tiistai 27. joulukuuta 2011

Täydellinen paisti

Täydellinen paisti / Satu Taskinen
Teos, 2011, 306 s.

En tiedä kuka Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajan valitsee, mutta voisin helposti uskoa, että asialla on nyt ollut sama raati kuin viimeksikin. Tämän vuotisen palkinnon saaja Täydellinen paisti muistuttaa rytmiltään ja tyyliltään niin paljon edellisvuoden voittajaa, Alexandra Salmelan 27 Eli kuolema tekee taiteilijan -romaania, kustantajakin on sama.

Täydellinen paisti valmistetaan ja nautitaan yhden päivän aikana. Wienissä asuva Taru Korhonen saa vieraakseen miesystävänsä äidin, sisaren ja sisarentyttären koirineen.  Taru päättää vakiinnuttaa asemansa suvun naisten joukossa kertaheitolla valmistamalla pöytään herkullisen, rasvaa tirsuvan itävaltalaisen perheyhteyden symbolin, täydellisen sianpaistin.

Taru touhuaa aamusta alkaen, mutta yksi toisensa jälkeen hänen suunnitelmansa kilpistyvät pieniin unohduksiin, sekaannuksiin ja muihin vastoinkäymisiin.  Hillitön energia uhkaa välillä jo hiipua olemattomiin, mutta yllättäen kaikki kuitenkin luonnistuu, aina jotenkin.

Tarina kuvaa hienosti sekopäistä tunnelmaa, johon saattaa ajautua vieraassa ympäristössä. Taru tuntuu olevan koko ajan epävarma siitä, onko ymmärtänyt oikein, tehnyt niin kuin piti, ollut niin kuin muutkin. Jakomielistä tunnelmaa lisää se, että Taru toisaalta ylenkatsoo miehensä perheen maalaismaisuutta ja "itävaltalaista" konservatismia, mutta toisaalta hän janoaa arvostusta ja yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan.

Hermostuneesti asiasta toiseen hyppelehtivä kerronta on tarkkanäköistä ja ajoittain hauskaakin, mutta toisaalta myös rasittavaa lukea. Tarina ei huvittanut, päinvastoin, jostain syystä se sai minut ennemminkin surulliseksi ja ärtyneeksi. Myönnän, että romaani on älykkäästi ja taiten rakennettu. Silti minun teki mieli jättää lukeminen kesken, en viihtynyt tämän tarinan parissa alkuunkaan.

Täydellisen paistin ovat lukeneet myös Kirsi, Susa, Leena Lumi, Arja, Nora, Karoliina, Booksy, Jaakko Antila ja Ina.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kallorumpu

Kallorumpu / Eeva-Kaarina Aronen
Teos, 2011, 389 s.

Enpä olisi uskonut, että on mahdollista kirjoittaa upea romaani ruokalistoista ja kastiketahroista! Tässä semmoinen nyt kuitenkin on, kirjan tunnelma lumosi heti ensi lehdiltä vaikka juonen kehittyminen edes jonkinasteiselle tapahtumatasolle antoi odottaa itseään lähes viimeisille sivuille asti.

Tarinassa on kaksi aikatasoa. Parhaillaan esitetään hylätyssä varastorakennuksessa erikoislaatuista elokuvaa. Sen tekijä kommentoi ja selittää filmin tapahtumia, esitys on elokuvan ensimmäinen ja jää myös ainoaksi. Elokuva kertoo yhden päivän tapahtumista marsalkka Mannerheimin kodissa Kaivopuistossa vuonna 1935. Huvilassa  valmistellaan illallisia, vieraiksi on kutsuttu mm. laulajatar Aulikki Rautawaara, runoilija Gripenberg, Juho ja Alli Paasikivi sekä Gerda ja Risto Ryti.

Kirjassa tapahtuu hyvin vähän, mutta sen kertojan ääni on poikkeuksellisen vangitseva. Kummitusmaisella  tarkkuudella se tulkitsee talon elämää omaperäisistä näkökulmistaan; hiirikuninkaana kaapissa takkien seassa lymyten tai piiloutuen verhojen taakse salakuuntelemaan keskusteluja. Kertojan ihmillisyys on sydäntä raastavaa; hän ihailee suunnattomasti talon asukkaita, mutta on samanaikaisesti uteliaissa huomioissaan pikkumainen, kateellinen ja jopa  ilkeä. Kertoja kaipaa rakastamiensa "vuokralaisten" huomiota liki pakkomielteisesti ja  yrittää löytää paikkaansa talon hierarkiassa kuin henkensä hädässä.
"Joinakin öinä pääni palaa roviona ja palaan horteissani Kalliolinnantielle. Seison kadulla talon edessä ja leikkaan sen edestä auki niin, että jokainen kerros ja kerrosten jokainen huone näkyy kuin nukketalossa. Tai pommitetun talon raunioissa.
Tällaisena sen näen:
Ylhäällä seisoo peilinsä edessä alastomana vuokralainen, pitkänä ja komeana. Hän pyörähtelee kuin soittorasian nukke, ja kun hän kääntyy oikealle, hänen elimensä heilahtaa vasemmalle ja hänen suustaan sihisee loputon kuiskaus: olenko yhä kaunis? olenko yhä kaunis?
Viereisessä huoneessa tytär nojaa pöytään kyynärpäällään, hän tuijottaa minua lasittunein silmin ja pienet koirat hyppelevät kimittäen hänen nilkoissaan ja nykivät hänen helmojaan. Sitten hame ja alushame irtoavat ja valahtavat maahan. Hänkin istuu siinä puolialastomana, vain silkkinen paita roikkumassa laihoilta hartioiltaan, Savuke käryää ilmaan pysähtyneessä kädessä. Koko ajanhan hän on jähmettymäisillään, kun hänet näin. Omassa kuvassani hän on jo muuttunut suolapatsaaksi.
Salongissa nousevat ja laskevat pienet somat Meissen-kahvikupit, siellä istuvat rouvat Ramsay ja Propopé..."
Kallorumpu ei ole tyypillinen historiallinen romaani eikä myöskään suurmiehen elämäkerta. Se on pistämättömällä tyylitajulla rakennettu kiehtova tarina, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan loppuun saakka, kunnes mysteeri selviää.

Kallorummun ovat lukeneet myös Arja (Kulttuuri kukoistaa), Noora (NoraExlibris) , Peikkoneito ja Hymyilevä eläkeläinen.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Kiitos lukijoille ja kanssabloggareille  ihanista kommenteista ja mielipiteistä joita olette täällä lukupäiväkirjassa vuoden aikana käyneet antamassa!

Ja samoin suurkiitos niistä kaikista toinen toistaan mielenkiitoisemmista, upeista kirjallisuusjutuista joita olen saanut blogeistanne lukea!

Toivon kaikille runsaasti neliskulmaisia paketteja täynnä mukaansatempaavia tarinoita, riemastuttavia juttuja, sykettä nostavia väitteitä, hämmästyttäviä seikkailuja, liikuttavia kohtaloita, romantiikkaa ja kaikkea sitä, mitä nyt itse kukin tykkää lukea!

Ja muistakaakin sitten taas kertoa niistä minulle kans!

tiistai 13. joulukuuta 2011

Hyvästi tytöt

Hyvästi tytöt / Riku Korhonen
Sammakko, 2009

Muistan kuinka tämän kirjan ilmestyessä olin riemuissani sen aiheesta. Ihan vain nimen perusteella päättelin kyseessä olevan miehisen version ilmiöstä josta yleensä vain naiset ovat huolissaan.  Siitä, kuinka jossain vaiheessa kolmen-neljänkympin vaiheilla alat  muuttua näkymättömäksi, vastakkaisen sukupuolen huomionosoitukset laimenevat yleisluotoiseksi ihmisystävällisyydeksi eivätkä päät enää käänny suuntaasi kun saavut baariin.

Kaiken järjen mukaan tämän kehityksen pitäisi olla tuttua sekä miehille että naisille, mutta ilmiön havaitsemiseen vaadittavaa herkkyyttä taitaa olla enemmän naisilla. Vai kuinka muuten selittyy se, että nuoret tytöt niin usein joutuvat kiusallisiin tilanteisiin vuosikymmeniä itseään iäkkäämpien setien käsityskyvyn omasta viehätysvoimastaan pettäessä kerran jos toisenkin?

Oikein arvasin, novellikokoelman lähtökohta oli juurikin tuo, kolmekymppisen miehen hämmenys siitä, että eräänä keväänä ihanat tytöt katsovatkin ohi. Eikä auta vaikka käy miestenhuoneessa toppaamassa etumustaan ja asettuu jäätelötötterön kera kevätlehmuksen alle, huomiota ei enää tipu. No, ei mies onneksi kauhean hädissään ole, löytää tilanteesta jopa hyviä puolia ja helpotusta.
"Vilkaisin ympärilleni. Aamupäivänhiljaisessa baarissa ei ollut yhtään tyttöä. Olin helpottunut. Täällä saattoi puhua rehellisesti. Ei tarvinnut istua tuolilla luonnottoman rentona tai ryhti jäykkänä kuin fakiirilla, ei tarvinnut vetää vatsaa sisään, esittää ja näytellä, hakea teräksenhohtoa silmiin, madaltaa ääntä automainostasolle, jännittää hauista kohtuuttomasti tuoppia nostaessa, sanoa kerran minuutissa jotain hauskaa niin kovaa että se kantautui naapuripöytiin, ei tarvinnut ponnahtaa tuolista dynaamisesti, kävellä salin poikki intensiivisesti, tempaista vessanovea dramaattisesti, kusta kohtalokkaasti, pestä käsiä määrätietoisesti ja palata pöytään aristokraattisesti. Saattoi vain istua, ryypiskellä laiskasti ja puhua rakkaalle ystävälle siitä, mikä sorti mieltä."
Hyvästi tytöt on ihanan hyväntuulinen novellikokoelma. Mukana on yli kaksikymmentä hupaisaa tyttökuvaa miehen muistelemana (ei välttämättä aina saman miehen, mutta sen noin kolmikymppisen kumminkin). Tarinoiden asetelmat ovat kivan kallellaan ja niiden absurdeja vyörytyksiä lukiessa tulee mieleen Miina Supisen jutut, mielikuvituksen lento on yhtä hurjaa ja muutenkin samansukuista.

Kirja oli Maanantailukupiirin kirjana tässä kuussa, ja meillä oli ilo saada kirjailija mukaan kokoontumiseemme. Oli mielenkiintoista kuulla kirjojen syntyprosesseista, angstisemman Lääkäriromaanin jälkeen kirjoitettu Hyvästi tytöt syntyi kuulemma melkein kuin itsestään. Sen voi helposti uskoa, niin vaivattomasti jutut etenevät. Ja jos novellien kirjoittaminen latasi kirjailijan akkuja, hyvän mielen niistä saa lukijakin!

Hyvästi tytöt -kokoelmasta ovat kertoneet myös Zephyr, Luru, Ina, Reeta Karoliina ja Jenni.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Painokoneet seis!

Painokoneet seis! : kertomuksia uuden journalismin ajasta / Johanna Vehkoo
Teos, 2011, 230 s.

Painokoneet seis! on ihailtavan selkeä ja mutkaton pamfletti journalismin  kriisistä.

Yhä useampi meistä on valmis vaihtamaan sanomalehtensä verkon tarjoamaan ilmaiseen pikauutispuuroon, sosiaalinen media uhkaa selättää uutistoimitukset jakelun vauhdissa ja viihdyttävyydessä. Tarvitaanko toimittajia siis enää mihinkään?

