lapsuus on auttamatta ohi.

Toisaalla Turussa, tarkemmin vielä Port Arthurin kaupunginosassa Rauhankadulla, on vuosi 2014. Peter pesee vaimonsa pyykkejä ja miettii, aikooko Seepra jättää hänet, vai onko kiinnostus Mäkiseen vai väliaikaista, kuten vaimon aikaisemmatkin naissuhteet ovat olleet. Peter muistelee isäänsä ja miettii omaa isyyttään, juuri aikuistuneeseen poikaan on vaikea saada yhteyttä.

Siinä missä aiemmin ilmestynyt Valkea kuulas kertoi äidin ja pojan suhteesta, Laudatur keskittyy isiin ja poikiin. Jonkinlainen isähahmo on myös professori Tulijärv. Peter vierailee vanhan esimiehensä luona tämän kutsusta. Tulijärv on sairastunut, hän on luopunut tavaroistaan ja jopa rakkaasta kissastaan. Vanha mies antaa Peterille runokokoelman, josta tulee tälle tärkeä. Kokoelma on Gösta Ågrenin Tääl.

Tässä katkelma sen nimirunosta:
… ”Minun täytyy
kirjoittaa tästä. Sitähän tapahtuu
kaikkialla, eikä löydy yhtään
kysymystä mihin vastata. Mutta
kysyminen on jo ymmärtämistä. Ainoastaan
kysymykset, joita ei koskaan esitetä,
tarvitsevat vastauksen. Muistan,
että kädet eivät enää olleet
osa häntä. Toimettomina
ne lepäsivät sylissä. Hän näki
silmillään vain pimeyttä
ja valoa. Oli hiljaista. Minä
ajattelin: hiljaisuus etenee ryömien
hänen ruumiissaan. Pian
se saavuttaa sydämen. Pian
minä olen yksin
täällä.”
Jos tuo runo on maaginen, niin samoin on Sandtrömin tekstikin. Kerronta vaikuttaa ensisilmäyksellä arkipäiväiseltä, mutta se on kuitenkin täynnä oivaltavia ajatuksia haikealla, runollisen kauniilla kielellä ylöspantuina. Hieman surumielinen pohdinta parisuhteesta, vanhemmuudesta ja ajan kulumisesta katkeaa usein yllättäviin, joskus liki groteskeihin tapahtumiin. Äiti huitaisee isää kuokalla päähän, isä ja poika lähtevät vanhalla Taunuksella isän entisen heilan luo ja poikkeavat matkalla sorakuopalle harjoittelemaan ampumista sianruho maalitaulunaan. Meno äityy ajoittain melko absurdiksi, mutta kerronnan kirkkaus ja lumo säilyvät.

Ehkä eniten nautin niistä kappaleista, joissa Sandström pohtii kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää, ympäristön havainnointia ja huomioiden muistiin merkitsemistä.
"Istuin siinä ja katselin kiiltävää tiskipöytää, joka oli hinkattu niin puhtaaksi että sen pinnalla olisi voinut tehdä laboratoriokokeita. Lieden levyjä jotka odottivat mykkinä ja hiljaisina, valmiina kuumenemaan, puuhellaa joka näytti pitävän keittiön oikeassa kurssissa, pimeänä ja uinuvana tähän aikaan vuodesta. Lattiaa joka oli lakaistu ja kuurattu, tummaa ja persoonatonta kuin päivän päätteeksi siivotussa toimistossa tai odotushuoneessa juuri ennen vastaanoton avaamista aamun ensimmäisiä asiakkaita varten. Nämä ovat meidän jälkiämme, Seepran ja minun, höyhenenkeveitä ja kivikovia, ne ovat jatkuvasti läsnä mutta niitä on melkein mahdoton nähdä, se vaatii harjaantunutta silmää, kenties arkeologin tai geologin tapaa tarkkailla maisemaa joka näytti maallikon silmissä pelloilta tai metsältä mutta josta ammattimaisen filtterin läpi katsottuna paljastui merenpohjia, kalastajakyliä, paikkoja joissa oli asunut ihmisiä, kenties kokonaisia kansoja jotka olivat käyttäneet kieltä, jota kukaan ei enää osannut mutta jota oli puhuttu juuri siellä, niiden parissa jotka siellä olivat asuneet ja eläneet ennen siirtymistään eteenpäin. Nyt oli minun vuoroni tarkkailla maisemaa ja tulkita menneen elämän jättämiä näkymättömiä merkkejä."
Joskus kun illalla katselee kerrostaloa, jonka ikkunoihin yksi kerrallaan syttyy valoja, ei voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka siellä jokaisen pienen ruudun takana voi olla joku, jolla on sata pientä asiaa mielessään, jonka elämä on yhtä ruuhkaista, rakasta ja tärkeää kuin omani. Jotain tälläistä luen myös Sandströmin teksteistä, hän kuvaa arjen ihmeitä, niitä pieniä asioita jotka saattaa helposti ohittaa olankohautuksella, tai jopa kokonaan huomaamatta. Sandström osaa nyrjäyttää todellisuuden juuri sen verran itsensä viereen, että rakosesta pääsee katsomaan, millainen tukirakennelma kaikkea oikeasti pitää kasassa.

Monia on mietityttänyt teoksen nimi. Mikä saa arvosanan laudatur, elämäkö, vai kaiken sattumanvaraisuus? Sandström avaa uusimman romaaninsa nimen merkitystä Yle Åbolandin elokuisessa haastattelussa.

Sandström, Peter: Laudatur
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016, 227 s.

6 kommenttia:

  1. Voi miten kaunis kirjoitus, joka tekee oikeutta hienolle romaanille. Heh, noita valoja (kerros)talojen ikkunoissa olen itsenkin miettinyt.

    Huomaan, kun luen kirjoituksia Laudaturista, niin se, mitä ihmiset kirjoittaa siitä, kuvastaa paljon myös heitä itseään eli silleen niinku jännästi sitä tulee kirjoittaessaan tästä kirjasta paljastaneeksi myös sisintään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllähän se herkistää kun saa lukea jotain näin kaunista.

      Sandströmin teksti on hienoa silläkin lailla, että se samanaikaisesti sekä vieraannuttaa että samaistuttaa, ainakin minä löydän siitä jatkuvasti itseni ja samalla ikäänkuin saan luvan olla ihan kuinka omituinen tahansa.

      Poista
  2. Pitääkin lainata tämä kirjastosta, mutta ruotsiksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea! Voisin itsekin kokeilla, vaikka niitä vielä suomentamattomia teoksia.

      Poista
  3. Sandströmin kerronta on kuulasta ja vivahteikasta kuin ikimetsän puiden latvusten lävitse siivilöityvä syysvalo. Kuten isän muistellessa suunnittelemiaan puutarhoja, jotka hoitamattomina mätänevät, kuihtuvat ja kuolevat, mutta hoidettuina kukoistavat tuoden tyytyväisyyden ja ilon tuntemuksia, - kuten itse elämäkin...
    Gösta Ågrenilta,tuolta mainiota runoniekalta koskettava valinta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniisti sanottu, jotain lempeää valoa siinä tosiaan on.

      Muistan Ågrenin tuolta 80-luvun lopulta, mutta hänen runojaan en oikein tunne. Nyt lainasin tuon kokoelman.

      Poista

Kiitos kommentistasi!