No tokihan tarvitaan, mutta ei ehkä ollenkaan siihen mitä heistä monet tällä haavaa tekevät. On ajan tuhlausta kilpailla siitä, missä nopeimmin naamioidaan uutistoimistoilta napatut jutuntyngät uutisiksi tai kerkeimmin tuotetaan  "katso kuvat-klikkijournalismia". Vehkoon mielestä tällaisen tiedonvälityksen voisi jättää kokonaan amatöörien hoidettavaksi. Ammattilaisten kannattaisi sen sijaan nostaan kunniaan vanha kunnon tutkiva journalismi ja keskittyä lisäksi kukin omaan erikoisalaansa. Resepti lehdistön lamasta nostamiseen ei siis ole kovin uusi. Mutta ei se mitään, kun analyysi ja perustelut johtopäätökselle ovat näinkin mielenkiintoiset ja aukottomat kuin tässä. Erikoistumalla hitaaseen, aiheiden taustat esiin kaivelevaan laatujournalismiin on jo onnistuttu kääntämään levikkilukuja kasvuun, tämän osoittavat The Economist- ja San Francisco Panorama -lehtien esimerkit.

Ei Vehkoo toki tuomitse nettijournalismiakaan. Harvinaisen selkokielisesti hän lisäksi osaa nostaa esiin sen, mikä verkkouutisoinnissa toimii parhaiten. Nopeus, täydennettävyys ja joukkoistaminen ovat netin ominaisuuksia joita kannattaa hyödyntää. Sosiaalisen median kasvun merkitys journalistisen kulttuurin muutokselle on liki vallankumouksellinen; pyramidimaisesta tiedonvälityksestä on jo monin tavoin siirrytty verkostoihin. Tämän nopeimmin omaksuvat mediaorganisaatiot pääsevät hyödyntämään muutosta parhaiten, vanhaan jämähtäminen johtaa eristäytymiseen ja hitaaseen näivettymiseen.

Esimerkit sosiaalisen median ja ammattimaisemman tiedonvälityksen kytköksistä olivat kirjan parasta antia siksikin, että niihin liittyvät pohdinnat ovat mielestäni väljästi sovellettavissa muillekin aloille. Myös kirjastoissa ollaan jo kauan oltu kiinnostuneita some-ilmiöistä, mutta yhteisöllisyyden hyödyntäminen on ollut vielä vähäistä, niin hyvin kuin se tuntuisikin istuvan kirjastoaatteeseen. Osaisipa kirjastoalallakin joku riisua hypetyksestä mystiikan yhtä tehokkaasti kuin Vehkoo tässä, ehkä sitten alkaisivat käytännön ideatkin versoa!

Kiitokset lukuideasta Sallalle joka lukupäiväkirjassaan kertoessaan tämän syksyisen Kritiikin Päivän annista innostui suosittelemaan kirjaa!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Lehtiä syksyn arkistosta

Lehtiä syksyn arkistosta : Tomas Skarfeltin muistiinpanoja / Bo Carpelan
Blad ur höstens arkiv ; suomentanut Caj Westerberg
Otava, 2011, 206 s.

Tomas Skarfelt tuntee itsensä vanhaksi ja tarpeettomaksi. Hän on eronnut vaimostaan jo kauan sitten ja äskettäin jäänyt eläkkeelle valtion virasta, hän on sekä yksin että yksinäinen.

Vielä suurempaa väsymystä, kuin mies itse, tuntee hänen äitinsä joka sairaalassa odottaa pääsyä pois, kulkemista tummaan metsään jonne aviopuoliso lähti jo aiemmin. Tomas vierailee äidin luona, kuuntelee, pitää kädestä ja odottaa hänkin. Iloa molempien elämään tuo pieni Slanten-poika, joka lapsen vilpittömyydellä hakeutuu silloin tällöin vanhusten seuraan.

Pettymys ihmisiä kohtaan häivähtää esiin silloin tällöin, mutta luonto ja sen kauneus eivät petä. Tomas viihtyy parhaiten lapsuudenkodissaan meren rannalla kirjoittamassa Elämänkirjaansa; muistoja ajan kulumisesta, havaintoja marraskuun melankolisesta kauneudesta.
"Tämä lehtisahailu, tämä pitsin nypläily, nämä yritykset ohittaa tai kiertää jotain väistämätöntä, joka astuu esiin valtavana varjona: minä näin hänet, tämän hahmon, joka on nokea ja savea, näin hänet, kun seisoin tässä, kuolleessa, mykässä huoneessa. Miten saisin voiton tästä sanansaattajasta, kivusta, joka kävi minuun kiinni.
 Nämä ainaiset yritykset määrittää kahden tähden välinen syvyys. Ratkaiseeko se mitään? Epävarmuus, särky, äkilliset järjettömät tyhjyydet, väärinkirjoitukset, poissaolo itsessäni: kysyn itseltäni: miksi olen tullut tänne Uddaan? Kaipaan - mitä? Tasapainoa, rauhaa, josta ei heijastuisi sitä kelpaamattomuutta, jonka vallassa olen ollut monta vuotta siitä lähtien kun jäin eläkkeelle. Ennenaikaisesti, tyhjänaikaisesti."
Teksti on äärettömän kaunista mutta melkein kestämättömän murheellista. Moni on kirjoittanut saaneensa lohtua tästä kirjasta. Jotain sellaista minäkin odotin, mutta kaikki tämä luopumisen tuska ei päästänyt minua ollenkaan niin helpolla. Välillä tuntui, että halusin väistää näitä mietteitä, en pystynyt keskittymään, ajatukset liukuivat muuhun. Jonkin lauseen runollinen kauneus sitten veti taas takaisin tekstiin, luin tankaten, palaillen lyhyiden lukujen alkuihin uudelleen ja uudelleen.

Kirjan loppuessa minulla oli tunne, etten oikeastaan ollut lukenut sitä ollenkaan. Olin vain etsinyt siitä jotain muuta kuin sitä, mitä sillä oli minulle tarjota. Luulenpa, että luen kirjan vielä toistamiseen, uudella asenteella, toivottavasti paremmin valmistautuneena suruun.

Lehtiä syksyn arkistosta -romaania on luettu paljon ja siitä on kirjoitettu jo monissa blogeissa, arvioita voi lukea ainakin seuraavista: Ilsen Juuri tällaista -blogista, Joanan Hiirenkorvista ja muista merkinnöistä, Marian Sinisen linnan kirjastosta, Katjan Lumiomenasta,  Omenatiikeristä, Anna Elinan Vielä yhdestä rivistä ja Jaanan Täällä toisen tähden alta.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Huorasatu

Huorasatu / Laura Gustafsson
Into, 2011, 294 s.

No jopas on reipasta tekstiä ja mikä vauhti, huhhuh!

Liki kolmesataa sivua kyseenalaistamista, pissispuhetta ja sorrettujen puolustamista, siis mitä tämä oikein on?
En minä tiedä ihan tarkkaan, mutta tunnelma on vähän sama kuin silloin, kun 15-vuotiaina asetuimme parhaan kaverin Katariinan kanssa Säästöpankin ikkunalaudalle arvostellaksemme kovaan ääneen ohikulkevien miesten takapuolia. Oli se meistäkin tyhmää, mutta kyllästytti ja oli sellainen tunne, että meillä on oikeus, ellei jopa ihan velvollisuus, antaa vähän takaisin!

Huorasadussa on huima määrä henkilöitä. Tarujen jumalat Afroditesta Penelopeen seikkailevat yhdessä tavallisten Millojen ja Kallojen kanssa, miljöö vaihtelee Helvetin esikartanoista Taka-Töölöön. Juonta on ihan turha yrittääkään kovin tarkasti selostaa, mutta suurinpiirtein niin se menee, että ensin Milla ja Kalla päättävät tienata huoraamalla paljon rahaa. Sitten he kuitenkin päätyvätkin pelastusretkille Manalaan ja Bangkokin lapsipornokortteleihin, taistelevat ja alistuvat, onnistuvat ja pettyvät, heistä tulee vaimoja, koston jumalattaria, äitejä ja kirjastovirkailijoita. Ja melkein koko ajan he ovat helvetin vihaisia. Hienoa!
"Viha minussa tuli puuksi ja puun hedelmäksi. Siinä hedelmässä viha asui puhtaimmassa muodossaan. Ja siinä hedelmässä oli kaikki viha. Ja kun sinä söit hedelmän, viha tuli sinuun. Ja nyt se on minusta poissa. Nyt se viha on sinulla ja sinulle se kuuluukin. Ja toivon, en intohimoisesti mutta toivon kuitenkin että se viha syö sinut sisältäpäin niin kuin se söi minua. Ja että sinä voit tuntea sen tyhjyyden ja sen syödyksi tulemisen. Enkä toivo että kadut. Se on aivan samantekevää. Minä toivon että sinuun sattuu."
Lainauksen katkelma on harvinaisen synkkä, suurin osa tekstistä kun on hirteisen hauskaa. Mutta on joukossa muitakin yllättävän teräviä pistoja, vakavaksi vetäviä pätkiä väkivallasta, raiskaamisesta, hyväksikäytöstä.  Huorasatu voi aluksi vaikuttaa vitsiltä, mutta kun lukee pitemmälle, huomaa, että se kirkuu falsetissa kaikenlaista alistamista vastaan, paljastaa pyllynsä ahdasmielisten määrittelijöiden suuntaan ja on ihanassa rivoudessaan oikein virkistävä tapaus Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Huorasadusta on kirjoitettu myös Mari A:n kirjablogissa ja poikkeustilassa.

torstai 1. joulukuuta 2011

Ja muita novelleja

Ja muita novelleja / Joni Pyysalo
WSOY, 2011, 161 s.

Olen viime aikoina sattunut pariinkin tilaisuuteen, jossa Joni Pyysalo on ollut puhumassa. Tämän syksyisen Turun runoviikon vuoden -62 kohuseminaarin uusintana mainostetussa runoseminaarissa hän oli yksi panelisteista. Keskustelu oli mielenkiintoista, mutta paikoin hiukan  aggressiivista, mahtoivatko innoittaa perinteet vai paikalle varatut nyrkkeilyhanskat! Pyysalo näytti olevan melko turhautunut asetelmaan, häntä ei tainnut oikein kiinnostaa ottaa matsia muiden keskustelijoiden kanssa. Ja kun rakentava keskustelu oli vähissä, Pyysalo oli melko hiljaa.

WSOY:n syksyn kirjakierroksella sen sijaan puhe pulppusi. Jenni Pääskysaaren ei tarvinnut paljon edes haastatella, kertomusta kirjoittamisesta ja novellien syntymisestä riitti muutenkin. Kiinnostuin kokoelmasta paljon, mutta nyt hieman harmittaa, etten oikein enää muista miksi. Kirjoittamisen taustalla olleiden ideoiden kuuleminen oli hauskaa, mutta nyt kun luin varsinaista teosta, en löytänytkään enää samaa innostusta. Tunnelmat ovat vahvoja ja teksti sujuvaa, mutta tarinat jättivät minut silti ulkopuoliseksi. En pystynyt elämään niissä mukana vaikka monia asioita tosiksi tunnistinkin.

Mukana on kahdeksan novellia. Pituudeltaan tarinat ovat noin parikymmensivuisia, näkökulma on naisen, miehen tai pojan. Ensimmäinen on nimeltään N:o 11.236. Se kertoo ympäristötietoisesta naisesta, joka tuntee pakottavaa tarvetta lähteä katsomaan tiettyä tilataideteosta. Nainen vie lapset hoitoon, soittaa työpaikalle olevansa sairas ja taitaa jotenkin huijata miestäänkiin päästäkseen matkaan. Onko sammaloitunut, pahvilaatikoista metsään rakennettu labyrinttimainen muuristo sitten naisen odotusten mittainen kokemus, jää lukijalta tietämättä. Novelli loppuu, kun nainen pamppailevin sydämin pysäyttää autonsa saaristotien loppuessa, metsän reunassa.

Oranssit mursut kertoo miehestä, joka haluaa eroon tavaksi muodostuneesta parisuhteesta, omille jaloilleen, itsenäiseksi. Hän jättää puolisonsa moneen kertaan, palaa vaivihkaan takaisin ja lähtee taas. Ulos päästyään hän tuntee pakahduttavaa tarvetta päästä eroon myös estyneisyydestään, mutta luontevan yhteyden luominen urheilujoukkueen voittoa juhlivien kaupunkilaisten kanssa ei ota onnistuakseen.

Kakkoslaatu taas kertoo naisesta, joka haluaisi tulla toimeen ilman ylivoimaiseksi kokemaansa aviomiestä. Naisen auto hajoaa ja hän päättää selvitä sen korjauttamisesta yksin. Tarkoituksena on lisäksi löytää erityisen  hyvä ja halpa korjaaja, mutta tämä jää tarkoitukseksi. Korjauspäivät lisääntyvät ja lasku sen kun kasvaa  naisen kaikesta nokkeluudesta huolimatta. Vieraassa kaupungissa yksin odotellessaan naisella on kuitenkin hyvää aikaa mietiskellä avioliittoaan ja syntyy monta oivallusta siitä, missä kaikki meni vikaan.

Tee ilman marmeladia on kertomus nuoren miehen vaipumisesta psykoosiin. Näkökulma on miehen itsensä ja tarina aika vaikuttava, mitä nyt hieman ärsyynnyin siitä, että psykoosin syveneminen on seurausta tietokonepeliriippuvuudesta. Voihan näin tietysti usein ollakin, mutta miten se nyt kuitenkin tuntui aika kuluneelta jutulta löytää tässäkin syyllinen netistä.

Maksimaalinen tila on taas kertomus väljähtäneestä avioliitosta, nyt jonkinlaisen edustusrouvan hieman väsähtäneesti kertomana. Yhteinen elämä on oikeasti loppunut mutta kulisseista pidetään kiinni, surullista.

Pelastaumissuunnitelma kertoo masennuksesta. Diagnoosin saanut mies ei tahtoisi syödä mielialalääkkeitä, vaan sinnitellä muilla keinoin. Tuntiessaan, että vielä jaksaa muuttaa elämäänsä, mies hankkii keilahallin. Kesken innokkaan hallinkunnostuksen mielenterveys kuitenkin tekee tepposet, mies innostuu ideoimaan mm. tositelevisiovisailun "Kenen paska?" ja kirkollisveroarpajaiset. Ja lopulta keilahallin täyttävät suuret, valkoiset perhoset, joita kukaan muu näe.

Pilkkijakkara on jäätävä tarina miehestä, joka hoitaa syöpään kuolevaa vaimoaan. Kukaan ei ole paha, mutta tilanne on niin vaativa, että siinä ei yritetäkään nähdä mitään hyvää. Ahdistava, pysähdyttävä tarina. Voisikohan tätä pitää eläytyvänä kuvauksena siitä, kun mies ei osaa puhua tunteistaan?

Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta on vähän nulikkamaisesta nimestään huolimatta aika fiksusti rakennettu tarina. Se kertoo melko ironisesti itsesääliin vajonneesta kirjailijasta, joka kustantajan pyynnöstä  yrittää korjata vanhoja novellejaan. Kertomusta kuljettavat eteenpäin vuorotellen vanhat novellit ja uusi tarina, ja vuorottelu toimii hienosti. Novelli liittyy tyylillisesti myös kirjan kanteen, jonka ideasta ja ulkonäöstä pidän kovasti. Kuva ei tee kannelle oikeutta, näkyviin ei tule kirjan kaunista selkää eikä kansipaperin värikään ole lähellekään oikeaa vanhaa älykkäänhaaleaa vihreää.

Korjausmerkein koristellut käsikirjoitukset ovat minusta aina olleet kiehtovan näköisiä. Kiehtovuus johtunee yksinkertaisesti siitä, että korjausmerkeistä useimmat ovat minulle tuntemattomia, niillä varustetut kirjoitukset ovat siis melkein kuin salakirjoitusta. Samalla merkkeihin liittyy jokin suuri auktoriteetti ja viisaus, niillähän on korjattu tekstiä! Aika surkuhupaisa mutta ihan onnellinen asiaintila; korjausmerkit jääkööt tulevaisuudessakin minulle salaisuudeksi.

Ja vielä on sanottava, että kokoelman nimi on mielestäni loistava!

lauantai 26. marraskuuta 2011

Oton elämä

Oton elämä : aikalaisromaani / Claes Andersson
Ottos liv ; suomennos Liisa Ryömä
WSOY, 2011

Otto on mahdottoman hurmaava vanhempi mieshenkilö! Hän on äskettäin jäänyt syrjään politiikasta ja kirjoittelee työhuoneellaan elämästään, muistelee lääkärinvuosiaan, rakastumisiaan ja elämää perheen keskellä. Välillä hän soittelee vanhoja jazzkappaleita tai juttelee syvällisiä naapurissa työskentelevän lastenterapeutin kanssa.

Olin pari viikkoa sitten kirjastolla kuuntelemassa Ottoa aika lailla muistuttavaa Claes Anderssonia, joka kaamosviikonlopun teemaan sopivasti keskusteli kustantaja Marianne Bargumin kanssa unista ja  niiden tulkinnasta, runoista ja rakkaudesta. Välillä maestro luki runojaan, välillä hän siirtyi pianon ääreen; aika kulki siivillä ja tilaisuuden loputtua tunsin päässeni osalliseksi jostain lämpimästä ja rehellisestä. Poistuin voimaantuneena, olo ei ehkä ollut yhtä riehakas kuin nuorena luettuani Katri Valan runoja (mitä siitä että kuolema tulee, onhan kukittu kerta!) mutta olin jotenkin kummasti  hyvin tyytyväinen omaan pieneen elämääni.

Jotain samanlaista sain tästä kirjastakin. Andersson käsittelee vaikeita asioita; sairautta, vanhenemista ja kuolemaakin. Hän on välillä turhautunut, välillä vihainen, eikä anna mitään valmiita vastauksia siihen, miten kohdata  surullinen ruumiin rappeutuminen tai valmistautua ystävien menettämiseen. Mihin perustuu siis se hyvä tunnelma, jota ammennan tästä tekstistä? Piti oikein miettiä, missä salaisuus piilee! En keksi muuta selitystä kuin sen, että  jotenkin rauhoitun, kun pelottavista asioista rohjetaan puhua näin suoraan.

Olenko itse sitten enemmänkin taipuvainen kaunisteluun? Äsken kun lueskelin kirjalle antamiani tunnisteita, lista näytti ihan liian masentavalta. Oli tempaistava sinne mukaan vielä muistot ja onni, niin alkoi tuntua paremmalta! Mutta onhan se onnea, että saa muistella taaksepäin pitkää, täysipainoisesti elettyä elämää!
"Otto huomasi myös selkeän muutoksen omissa 'onnen kriteereissään'. Nuorena hän oli nauttinut ruumiistaan, toistuvista juoksulenkeistään, kuntosalilla käynneistä, pitkistä pyörämatkoista, saunomisesta ja pitkistä uinneista löylyjen välillä, fyysisestä rakkaudesta ja kosketuksista ja kaikkivoivasta tunteesta että 'on kotonaan ruumiissaan' ja pystyy nauttimaan kaikista sen tarjoomuksista. Mutta iän karttuessa ja sairauksien lisääntyessä (diabetes, suonenvedot jaloissa, kohonnut verenpaine, sepelvaltimoiden kalkkiutuminen ja kahden ohitusleikkauksen  jälkivaikutukset) ruumiilliset nautinnot olivat huvenneet minimiin. Sen sijaan Otto tunsi suurta tyydytystä, suorastaan 'onnea' kun istui säännöllisesti  kirjoituspöytänsä ääressä ja ahersi erilaisten fiktiivisten ja puolifiktiivisten kirjoitusten parissa. Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja  enemmän henkeä. Tuohan kuullostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itseasiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"
Oton elämästä on kirjoitus myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Maasto ja kartta

Maasto ja kartta / Michel Houellebecq
La carte et le territoire ; suomentanut Ville Keynäs
WSOY, 2011, 352 s.
Aikamme kertojia -sarja

Sattumalta peräkkäin lukemieni taiteilijaromaanien kirjo se vain monipuolistuu; New Yorkin hienostuneisuudesta Kourankorven ujon uteliaisuuden kautta mennään nyt katsomaan, mitä Ranskan kirjallisuuden pahalla pojalla on sanottavana Pariisin taiteilijapiireistä.

Maasto ja kartta on huomattavasti hillitympi tilitys mitä olin odottanut. Ironinen ote toki säilyy kautta kertomuksen, mutta mitään kovin suurta halua ärsyttämiseen en havainnut. Hyvä niin, sainpahan lukea kirjan kokonaan. Minun temperamentillani nimittäin kirjan kannet pamahtavat  aika äkkiä kiinni, mikäli sieltä sivujen välistä kovin voimallisesti syljetään silmille.
"Seuraavana päivänä isä tuli noutamaan Jediä Mercedes-Benzillään. Yhdeltätoista he kääntyivät A20-moottoritielle, joka halkoo mitä sopusointuisimpia maalaismaisemia ja on yksi Ranskan kauneimmista moottoriteistä. Päivä oli kirkas ja leuto, taivaanrannassa leijaili ohut usva. Kolmelta iltapäivällä he pysähtyivät levähdyspaikalle vähän ennen La Souterrainea, ja sillä välin kun isä tankkasi, Jed osti tämän pyynnöstä »Michelin Départements» -sarjan tiekartan Creusen ja Haute Viennen alueista. Levittäessään karttaa auki sellofaaniin pakattujen evässämpylöiden vieressä hän koki toisen suuren esteettisen ilmestyksensä. Kartta oli uskomattoman hieno; hän alkoi vapista järkyttyneenä myyntitelineen vieressä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000. Siitä löytyi nykyajan syvin olemus; maailman tieteellinen ja tekninen tallentaminen sekoittuneena animaalisen elämän olennaisimpaan osaan. Se oli monimutkainen mutta kaunis ja ehdottoman selkeä. Siinä oli käytetty rajallista väriskaalaa, mutta jokaikisessä kylässä ja taajamassa, joiden koon voi nähdä kartalta, saattoi tuntea ihmiselämien sykkeen ja kutsun, kymmenien tai satojen sielujen, joista yhdet oli tuomittu kadotukseen, toiset ikuiseen elämään."
Houellebecq kirjoittaa hienosti ja sujuvasti, sikäli tekstiä on ilo lukea. Ajoittain hän jopa innostuu maalailemaan yllä olevan karttakuvauksen kaltaisesti, mutta tyyliin kuuluu aina ehdoton takaisinveto riemuun lankeamisen jälkeen. Tätäkin kartografista ilosanomaa seuraa vielä toinenkin muistutus kuolevaisuudesta, Jed on matkalla isoäitinsä hautajaisiin.

Kun Cunnigham hienotunteisesti arvosteli New Yorkin taidekermaa sopulimaisuudesta, Houellebecq haluaa kumota myyttiä taiteilijoista poikkeuksellisina näkijöinä ja yli-ihmisinä aika lailla ponnekkaammin. Maailmanmaineeseen Michelinin tiekarttoja reproamalla lehahtava Jed kuvataan melko yksioikoiseksi miekkoseksi, korkealentoiset analyysit hänen taiteestaan syntyvät aivan muualla kuin taiteilijan omalla työhuoneella. Kuvataidetta ammatikseen myyvien agenttien ja galleristien lisäksi niitä kirjoittaa mm. vanheneva  kirjailija Michel Houellebecq.

Jed ja Michel tapaavat, lähes ystävyyttä muistuttavaa hengenheimolaisuutta on aistittavissa ja Jed saa seuraavan taiteellisen kuningasajatuksensa; hän aloittaa yhteiskunnallisesti kantaaottavan muotokuvasarjan eri alojen ammattilaisista. Sen kruununa on oleva teos "Michel Houellebecq, kirjailija". Aikanaan maalaus syntyykin ja sen arvo kohoaa pilviin. Kauniina eleenä kahden taitelijan keskinäisestä arvostuksesta Jed lahjoittaa miljoonien eurojen arvoisen maalauksen kirjailijalle. Mutta kuten arvata saattaa, mitään hyvää ei tästäkään ole odotettavissa. Seuraukset ovat kohtalokkaat varsinkin Michelille.

Näillä main taidemaailmaa kritisoiva romaani muuttuu dekkariksi. Rikoskomisario Jasselin sympaattisine ja fiksuine apureineen ponnistelee pitkään turhaan selvittääkseen uransa raaimman ja omituisimman surmanteon; kuuluisan kirjailijan ruumis on löytynyt tämän kotoa palasiksi revittynä. Myös Jediä kuulustellaan, olihan hän ainoa ihminen, jonka voidaan katsoa olleen lähes kirjailijan ystävä. Nähtyään kuvia rikospaikalta Jed keksii  johtolangan; lihanriekaleiden tarkka asettelu lattialla noudattaa Jackson Pollockin maalausten rakennetta ja  logiikkaa! Taiteeseen perehtymättömien poliisiraukkojen olisi ollut luonnollisesti lähes mahdotonta keksiä tätä. Erakontaipumuksistaan huolimatta Jed nähtävästi oli kuitenkin sisäistänyt taidemaailman lait sen verran syvällisesti, että pystyy näin johdattamaan poliisit oikeille jäljille.

Melko synkästä pohjavireestään huolimatta romaani on hauska. Jotkut sohaisut naissukupuolta vastaan tuntuvat vähän keskenkasvuisilta. Ne pysyvät kuitenkin sen verran maltillisina, että aiheuttavat enemminkin ihan (no, ainakin melkein) aitoa myötätuntoa huonosti kohdeltua miesrukkaa kohtaan kuin suuttumusta naisten puolesta.

Romaani on täynnä mitä erilaisimpia mielenkiintoisia huomioita ja henkilöhahmoja. Lisäksi tarinan ironia kohdistuu ilahduttavan monipuolisesti vähän kaikkialle, eikä ollenkaan vähiten tekijään itseensä. Kirjailija sai tästä vuoden 2010 Goncourt -palkinnon, joka sopii kuin nenä päähän; onhan tämän komealta kalskahtavan palkinnon rahallinen arvo peräti 10 euroa!

Eikä tämäkään Houellebecq -romaani syntynyt ilman skandaalia. Syksyllä Ranskassa kohistiin siitä, että kirjailija on kopioinut pitkiä pätkiä suoraan netistä, mm. Ranskan sisäministeriön sivuilta ja Wikipediasta. Ylen sivuilla aiheesta syyskussa olleen jutun mukaan Houellebecq vastasi syytöksiin sanomalla, ettei vastapuolella ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä kirjallisuus on ja lainaamisen olevan vain hänen tapansa kirjoittaa. Nerokasta ja kokeilevaa, tai vähintään oiva keino saada julkisuutta ihan Maaston ja kartan teemaan!


Muita kirjasta bloganneita en löytänyt, mutta arvosteluja kirjasta on ollut mm. Hesarissa, Savon Sanomissa ja Parnassossa.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Tunnustuksia


Sain tämän tunnustuksen  Lukuisa -blogin LauraltaLurun luvuista , Norkulta Nenä kirjassa -blogista ja Paulalta,  paljon kiitoksia kaikille! Asiaan kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään ja lähettää haaste eteenpäin kahdeksaan uuteen blogiin.



Kiitos myös Leenalle tunnustuksesta 10 asiaa! Nämä ovat sen verran samantapaisia, että nytpä lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla;


1) Lempiväri: tykkään varmaan kaikista väreistä, parasta tulee kun keksii jonkin uuden, ihanan yhdistelmän. Silti, varsinkin talvisin, pukeudun melkein yksinomaan turvallisesti mustaan

2) Lempieläin: pakko sanoa, että meidän suomenlapinkoira Hulda on paras, mutta kyllä kissatkin on mahdottoman söpöjä

3) Onnennumero: hmmm, ei ole vissiin tullut selville vielä

4) Alkoholiton lempijuomasi: vadelmamansikkamehu

5) Facebook vai Twitter: molemmat, sekä Google+ ja kohta varmaan Diasporakin, sekä töissä että kotona

6) Mistä pidät: hyvistä tarinoista, uusista ajatuksista, ystävistä, nauramisesta, kesästä, hiekkarannoista, villalangoista, sormien upottamisesta uuteen saveen, värikkäistä kynsilakoista, korvakoruista, löhöilystä ja kaikkein eniten tietenkin omasta perheestä

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: molemmat

8) Lempimuotosi: kaikki missä on rytmiä ja kontrastia

9) Lempipäiväsi: lauantai

10) Lempikukkasi: verenpisarat, mutta myös pionit, unikot, valkoiset orkideat, isokukkaiset kärhöt, kevätesikot jne.jne.


Aika moni on varmaan jo kertonutkin näistä lempiasioista, mutta jos et ole, nappaa haaste tästä!
Saat valita kumman vaan tai vaikka molemmat!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Syntysanat

Syntysanat : romaani / Johanna Venho
WSOY, 2011, 210 s.

Johanna Venhon romaanissa Syntysanat kohtaa toisensa kaksi hyvin erilaista naista. Mesi on nuori leski joka kolmen pienen lapsensa lisäksi huolehtii dementoituneesta äidistään. Tyttönä Mesi rakasti erakkomaista, pohdiskelevaa Aarnia, mutta lastensa isäksi hän valitsi  Laurin, äitinsä toivevävyn. Hanna taas on yksin maailman suurkaupunkeja  kolunnut kirjailija joka on tottunut huolehtimaan vain ja ainoastaan itsestään.

Hanna kaipaa irtiottoa työstään yliopistolla ja vuokraa vanhan pappilan maaseudulta, Kourankorven kylältä. Tarkoituksena on jatkaa kirjoitustyötä rauhallisessa ympäristössä. Pappilan pihapiirissä asuu kuitenkin myös Mesi, jonka suhtautuminen tulokkaaseen on oudon ristiriitaista; kiinnostunutta ja vihamielistä samanaikaisesti. Kun Hanna huomaa naapurin kiikaroivan pappilaa, hänenkin uteliaisuutensa herää.

Vastentahtoinen uteliaisuus kasvaa näiden kahden äärityyppejä edustavan naisen välillä lähes pakkomielteeksi; heidän on saatava selvittää toisensa salaisuudet. Välttelyn ja lähestymisen piirileikki on mystistä ja kiehtovaa.

Tarinan asetelmasta pidän kovasti, mutta aivan loppumetreillä mukaan tulee hienoa kokonaisuutta hieman  vesittäviä piirteitä. Juonen huipennuksena tapahtuva Mesin ja Aarnin uudelleen kohtaaminen oli minulle vähän liikaa, samoin  kirjan päättävät hassut lopputekstit. Molemmat aiheuttavat jonkinlaisen tyylinmuutoksen tapahtumissa, olisin ehkä mieluummin jäänyt ilman niitä, tunnelmaan, jossa mikä tahansa on mahdollista.

Kielen tasolla romaani on äärettömän upea. En tiedä olisinko pitänyt kirjoitustapaa liiankin lyyrisenä jos en tuntisi  Venhoa entuudestaan runoilijana, mutta nyt odotin kieleltä jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa ja odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti. Mukana on paljon kertakaikkisen loistavia ilmaisuja ja uusia näkökulmia avaavia lauseita. Samalla kerronta kuitenkin etenee häiriintymättä, ilman mitään kummallisia siirtymiä tai outoja kohotuksia.
"Katselen kuvia. Taivasta kohti kurottuvia käsien kaaria, pohkeita, vartalon hienonhienoja aukeavia viivoja. Joka kuvassa Mesillä on siivet: repeilevät, epätasaiset, sulkasatoiset, risaiset siivet jotka joskus ovat isommat kuin hän itse, joskus tyngät suuren kyyryssä kulkevan naisen selässä, tyngät joista toinen ei edes aukea kunnolla vaan on kovettunut pahkaksi naisen selkään. Siivet, lohdullinen klisee, Aarni on piirtänyt ne nuoren pojan viattoman avonaisella kädellä niin kuin paperille olisi putoillut kyyneliä tai hikeä.
Siivet.
Aarnin kuvat vangitsevat värähtelyn, taipuisuuden, kääntelevät muotoja ja viivoja niin että ne valaistuvat monesta suunnasta. Ne palauttavat minut hetkiin, hetkien jatkuviin räjähdyksiin, sarjatuleen. Ne saavat muistamaan että kävelen ohuen viileän kalliokerroksen päällä, kerroksen joka sijaitsee avaruuden kylmyyden ja maapallon keskustan tappavan kuumuuden välissä. Kävelen ainoalla mahdollisella kaistaleella ja yksikään askel ei toistu. Piirros on samaan aikaan löyhästi neulottua ja huolellista, niin aukkoista ja liikkuvaa että ajatukset porautuvat siihen ja mahtuvat mukaan Aarnin keinahteleviin viivoihin ja kaariin.
Kuin työntäisin käteni pikkutavaraa täynnä olevaan lipastonlaatikkoon ja haroisin sieltä kourallisen kaikkea välttämätöntä ja unohtunutta." 
Syntysanoista on kirjoittu myös Ilselässä,  Lumiomenalla ja Sinisen Linnan kirjastossa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Illan tullen


Illan tullen / Michael Cunningham
By nightfall ; suomentanut Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011, 301 s.

Tässä romaanissa kaikki asettuu paikoilleen aivan poikkeuksellisen luontevasti. Ulkoasun tyyni kauneus jatkuu kansien sisäpuolella; mukana ei ole mitään pakotettua. Kirjallisuutta ei uudisteta eikä kieltä kehitetä, kertomus vain soljuu eteenpäin ja lukija nauttii!

Loppuun asti hiottu luontevuus ja vaivattomuus voi joskus kostautua liian liukkaana pintana, viedä sille hanhen selälle josta liutaan vetenä pois, jälkiä jättämättä. Nyt ei käy niin. Cunninghamin teksti tihkuu pohdintaa, se on täynnä hienoja ajatuksia vanhenemisesta, vanhemmuudesta ja rakkaudesta, merkityksellisyydestä ja sen puutteesta elämässä.

Kirjassa on paljon henkilöitä. Jotkut heistä vain pistäytyvät mukana ja on ihmeellistä, kuinka pienin keinoin Cunningham tekee heistä kaikista persoonallisia ja eläviä. Kirjan alkulehdillä kiinnitin huomiota siihen, kuinka Peter napatessaan taksin kadulta aina katsoi kuskin nimen ja kuvitteli jotain tämän elämästä. Samoin kuin jokaisella on nimi, jokaisessa ihmisessä on myös jotain kiinnostavaa ja merkittävää, jos se vain halutaan nähdä.
Lämmin huhtikuinen iltapäivä kylpee kirkkaassa harmaassa valossa. Peter kävelee muutaman korttelin päähän Spring Streetin metroasemalle. Hänellä on kuluneet mokkasaappaat ja tummansiniset farkut, vaaleansininen silittämätön paita ja tinanvärinen nahkatakki. Hän yrittää olla antamatta liian laskelmoitua vaikutelmaa, mutta edessä on sentään tapaaminen hienossa ravintolassa yläkaupungilla, eikä hän - ressukka - halua uhmakkaasti korostaa sitä että asuu alakaupungilla (se olisi hänen ikäiseltään mieheltä säälittävää) eikä näyttää siltä että on pannut vähän parempaa päälle tehdäkseen vaikutuksen leskirouviin. Hän on vuosien mittaan oppinut pukeutumaan mieheksi, joka esiintyy sinä miehenä joka hän oikeasti on. Joskus tosin tuntuu koko päivän, että on mennyt ihan pieleen. Ja on tietysti groteskia kiinnittää huomiota ulkonäköönsä mutta melkein mahdotonta olla kiinnittämättä. 
Päähenkilöt ovat Peter ja Rebecca Harris, New Yorkin Mercer Streetillä asuva aviopari. He eivät ole upporikkaita, mutta tulevat toimeen oikein hyvin, huolimatta pienistä epävarmuuksista Rebecan uralla taidelehden päätoimittajana tai Peterin taidegallerian menestyksessä. Aikuinen tytär Bea on muuttanut muutama vuosi aiemmin omilleen. Tyttären keskeytyneet opinnot ja haluttomuus pitää yhteyttä vaivaavat vanhempia, mutta muuten varsinaisia ongelmia ei tunnu olevan.

Todella mielenkiintoista luettavaa ovat Peterin ajatukset taiteilijoista, taiteen myymisestä ja taidekeräilijöistä. Galleristi luonnollisesti pohtii kuka tutuista taiteilijoista olisi seuraava komeetta, taidemaailman loistavin tähti ja galleristinsa myyntivaltti. Ajatusten taustalla on aitoa palvontaa mestariteosten edessä, hienoista ivaa sopulilaumana vaeltavaa taideyleisöä kohtaan ja jonkinlaista hämmennystä ammatista kauneuden kaupallistajana.

Avioparin päällisin puolin täysin onnellinen elämä on kuitenkin ajautunut tilipäätösvaiheeseen. Molemmat puolisot tuntuvat punnitsevan tahoillaan sitä mitä on saavutettu. Oliko se sitä mistä nuorena haaveiltiin ja kannattiko vaiva? Rebecan nuoren veljen Mizzyn vierailu sysää nämä liki alitajuiset ajatukset ryskyen pintaan. Peter kokee jonkinlaisen uuden seksuaalisen heräämisen ja Rebecca puolestaan elää toistamiseen epäonnistumistaan äitinä. Kun puolisot sitten taas omista järkytyksistään hieman toivuttuaan kohtaavat toisensa, näyttää hetken siltä, ettei suhde voi enää jatkua ennallaan. Selkeää ratkaisua ei tämän kirjan mittakaavassa ole tarjolla, kaikki mahdollisuudet jäävät auki.
Peterin sisällä kohoaa jokin. Se ei tunnu niinkään sielun kohoamiselta kuin siltä että näkymätön käsi kiskoo kasvia juuriltaan. Hän tuntee kuinka hiusmaiset juuret irtoavat lihasta. Häntä nostetaan ulos itsestään, hän kuoriutuu, tuo surullinen mies, action-hahmo jolla on huolimattomasti maalatut silmät ja hutaisten ommeltu polyesteripuku. Mutta jos hän on ollut klovnimainen hahmo, hän on ollut myös (onhan, Jumala, onhan?) akoluutti, rakkauden rakastaja, ja pienen maallisen ilakoinnin on ollut tarkoitus lepytellä jotain jumalaa, vaikka hänen uhrinsa onkin ollut hölmö ja asiaankuulumaton. Hän näkee lumisateen ja huoneen ikkunan ulkopuolelta katsottuna, vaatimattoman kamarin joka on huolissaan säästä mutta toistaiseksi tukevasti paikoillaan, toistaiseksi hänen ja hänen vaimonsa koti, kunnes jotkut muut tulevat heidän tilalleen. Jos hän kuolisi tai jos hän vain astelisi pimeyteen, aistisiko Rebecca vielä hänen läsnäolonsa? Kyllä. He ovat kulkeneet yhdessä liian pitkän matkan. He ovat yrittäneet ja epäonnistuneet ja yrittäneet ja epäonnistuneet, eikä heillä luultavasti ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää uudelleen.
Ehkä jokainen lukija saa itse päätellä, kuinka pariskunnan käy. Minä uskon että heidän käy hyvin.

Illan tullen -romaanista on kirjoitettu aiemmin ainakin blogeissa KirjanurkkausLeena LumiIlselä ja Kirjava Kammari.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Hallandin murha


Hallandin murha / Pia Juul
Mordet på Halland ; suomentanut Katriina Huttunen
Atena, 2011, 205 s.

Olen ennenkin hehkuttanut sitä, kuinka rakastan pieniä kirjoja. Nyt käsissäni on taas tällainen koruesine; kansi on hehkuvan sininen safiiri ja kuvassa vielä lintu, jonka laulu kevätiltoina saa kenet tahansa onnelliseksi.

Tarina alkaa tavallisesta illasta, Bess ja Halland katselevat televisiosta rikossarjaa. Kun mies lähtee nukkumaan, vaimo päättää jäädä vielä kirjoittamaan aiemmin aloittamaansa käsikirjoitusta. Tunnit kuluvat, tietokoneen äärellä kuluu huomaamatta koko yö.
"Valo oli harmaa, vuono aivan epätodellisen värinen noustessani avaamaan ikkunan. Huvimajan katonharjalla vihelteli mustarastas. Oli mitä ihanin kevätaamu, mutta kun ei ole nukkunut yöllä ja joka paikka on jäykkä ja pää on yhtä aikaa täpötäysi ja tyhjä, kaikki tuntuu väärältä.
Yritin tavoistani poiketen miettiä miten voisi kuvata vuonoa sellaisena kuin se nyt näytti. Aurinko oli nousemassa, vesi vaihtoi väriä joka hetki.
En halunnut herättää Hallandia ennen kuin hän itse pian nousisi. Kävin pissalla ja heittäydyin olohuoneen sohvalle peiton alle. Kun heräsin, tiesin että olin kuullut äänen, en vain tiennyt mikä se oli. Sisälläni kaikui kova ääni. Nousin istumaan ja tartuin hiuksiini kuin elokuvissa, mietin hetken ja puristin peittoa polvien ympärille. Pelästyinkö? En usko, en voi väittää pelästyneeni, se olisi ollut järjetöntä ja profeetallista, mutta ainakin muistan pienen ahdistuksen, levottomuuden että jokin oli pielessä. Olinko kuullut oven käyvän, oliko Halland lähtenyt?"
Pian paljastuu, että Bessin herättänyt kova ääni oli laukaus. Halland makaa talon edessä olevan torin märkinä hohtavilla katukivillä kuolleena, valkoinen paita veren tahrimana.

Kertomuksen siis käynnistää murha, mutta jännityskirjallisuudesta poiketen pääpaino ei ole syyllisen etsimisessä vaan siinä, kuinka käy uhrin läheisten. Vähän dekkarinomaisesti sekä uhrista että muistakin henkilöistä kyllä paljastetaan asioita, mutta silti itse rikos ja sen selvittäminen jäävät taka-alalle.

Tapahtumat kattavat vain lyhyen ajanjakson, mutta Bessin muistot ja pohdinnat kertovat pitkän pätkän elämäntarinaa. Halland on ollut Bessin suuri rakkaus, hänen vuokseen nainen on jättänyt jopa pienen tyttärensä. Nyt tytär haluaa taas tavata äitiään. Vaikka tämä on Bessille suuri helpotus, tapaamiset jäävät järkyttävän pinnallisiksi. Hieman samoin Bessin käy oman äitinsä ja isoisänsä kanssa; voimia kohtaamiseen ei riitä.

Bessin suhteet naapureihin ja läheisiin vaikuttavat olleen hyvät ja lämpimät, mutta miehen menetyksen jälkeen naisen käyttäytyminen on melko itsekästä. Mitään suurempia ongelmia tästä ei kylläkään seuraa, poikkeuksellisen rankassa tilanteessa olevalle annetaan paljon anteeksi.

Aluksi olin ihastunut kirjailijan tyyliin, suorasukainen tunkeutuminen Bessin ajatuksiin ja tunteisiin oli kiehtovaa. Hiukan asiasta toiseen hyppivä kerronta sopii aiheeseen ja kuvaa hyvin järkytetyn mielen syöksähteleviä suojautumisyrityksiä. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin kaivata lankojen kokoamista yhteen. Joitain vihjeitä arvoitusten ratkaisuun kirjan loppupuolella kyllä annetaan, mutta tarina tuntuu silti jäävän vähän liikaa auki, juonenpätkät hajalleen.

Jokaisen luvun aloittavat lainaukset olivat hämmentäviä. Ne eivät tuntuneet liittyvän tarinaan eivätkä olleet muutenkaan mitenkään erityisen merkityksellisiä, ainakaan minulle. Olisivatkohan ne olleet ihan tarkoituksella vähän outoja, korostaakseen sitä, että tarina on Bessin, ei lukijan?

Hallandin murhasta myös Kirsin kirjanurkassa, Noora exlibriksessä, Leena Lumilla, ja Järjellä ja tunteella.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Ranskalainen ystävä


Ranskalainen ystävä / Tommi Melender
WSOY, 2009, 237 s.

Ensimmäisen luvun luettuani olin vihainen. Minulle oli tarjoiltu  uutuuskirjan avauksena myöhäisillan tv-dekkareista aivan turhan tuttu  tarina siitä, kuinka naisia myydään konteittain maasta toiseen, pahoinpidellään, raiskataan ja häpäistään. Perustelut aloitukseen saisivat tarinan edetessä luvan olla tosi hyvät, ajattelin.

En tiedä sainko ainakaan aivan kattavia perusteluja, mutta sen verran paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin, että suuttumus vähitellen laski.


Joel Raento haluaisi olla näytelmäkirjailija mutta menestyy mediakonsulttina. Sanavalmista ja sopivasti provosoivaa  julkkisluennoitsijaa pyydetään puhumaan sinne sun tänne ja meno on yhtä lentoa. Eräänä aivan tavallisena päivänä, Valtakunnallisilla mediapäivillä, kupla puhkeaa.  Raento näkee yleisönsä idioottimaisena hyeenalaumana. Omat ajatukset tuntuvat kuluneilta ja mitättömiltä, itsetunto muuttuu itseinhoksi. Loppuunpalamisen merkkinä mikään elämässä ei tunnu enää arvokkaalta; ei työ, ei vapaa-aika, eivät edes läheiset.
"Julkisuus oli käypää valuuttaa siinä missä raha. Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää. Tärkeintä oli olla uskottava niiden silmissä, jotka maksoivat minulle siitä, että olen kaikessa johdonmukaisesti eri mieltä kuin hallitus, SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto.
Esiinnyin julkeasti, en kaihtanut solvauksia ja kirosanoja. Mitä säädyllisemmät ajatukset, sen säädyttömämpi tyyli, se oli pelin henki. En myynyt mielipiteitä tai tulkintoja, myin niiden simulaatioita. Ja kauppa kävi. Silloinkin, kun en ollut priimakunnossa."
Raento pakenee työnsä tyhjyyttä Ranskan maaseudulle, Le Havren lähellä sijaitsevaan Aronvillen pikkukaupunkiin. Sielläkään hän ei pääse täysin rauhaan inhoamaltaan mediasirkukselta, CNN: n uutisia on pakko katsoa. Television mykistäminen helpottaa hieman, sen avulla entinen mediaguru kykenee tuntemaan sentään jonkinlaista ylemmyyttä orjuuttajansa edessä. Alkuperäisenä tarkoituksena oli kyllä täyttää päivät lukemalla ranskalaista kirjallisuutta. Suunnitelmiin kuuluu myös oma romaani, "suuruudenhullu kosto vihamiehille".

Sulautuminen uuteen ympäristöön on vaikeaa. Välimerellinen aurinko paistaa, pellot kumpuilevat kauniisti ja toria reunustavat sievät pikkupuodit koristeellisine nimikyltteineen, mutta tunnelma on silti viileä.
"Lähitienoon ihmiset eivät suhtautuneet minuun suopeasti tai penseästi, he eivät suhtautuneet minuun mitenkään. Asuin heidän keskuudessaan, mutta en ollut heidän maisemassaan, en edes häiriö maisemassa. Kun astelin heidän ohitseen vihreässä anorakissa ja norjalaistyylisessä villapaidassa, heissä ei edes pilkahtanut uteliaisuus outoa kulkijaa kohtaan.
Aina taloon palatessani tarkistin ensi töikseni peilistä, olinko muuttunut kävelylenkilläni näkymättömäksi."
Jossakin Aronvillen nuhruisista laitakortteleista kävellessään Raento osuu paikalle, kun lommoisesta pakettiautosta paiskataan ulos pahoinpidelty mies. Katsellessaan miehen rusikoitua, luisevaa naamaa ja rumia hörökorvia Raento haluaisi poistua paikalta vähin äänin, mutta jää kuitenkin auttamaan.

Katuun heitetty mies on Marcel Daignault, entinen historian lehtori ja suuri Baudelairen ihailija. Joelin autettua Marcelin jaloilleen miehet menevät jälkimmäisen omistaman kuljetusliikkeen konttorille naukkailemaan viskiä. Jutut muuttuvat nopeasti vakaviksi ja miehet alkavat löytää toisistaan hengenheimolaisuutta.
"Esitän nyt kysymykseni.  Kuuntele tarkasti ennen kuin vastaa. Lähtökohta on tämä: ihminen kykenee pahaan silloinkin, kun ei kykene hyvään. Olemme kaikki perisynnin saastuttamia. Se ei lähde meistä koskaan. Entäpä jos ihminen luopuu tietoisesti hyvästä tehdäkseen pahaa? Voiko pahoista teoista silti versoa jotakin kaunista? 
En käsittänyt, miten tämä liittyi siihen, että hän oli saanut kadulla turpaan sänkitukkaiselta mieheltä, vaikka epäilemättä se liittyi. Jos olisin tuntenut häntä kohtaan myötätuntoa, olisin pyytänyt häntä selittämään tarkemmin, mutta hän herätti minussa vain vastenmielisyyttä. Itse kysymykseen pystyin antamaan vaivatta näppärän vastauksen, olivathan pötypuheet leipälajini.
Viime kädessä kaikki riippuu olosuhteista. Jossain olosuhteissa pahoista teoista voi koitua hyvää. On siis tarkasteltava olosuhteita, ei tekoja.
Marcel mulkaisi minua loukkaantuneena ja käski minun työntää relativismi perseeseen. Hän ei välittänyt filosofisesta puoskaroinnista, vaan halusi kuulla rehellisen mielipiteeni."
Miesten ystävystyessä huomio siirtyy Marceliin ja hänen elämäntarinaansa, joka on melko lohduton ketju epäonnea ja menetyksiä. Marcelin kautta mukaan tulee myös gangsteripomo Falloux, täysin epäuskottava hahmo, jonka filosofointi omasta väkivaltaisuudestaan on kuitenkin kumman kiehtovaa. Fallouxin totaalinen pahuus antaa taustaa Joelin ja Marcelin jaakobinpainille heidän etsiessään elämäänsä mieltä; oikeutta, ystävyyttä ja rakkautta.

Ranskalainen ystävä on mediakritiikkiin kietoutuva pohdiskelu ihmisen pahuudesta, omahyväisyydestä ja yksinäisyydestä.  Lukija ei pääse aivan helpolla eikä valmiita vastauksia mieleen väistämättä nouseviin kysymyksiin ole tarjolla.

Innostuin Camusin Sivullisesta paljon kun sen luin joskus alle kaksikymppisenä. Ranskalaisessa ystävässä on samaa lohduttomuutta, vahvistettuna vielä viittauksin mm. Flaubert'iin ja Baudelaireen. Silloin nuorena ahmin tarinaa ehkä vähän ymmälläni mutta voimakkaasti eläytyen, nyt tilanne oli melko erilainen. Toisaalta ihailen sitä kuinka taitavasti Melender on romaanin rakentanut, mutta jokin harkitussa intertekstuaalisuudessa ja rinnastamisessa klassikkoteoksiin myös hieman ärsyttää.

Sanankäyttäjänä Melender on loistava. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja tasaisin väliajoin lukijaa vielä hemmotellaan lennokkaasti ilmaistuilla väittämillä ja pysäyttävillä oivalluksilla. Hieman minua häiritsi välillä taustalla kuuluva "nuoren vihaisen miehen" huutelu, mutta muuten Ranskalainen ystävä ei ollut ollenkaan hullumpaa luettavaa, ei ainakaan tällaiselle moraliteettien ystävälle.

Kirjasta ovat aikaisemmin bloganneet ainakin Saara Henriksson, Unseen QueenMaria Pääjärvi, Penjami Lehto ja Jaana sieltä toisen tähden alta.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Kaunista ja roosaa viikonloppua!





Otan esimerkkiä Leenasta ja toivotan hyvää viikonloppua edelliskesän kukkaiskuvin!

Viime keväänä hankkimani ihanat pitkävartiset puutarhahanskat alkavat olla jo aika tummanvaaleanpunaiset, mutta pionin pinkki on ennallaan, ainakin kuvassa!

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kirjeitä kiven alle

Kirjeitä kiven alle / Marja Leena Virtanen
Tammi, 2011, 267 s.

Kirjeitä kiven alle kertoo neljän sukupolven tarinan rakkaudettomuuden siirtymisestä äideiltä tyttärille. Tarina on taiten kerrottu, mutta ahdistava tunnelma tekee siitä raskaan lukea.

Mar on vanhin kertojista. Hänen kauttaan kuulemme vielä edellisestäkin sukupolvesta. Ahkeraa ja aikaansaapaa äitiä ei kutsuta nimellä, vaan niin kuin tytär on tätä lapsena puhutellut, Työ ; mite Työ määräättä, voi mahoto mite vaikiaa, näyttäkää Työ! 

Mar elää lapsuuttaan nauravaisena tyttösenä kukkivilla kedoilla, mutta ilo loppuu lyhyeen kun ensimmäisestä autuudenhetkestä mustikkamättäillä komeanViktorin kanssa seuraa raskaus. Kun Viktor häipyy, tilalle tarjoutuu yllättävä naimakauppa Luukkaan kanssa. Luukas on hyvä ja kiltti mies, mutta aiheuttaa vaimolleen suurta surua ensin torjumalla tämän vuoteessa ja vielä lisää myöhemmin, kun syy torjumiseen paljastuu.

Marin suhde äitiin oli jäykkä mutta kuitenkin luottavainen. Omaan tyttäreensä Siviään hän ei saa luotua oikein minkäänlaista suhdetta. Perheen elämä on yhtä salailua joka suuntaan ja Siviä syyttää kaikesta äitiään. Välit katkeavat kokonaan isän menehdyttyä.

Siviän pelastaa tulinen rakkaus viulua soittelevaan Kaarloon. Pariskunnan lapsista ensimmäisinä syntyneet kaksospojat ovat äitinsä silmäteriä. Vanhin tytär Riikka selviää kumman vahingoittumattomana ilman äidinrakkautta, mutta nuoremmille ei käy yhtä hyvin. Samaan aikaan kun Marjatta syntyy, syttyy sota. Marjatta on heiveröinen ja heittää henkensä juuri kun perheen on lähdettävä evakkoon. Siviä kovettaa itsensä ja haluaa jättää kuolleen vastasyntyneen taakseen. Seuraava tytär saa saman nimen.

Toinen Marjatta kärsii vaikenemisen ilmapiiristä niin paljon, että alkaa keskustella kuolleen siskonsa kanssa. Hän kirjoittaa kiven koloihin ja juurakoihin piilottamissaan kirjeissään kaikesta siitä, mistä muuten ei voi kertoa kenellekään. Toisen ja kuolleen Marjatan keskustelut ovat kirjan hienoin idea, ne tiivistävät kaiken sen kalseuden, joka äitien ja tytärten kyvyttömyydestä puhua toisilleen huokuu.

Kirjan dialogi on kirjoitettu karjalan murteella. Se tuo elävyyttä, vaikka suurin osa vuorosanoista melkoista ärähtelyä onkin. Kirjan kieli on kyllä muutenkin mielikuvitusta ruokkivaa ja tuoretta, taitavaa sanankäyttöä.

"Satoi pienesti. Toinen juoksi metsänreunan yli kolme kirosanaa sisältävä kirje kädessään. Kuusenoksat osoittivat polkua ilmavin sormin, maassa litteät pitkälehtiset heinät nuokkuivat jo vähän. Sade irrotti niistä tuoksua. Jos alkaisi sataa kovin, kuuset myöntyisivät laskemaan hartiansa, lopettaisivat huminan, saisivat vielä jonkin aikaa pidäteltyä vettä mutta joutuisivt pian vuotamaan sateen lävitseen. Sama se kun kirje ei vaan kastu, Toinen ajatteli. Sanat eivät saaneet liueta ennen aikojaan, niille oli ensin löydettävä paikka.
Toinen hidasti vauhdin, poikkesi polulta, tihenevässä metsässä edetessään tiiraili mättäitä, kiven vierustoja, juurakoita, koloja. Kolojen mustia erimuotoisia suita jotka himosivat hotkia rullalle käärityn paperin vatsaansa, joka oli kuka tietää kenen pesä. Ketun tai tappelevien ketunpoikasten. Jos ne saavat kirjeen, se repeytyy niiden suussa suikaleiksi, poikaset peuhaavat sotkevat erottavat sanat toisistaan, suikaleet vaihtuvat suusta suuhun, vahvin hamuaa eniten, kerää palloksi kitaansa ja nielee. Seuraavana päivänä kakkii muunlaisiksi muuttuneet asiat. Tai käärmeen pesä..."
Minulle ei oikein riitä, että kerrotaan näin läpeensä surullinen tarina. Tahtoisin saada selityksiä, tahtoisin, että edes joku ymmärtäisi näitä elämäänsä tärveleviä ihmisiä. En pysty hyväksymään kertomusta, jossa ei ole yhtään iloa, pelkkää surua ja katkeruutta vain. Jos kertoja ei löydä henkilöistään mitään hyvää ja kunnioitettavaa, lukeminen masentaa. Sen sijaan vaikeidenkin kohtaloiden kuvaaminen hyväksymisen ja ymmärtämisen kautta tuo kertomuksiin ihanaa, voimaannuttavaa mielekkyyttä. Sitä olisin toivonut löytäväni tästä muuten hienosta tarinasta enemmän.

Kirjeistä kiven alle ovat kertoneet myös Sanna Luettua -blogissa Leena Lumi, Lainatäti lukuvinkeissäänJum-Jum Sanojen janossa , Karoliina Kirjavassa kammarissa ja Susa P.S. rakastan kirjoja -blogissa.

torstai 6. lokakuuta 2011

Suopeus

Suopeus / Richard Powers
Generosity ; suomentanut Raimo Salminen
Gummerus, 2011, 430 s.

Kiinnostuin kirjan aiheesta heti kun luin mainoslauseet: Miten elämä muuttuu, kun tiede selvittää onnellisuuden rakenteen? Kenelle onnen patentti kuuluu? 


Aivan alusta romaani ei imaissut mukaansa. Kalseus tuntuu karisevan henkilöistä vasta sivun sata tienoilla. Kun kuitenkin samanaikaisesti moraaliset pohdinnat monimutkaistuvat koskemaan aina vain laajempia ympyröitä, olin lopulta enemmän kuin tyytyväinen siihen, että jokin tekstissä sai jatkamaan lukemista.


"Kaikkein eniten hän piti valkoisesta, neitseellisestä kaistaleesta sivujen reunassa. Hän oli koko elämänsä ajan täyttänyt sitä musteella, intohimoisilla huomioilla: Enpä olisi itse osannut sanoa paremmin tai Lopettakaa tämä kiistely, ennen kuin se vie taas joltakulta hengen! Nyt hän ei enää raapustellut kirjoihin. Hän alkoi jopa kierrellä käytettyjen kirjojen myymälöitä ja ostaa itselleen parhaita ei-tunnustuksellisia kirjoja nopeammassa tahdissa kuin pystyi lukemaan niitä vain pelastaakseen ne tuhertelijoiden kynsistä."


Alun hajanaisuudesta tarina tiivistyy hienosti. Vaikka juoni kulkee melko vääjäämättä kohti jopa lähes ennalta-arvattavia ratkaisuja, kirja ei ole vähäisessäkään määrin tylsä. Se, mikä juonen monimutkaisuudessa ehkä menetetään, korvautuu kerronnallisten ratkaisujen yllätyksellisyydessä ja moniaalle kohdistuvien pohdintojen mielenkiintoisuudessa.

"Oletetaan, että romaani näki päivänvalon neljäsataa vuotta sitten ja että se lisääntyi ensimmäisinä vuosisatoinaan sadan nimikkeen vuosivauhtia. Oletetaan edelleen, että käyrä kääntyi jyrkkään nousuun joskus viime vuosisadalla. En ole varma, mutta tuntuisi uskottavalta, että maailmassa on yhteensä miljoona romaania. Voimme ennustaa, mitä seuraava vuosikymmen tuo tullessaan. Sitä kaukaisemman tulevaisuuden kuvittelemiseen ei kuvittelukykymme riitä.
Yritän laskea, kuinka moni noista miljoonasta romaanista pitää sisällään romanssin, oli se sitten iloinen tai traaginen, terve tai sairas. Laskutaitoni loppuu kesken. Varmasti suurin osa.
Seksuaalinen valinta, luotettavin ja ylevin eugeniikan muoto, on tehnyt meistä niitä fiktionnälkäisiä lukijoita, joita nykyään olemme. Toisinaan tekisi mieleni kuulua lajiin, joka voisi aina välillä lukea jostain muustakin kuin omasta vankeudestaan. Tiedän kuitenkin, että romaani tulee aina pysymään eräänlaisena Tukholma-syndroomana - rakkauskirjeitä vietille, joka pitää meitä panttivankinaan."

Kirjan keskushenkilö on Thassa, Thassadit Amzwar, opiskelutovereiltaan Neiti Suopea -lempinimen saava algerialaispakolainen. Thassa on harvinaislaatuisen onnellinen nuori nainen. Ilo pursuu hänestä niin ilmeisenä, että hänen saapumisensa paikalle valaisee huoneen. Luottamus elämään ja kaiken onnistumiseen lämmittää myös hänen tielleen osuvia ihmisiä niin, että kaikki rakastavat Thassaa!

Thassan elämää peilataan kolmeen ihmisryhmään. Opiskelutoverit ja läheiseksi muodostuva kirjallisuuden opettaja Russel Stone ovat Thassalle ehkä lähintä ja turvallisinta piiriä. Russelista ja hänen naisystävästään Candacesta tulee Thassalle tärkeitä tukipilareita, hänet otetaan mukaan muodostumassa olevan uusperheen elämään. Thassan maineen kasvaessa asiat kuitenkin monimutkaistuvat. Varsinkin Candace joutuu miettimään tarkkaan suhdettaan onnea ympärilleen jakavaan ystäväänsä.

Thassan luonteen erityislaadun paljastuttua hänestä kiinnostuu myös geenimuuntelua tutkiva Thomas Kurton. Kurton haluaa Thassasta todisteen väitteelleen, että kyky onnellisuuteen piilee tietyssä geenirakenteessa. Kurtonin kiinnostus on lähinnä tieteellistä, mutta geenitekniikan kehityksen taustalla vaikuttaa myös suuri raha; onnellisuuden patentin haltijalla tuskin olisi pulaa markkinoista.

Kaikkein suorasukaisimmin Thassasta haluaa hyötyä media. Kun onnellisuuden lahjalla siunattu tyttö sitten harkitsee lyövänsä rahoiksi geeniperimällään, mikä tarina! Kaikkien hetki sitten rakastamasta Thassasta tulee hetkessä halveksittu hylkiö, jonka munasoluista toisaalta jotkut ovat valmiita maksamaan kymmeniä tuhansia dollareita. Oireita omastatunnosta löytyy kuitenkin täältäkin; nähdessään Kurtonin tutkimuksista juontamansa dokumentin valmiina, tähtitoimittaja Tonia Schiff kauhistuu tajutessaan mitä sen esittäminen tulee merkitsemään Thassalle. Kun hän ei saa läpi haluamiaan muutoksia, hän lähtee ovet paukkuen suunnittelemaan uutta, oikeudenmukaisempaa elokuvaa aiheesta.

Ei Powers kuitenkaan tyydy kertomaan meille vain sitä, mitä mieltä hän on geenimanipuloinnista, sehän olisi tylsää. Sen sijaan hän paljastaa sen, mitä hän itse haluaa Thassalta kirjoittaessaan tästä tarinan. Hän kertoo keksineensä tämän onnellisuuden tyttären uhmatakseen omaa luontoaan, saadakseen seurata tätä paikasta toiseen mielessään se, että "tutkijoiden mukaan onnellisuus ei ole palkinto hyveestä. Onnellisuus on hyve".


Suopeudesta on kirjoittanut jo aikaisemmin Linnea Kujerruksia -blogissaan.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt


Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt / Nina Hemmingsson
Jag är din flickvän nu ; suomentanut Saara Pääkkönen,
tekstannut Mika Lietzén
WSOY, cop. 2011, 126 s.

Hätkähdyttävän hieno sarjakuvakirja! Huumori on niin mustaa ja tylppää että harvoin tapaa. Ahmin albumin kerralla ja se oli melkein liikaa, alussa tirskuin hilpeänä mutta loppupuolella meinasi jo henki loppua ja ahdistus päästä turhan liki.

Hemmingssonin kuvat ovat pysäyttäviä, kömpelöt tyhjäsilmäiset hahmot tuijottavat lukijaa niin vaativina ja tosissaan, että niitä on pakko kuunnella. Eikä tekstikään päästä yhtään helpommalla, se iskee estoitta aina juuri heikoimpaan kohtaan, siihen, jonka ehkä mieluummin piilottaisi.

Tarinoiden pituus vaihtelee yhden ruudun oivalluksista muutaman kymmenen sivun novelleihin, piirrostyyli säilyy paria poikkeusta lukuunottamatta samantyylisenä. Mustavalkoiset kuvat on vedetty ronskilla viivalla, värikuvissa on käytetty enemmän sävyjä ja rasterointeja. Melkein Hemmingssonin tyylitunnusmerkkinä voisi pitää  "mustelmavarjostusta", jolla hän loihtii muutenkin vaikuttavat kasvokuvat aivan hypnoottisiksi.

Tarinoiden pääosassa on nainen, joskus teini-ikäinen, joskus mummo, mutta useimmiten siltä väliltä. Ja säännönmukaisesti nainen on myös tyttöystävä. Siihen se säännönmukaisuus sitten loppuukin. Hemmingsson kyseenalaistaa sukupuolirooleja ja venyttelee kliseisiä ajatuksia parisuhteesta niin raikkaalla paatoksella, että vanhoja koodeja on tämän jälkeen enää vaikea ottaa kovin tosissaan.

Suosittelen naisille, jotka suhtautuvat itseensä lempeästi ja rautaisella luottamuksella!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ruusuinen tunnustus


Sain ruusuisen tunnustuksen Marialta Sinisen linnan kirjastosta, kiitoksia paljon!

Lempiruoka: tällä hetkellä suussa viipyilee omatekemän sienipiirakan maku, mmm, onnistuin aika hyvin! Mutta ihan ylitse kaikken muun taitaa olla miehen tekemä kylmäsavulohipasta. Tai ne ihanat juustot, joita maistelimme Eilan kanssa viimeksi E. Ekblomilla. Tai tomaattivuohenjuustokeitto Cafe Siriuksessa. Tai joku muu, ihania ruokia on paljon, onneksi!

Lempimakeinen: suklaarusinat, Pandan lakritsi, noitapillit, melkein kaikki menee. Liköörikonvehteja jos saan, kuuluu kuulemma vai rasahdus, ja pussi on tyhjä.

Lempilukeminen: tämä on vaikea! Genrellä ei ole väliä, mutta kielen täytyy olla hyvää ja tarinassa täytyy olla ajatusta. Yleensä pidän eniten "vanhanaikaisista" kunnon tarinoista, en varmaan kyllästy niihin ikinä, kokeelliset jutut tuntuvat minusta usein aika tyhjänpäiväisiltä kikkailuilta.

Lempipaikka käsitöille: sohvan kulmalla, samalla televisiota katsellen. Tykkään kutoa ja kehitellä omia malleja, mutta mitään säännönmukaisia kirjoneuleita jaksan harvemmin laskeskella.

Lempielokuva: olin nuorena melkoinen elokuvafriikki, mutta kun lapset olivat pieniä, harrastus jotenkin unohtui. Nykyisin pääsisin taas leffaan milloin haluan, mutta ei vaan tule lähdettyä. Viime talvena nähdyistä parhaiten jäi mieleen González Iñárritun Biutifull, vanhempia suosikkejani ovat mm. Almodóvarin Matador ja Cronenbergin Kärpänen. 

lauantai 24. syyskuuta 2011

Ilman nimeä olisit valoa


Ilman nimeä olisit valoa / Tomi Kontio
Teos, 2011, 59 s.

Kokoelman ensimmäisen osan runot ovat päällisin puolin arkielämän kuvausta; niissä sijataan vuoteita ja pyyhitään pöytää. Rakkausrunoille aika tyypillisesti ne eivät kuitenkaan malta pitää matalaa profiilia vaan kohdittain kohoavat melkoiseen hehkutteluun, puhutaan jopa "trooppisin sanoin". Eikä siltä pöydältäkään pyyhitä leivänmuruja, vaan aurinkoa! Silti, jos meno uhkaa yltyä liki tabermannilaiseksi, Kontio tekee taiten pienen ilkeän takaisinvedon. Ikuisesta rakkaudesta one night standiin on näissä runoissa aika lyhyt matka.

Toinen osa jatkaa samasta aihepiiristä, mutta aforismimaisemmin, runot muuttuvat lyhyiksi, säkeet melkein  tokaisuiksi. Samalla lisääntyy sanoilla leikittely, josta osa on nokkelaa, osa ei. Kaksoismerkityksistä syntyy toisinaan hienoja assosiaatioita, toisinaan ne jäävät äänteiden helinäksi.

Aloittaessani kolmannen osuuden huokasin varmaan melko raskaasti; lihavointia, voi ei; en millään jaksa juuri minkäänlaisia typografisia kokeiluja! Mutta yllättäen innostuinkin näistä runoista, on aika mielenkiintoista tutkia miten toisinaan lihavoinnin lukeminen erikseen tiivistää runon, toisinaan taas toimii viittana aivan uusiin juttuihin. Tässä yhden runon loppuosa:

..."Niistä kyynelelehtivistä, elämisen arvoisista päivistä, me juomme arvon ja elämän
Ja kerros kerrokselta, kuin maatuskasta jota kannattaa availla, me etsimme
pienimmän yhteisen nimittäjän, tykinkantamasta me laskimme etäisyyden välillemme:
uusliberalismi, globaali talous, hajota ja hallitse, konformismi, finanssikeskukset,
kapitalistien lahjomat poliitikot, nukkevaalit pimeinä iltoina, historian pimeydessä
                            kun valo on rypyssä kuin riistetyn iho."


Minulle mieluisimmat runot löytyivät kokoelman lopusta, osista neljä ja viisi. Näissä runoissa kerrotaan hieman pidempiä tarinoita aika perinteisellä tyylillä, konstailematta sen enempää. Säkeiden joukkossa pilkahtaa toisinaan joku jo vähän kulunutkin ilmaisu, mutta nekin välittävät silti hienosti ajatusta. Aivan erityisesti ihastuin runoon, joka alkaa näin:


" Viipalekuva tomaatista:
vasen lohko ja oikea.
Jos hieman kasvattaisi vartta ja lehteä, kukkaa,
jos janoaisi onnea ja kuolemaa.
*
Mikset riisu vaatteitasi
ja laskosta niitä kuin aakkosia.
Älä puhu. Älä soita. Älä saa sanaa suustasi.
Ota ohut kuu ja kätke se pimeään."    ....


Kokoelmasta on kirjoittanut myös Kirjakeijukainen.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Layla

Layla : romaani / Jari Tervo
Helsinki : WSOY, 2011, 361 s.

Romaanin asetelma on ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Layla on Turkin kurdi, ikivanhoille tavoille kuuliainen, äärimmäisen epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen joutuva nuori tyttö.

Klaaninsa kunnian häpeään saattaneena Layla joutuu lähtemään pakomatkalle. Kostonhimoiset isä ja veli kintereillään hän päätyy lopulta Finlandiyaan, Liisankadulle Helsinkiin. Siellä halki Euroopan jatkunut hyväksikäyttö kulminoituu huippuunsa, 15-vuotiaasta Laylasta tulee huijariliikemies Armonlahden tilille rahaa tuottava prostituoitu.

Henkilöitä ja tapahtumapaikkoja on paljon. Turkin osuuksissa kuvataan laajasti suvun jäseniä; Laylan sisaruksia, jo aiemmin kadonnutta isosiskoa, veljiä, äitiä, isää, setiä ja tätejä. Klaanilaisten henkilökuvaus on moniulotteista. Tervo kirjoittaa sekä mies- että naispuolisiin henkilöihinsä laajan kirjon. On kostoa uhoavia kiihkoilijoita ja rakastavia ja suojelevia veljiä, tasa-arvoa janoavia nuoria naisia ja juonittelevia, taantumusta hyväkseen käyttäviä äitejä. Nämä Turkinosuudet klaanilaiskuvauksineen olivat kirjan mielenkiintoisinta antia. En tiedä mistä Tervo on tietonsa kurdikulttuurista hankkinut, mutta tämmöiselle aihetta melko vähän tuntevalle kuvaus vaikuttaa aidolta.

Myös suomalainen henkilögalleria oli laaja, mutta silti jollain lailla yksipuolisempi. Liisankadulla tavataan kyllä monenlaista tyyppiä alkoholisoituneesta lastaan kaipaavasta Helenasta vihaiseen klanipäänuorukainen Jaussiin, mutta näissä jokaisessa on samaa epäonnistumisen tunnelmaa; jonkinlaisia  luusereita kaikki.

Kirjan tapahtumat vievät mukanaan ja jännitystäkin riittää sen verran, että tarinaa lukee nopeasti eteenpäin. Yhteiskuntakritiikkiä löytyy jo aiheenvalinnasta, mutta toisaalta raflaavat kuvaukset Laylan seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä kotona Turkissa että varsinkin Liisankadulla luovat kertomukseen ikävää hyvinmyyvän sosiaalipornon makua.

Tarinan juoni on monipolvinen, yllättäviä käänteitä on paljon. Uskottavuus säilyy kyllä aika hyvin, mutta olisikohan muutama kuningasidea sittenkin kannattanut jättää käyttämättä? Rasistisen Jaussin äkkirakastuminen kurdityttöön on tietysti toisaalta aivan riemastuttavaa, mutta jää vähän vitsin tasolle muun aiheenkäsittelyn rinnalla.

Joissain kohdin häiritsi myös omituinen sanavalinta. Sanooko oikeasti joku prostituoituja prosteiksi ja huoraamista prostaamiseksi? En ole ikinä ennen törmännyt moisiin lyhenteisiin ja minusta ne kuullostavat aika omituisilta.

Laylasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi kirjanurkassaan ja Jori Kaiken voi lukea -blogissa.
Jaanan Täällä toisen taivaan alla -blogin kautta löysin vielä yhden todella asiantuntevan arvion tästä kirjasta. Arvion on kirjoittanut Husein Muhammed ja se on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuoroissa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Värit vaihtuvat syksyyn


En millään haluaisi myöntää, että kesä meni jo. Mutta iltojen pimetessä alan nähtävästi kaivata muuallekin tummempia värejä!

Kuva on kyllä kesäiseltä retkeltä Kalajoelle muutama vuosi sitten, mutta nyt sen sävyjen hehku antoi  innoituksen blogin syysulkonäköön.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Cosmopolis

Cosmopolis / Don DeLillo
Cosmopolis ; suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2003, 235 s.

En pystynyt samaistumaan yhteenkään kirjan henkilöistä, juonta ei oikeastaan ole, tapahtumat eivät erityisesti kiinnostaneet ja kirjan miljöössä olin yhtä kotonani kuin olisin kävellyt kuussa. Ja mikä tästä kaikesta on lopputulemana, voitteko uskoa; kirja on mielestäni upea!

Tarinan keskushenkilö on Eric Packer, käsityskyvyn ulottumattomissa olevan määrän rahaa itselleen haalinut nuorukainen. Hän elää umpioituneena äänieristetyttyyn limusiiniinsa, tuijottaen jenin kurssin muutoksia auton matkustamon monitorista.

Päivän aikana Eric tapaa alaisiaan, lääkärinsä, vaimonsa ja rakastajattarensa. Jokainen henkilö tulee tarinan kuluessa tarkasti määritellyksi sen mukaan, mitä hyötyä hänestä on Ericille. Samalla kun hyötynäkökohtien erittely on äärettömän kylmää, on se myös rehellistä. Suhteen molemmista osapuolista paljastuu asioita, jotka ovat ikävän tosia mutta yllättäen myös hyvin inhimillisiä.

Lainaus on kirjan alusta, Eric "seisoo ikkunassa ja katsoo suuren päivän valkenemista":
"Ylevintä oli joen yli vievä silta, kun aurinko alkoi ärjyä sen takana. 
Hän katsoi, kuinka sata lokkia seurasi tärisevää proomua alavirtaan. Niillä oli iso vahva sydän. Epäsuhteessa  muun ruumiin kokoon, sen hän tiesi. Hän oli aikoinaan ollut kiinnostunut ja hallitsi lintujen anatomian moninaiset yksityiskohdat. Linnuilla oli ontot luut. Hän oppi vaikeimmatkin asiat muutamassa tunnissa.
Hän ei tiennyt mitä halusi. Sitten hän tiesi. Hän halusi leikkauttaa tukkansa. 
Hän seisoi vielä hetken, katsoi kuinka yksi lokki kohosi ja väreili ilmapyörteessä, ihaili lintua, porautui siihen ajatuksellaan, yritti tuntea linnun, tuntea sen jätteensyöjän ahnaan sydämen väkevän totisen sykkeen."
Don DeLillo on tyylitaituri, joka kulkee kepeästi käsittämättömän rajalla. Suuri osa kirjan viehätyksestä piileekin varmasti juuri siinä, kuinka vaikea siitä on tehdä mitään kovin yksiselitteistä tulkintaa. Ainakin minä olin lukiessani koko ajan samanaikaisesti sekä hieman ymmälläni että täysin lumoutunut.

Oikeastaan yhtään kunnon blogijuttua en googlaamalla löytänyt, mutta muuta mielenkiintoista kylläkin! David Cronenberg on tekemässä kirjasta elokuvaa, todennäköisesti siis jotain melko näyttävää tiedossa: http://www.cosmopolisthefilm.com/

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Hylynryöstäjä

Hylynryöstäjä / Anna Jansson
Inte ens det förflutna ; suomentanut Sanna Manninen
Gummerus, 2009, 348 s.

Gotlantilainen rikoskomisario Maria Wern alkaa saada uhkauksia  luvattuaan todistaa oikeudenkäynnissä rikospomo Adam Kossakin tuomitsemiseksi. Maria päättää viedä ensin lapsensa turvaan ja sitten itsekin piiloutua. Hän lähtee ystävättärensä Karinin kanssa Gotska Sandön saarelle, jossa järjestetään hieman outo, mutta juuri sopivaan aikaan sattuva ekologisen energiatasapainon kurssi.

Saarelle lähtee kaikenkaikkiaan seitsemän naista. Tarkoituksena on etsiä  mielenrauhaa ja harmoniaa elämällä mahdollisimman yksinkertaisesti luonnon keskellä. Tavoite karkaa käsistä jo heti aluksi, kun naiset intoutuvat kokeilemaan löytämäänsä hullunkaalia. Joihinkin yrttisavut vaikuttavat yllättävän voimakkaasti ja saaresta kuullut kummitusjutut lähtevät laukkaan naisten mielissä.

Luonnonvoimatkin ovat kurssilaisia vastaan; mereltä nousee hurja myrsky. Se katkaisee sähköt, riepottelee  varusteita ja tekee muutakin tuhoa saarella. Kun myrsky tyyntyy ja hullunkaalin hallusinaatiot hälvenevät, yksi naisista löytyy kuolleena leirin läheltä. Kukaan ei tiedä, onko hän jäänyt kaatuneen puun alle vai onko hänet tapettu?  Maria säikähtää ensin Kossakin apurien sittenkin keksineen piilopaikan, kunnes epäilykset alkavatkin kohdistua muihin leiriläisiin. Pian jokainen epäilee toistaan. Vai onko saarella sittenkin vielä joku muukin, joka aikoo tappaa heidät kaikki, yksi kerrallaan?

Tavallaan kirjan juoni on selkeä ja ennalta arvattavakin, suljetun huoneen ja kymmenen neekeripojan logiikalla mennään. Mutta sivujuonien määrä ja kekseliäisyys on aivan poikkeuksellista, käänteitä ja uusia epäilyksenaiheita tulee esiin koko ajan. Jokainen naisista tuntuu vuorotellen todennäköiseltä syylliseltä, takautumista henkilöiden lapsuuteen nousee lisää vihjeitä ja Marian aikaisemmin selvittelemä itsemurhajuttukin tuntuu yhtäkkiä liittyvän tapahtumiin aivan oleellisesti! Ja jos kaikki tämä ei vielä riittäisi pitämään mielenkiintoa yllä, mukana on myös romanttinen juonne, työpaikkaromanssi.

Pidin kirjan runsaudesta ja sen maanläheinen ote miellytti. Tekisi mieli sanoa, että juonen moninaiset aiheet olivat uskottavia, mutta se ei ihan täsmää. Aiheet olivat mielikuvituksellisia ja ehkä liioiteltujakin, eikä kenellekkään toivottavasti voi oikeasti tapahtua noin paljon kamaluuksia kerralla. Mutta jotain niin arkista ja ajankohtaista tässä oli, että kumma kyllä, syntyi tunne realistisuudesta. Maanläheisyys saattoi johtua myös piilevästä huumorista, jota riitti läpi tarinan. Satiiri jäi kyllä luettavaksi rivien välistä, mutta siellä se oli koko ajan kuitenkin, aiheuttaen omanlaistaan jännitystä siitä, purskahtaako esiin vai tuikkiiko vain siellä täällä.

Vähän häiritsi pieni huolimattomuus kielessä ja muussakin viimeistelyssä. Lauseet olivat paikoin melkoista konekiväärikieltä ja pieniä epäloogisuuksia oli mielestäni tapahtumissakin. Jotain puukkoa saappaanvarresta etsittiin vaikka saappaat olivat muistaakseni hävinneet jo edellisessä luvussa...

Hylynryöstäjän ovat lukeneet myös ainakin Cathy, Katilein, Leena Lumi, Rachelle ja Kirsi.